Ahto, Tarmo & Raimo

By Erkka Gummerus

Keväisessä Jyväskylässä ammattitaidottomat, mutta alalle koulutetut rakennusalan ammattilaiset saavat tehtäväkseen rakentaa rivitalon. Rakentaminen ei ota onnistuakseen ja virheestä toiseen kulkeva rakennusprojekti viivästyy vaihe vaiheelta. Kapuloita rivitalon rakentamiseen työntää myös toimitusjohtaja Sven Ruiski, joka sinnikkäästi ajaa alas suomalaisen duunarin oikeuksia virolaisten suojattiensa tieltä. Ahto, Tarmo ja Raimo saavat tehtävän, mutta saavatko hekään rivitaloa valmiiksi? Ja kuinka käy toimitusjohtajan? Voittaako suomalainen sittenkään aina?

Ahto, Tarmo ja Raimo on teos, joka kertoo humoristisella tyylillä nykyajan rakennusalan koukeroisesta maailmasta, missä ihmisarvo ei määräydykkään hänen osaamisensa perusteella, vaan vaakakupissa painavat enemmän työmiehen pärstän arvo. Kirja pohjautuu hyvin löyhästi kirjoittajan omiin kokemuksiin, mutta tunnustaa silti kirjan henkilöiden todenperäisyyttä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 17, 2019
• ISBN: 9789528089773

Erkka Gummerus

Olen 34-vuoden ikäisillä päivillään akateemistuva haihattelija. Elämässä tehdyt valinnat ovat kujettaneet minua amiksesta yliopisto-opintojen pariin. Työuraani olen tehnyt koulutustani vastaavasti rakennusalalla. Kirjoittamista olen harrastellut viimeisen kymmenen vuoden ajan. Aluksi pöytälaatikkoon novelleina nyttemmin internettiin blogina. Esikoiskirjani on rakas Ahto, Tarmo ja Raimo. Toisen teokseni teen taas iltahämärissäni omaksi ratokseni, josko myös terapiaksenikin. Rakkain terkuin, Erkka Gummerus

Book preview

Ruiski

1.

Pikkujoulut, osa 1

Hey jäbät, ny kipeesti suoraan asiaan, yo, kiitti ihan vitusti et joka kundi pääs paikall. Tää merkittee meikäll ihan sikana, että jäbät on messissä, yo!! Dyyyddsss! Boom!!

Toimitusjohtaja Sven Ruiski, nelivitonen eronnut uusioperheen kunnianhimoinen isä. Hän on syntynyt Tukholmassa 70-luvun alussa. Vanhempansa pakenivat kaupungistuvasta Suomesta lähemmäs hovia maukkaamman leivän toivossa. Kekkosen pianolakattu kalju kiilsi joidenkin koteihin liian kirkkaana. Ruotsissa vietetty lapsuus arpeutti hänen suomenkieleensä vahvan ruotsalaisen aksentin.

Tarinan kuultuaan snobahtavan aksentin voi antaa anteeksi.

Istumme Jyväskylän MaalariWeijarit Oy:n pikkujouluja firman maalaamohallin kupeeseen kyhätyssä luhtiaitassa. Täällä on saunaosaston lisäksi niin kutsuttu kerhotila, missä on biljardipöytä sekä stereot. Kusella pitää käydä nurkalla, joko sisällä tai häveliäästi ulkona. Ämpäri täyttyy jo lavasta olutta. Etupihan maisemana on maalaamohallin valkeat peltiset seinät, ruostuneet peltitynnyrit, romukasat sekä hankeen poljettu polku, jonka reunuksia koristavat lumen painamat pajut. Takapihalla on nähtävänä kesäisin timoteitä kasvava hehtaarin kokoinen pelto, johon kukaan ei ole vielä teollisuushalliaan rakentanut.

Mökki on talvella kylmä kuin siperialainen vankileiri. Onneksi toimeton toimistosihteeri on joutilas kerran vuodessa luhtiaittaa lämmittämään. Viikkotyötunnit on saatava täyteen keinolla millä hyvänsä. Toimistosihteeri on toimitusjohtajan vaimo ja siksi nauttii suojatyöpaikan eduista.

Öy, kundit! Joka jäbää vetää bissee läbään, yo!

Toimitusjohtaja Ruiski on roijannut paikalle puolenkymmentä salkkua olutta. Omin voimin kehui kaljat paikalle tuoneensa. Niitä juomaan on kertynyt kymmenkunta maalaria. Toimistosihteeri ei luultavammin jää Jussi-paitaisten pipopäiden kanssa kaatamaan, vaikka hänet jokainen haluaisi kaataa. Harmi.

Ourait duuds, meitsi haluu eka kiittää kuluneest kaudest joka jäbää aivan vitun fantastisesta panoksesta yhteisen unelman eteen. Päästiin kuin päästiin lopulta voiton puolelle, vaikka kauteen mahtu ihan sikana kaikkee schaibaa, niin niist selvittiin tsemppihengell ja positiivisell sisäisell puheell ja ihan tajuttomall draivill, yo. Ruiski painottaa sanojaan kuin Donald Trump.

Vittu kundit… Ruiski liikuttuu. Mä oon ylpee teistä… Ruiski nielaisee krokotiilin kyyneleensä.

Herra toimitusjohtaja on jo selvästi humalassa. Kuluneen kauden aikana kuvittelimme hänen olleen humalassa useamminkin. Riemunkirjavat salamapäätökset sekä perse edellä puuhun kiipeämiset aiheuttivat tämän epäilyn. Lomautusilmoitusten jakaminen eksyi jo farssin puolelle. Ei hän kuitenkaan ollut humalassa, selvin päin hän ymmärtää olla kehumatta meitä. Hän lomauttaa meitä.

Toimitusjohtaja pitää myötähäpeää tirsuvan puheen, jossa hän yrittää käsinkosketeltavan sinnikkäästi etsiä kiitollisia sanoja toinen toistaan tsempanneita työntekijöitä kohtaan. Heitä ei tässä firmassa liiaksi ole. Eikä pomo oikeasti välitä meistä työntekijöistä vitunkaan vertaa: kitisemme, valitamme, rutisemme ja luemme TES:iä kuin Raamattua. Kinuamme uusia turvakenkiä, vaikka entiset pysyvät vielä jaloissa. Toivomme kaksia työvaatteita vuoteen, mutta pyyhimme toiveella vaan perseen, hänellä on kuulema sama Giorgio Armanin puku palvellut jo vuosia. Meidän työmme on pölyistä ja paskaista, hänen työnsä on perseestä, ei auta.

Ikään kuin mallia Cajander.

Nämä asiat ovat kuitenkin vain silmänlumetta. Näinä vaikeina taloudellisina aikoina saamme olla tavattoman kiitollisia, että edes johonkin paskafirmaan kelpaamme. Cajanderin mallilla turvattiin isänmaata, nyt Sven Ruiskin sadantonnin vuositulot.

Mutta kalja maistuu sorretulle työväelle niin kuin sipsit ja viinirypäleetkin, jotka toimistosihteeri kuorii esille Pirkka-muovirasiasta. Kerrankos tässä herroiksi eletään. Muutaman huurteisen oluen jälkeen saadut lomalaput alkavat huuhtoutua mielestä. Puolentusinaa alkoholiannosta saa katkeruuden unohtumaan. Vaivalloinen alkuilmapiiri alkaa valua kusen mukana ulos pakkaseen. Juhlat eivät ole juhlat ilman kuningasta ja siksi viinatarjoilu on erittäin tärkeä osa illanistujaisia. Se saa ummehtuneen duunarin sanallisen arkun avautumaan kuin heinäladon oven, josta yllätämme Tauno Palon ja Ansa Ikosen. Sen mieltä ilostuttava vaikutus saa sulkeutuneen työmiehen maalaamaan sielunmaisemansa toisten huulille.

Toimistosihteeri ymmärtää etanolipitoisuuden nousseen liian korkeaksi. Hän poistuu paikalta. Hänellä on kaunis perä.

Toimitusjohtaja Ruiski kaivaa samalla ovenlyömällä sohvan takaa puolentoista litran viskilekan esille. Narautettuaan korkin hän polkaisee sen ripaska-askeleella lyttyyn. Korkkia ei kuulema tarvita enää. Se on vain kuljetusta varten.

Viskileka on kaunis, ja massiivinen, ehkä hän välittää meistä sittenkin. Alamme tapailla menneiden ammattimaalareiden juomatapoja, mutta vain harvat enää yltävät niihin. Vanhanliiton miehillä viskileka olisi kuivanut ikeniin. Me nikottelemme sen kimpussa koko illan.

Maljoja nostellaan, hurraa- ja hoplaahuutoja huudetaan. Puheenpulputus myötäilee jo elinikäisestä ystävyydestä. Toimitusjohtaja Ruiski on nostanut kravattinsa otsalle aivan kuin keventääkseen tunnelmaa. Olalle lyödään ja yhtä rotua ollaan. Se on jokaiselle malja maljan perään entistä varmempi asia.

Hirsiaitan ovi lennähtää auki. Sisälle porhaltaa kolme karvalakkista miestä. Heillä kaikilla on nahkarotsit päällä ja bootsit jalassa. Katsomme vieraita silmiin ja hiljaisuus tavoittaa hetken keskuudessamme. Toimitusjohtaja Ruiski pomppaa ylös kuin kenguru ja läikyttää olutta matolle. Hän ei tätä huomaa.

Tässä on kuulkaa kundit Ahto Juur. Mies on kulmikas, harteikas ja karskin näköinen. Kaksimetrinen koljatti on prätkätakissaan vaikuttava näky.

Tää on Tarmo Jänes. Vaikka ulkonäkö muistuttaakin enemmän rottaa. Punakat ja kolhiintuneet kasvot kertovat karua tarinaa.

Ja jou. Sven Ruiski yrittää lyödä femmaa, mutta kompuroi humalassa ja kaatuu lankkulattialle. Mummolta perintönä saatu kirjava räsymatto kurttaantuu.

Sit tää kundi on yo, Raimo Karimäe, Ruiski sopertaa punnertaessa itseään ylös. Nilkin näköinen mies riisuu karvalakkinsa päästään. Alta paljastuu tummaksi värjätty ja geelillä oiottu hiustupsu, muuten hiukset ovat blondatut. Hän raapii päätään ja moikkaa meitä. Ahto ja Tarmo tekevät tervehdyksen perässä.

He ovat virolaisia.

2.

Työmaa, osa 1

Västäräkin vihellys sanoittaa soljuvan kevätpuron säveltä. Koivunlehti tavoittelee hiirenkorvaa arasti kuin lupaa anoen. Kevätsirkka visertää iloisesti. Talven kylmyys on jälleen voitettu. Elämä odottaa nurkan takana, sen kukkaan puhkeamista uskallan taas odottaa. Viimeiset jääpuikot tippasevat mettään. Ojan pientareet tappavat lunta. Luonto ojentaa jälleen sulojaan.

Vittu tämä on perseestä!!

Dimmu, hän on firman luottamusmies. Keskivartalolihava karvanaama on työskennellyt Jyväskylän MaalariWeijarit Oy:n palveluksessa kolmisen vuotta. Hän on työtahdiltaan rauhallinen, mutta luottamusmiehenä hän on timanttinen: Se vitun Mandela, kuten häntä on kuvattu osuvasti tilinpäätöskertomuksessa.

Ei vitun vittu, on tämä niin vitun uskomatonta. Laitetaan nyt vittu kädettömät maalarit tekemään näitä vitun timpureiden vitun töitä! Dimmu latelee kuin Samuel L. Jackson.

Olemme tekemässä rivitaloa. Vilkaisen ympärilleni. Savinen tontti on karmaiseva näky. Tuntuu kuin lapio kirpoaisi kädestä tämän lohduttomuuden edessä. Ehkä nyt on paikallaan valottaa työmaan kulkua.

Aluksi tulin minä, Punnerrus. Työkavereideni keksimä lempinimi on mielestäni hieman ivallinen, mutta osuu napakasti vantteraan varteeni. Autoni ajovalot leikkasivat pajunkissojen siluetteja. Venailin ensimmäisen päivän toimettomana kuin kunnantimpuri. Toisena päivän työmaalle saapui Dimmu. Asensimme työmaakyltin tien poskeen. Toimitusjohtaja Ruiski kiitteli meitä ansiokkaasta työstä. Hän tuoksui tropiikin kukkasille havaijipaidassaan ja caprihousuissaan. Otimme kiitoksen vittuilusta.

Eikä huhtikuun loppuun paljoa tapahtunut.

Toukokuun alussa heti vappusimat juotuamme saapui työmaakoppi ja varastokontti tontille. Toimitusjohtaja Ruiskin uskollinen isäpappa Jurma ajoi kaivinkoneen paikalle. Jurma Ruiski oli aluksi tarkoitettu Jormaksi, mutta patalaiskat vanhemmat eivät viitsineet korjata kirkonkirjoihin jäänyttä virhettä, ja niin poika varttui Jurmaksi. Hirsimökkimestari, joka opetti pojalleen luhtiaitan rakentamisen salat. Johtajan kainaloista karannut Chanel No. 5 jätti meihin epäilyn oppien perille menosta.

Kaivinkone seisoi yhtä toimettomana kuin mekin päivän, ehkä parikin. Ennen kuin toimitusjohtaja Ruiski ilmoitti Dimmulle tekstiviestillä meidän kaivavan rivitalon pohjat auki. Avaimet ovat paikoillaan.

Ei vitun vittu miten uskomatonta...

Viikon aikana ei montaa mottia maata siirtynyt. Yritimme vuoron perään kumpikin saada kaivinkonetta tottelemaan käskyjämme, mutta kaivuri on toisenlainen kapistus kuin maalipensseli. Dimmu laittoi tekstiviestin takaisin Ruiskille. Hän ilmoitti ammattitaitoisen kaivinkonekuskin tulevan osakkeenomistajille halvemmaksi. Seuraavana maanantaina vuokrafirmasta revitty kaivinkonekuski saapui työmaalle ja kaivoi rivitalon pohjat auki. Touhukkaiden maalareiden avustaessa lapioiden kanssa.

Alpo ja Einari saapuivat työmaalle, kun pohjat oli aukaistu. Neljistään naputtelimme anturan muotit. Betoniauto hyrähti pihalla ja muottien purun jälkeen huomattu metrin heitto ristimitassa ei meitä masentanut. Valmisbetonilla oikaisimme pienen mittavirhepaholaisen. Tulihan anturasta paikoin leveämpi, mutta ketäpä tuo haittaa. Sinnehän se jää maan alle piiloon.

Sokkelin kanssa luulimme olevamme tarkempia. Ristimitta asettui, ihme kyllä, paikalleen jo muottia tehdessä. Ainoaa heittoa esiintyi vaakatasossa. Betonimylly pyöri jälleen ja valmisbetonilla valoimme sokkelin vaakasuoraan. Tulihan kivijalasta hieman korkeampi, mutta ketäpä ylimääräiset portaat haittaa.

Einari erehtyi ajattelemaan ääneen ihmetellessään, mistä asukkaat saavat vetensä ja sähkönsä. Alpo kysyi työmaakopin nurkalle kustessaan, mihin asukkaat kusevat. Tartuin lapiomiehenä toimeen ja kaivoin sähkölle, vedelle ja viemäröinnille putket kivijalan sisäpuolelle. Dimmu, Alpo ja Einari polttivat vieressä tupakkaa. Sattuuhan näitä.

Istuimme lautapinon päälle levähtämään. Odotimme runkotavaran tavoittavan työmaan hetkenä minä hyvää. Tupakkapussukat koverrettiin taas esille. Kevätaurinko pilkahteli hiirenkorvien lomasta, lempeä kevättuuli siveli sängettyneitä kasvojamme. Savujen maukkaat aromit tanssivat kielten päällä kuin enkelit. Siitä heräämme tähän hetkeen.

Älähän nyt, ammatimpureita ollaan koko lössi, Kuuluu Einarin sarkastinen heitto.

On vittu, ei päivääkään timpurina ollut. Saatana! Jollain vitun pistosahalla sahata... Uskomatonta.

Kyllä virolaisilla on uudet vehkeet.

Ja vittu uudet työvaatteet heti kun sormiaan erehtyvät napsauttamaan.

Me saadaan Ahton vanhat, virnistelee Alpo, firman pätevä tasoitemies. Hän tasoitti kivijalan sillä aikaa, kun me muut ihmettelimme maailman menoa. Yritimme kannustaa Alpoa ja muistuttaa tämän tekevän täysin turhaa työtä. Kivijalan tasoitekerros piestäisiin pois töiden edistyessä, mikäli ne edistyisivät.

Ja Tarmon vanhat turvakengät, virnistää Einari.

Raimon vanha mulkkurissa, jatkan.

Vittu kun pääsisikin takaisin maalihommiin.

Äläpä nyt, vastahan me tänne tultiin, vastaan heille.

Olemme Dimmun kanssa olleet työmaalla jo kuukauden, vaikka se on paikoin tuntunutkin pidemmältä ajalta. En tiedä onko vika Dimmussa vai työmaassa. Apea ja alakuloinen tunnelma elää keskuudessamme kuin susi lammasten rytkyissä. Toimitusjohtaja Ruiskin toivomaa Microsoft-henkistä tsemppihenkeä ei likemmin näillä mailla ole tavattu.

Ja kuin tilauksesta tsemppari yllättää meidät lepäilemästä lautanipun kimpussa. Uudenkarheaa Audi Q7:ää komentaa toimitusjohtaja itse. Vasta myllytetty metallin kiilto häikäisee silmiämme. Mikäli olisimme uskossamme vahvoja, epäilisimme arkkienkeli Gabrielin tulleen ilmoittamaan meille jotain tärkeää. Enkelin sijasta Ruiski komentaa meidät kaikki työmaakoppiin. Istumme kaikki saman pöydän ääreen. Pöytä on pyöreä.

Toimitusjohtajalla on yllään Rue de Rivolin muotiputiikista ostettu luksusbrändipaita ja kainaloista tuoksuu jälleen ilmiselvä Chanel No. 5.

Ok kundit. Tässä on varmasti joka jäbällä paineit, mut nyt pitää vaan jaksaa painaa täysillä loppuun asti, Ruiski aloittaa.

Katsomme toisiamme. Eihän meillä ole edes materiaalia rungon pystyttämiseen.

Ourait. Me ollaan pari viikkoo aikataulust jäljessä, mut se saadaan varppina kiinni, kun joka kundi painaa satakybä lasissa ihan mielettömällä draivilla hamaan tappiin...

Tsemppihenki huomaa oven olevan raollaan ja tietää tilaisuutensa tulleen.

Satakybä mittaris… aivan tajuton draivi… aivan tajuton draivii...

Ruiski lipuu ajatustensa Tonavaan. Tyhjä katse on nauliutunut pöydän kulmaan. Hän näyttää mielenterveyspotilaalta, joka on jäänyt istumaan pöydän ääreen puhumaan yksin.

Kova draivi, hullu tsemppi.... kova draivi... hullu... tsemppi...

Rykäisen. Toimitusjohtaja havahtuu.

Hän ojentelee papereita, joita hänellä on tärkeännäköisyyden varmistamiseksi mukana.

Nyt vaan jäbät pitkää päätyyn ja koko joukkue perään. Fokus kundit omaan duuniin ja ei lähetä kaverin geimeihin, nyt vaan kundit tsemppiä ja hullut energiat irti. Ka-boom!!

Toimitusjohtaja Ruiski näyttää käsillään räjähdystä, kunnes alkaa kokoamaan papereitaan kuin uutisankkuri. Hän häipyy työmaakopista. Ovella hän vielä kääntyy takaisin ja tsemppaa meitä.

Dyyddss... Ka-boom!!

Ruiskin lähdettyä Dimmu alkaa hirnumaan.

Mikä vitun palaveri tämä oli, ei helevetti.

Ruiskin jylhät sanat vavisuttivat sisintäni niin, että poistun kopista ensimmäisenä. Toimitusjohtaja Ruiski mittailee rullamitalla rivitaloa. Välillä hän harppoo metrin askelin, kääntyy