Kaulanauha ja kalebassi

By Robert van Gulik

Tuomari Dee päätyy vierailulle rauhalliseen Jokikaupunkiin ja haaveilee muutaman päivän levosta ja kalastuksesta. Suunnitelmat kariutuvat kuitenkin alkuunsa, kun joelta löytyy julmasti murhatun miehen ruumis. Liittyykö Deen aiemmin tapaama eriskummallinen erakkomunkki tai paikallisen majatalon salaperäinen vieras kuolemaan? Sitten keisarin tytär pyytää tuomari Deetä tutkimaan kadonneen kaulanauhan mysteeriä, ja pian Dee on keskellä vaikeaa ja arkaluontoista rikosvyyhtiä. Tuomari Dee on salapoliisi, joka kohtaa mitä jännittävimpiä murhia ja mysteerejä 600-luvun Kiinassa. Samalla kirjat tarjoavat huikean aikamatkan Kiinan kiehtovaan historiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728458051

Book preview

Kaulanauha ja kalebassi

Translated by Kristiina Rikman

Original title: Necklace and Calabash

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1967, 2022 Robert van Gulik and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728458051

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

HENKILÖT

Kiinassa sukunimi — joka tässä on painettu isoin kirjaimin — on etunimen edellä

I

Kun tuomari Dee oli ratsastanut vielä toisenkin tunnin hiljaisessa vettä tippuvassa metsässä hän pysäytti hevosensa ja vilkaisi huolissaan yllään kaartuvaa tiuhaa lehväkattoa. Taivaasta näkyi vain pieni tinankarvainen laikku. Tihku saattaisi minä hetkenä hyvänsä muuttua kesäiseksi rankkasateeksi ja hänen musta päähineensä ja mustalla reunustettu matkakaapunsa olivat jo ennalta märät; kosteus kiilteli hänen pitkällä parrallaan ja poskiensa haivenilla. Päivällä, kun hän oli lähtenyt kylästä matkalleen metsän halki, häntä oli evästetty neuvolla että jos hän kääntyisi jokaisessa tienhaarassa oikealle hän ehtisi sopivasti iltariisille Jokikaupunkiin. Ilmeisesti hän oli kääntynyt jossakin vikaan, sillä nyt hän oli laskujensa mukaan ratsastanut ainakin neljä tuntia kohtaamatta yhtään vastaantulijaa eikä edessä näkynyt muuta kuin jykeviä puita ja tiheää aluskasvillisuutta. Linnut olivat lakanneet laulamasta mustilla oksilla ja märkien lahoavien lehtien lemu tuntui pinttyneen tiukasti vaatteisiin. Hän sipaisi partaansa ja poskiaan kaulaliinansa kulmalla ja synkkeni: mikäli hän todella oli eksyksissä oli tiedossa tukalat olot sillä ilta hämärsi ja metsä jatkui joen etelärannalla silmänkantamattomiin. Ei auttaisi muu kuin yöpyä taivasalla. Huokaisten hän avasi suuren ruskean kurpitsapullon joka roikkui punatupsuisessa nauhassa hänen satulastaan ja otti ryypyn. Vesi oli taskulämmintä ja maistui iljettävältä.

Hän ravisti päätään ja pyyhkäisi silmiään. Otsalta valuva hiki kirvelsi. Sitten hän jäykistyi ja jäi epäuskoisena tuijottamaan metsän keskeltä esiin putkahtanutta hahmoa, joka ratsasti pehmeässä sammalessa äänettömästi askeltavalla hevosellaan suoraan häntä kohti.

Mies oli hänen täydellinen kaksoisolentonsa: sama pitkä parta ja samat poskihaivenet, sama nelikulmainen päähine ja mustareunainen ruskea matkakaapu. Ja hänen satulastaan roikkui suuri ruskea kurpitsapullo punatupsuisessa nauhassa.

Tuomari hieraisi silmiään. Toistamiseen katsoessaan hän huokaisi helpotuksesta. Hämärä ja kipeät silmät olivat tehneet tepposensa. Tulijan parrassa ja poskikarvoissa oli jo harmaata ja hänen ratsunsa oli vanha pitkäkorvainen aasi. Mutta sitten tuomari valpastui uudestaan. Aasin selässä keikkui kaksi keihästä. Hänen kätensä hiipi tapailemaan miekan kahvaa.

Mies pysäytti aasinsa aivan tuomari Deen hevosen eteen ja tarkasteli häntä miettiväinen pilke suurissa silmissään. Hänen leveät kasvonsa olivat kurttuiset ja vaikka hänellä olikin hyvä ryhti hänen luisevat olkapäänsä törröttivät kuluneen ja paikatun kaavun alta. Ja se mitä tuomari oli pitänyt keihäsparina olikin pari koukkupäisiä kainalosauvoja. Hän päästi miekkansa ja kysyi kohteliaasti:

»Viekö tämä tie Jokikaupunkiin, kunnioitettava herra?»

Toinen ei vastannut heti. Hänen silmänsä olivat sattuneet tuomarin satulasta roikkuvaan kurpitsapulloon. Hän hymyili. Sitten hän katsoi tuomaria oudoilla lakan-kiiltävillä silmillään ja sanoi yllättävän sointuvalla äänellä:

»Vie, lopulta se vie Jokikaupunkiin, tohtori. Kiertoteitse.»

Vanhus erehtyi luulemaan häntä lääkäriksi, ilmeisesti siksi että tuomari matkusti yksin. Ja siksi että hänellä oli varusteissaan kalebassikurpitsa, jollaisessa lääkärit tapaavat kuljettaa rohtojaan. Mutta ennen kuin hän ennätti oikaista väärinkäsitystä mies jatkoi:

»Tulin juuri kaupungista oikotietä myöten, tuolta vähän matkan päässä. Minä näytän ilomielin tietä; se vie vain neljännestunnin.» Aasiaan kääntäessään hän mutisi: »Parasta poiketa katsomassa sitä joesta löydettyäkin. Voisi olla hyvä jos tohtori vilkaisisi häntä.»

Tuomari Dee aikoi sanoa että oli Poo-yangin, maakunnan pohjoisen piirikunnan tuomari, mutta tarkemmin ajateltuaan hän tajusi että silloin hänen pitäisi selittää tälle tilapäistuttavalleen juurta jaksain miksi oli liikkeellä tämmöisessä yksinkertaisessa asussa ja tyystin ilman virkasaattuetta. Niinpä hän vain kysäisi:

»Mikä on kunnioitettavan herran ammatti?»

»Ei mikään. Olen vaeltava munkki. Taolainen.»

»Jaaha. Minä olisin luullut teitä kollegakseni. Mitäs teillä on tuossa pullokurpitsassa?»

»Tyhjää, herra. Pelkkää tyhjää. Paljon arvokkaampaa ainetta kuin mikään lääke jota te kannatte omassanne, tohtori! Ei millään pahalla. Mutta tyhjyys on tärkeämpää kuin täysinäisyys. Hienoimmasta savesta tehty kaunein maljakkokin on käyttökelvoton ilman onttoa sisusta. Ja koristelipa oven tai ikkunan miten tahansa, ilman tilaa ja tyhjyyttä niillä ei ole mitään käyttöä.» Hän kannusti aasiaan kieltään naksauttamalla ja sanoi sitten kuin jälkiviisautena: »Minua sanotaan mestari Kurpitsaksi.»

Se että toinen oli taolainen munkki, jota eivät normaalit muodollisuudet liikuttaneet ratkaisi tuomari Deen ongelmat. Hän säästyi selittämästä oikeaa nimeään ja ammattiaan.

»Mitä te mainitsitte joesta löytyneestä ihmisestä?»

»Lähtiessäni kuulin että pari kalastajaa oli kiskonut rantaan jonkun miehen. Oikopolku alkaa täältä. Minä ratsastan edeltä.»

Kapea polku johti viljellylle peltoaukealle jossa olkisessa sadetakissaan kyyristelevä maanviljelijä käänsi maata. Kurainen kinttupolku vei joenrannassa kulkevalle tielle. Tihkusade oli lakannut ja ohut sumu haamuili aavan ruskean veden yllä. Taivas tuntui roikkuvan matalalla joen yllä, tuulenhenkikään ei väräyttänyt kuumaa kosteaa ilmaa. Siistinnäköiset talot reunustivat tienvartta ja vastaantulijat olivat hyvinpukeutuneita. Yhtä ainutta kerjäläistä ei näkynyt.

»Taitaa olla hyvinvoipa kaupunki», tokaisi tuomari.

»Kaupunki on pieni mutta jokiliikenne ja kalastus on tuottoisaa ja Jokipalatsin väki anteliasta. Jokipalatsi on yksi keisarillisista sivupalatseista, kaupungin itäpuolella mäntymetsän toisella laidalla. Tämä kaupungin länsiosa on aika köyhää seutua. Hyvintoimeentulevat asuvat itäisissä kaupunginosissa tuolla kalatorin takana. Minä voin näyttää teille kaksi parasta majataloa, Kuningaskalastajan ja Yhdeksän Pilveä. Tai kenties aiotte yöpyä sukulaisten tai tuttavien luona …»

»Ei ei, minä olen vain läpikulkumatkalla, ventovieras täällä. Teillä näkyy olevan pari kävelykeppejä. Mikä teidän jalkojanne vaivaa?»

»Toinen on halvaantunut eikä toinenkaan kaksinen ole. Toivoton tapaus, tohtori! Jaaha katsopas vain, viranomaiset paikalla. Kärkkäitä kuin pirut! Joesta kalastettu mies ei ilmeisesti kaipaakaan teidän apuanne! Mutta vilkaistaan nyt kuitenkin.»

Kalatorin rantaan leveälle sillalle lauttakopin viereen oli kerääntynyt pieni ihmisjoukko. Päitten takaa häälyi ratsumiehen ylväs hahmo. Kullattu punatöyhtöinen kypärä ja punainen kaulahuivi paljastivat hänet keisarillisen kaartin kapteeniksi.

Mestari Kurpitsa sieppasi sauvansa, liukui alas aasinsa selästä ja nilkutti kohti joukkoa. Toinen korva lerpalla aasi ryhtyi hamuilemaan mukulakiveykseltä syötäviksi kelpaavia roskia. Tuomari Dee laskeutui ratsailta ja seurasi vanhaa munkkia. Katselijat antoivat ukolle tietä: he näyttivät tuntevan hänet hyvin.

»Se on Tai Min, mestari Kurpitsa. Kuningaskalastajan kassanhoitaja», suhahti muuan iso mies matalalla äänellä. »Kuollut kuin kivi.»

Kaksi pitkiin panssaripaitoihin sonnustautunutta vartiomiestä piti väkijoukkoa loitommalla. Tuomari Dee kurkisti mestari Kurpitsan olan yli: maassa, aivan kapteenin hevosen jaloissa, retkotti mies. Häntä puistatti. Väkivaltaista kuolemaa hän oli joutunut todistamaan useinkin mutta tämä ruumis oli erityisen kuvottava näky. Mies oli nuori ja hänen päällään oli pelkkä pitkähihainen takki; se takertui hänen ojennettuihin käsivarsiinsa. Pitkät märät hiussuortuvat liimautuivat hänen turvonneille ja hirvittävästi vääristyneille kasvoilleen. Hänen paljaat säärensä ja jalkateränsä olivat pahasti palaneet ja kädet oli silvottu. Hänen mahansa oli viilletty auki niin että suolet roikkuivat ulkona. Muuan luutnantti, jonka selkä näytti hyvin leveältä kullattujen olkasuojusten alla oli polvillaan ruumiin vieressä.

»Hänen vasemmassa hihassaan on litteä paketti!» kiihtyi jokin käheä ääni puhumaan. »Takuulla minun rahani!»

»Suu kiinni!» karjahti luutnantti laihalle kyömynenäiselle risupartaiselle miehelle joka seisoi eturivissä.

»Tuo on Wei Cheng, Kuningaskalastajan omistaja», suhahti mestari Kurpitsa tuomarille. »Aina raha päällimmäisenä ajatuksissa.»

Tuomari Dee vilkaisi luikeroa majatalonisäntää. Sitten hänen silmänsä sattui miehen vieressä seisovaan tyttöön. Tämä oli pieni ja hoikka suunnilleen seitsentoistias ja sinisessä punavyöllä sitaistussa puvussaan kovin sievä ja sirpakka. Hänen kiiltävät hiuksensa oli kammattu kahdelle yksinkertaiselle rullalle. Hän katsoi poispäin ruumiista ja hänen somat kasvonsa olivat kalkinvalkoiset.

Luutnantti oikaisihe ja sanoi kunnioittavasti kapteenille:

»Ruumiin kunnosta päätellen se on ollut ainakin vuorokauden vedessä. Mitkä ovat määräyksenne?»

Kapteeni ei näyttänyt kuulleen häntä. Tuomari ei nähnyt hänen kasvojaan sillä mies oli kietaissut punaisen kaulahuivin suunsa eteen. Hänen raskasluomiset silmänsä tuijottivat tiukasti ratsupiiskaa jota hän puristi lujasti haarniskoidussa nyrkissään. Hän istui kullatussa rinta-haarniskassaan liikkumattomana kuin pronssipatsas.

»Mitkä ovat määräyksenne?» luutnantti kysyi uudestaan.

»Toimittakaa ruumis päämajaan», sanoi kapteeni vaimealla äänellä. »Samaten kalastajat jotka sen löysivät. Ja majatalonisäntä jolla uhri oli työssä.»

Kapteeni kiepautti hevosensa ympäri niin kiivaasti että takana seisoneiden uteliaitten oli hypättävä taaksepäin jotteivät he olisi tallaantuneet jalkoihin. Hän ratsasti kohti laitureilta pois johtavaa leveää tietä ja hevosen kaviot kopisivat märällä mukulakiveyksellä.

»Taaksepäin siitä, noh, eikö sana kuulu!» karjui luutnantti.

»Halveksittava murha», sanoi tuomari Dee mestari Kurpitsalle kun he astelivat ratsujaan kohti. »Mutta mieshän oli siviili. Miksi sotilasviranomaiset hoitavat tapausta? Miksei piirituomari tee työtään?»

»Jokikaupungissa ei ole piirituomaria, tohtori. Jokipalatsin takia. Kaupunki ympäristöineen on katsokaas erityisaluetta jota valvoo keisarillinen kaarti.» Hän kiipesi aasinsa selkään ja pisti sauvansa poikittain taakseen. »Mutta nyt minä sanon teille hyvästit. Ratsastakaa vain kapteenin perässä alas katua, se on kaupungin pääväylä. Vähän kaartin päämajan takana on kaksi majataloa, Kuningaskalastaja ja Yhdeksän Pilveä, nenätysten kadun vastakkaisilla puolilla. Kumpikin on mukava paikka — valitkaa mielenne mukaan!» Hän naksautti kieltään ja ratsasti tiehensä ennen kuin tuomari ehti edes kiittää.

Tuomari talutti ratsunsa kalatorin kulmaan sepän pajalle. Eläin tarvitsi kunnon lepoa. Hän antoi sepälle kourallisen kuparikolikoita ja käski tämän harjata ja ruokkia hevosen. Hän tulisi noutamaan sen aamulla.

Kävellessään pitkin pääkatua tuomari äkkiä tajusi että hänen jalkansa olivat aivan jäykät pitkästä ratsastuksesta ja hänen suutaan kuivasi. Hän meni ensimmäiseen näkemäänsä teehuoneeseen ja tilasi suuren kannullisen teetä. Puolisen tusinaa kaupunkilaista istui ikkunan alla suuressa pöydässä. He rouskuttelivat meloninsiemeniä ja puhua pulputtivat vilkkaasti. Teetä maistellessaan tuomari muisti että koska hän kerran oli erityisalueella jolla noudatettiin tarkkoja turvallisuusmääräyksiä hänen täytyi käydä ilmoittautumassa kaartin päämajassa heti saavuttuaan. Hän tekisi sen majataloille mennessään; munkkihan oli sanonut että ne sijaitsivat vähän päämajan takana. Kuningaskalastajassa oltiin varmasti kuohuksissaan, olihan sen kassanhoitaja kidutettu kauhistuttavalla tavalla kuoliaaksi. Parasta olisi majoittua Yhdeksään Pilveen. Mutta Kuningaskalastajan nimi kuulosti houkuttelevalta, sillä itse asiassa tuomari oli suunnitellut hiukan kalastelevansa kaksipäiväisellä pysäyksellään Jokikaupungissa. Poo-yangissa ei ollut ikinä aikaa ongelle. Hän oikaisi koipensa ja tuumi että sotaväki tavoittaisi varmasti piankin kassanhoitajan murhaajat. Sotapoliisi oli tavallisesti varsin tehokas vaikka heidän menettelytapansa olivatkin julmanpuoleiset siviiliviranomaisten metodeihin verrattuina.

Lisää asiakkaita tuli sisään. Tuomari kuuli pari keskustelunpätkää.

»Wei puhuu pötyä», muuan vanhahkolta kauppiaalta näyttävä mies sanoi. »Tai Min ei ollut mikään varas. Minä tunsin hänen isänsä, vanhan vihanneskauppiaan.»

»Jollei hänellä