Kiinalaiset järvimurhat

By Robert van Gulik

Kiehtova rikossarja historiallisen Kiinan omasta Sherlock Holmesista alkaa. Tuomari Deeltä ei jää mikään huomaamatta.Kun terävästä päättelykyvystään tunnettu tuomari Dee osallistuu kukkaislaivassa järjestettäviin juhliin Han-yanin kaupungissa, kestit ovat vertaansa vailla. Ruoasta on huolehdittu, ja myös seura on harvinaisen viehättävää – näyttäviä kurtisaaneja tanssimassa ja seurustelemassa vieraiden kanssa. Erityisesti Mantelinkukka-niminen kurtisaani kiinnittää kaikkien huomion, sillä onhan nuori nainen taitava tanssija. Kukaan ei kuitenkaan arvaa, miten juhlat tulevat päättymään. Mantelinkukka katoaa, ja hetken päästä hänet löydetään kuolleena. Kuka halusi naiselle pahaa ja miksi? Ja liittyykö kurtisaanin kuolema jollain tavalla Deehen itseensä? Tuomari Deen täytyy virittää etsivänvaistonsa äärimmilleen hyytävän mysteerin äärellä.Kiinalaiset järvimurhat aloittaa Robert van Gulikin vetävän historiallisen salapoliisisarjan, joka sijoittuu 600-luvun Kiinaan.Tuomari Dee on salapoliisi, joka kohtaa mitä jännittävimpiä murhia ja mysteerejä 600-luvun Kiinassa. Samalla kirjat tarjoavat huikean aikamatkan Kiinan kiehtovaan historiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2023
• ISBN: 9788728458136

Book preview

Kiinalaiset järvimurhat

Translated by Kristiina Rikman

Original title: The Chinese Lake Murders

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1960, 2022 Robert van Gulik and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728458136

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ESIPUHE

Kiinalaiset järvimurhat kuvaa miten tuomari Dee ratkaisee kolme kiperää tapausta vuonna 666 jKr., hiukan sen jälkeen kun hänet oli nimitetty Han-yuanin piirituomariksi.

Han-yuan oli tuomari Deen toinen asemapaikka ja hän oli tuolloin kolmekymmentäkuusivuotias. Hänen ensimmäinen sijoituspaikkansa oli Peng-lai; joistakin hänen siellä ratkaisemistaan rikoksista on kerrottu Kiinalaisissa kultamurhissa. Tuomari viipyi Han-yuanissa kaksi vuotta. Vuonna 668 hän siirtyi Pooyangin kukoistavaan kaupunkiin Kiangsun maakuntaan. Kiinalaisissa kellomurhissa kuvataan kolmea hänen siellä selvittämäänsä rikosta.

Han-yuan oli vanha pikkukaupunki vain kahdeksankymmentä kilometriä pääkaupungista koilliseen; mutta koska se oli piilossa korkeiden vuorten keskellä, se oli säilynyt eristyneenä ja vain jokunen ulkopuolinen oli asettunut asumaan sinne. Se sijaitsi Han-yuanin salaperäisen vuoristojärven rannalla, josta kansa oli jo ammoin kertonut outoja tarinoita. Järveen hukkuneiden ihmisten ruumiita ei löydetty koskaan, mutta kerrottiin että heidän haamujensa oli nähty liikuskelevan elävien joukossa. Toisaalta järvi oli samaan aikaan kuuluisa myös kukkaslaivoistaan, uivista ilotaloista, joissa vieraat saattoivat juhlia kauniiden kurtisaanien kanssa ja yöpyä vesillä.

Tässä oudossa kaupungissa tuomari Dee joutuu kasvokkain raa’an murhan kanssa. Juuri kun tämän murhan tutkimukset ovat käynnistymässä hän törmää kahteen uuteen käsittämättömään arvoitukseen ja löytää pian itsensä sotkeutuneena poliittisten vehkeilyjen, inhottavan ahneuden ja synkän, kielletyn intohimon sokkeloihin.

Lukija löytää näkymän Han-yuanista sivuilta 10–11. Ystäväni Hilary Waddington, entinen muistomerkkien ylivalvoja New Delhin arkeologisesta museovirastosta, on ystävällisesti piirtänyt sivulla 55 olevan kukkaslaivan pohjapiirroksen.

Jälkikirjoituksessa esitetään lyhyt selostus muinaisen Kiinan oikeusjärjestelmästä, pari huomautusta tähän romaaniin liittyvistä erityisseikoista ja viittauksia kiinalaisiin lähteisiin.

Robert van Gulik

NÄKYMÄ HAN-YUANISTA

1 Oikeustalo

2 Kung Fu-tsen temppeli

3 Buddhalainen temppeli

4 Neuvosmies Liangin talo

5 Han Yung-hanin talo

6 Tohtori Djangin talo

7 Liu Fei-pon talo

8 Pajujen kaupunginosa

9 Kalatori

HENKILÖT

Kiinassa sukunimi – joka tässä on painettu isoin kirjaimin – on etunimen edellä

ENSIMMÄINEN LUKU

Sairasteleva viranomainen paljastaa oudon tapauksen; tuomari Dee osallistuu juhlaillallisiin kukkaslaivalla

Vain taivas, joka kirjoitti elämän kirjan,

tietää mikä on sen alku, missä se loppuu –

jos loppua on. Me kuolevaiset emme pysty sitä lukemaan,

emme edes tiedä onko rivit kirjoitettu pysty- vai vaakasuoraan.

Mutta kun tuomari on istuutunut punaisen pöytänsä taa

hänellä on taivaan valta hallita elämää ja kuolemaa –

mutta ei taivaan tietämystä. Hän muistakoon – me myös! –

niin kuin me tuomitsemme, niin meidätkin tuomitaan.

Uskon ettei kukaan pidä huonona saavutuksena sitä että palvelee loistavaa Ming-keisariamme kaksikymmentä vuotta. Edesmennyt isäni, totta kyllä, palveli viisikymmentä vuotta, ja kun hän kuoli valtioneuvoksena, hän oli juuri juhlinut seitsemättäkymmenettä syntymäpäiväänsä. Minä täyttäisin kolmen päivän päästä neljäkymmentä – mutta suokoon taivas etten enää silloin ole elossa.

Niinä yhä harvenevina hetkinä, jolloin kiusatut aivoni ovat selkeät, muistelen kuluneita vuosia, se on ainut tapa paeta joka on jäljellä. Neljä vuotta sitten minut ylennettiin korkeimman oikeuden tutkijaviranomaiseksi, melkoinen kunnia vain kolmekymmentäviisivuotiaalle virkamiehelle. Minulle ennustettiin loistavaa tulevaisuutta. Miten ylpeä olinkaan tästä suuresta kartanosta joka annettiin käyttööni ja kuinka mielelläni kuljin käsi kädessä tyttäreni kanssa sen kauniissa puutarhassa! Hän oli silloin vielä pieni – vain lapsukainen, mutta tunsi jo nimeltä kaikki kukat joita osoitin. Neljä vuotta – mutta kuinka kaukaiselta tuo kaikki nyt tuntuukaan. Kuin muistumat aikaisemmasta elämästä.

Nyt sinä, uhkaava varjo, taas ahdistat minua; minun on toteltava sinua kauhusta vavisten. Etkö suo minulle edes tätä lyhyttä lepohetkeä? Enkö tehnyt kaiken minkä käskitkin? Enkö viime kuussa, palattuani tuosta synkän järven rannalla sijaitsevasta Han-yuanin vanhasta salaperäisestä kaupungista, valinnutkin otollisen päivän tyttäreni häitä varten; ja eikö hän mennyt naimisiin viime viikolla? Mitä nyt sanot? Sietämätön kipu on tylsyttänyt aistini; en oikein kuule sinua. Sanot että… että tyttäreni on saatava tietää totuus? Laupias taivas, etkö tunne lainkaan sääliä? Se tieto murtaa hänen sydämensä, musertaa hänet… Ei, pyydän, älä kosketa minua. Minä teen mitä käsket kunhan et vain koske minuun… Hyvä, minä kirjoitan.

Kirjoitan, kuten kirjoitan kaikkina unettomina öinä, sinä heltymätön pyöveli ylitseni kumartuneena. Sanot etteivät muut voi nähdä sinua. Mutta eikö ole totta, että kun kuolema on koskettanut ihmistä muut voivat nähdä sen merkit hänessä? Aina kun kohtaan jonkun vaimoistani tai jalkavaimoistani nyt autioituneilla käytävillä, hän kääntää kiireesti kasvonsa pois. Kun nostan pääni papereistani toimistossa tapaan usein apulaisen tuijottamasta minua. Kun he hätäisesti kumartuvat uudestaan asiakirjojensa yli, tiedän että he salaa sormeilevat amulettejaan, joita he ovat äskettäin ruvenneet pitämään mukanaan. Heistä varmaan tuntuu, että palattuani Han-yuanin vierailultani en ollut pelkästään hyvin sairas. Sairasta miestä säälitään; paholaisen riivaamaa kavahdetaan.

He eivät ymmärrä. He vain haluavat sääliä minua. Niin kuin säälitään ihmistä, joka on tuomittu siihen hirveään rangaistukseen että hänen on omin käsin aiheutettava itselleen hidas kuolema; leikattava pyövelin pakotuksesta omaa lihaansa, pala palalta. Joka kirje jonka kirjoitin, jokainen salakielellä kirjoitettu viesti jonka lähetin näinä viime päivinä, oli pois leikattu viipale minun elävää lihaani. Siten katkaistiin langat siitä nerokkaasta kaikkialle keisarikuntaan ulottuvasta verkosta, jota olin kärsivällisesti kutonut, yksi toisensa jälkeen. Jokainen katkaistu säie merkitsi yhtä murskattua toivoa, saavuttamatonta haavetta, hukattua unelmaa. Nyt kaikki jäljet on siistitty; kukaan ei saa koskaan tietää. Minä vieläpä ennustan että keisarillinen sanomalehti julkaisee muistokirjoituksen, jossa minua ylistetään lupaavaksi nuoreksi viranomaiseksi, joka kohtasi ennenaikaisen kuoleman pitkällisen sairauden murtamana. Murtamana, tosiaan, kunnes minusta ei ole nyt jäljellä muuta kuin tämä vereen tahriutunut ruumis.

Tämä on se hetki jolloin pyöveli pistää pitkän puukkonsa kidutetun rikollisen sydämeen antaen hänelle armoniskun. Miksi sinä, hirvittävä varjo, sitten armottomasti pidennät kärsimyksiäni, sinä joka kutsut itseäsi kukan nimellä? Miksi haluat repiä sydämeni palasiksi pakottamalla minut tuhoamaan tytärparkani sielun? Hän ei ole koskaan tehnyt mitään rikosta, hän ei milloinkaan tiennyt… Kyllä, minä kuulen sinua, hirveä nainen; sinä sanot että minun on kirjoitettava vielä, kirjoitettava kaikki, niin että tyttäreni saa tietää. Kerrottava hänelle kuinka taivas kielsi minulta nopean, itse valitsemani lopun ja tuomitsi minut kuolemaan hitaasti ja tuskaisesti sinun julmissa käsissäsi. Ja sitten kun minulle oli suotu yksi lyhyt silmäys siihen… mitä olisi voinut olla.

Hyvä, tyttäreni saa tietää. Sen että kohtasin sinut järven rannalla, vanhan tarinan jonka kerroit minulle, kaiken. Mutta minä vannon että jos jossain vielä on olemassa taivas, tyttäreni antaa minulle anteeksi; petturille ja murhaajalle hän antaa anteeksi, sanon sen sinulle. Mutta ei sinulle! Ei sinulle, koska sinä olet vain viha, lihaksi tullut viha, ja sinä kuolet minun mukanani, kuolet lopullisesti. Ei, älä työnnä kättäni syrjään nyt; sinä sanoit: Kirjoita! ja minä aion kirjoittaa. Olkoon luoja minulle armollinen ja… myös sinulle. Sillä nyt – liian myöhään – tunnistan sinut siksi mitä sinä todella olet ja tiedän ettet milloinkaan tule kutsumatta. Sinä vainoat ja kidutat kuoliaaksi vain ne, jotka kutsuvat sinut esiin omilla pimeyden töillään.

Siispä, tämä on se mitä tuolloin tapahtui.

Korkein oikeus oli lähettänyt minut Han-yuaniin tutkimaan erästä mutkikasta valtion varojen kavallustapausta; epäiltiin että paikalliset viranomaiset olivat sekaantuneet juttuun. Kuten muistatte, tänä vuonna kevät tuli aikaisin. Odotuksen tuntu väreili lämpimässä ilmassa; huolettomalla mielellä olin ajatellut jopa ottaa tyttäreni mukaan tuolle retkelle Han-yuaniin. Mutta tuo mielijohde väistyi ja hänen sijastaan otin mukaan Krysanteemin, nuorimman jalkavaimoni. Toivoin siten palauttavani rauhan tuskaiseen sieluuni, sillä Krysanteemi oli ollut minulle hyvin rakas – aikaisemmin. Mutta kun olin saapunut Han-yuaniin tajusin, että se oli ollut turha toivo. Nainen, jonka olin jättänyt taakseni, oli enemmän kuin koskaan mielessäni. Hänen kuvansa oli meidän välissämme; en kyennyt edes koskettamaan Krysanteemin pientä käsiparkaa.

Suuntasin kuumeisesti kaiken tarmoni tapauksen selvittämiseen, yritin unohtaa. Ratkaisin sen viikossa; syylliseksi paljastui eräs pääkaupungista tullut virkailija ja hän tunnusti. Viimeisenä Han-yuanin iltanani kiitolliset paikalliset viranomaiset järjestivät kunniakseni loistavat illalliskutsut Pajujen kaupunginosassa, vuosisatoja maineestaan kuulussa tanssityttöjen korttelissa. Heidän kiitollisuuden ja ihailun osoituksensa kiusallisen tapauksen nopean ratkaisun johdosta olivat ylitsevuotavat. He sanoivat pahoittelevansa vain, etteivät voineet tarjota minulle Mantelinkukan tanssia. Hän oli kaupunginosan kaunein ja taitavin tanssijatar, he sanoivat, saanut nimensä erään menneisyyden kuulun kaunottaren mukaan. Pahaksi onneksi tyttö oli juuri tuona aamuna kadonnut selittämättömällä tavalla. Jos minä vain voisin pidentää oleskeluani Han-yuanissa muutamalla päivällä, he lisäsivät toiveikkaasti, pystyisin epäilemättä ratkaisemaan myös tämän mysteerin! Heidän imartelunsa miellytti minua; join viiniä enemmän kuin tavallisesti, ja kun yömyöhällä palasin käyttööni annettuun ylelliseen majapaikkaan, olin loistavalla tuulella. Tunsin että kaikki olisi hyvin; minä rikkoisin lumouksen!

Krysanteemi odotti minua. Hän oli pukeutunut persikanväriseen yksinkertaiseen pukuun, joka sulokkaasti korosti hänen nuorta vartaloaan. Hän katseli minua ihanilla silmillään ja olin sulkemaisillani hänet syliini. Sitten äkkiä tuo toinen, kielletty, oli läsnä enkä minä pystynyt.

Raju vapina puistatti minua. Juoksin puutarhaan mutisten jotain anteeksipyynnöksi, en tiedä mitä. Tuntui että olin hukkumaisillani; tarvitsin ilmaa. Mutta puutarhassa oli tukahduttavaa ja kuumaa. Oli mentävä pois, järvelle. Hiivin torkkuvan ovenvartijan ohi ja menin autiolle kadulle. Kun olin tullut järven rantatörmälle seisoin hiljaa ja katselin kauan hiljaista vettä, syvä kaipaus sydämessäni. Mitä minua hyödyttäisi huolellisesti rakentamani suunnitelma? Voisiko johtaa miehiä, jos ei itse ollut mies? Lopulta tajusin, että oli olemassa vain yksi ratkaisu.

Heti kun olin tehnyt päätöksen tunsin rauhaa. Avasin punaisen viittani edustan ja työnsin korkean mustan päähineen pois hikiseltä otsaltani. Astelin verkkaan pitkin rantaa etsien paikkaa joka sopisi tarkoitukseeni. Luulen jopa hyräilleeni laulua. Eikö olekin sopivin hetki lähteä juhlakoristeisesta salista kun punaiset kynttilät vielä palavat ja viini on yhä lämmintä kultaisissa pikareissa? Nautin lumoavasta maisemasta. Vasemmalla helottivat mantelipuut kukkuroillaan valkeita kukkia, joiden tuoksu leijui raskaana lämpimässä kevätilmassa. Ja oikealla kuunvalossa kylpevän järven hopeinen selkä.

Näin tytön kun käännyin mutkittelevan kadun kulmasta.

Hän seisoi rannalla aivan veden äärellä valkoisessa silkkiviitassa vihreä vyö uumillaan ja valkoinen lumpeenkukka hiuksissaan. Kun hän kääntyi katsomaan minua kuunvalo välkähti hänen suloisilla kasvoillaan. Silloin yhdessä väläyksessä tiesin että tässä oli nainen joka vihdoinkin rikkoisi tuon lamauttavan lumouksen, nainen jonka taivas oli määrännyt minulle.

Hänkin tiesi, sillä kun olin tullut hänen luokseen ei lausuttu mitään tavallisia tervehdyksiä ja kohteliaita kysymyksiä. Hän vain sanoi:

Mantelipuu kukkii kovin aikaisin tänä keväänä!

Ja minä sanoin:

Odottamattomat ilot ovat ne parhaat!

Ovatko aina? hän kysyi hymyillen ilkamoivasti. Tule, niin näytän sinulle, missä istuin juuri äsken.

Hän asteli metsikköön ja minä seurasin häntä pienelle aukiolle aivan tien reunaan. Istahdimme rinnakkain korkeaan ruohikkoon loivaan rinteeseen. Mantelipuiden kukista raskaat oksat keinuivat yllämme kuin kunniakatos.

Tämäpä outoa! sanoin ilahtuneena ja otin hänen pienen viileän kätensä omaani. On kuin olisimme jossain toisessa maailmassa!

Hän vain hymyili ja katsahti minuun. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin suuni hänen pehmeille punaisille huulilleen.

Ja hän haihdutti minua kiusanneen lumouksen. Hänen syleilynsä tervehdytti minut, hehkuva intohimomme poltti puhtaiksi sieluni haavat. Riemuissani uskoin että kaikki tulisi vielä hyväksi.

Kun sormeni seurasivat kepeästi oksien heittämiä varjoja hänen ihanalla vartalollaan, valkealla ja sileällä kuin hienoin valkoinen jade, huomasin äkkiä kertovani hänelle lumouksesta josta hän oli minut vapauttanut. Hän sipaisi verkkaan pois kukat, joita oli putoillut hänen täydellisille rinnoilleen. Noustessaan hän sanoi hitaasti:

Kerran kauan sitten, kuulin jotain samantapaista. Ja sitten hiukan epäröityään: Sanohan, etkö olekin tuomari?

Viittasin alaoksaan ripustamaani päähineeseen, jonka kultaisilla arvomerkeillä kuunvalo kimmelsi. Sitten vastasin kiusoittelevasti hymyillen:

Vieläkin enemmän, olen tuomioistuimen tutkijaviranomainen!

Hän nyökkäsi tietäväisesti, heittäytyi sitten selälleen ruohoon ja risti käsivartensa kaunismuotoisen päänsä alle.

Tuo vanha tarina saattaa kiinnostaa sinua, hän sanoi miettiväisesti. Se kertoo älykkäästä tuomarista joka toimi täällä Han-yuanissa monta vuosisataa sitten. Tuohon aikaan…

En tiedä kuinka pitkään kuuntelin hänen vaimeaa mukaansa tempaavaa ääntään. Mutta kun hän lopetti kouristi kylmä pelko sydäntäni. Nousin äkisti, pukeuduin viittaani ja kiedoin pitkän vyön ympärilleni. Kun asettelin päähinettäni sanoin tylysti:

Älä yritä petkuttaa minua keksityllä kertomuksella! Puhu suusi puhtaaksi, nainen. Miten olet päässyt selville salaisuudestani?

Mutta hän vain katsoi minua houkutteleva hymy viehättävillä huulilla väreillen.

Hänen täydellinen suloisuutensa pyyhkäisi pois suuttumukseni. Polvistuin hänen viereensä ja huudahdin:

Mitä väliä sillä on mistä tiesit! En välitä kuka olet tai olet ollut. Sillä sanon sinulle, että minun suunnitelmani ovat paremmin laaditut kuin ne joista kerroit minulle, ja minä vannon että sinä, vain sinä, olet minun kuningattareni! Katsoin häneen hellästi, tartuin hänen pukuunsa ja sanoin: Järveltä käy viima; voit vilustua!

Hän pudisti hiljaa päätään. Mutta minä nousin ja peitin hänen alastoman vartalonsa silkkipuvulla. Sitten kuulin äkkiä kovia ääniä lähistöltä.

Useita miehiä tuli aukiolle. Jäin seisomaan pahoin hämmentyneenä ruohossa makaavan naisen eteen. Eräs vanhahko mies, jonka tunnistin Han-yuanin piirituomariksi, vilkaisi pikaisesti selkäni taa. Sitten hän kumarsi syvään ja sanoi ihailevalla äänellä:

Te siis olette löytänyt hänet, herra! Kun me tutkimme tänä iltana hänen huoneensa Pajujen kaupunginosassa ja löysimme hänen viestinsä, lähdimme vilkaisemaan tätä seutua. Järvessä käy näet virta joka tuo tähän poukamaan. On tosiaan hämmästyttävää, että te onnistuitte saamaan kaiken selville ennen meitä! Teidän ei muuten tarvitse olla huolissanne kuinka hänet saadaan pois rannalta! Hän kääntyi miehiinsä päin ja määräsi: Tuokaa paarit tänne!

Käännyin ympäri ja katsoin. Valkoinen puku, joka oli kietoutunut hänen vartalonsa ympäri kuin käärinliina, oli likomärkä, ja limaisia vesikasveja oli sotkeutunut hänen hiuksiinsa, jotka olivat liimautuneet hänen liikkumattomille elottomille kasvoilleen.

Hämärä sakeni kun tuomari Dee istuskeli oikeustalon toisen kerroksen avoimella kattoterassilla siemaillen teekuppostaan. Hän istui ryhdikkäänä nojatuolissa lähellä kaiverrettua marmorikaidetta ja katseli eteensä avautuvaa näkymää.

Valot syttyivät yksi toisensa jälkeen alhaalla kaupungissa, joka oli yhtenäinen kattojen rykelmä. Kauempana edessä oli järvi, laaja ulappa tyyntä tummaa vettä. Vastaranta oli kadonnut senpuoleisten vuorten juurelta levittäytyvään sumuun.

Kuuma ja hiostava päivä oli vaihtumassa painostavaksi illaksi. Lehtikään ei värähtänyt alhaalla kadun puissa.

Tuomarin tiivis brokadinen virkakaapu kiristi epämiellyttävästi hänen harteitaan. Vanha mies joka seisoi hiljaa hänen rinnallaan vilkaisi herraansa huolestuneesti. Tänä iltana Han-yuanin kerma järjestäisi juhlaillalliset tuomari Deen kunniaksi kukkaslaivalla keskellä järveä. Hän tuumi, että vaikka sää muuttuisikin, tilaisuudesta tuskin tulisi kovin nautittava.

Tuomari haroi hiljalleen pitkää mustaa partaansa ja seurasi ajatuksissaan venettä, tältä etäisyydeltä pieneltä pisteeltä näyttävää, jota pimeyden yllättämä kalastaja meloi aallonmurtajaa kohti. Kun se oli kadonnut hänen näkökentästään hän katsahti äkkiä ylös ja sanoi:

En ole oikein vieläkään tottunut elämään kaupungissa, joka ei ole muurien ympäröimä. Tavalla tai toisella se saa olon tuntumaan… epävarmalta.

Han-yuan on vain noin kuudenkymmenen virstan päässä pääkaupungista, teidän korkeutenne, vastasi vanha mies. Niin että me olemme täällä aivan keisarillisen kaartin ulottuvilla. Sitä paitsi piirikunnan kasarmit ovat –

Tottakai, en minä sotilaallisia ongelmia mietikään! tuomari keskeytti hänet kärsimättömästi. Minä puhun tilanteesta täällä kaupungissa. Minulla on tunne, että tässä kaupungissa on tekeillä paljon sellaista, josta meille ei kerrota mitään. Muurien ympäröimissä kaupungeissa portit suljetaan illan tullen, silloin tuntee että pitää lankoja käsissään, niin sanoakseni. Mutta tämä avoin kaupunki, joka rönsyilee vuorten juurelle, ja nuo esikaupungit pitkin järven laitoja… kaikenkarvaiset ihmiset saavat tulla ja mennä oman mielensä mukaan!

Toinen nyki hapsottavaa valkeaa partaansa; hän ei tiennyt mitä sanoa. Hänen nimensä oli Hoong Liang. Hän oli tuomari Deen uskollinen apulainen. Vanhoina aikoina hän oli ollut tuomarin perheen uskottu palvelija; hän oli kantanut tuomaria sylissään kun tämä vielä oli lapsi. Kun tuomari Dee kolme vuotta aikaisemmin oli kutsuttu Peng-lain piirikunnan tuomariksi, ensimmäiseen maaseutupaikkaansa, Hoong oli vaatinut saada seurata häntä, iäkkyydestään huolimatta. Tuomari oli nimittänyt hänet sitten oikeusistuimen sihteeriksi. Mutta hän teki sen pääasiallisesti vain antaakseen Hoongille virallisen aseman. Hoongin päätyönä oli toimia tuomari Deen uskottuna neuvonantajana jonka kanssa hän voisi varauksetta keskustella kaikista ongelmistaan.

Saapumisestamme on vierähtänyt kaksi kuukautta, Hoong, totesi tuomari Dee, eikä yhtä ainutta tärkeää tapausta ole ilmoitettu tuomioistuimelle.

Mikä tarkoittaa sitä että Han-yuanin asukkaat ovat lainkuuliaisia kansalaisia, teidän korkeutenne! sanoi Hoong.

Tuomari ravisti päätään.

Ei, Hoong, hän sanoi. Se tarkoittaa sitä, että he eivät halua meidän sekaantuvan asioihinsa. Kuten juuri sanoit, Han-yuan sijaitsee pääkaupungin kyljessä. Mutta koska se sijaitsee tämän vuoristojärven rannalla, se on aina ollut jossakin määrin eristynyttä aluetta; vain jokunen vieraspaikkakuntalainen on asettunut tänne asumaan. Jos jotakin tapahtuu tällaisessa sisäänlämpiävässä nurkkakunnassa, asukkaat kyllä tekevät kaikkensa salatakseen sen tuomariltaan, jota he pitävät tunkeilijana. Minä toistan, Hoong; täällä on tekeillä enemmän kuin pinnalle näkyy. Ja toisekseen, nuo kaameat kertomukset tästä järvestä –

Hän ei lopettanut lausettaan.

Antaako teidän korkeutenne jotain arvoa noille jutuille? sihteeri kysyi nopeasti.

Arvoa? No, en sanoisi ihan niinkään. Mutta kun kuulee että kuluneena vuonna sinne on hukkunut neljä ihmistä eikä kenenkään ruumista ole löydetty, minusta –

Tuolla hetkellä kaksi rotevaa yksinkertaiseen ruskeaan kaapuun ja mustaan päähineeseen pukeutunutta miestä astui terassille. He olivat Ma Joong ja Chiao Tai, tuomarin kaksi muuta apulaista. Molemmat olivat yli kuusi jalkaa pitkiä leveäharteisia paksuniskaisia kokeneita nyrkkeilijöitä. Tervehdittyään tuomaria kunnioittavasti Ma Joong sanoi:

"Teidän korkeutenne, on aika lähteä juhlaillallisille! Kantotuoli on valmiina