Isänmaan ranta

By Toivo Pekkanen

Johtaja Honkapää rakastaa työtään. Hän toimii tehtaanjohtajana eräässä saaristokaupungissa, ja tehtaan toiminta kannattaa. Se tuo leivän pöytään. Työnjohtaja Pekka Kinnuselle työ taas on arkista puurtamista, jonka parissa hän on oppinut tuntemaan tehtaan työläisiä hyvin.Tehtaan toiminta ei tuo leipää pöytään samaan tapaan tehtaan työläisille kuin sen korkeimmalle johtoportaalle. Siksi työläiset päättävät järjestää vastalauseeksi lakon.Myötätuntoinen kuvaus lakon molemmista osapuolista kiehtoo ja saa lukijan ajattelemaan. Niin johtajilla kuin työläisilläkin on syynsä omiin toimiinsa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 11, 2021
• ISBN: 9788726543254

Book preview

olevansa.

Tehdas.

I

Johtaja Honkapää heräsi varhain, kuten tavallisesti. Viisi, kuusi tuntia kestänyt raskas uni ei ollut täysin kyennyt katkaisemaan ajatusten virtaa, joka oli liikkunut hänen aivoissaan ennen nukahtamista. Se oli vain ikään kuin hiljentynyt yön ajaksi, mutta nukkuessaankin hän oli jossakin tajuntansa ulkopuolella kaiken aikaa tuntenut ajatustensa epätavallisen kiihoittuneisuuden; selvä merkki siitä, että hän oli rasittanut itseään liikaa. Hän oli ehkä ollut hiukan varomaton viime aikoina, kuuttakymmentä lähentelevän miehen ei sopinut työskennellä enää yhtä innostuneesti ja voimaperäisesti kuin nelikymmenvuotiaan. Tavallisesti hän oli voinut luottaa varmaan vaistoonsa tässä niinkuin muissakin asioissa. Hänen oli nyt otettava varoitus huomioon ja levättävä muutamia päiviä, että aivoihin patoutunut jännitys pääsisi laukeamaan.

Makuuhuoneen ikkunasta avautui näköala kapeahkolle merenlahdelle, jossa tyhjä lastihöyry lipui parhaillaan satamaa kohti keväistä, kylmänsinistä vettä pitkin. Tuuli puhalsi sen perän takaa, pakottaen piipusta nousevan savupatsaan taipumaan laivan kulkusuuntaan, mikä yht’äkkiä katsoen näytti hieman oudolta. Lahden takana oli joukko työläisten asuttamia saaria, joiden rantoja reunusti tuulen ajamien sulavien jäälauttojen vaalea ketju. Aurinko paistoi kirkkaasti, valaen maisemaan kalpeahkon hohteen, jossa esineiden ääriviivat erottuivat miltei luonnottoman selvinä.

Johtaja avasi ikkunan ja työnsi päänsä ulos. Hän oli tyytyväinen aamuun ja tuulen keväiseen kirpeyteen. Aivojen kiihoittunut jännitys alkoi nopeasti laueta ja ajatukset tasaantua. Hän hengitti puhdasta ilmaa syvin, voimakkain vedoin. Lastihöyryn viiltävä ulvonta, jolla se ilmoitti satamaluotseille saapumisestaan, leikkasi lähes minuutin ajan aamun salaperäistä hiljaisuutta, sitten äänettömyys jälleen jatkui syvänä, unenkaltaisena, jollaisena sen voi tavata vain niin varhain aamulla, että useimmat ihmiset vielä nukkuvat. Luonnon äänet, tuulen humina ja laineiden liplatus rantakiviä vasten tuntuvat vain lisäävän sen tehoa, mutta heti kun ihmiset heräävät ja alkavat liikkua, siihen tulee jotakin rauhatonta, epäsointuista, jossa salamyhkäisyys ei enää viihdy.

Johtaja oli pannut merkille tämän tosiasian jo monta vuotta takaperin. Herätessään miltei joka aamu ennen muita hänellä oli tapana istua tällä tavoin ikkunan ääressä ja hakea aamun raikkaudesta korvausta puutteelliseksi jääneelle unelle. Hän oli alkanut nukkua viime vuosina yhä huonommin ja tunsi itsensä usein herätessään väsyneeksi ja kiihoittuneeksi, mutta istuttuaan puolituntisen tällä tavoin avatun ikkunan ääressä, hänen voimansa ja virkeytensä palasivat. Keino ei pettänyt tänäänkään, vaikka vireillä olikin tavallista merkitsevämpiä asioita. Hänen johtamaansa tehdasta uhkasi lakko — oikeastaan sen puhkeaminen oli jo varmaa — ja hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat eilen matkustaneet ulkomaille. Hermojännitys oli johtunut pääasiallisesti edellisestä, jälkimmäinen tuotti hänelle sen sijaan hiljaista, miltei vastentahtoista tyydytystä.

Ryhtyessään vuosisadan alussa nuorena insinöörinä teollisuuden palvelukseen hänellä ei ollut enempää omaisuutta kuin vaikutusvaltaisia tuttaviakaan, mutta hänen pyrkimyksensä tähtäsivät korkealle. Avioliitosta oli muodostunut menestyksen ensimmäinen porras. Sigrid, hänen vaimonsa, oli hänen silloisen johtajansa tytär ja toi mukanaan sekä hyviä suhteita että rahaa. Siitä huolimatta ei avioliitosta ollut puuttunut rakkauttakaan, tiettyine inhimillisine rajoituksineen se oli ollut ainakin ulospäin ehyt ja sopusuhtainen. Vaimo oli kannustanut häntä eteenpäin kunnianhimoisilla toiveillaan ja vuosi vuodelta lisääntyvillä elämänvaatimuksillaan. Tyydyttääkseen hänen lakkaamatta kasvavia tarpeitaan oli miehen täytynyt ponnistella lujasti, mutta niinpä hän saattoikin nyt ylpeänä todeta, ettei hänen elämänuransa kaari ollut vailla loistoa ja komeutta.

Heille oli syntynyt kaksi lasta, tytär Taina, omituisen rauhaton olento, joka ei milloinkaan viihtynyt siellä, missä oli, ja Erkki, mietteliäs, omapäinen poika, joka nykyisin oli seitsemännellä luokalla koulussa. Omistautuessaan kokonaan työlleen oli isä vieraantunut liian kauaksi lapsistaan. Hän ikävöi heitä silloin, kun he olivat poissa, mutta ei voinut viihtyä heidän seurassaan, jos he olivat läsnä. Varsinkin isommiksi tultuaan he olivat aivan liian itsenäisiä ja itsetietoisia, että vanhoillinen isä olisi voinut heitä hyväksyä. Minkäänlaiset isälliset hellyydenosoitukset eivät tulleet heidän kanssaan kysymykseenkään. Isä poistui heidän luotaan useimmiten lievästi loukkaantuneena ja ryhtyi hakemaan lohdutusta työstään. Kaikki hänen tunne-elämässään tapahtuneet järkytykset muuttuivat lopulta aina työksi, niinkuin kaikki, mihin onneton kuningas Midas kosketti, muuttui kullaksi.

Edullisempien olosuhteiden tarjoutuessa he olivat jo ennen sotaa pariin otteeseen vaihtaneet asuinpaikkaa, mutta vasta sodan jälkeen hänen onnistui sijoittautua asemaan, jossa hän voi osoittaa kykynsä suuren teollisuuslaitoksen itsenäisenä johtajana. Vuosikausien työn hedelmät olivat vihdoinkin kypsyneet, elämänuran kaari oli kohonnut loistoon ja komeuteen, johon vain harvat ja armoitetut pääsivät. Hän sai asuttavakseen kolmattakymmentä huonetta sisältävän, aivan meren rannalle rakennetun, puiston ympäröimän rakennuksen, jonka eräs hänen edeltäjistään — mahtava ulkomaalainen, joka ei milloinkaan oppinut edes maan kieltä — oli rakennuttanut mahtinsa merkiksi. Hän ryhtyi heti toteuttamaan kauan hautomiaan ajatuksia, joille nyt vihdoinkin näytti aukenevan tilaisuus purkautua teoiksi. Suunnitelma käsitti koko hänen johtoonsa uskotun teollisuusalueen ja ulottui työläisten yksityiselämään saakka. Sahalaitos järjestettiin kokonaan uudelleen, selluloosatehdas sai joukon uusia sivutuotetehtaita ympärilleen, työläisten asunto-oloja parannettiin rakentamalla tehtaan läheisyyteen uudenaikaisia kahden perheen asuintaloja ja heidän lapsiaan varten perustettiin ammattikoulu, jossa nykyaikaisten periaatteiden mukaan annettiin sekä teoreettista että käytännöllistä opetusta tuleville työläisille. Hän toteutti siis käytännössä niitä Amerikasta saapuneita aatteita, jotka herättivät niin valtavaa ihailua ja optimismia sen aikaisissa ihmisissä. Sodanjälkeinen nousukausi auttoi hänen jokaisen yrityksensä voittoon. Yhtämittaista kehitystä oli tapahtunut näihin päiviin asti. Nyt uhkaava lakko oli oikeastaan ensimmäinen vakavampi vastoinkäyminen.

Kumartuessaan kauemmaksi ulos ikkunasta hän saattoi nähdä kaukana vasemmalla puolellaan osan sahalaitoksen valtavista lautatarhoista ja niiden yläpuolella joitakin mustuneita tehdasrakennusten kattoja. Kolme mahtavaa savupiippua kohosi uljaasti korkeutta kohti, väläytellen solakoita kupeitaan taivaan kuulasta sineä vasten. Ne savusivat, kuten kaikkina arkiaamuina, sillä yö ei merkitse lepoa tällaisissa tehtaissa. Hän aavisti, että siellä työskentelevät työläiset olivat tänään odottaneet päivän valkenemista jännittyneempinä kuin muulloin. Hehän eivät vielä tietäneet, voidaanko lakko välttää. Useimmat heistä varmaan pelkäsivät sitä hieman ratkaisevan hetken lähestyessä, merkitsihän se heille niin paljon. Nähtävästi he olivat odottaneet yhtiön taipuvan heidän vaatimuksiinsa. Pieni opetus, ikään kuin luunappi nenälle, tekisi heille hyvää. Pitkäaikainen menestys oli tehnytkin heidät hiukan liian itsetietoisiksi.

Heikon, suolaisenkirpeän merituulen vaikutus tuntui pian koko hänen ruumiissaan. Aivot selkenivät, keuhkot laajenivat, terveen ruumiin mielihyvä olemassaolostaan täytti hänen mielensä. Hän oli luonnostaan aamuihminen, aamuisin hän aina koki syvimmät ja pysyvimmiksi jäävät sisäiset elämyksensä ja keksi loistavimmat aatteensa. Äskeinen höyrylaiva oli jo kadonnut satamaa suojaavan niemenkärjen taakse, ja hänen katseensa kiintyi nyt vastapäätä oleviin saariin, joissa auringon säteet kisailivat mökkien mustilla ja punaisilla katoilla ja sieltä täältä kohoavat savupatsaat kertoivat määrätyistä inhimillisistä askareista. Huomatessaan, että tuuli oli painanut jäälauttojen jäännökset yön aikana saarien rantoja vasten, hän tuli ajatelleeksi, että työläisten oli tänä aamuna vaikea päästä työhön pienillä veneillään. Kenties hänen täytyisi kohdakkoin tiedustella asiaa Kinnuselta, yhtiön tärkeimmältä työnjohtajalta ja pahimmassa tapauksessa määrätä hinaaja heitä noutamaan.

Hän tiesi, että suurin osa noiden saarien asukkaista työskenteli hänen johtamissaan tehtaissa, mutta mitään muuta hän ei heistä tiennyt. Hän tunsi nimeltä ehkä kymmenkunta työläisistään ja ehkä paritkymmenet jollakin tavoin erikoiset kasvot olivat piirtyneet hänen mieleensä. Kehitys oli viime vuosikymmeninä vienyt siihen, että työläisten ja johtajan normaalinen suhde tuntui olevan jonkinlainen puoliksi salattu vihamielisyys toisiaan kohtaan. Johtaja ei voinut enää käsitellä työläisiään kyllin joustavasti yhtiön edun ja tarpeitten mukaisesti, heihin oli ilmestynyt omaa tahtoa, joka lakkaamatta pyrki sotkemaan johtajan suunnitelmat, ja sen lisäksi heitä tuntui kalvavan alituinen epäluulo, että heidän osuutensa yhtiön tuotosta oli liian pieni. Eikä kukaan keksinyt keinoa, jolla epäkohta olisi voitu korjata. Siihen täytyi alistua, se täytyi ottaa huomioon kaikissa suunnitelmissa ja siitä oli seurauksena, että koko koneisto toimi huonosti, epävarmasti, aavistamattomien tilanteiden alituisesti uhkaamana.

Valtavasta noususta huolimatta, jota oli jatkunut jo lähes vuosikymmenen ajan, oli aika täynnä hirvittäviä mahdollisuuksia. Hän vaistosi niiden olemassaolon kyllin selvästi, ollakseen joka hetki valmistautuneena pahimpaan. Sitä yhteiskuntamuotoa ja niitä perinteitä, joiden puitteissa hän oli elänyt ja toiminut, uhkasi tuho monelta taholta. Huolimatta siitä, että maailma oli rikkaampi kuin milloinkaan, piti muka hävittää kaikki vanha ja keksiä uutta ja parempaa. Hän vihasi noita uudistajia ja uudistuksien vaatijoita koko vanhoillisella järkähtämättömyydellään. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin että he olivat täysin vastuuttomia ihmisiä, jotka tuppautuivat sekaantumaan asioihin, joiden salaisuuksista ja hienouksista heillä ei ollut aavistustakaan. Koomillisinta oli, että he olivat muka edustavinaan kehitystä, vaikka he päinvastoin ainaisilla häiriönteoillaan asettivat jarruja kehityksen tielle. Sillä juuri he olivat suurelta osalta syypäitä siihen, että jokainen suurliikkeen johtaja tunsi nykyään olevansa kuin kapteeni, jonka on ohjattava laivaansa kartoittamattomilla vesillä. Karit uhkasivat sielläkin, missä niitä vähimmin osasi odottaa. Mutta hän tiesi velvollisuutensa eikä aikonut taipua. Kerran on taas varmaan tuleva sekin aika, jolloin ihmiset ymmärtävät, mistä kaikesta heidän on kiitettävä hänenlaisiaan miehiä, joiden suunnittelemat ja johtamat yritykset ovat luoneet viimeaikaisen huimaavan kehityksen edellytykset.

Auringon noustua yhä korkeammalle pilvettömälle taivaalle hävisi meren sinestä vähitellen kylmää uhoava sävy ja pienet teräväpäiset aallot ajoivat toisiaan takaa yltyvässä tuulessa. Suurten kivien välissä rannassa kasvavien leppien lehdettömät oksat rapisivat hiljaa toisiaan vasten. Kevät oli lähellä. Vielä muutamia aurinkoisia päiviä, ja maa alkaa viheriöidä ja lepät aukaisevat turvonneet silmunsa. Ensimmäisen kerran taas moneen vuoteen hän saisi nähdä ja kokea kevään tulon, ruohon ja lehtien puhkeamisen, aivan yksin. Tavallisesti äiti ja tytär juuri näihin aikoihin palasivat etelästä, johon he jo monen vuoden aikana olivat lentäneet joka talvi kuin muuttolinnut. Tänä vuonna he olivat tahtoneet nauttia pohjolan talvesta ja jääneet kotiin, mutta talvi ei täällä meren rannikolla ollutkaan niin ihana kuin he olivat muistelleet. Se oli ikävystyttänyt heitä. Ja sama kaipuu, joka muina keväinä oli ajanut heidät kotiin, karkoitti tänä vuonna heidät sieltä pois.

Heidät muistaessaan suuri johtaja työnsi päänsä kauemmaksi tuuleen ja ummisti hetkeksi silmänsä. Sigrid oli vieläkin kaunis ja ennen kaikkea hän oli hieno nainen. Parempaa vaimoa ei hänenlaisensa mies olisi voinut saada. Mutta hiukan väsyttävä hän kenties oli tai ehkä liian elämänhaluinen, liian muodinmukainen, liian nuorekas kuuttakymmentä lähentelevälle miehelle. Se oli kenties Tainan vaikutusta. Siitä lähtien kun Taina oli alkanut tulla aikuiseksi, oli äiti ikään kuin kilpaillut hänen kanssaan muodikkuudessa ja elämänhalussa. Johtajasta oli tuntunut usein siltä, että se hänen vaimossaan olikin paljon aidonpaa ja luontevampaa kuin tyttäressä, jonka levottomalle sielulle hienona ja muodikkaana oleminen tuotti tyydytystä vain silloin, kun se samalla herätti kateutta joissakin muissa, esimerkiksi äidissä. Isä aavisti, että hänen tyttärensä oli pohjaltaan varsin onneton ihminen. Kenties hän oli joutunut liian nuorena äitinsä mukana kuuluisien hotellien ja kylpypaikkojen kansainväliseen ilmapiiriin ja katkaissut juurensa. Varmaa joka tapauksessa oli, ettei hän enää voinut suhtautua ilman ironiaa kotimaansa pieniin oloihin. Hänestä oli tullut älykäs, hieno, kylmä maailmannainen, jota isä voi ajatella tyttärenään vain silloin, kun hän ei ollut läsnä.

Työ oli aina ollut tärkein tekijä johtaja Honkapään elämässä. Niin paljon kuin hän pitikin vaimostaan, niin paljon kuin hän rakastikin lapsiaan, ei hän ollut koskaan kyennyt avaamaan heille sisintään eikä liittämään heitä itseensä siteillä, joita ei olisi voitu katkaista. Jos hirmumyrsky veisi häneltä yhtenä yönä kaikki omaiset, olisi hän jo vuoden kuluttua omilla jaloillaan seisova mies, mutta jos se tekisi hänet työkyvyttömäksi, hän kuolisi. Teollisuuden monimutkaiset suhteet toisaalta ulkomaiden kaukaisiin ostajiin, toisaalta työläisiin ja raaka-aineita tuottaviin talonpoikiin ja metsänomistajiin, jotka olivat käyneet sitä vaikeammin hoidettaviksi, mitä enemmän ihmiskunta oli edistynyt, mitä kiivaammaksi kilpailu markkinoista oli käynyt, muodostivat sen ilmapiirin, missä hän hengitti syvimmin ja täydellisimmin. Hänellä ei ollut varsinaisia teknillisiä kykyjä, vaikka hän alkuaan olikin valmistunut insinööriksi. Hän oli ennen kaikkea johtaja. Kirjoituspöytänsä takana tehtaan pääkonttorin pyhimmässä huoneessa sekä niiden neuvottelupöytien ääressä, joiden ympärille valtakunnan näkymättömät johtajat kokoontuivat, hänen kykynsä ilmenivät loistavimmillaan. Hän oli liikemies suurta mittakaavaa. Jonkin rikkaamman ja mahtavamman kansan tarjoamat edut käsissään hänestä olisi tullut maailmankuulu.

Talon ja rannan välillä oli kapea kaistale jylhää kivikkoa. Suuria, sammaloituneita paasia lepäsi toisiinsa nojaten samoissa asennoissa, mihin ne olivat jääneet silloin, kun suuri jää hellitti ne kylmästä sylistään. Koko rannikko oli täynnä tällaisia röykkiöitä. Veden rajassa, missä aallot niitä huuhtelivat, niiden ruskeat ja harmaat kyljet loistivat sileinä ja paljaina, kauempana metsässä niitä peitti paksu sammal, jonka suojassa ne näyttivät uinuvan kuin vuosituhantiseen uneen vaipuneina. Talon rakennuttaja oli, tahtoessaan säilyttää luonnossa alkuperäisen leiman, raivauttanut kivikon lävitse vain kapean hiekoitetun kävelytien pitkin rakennuksen sivua. Myöhemmin hän oli istuttanut vielä joitakin koristepensaita tien läheisyyteen, jossa rantalepikko suojasi niitä ankarilta merituulilta. Johtaja Honkapään aikana ei tällä puolen puistoa ollut tehty mitään muutoksia. Koristepensaiden ja kiviröykkiöiden ristiriita oli tosin kiusannut perheen hienostuneempia jäseniä, mutta pensaiden istuttajan mahtava hahmo tuntui ikään kuin vieläkin suojelevan niitä. Uuden johtajan mielenkiinto ei kohdistunut tarpeeksi voimakkaana tällaisille aloille, ja hänen vaimonsa tunsi itsensä äkkiä voimattomaksi ja epävarmaksi, kun hänen olisi pitänyt ryhtyä parantelemaan talon rakentajan ja suunnittelijan töitä. Sillä tuo jo kauan sitten kuollut mies ei ollut ollut mikään tavallinen henkilö, vaan suurisuuntainen teollisuusruhtinas, jonka muisto eli vieläkin lukemattomissa kaskuissa ja tarinoissa. Ne olivat tietysti väritettyjä ja paisuteltuja, mutta sellaisia ei sepitetä aivan jokapäiväisistä ilmiöistä, niiden taakse on joka tapauksessa kätkeytynyt jotakin tavalliset mittasuhteet ylittävää, omaperäistä voimaa, joka peloitti Sigrid-rouvaa. Hän tyytyi mieluummin selittämään vierailleen, että talo tahdottiin periaatteesta säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäisessä asussaan, kuin käydä käsiksi kivikkoon tai koristepensaisiin.

Tuolle kapealle hiekoitetulle käytävälle ilmestyi äkkiä mies lapio ja harava olalla. Tuulen rapina esti hänen askeleitaan kuulumasta, joten johtaja ei huomannut häntä, ennen kuin mies hiukan epävarmana pysähtyi ja rykäisi varoittavasti. Hän oli talon vanha suojelushenki, osa mahtavan ulkomaalaisen perintöä, joka hoiti talonmiehen ja puutarhurin tehtäviä. Hänet oli haettava paikalle myöskin aina silloin, kun ilmaantui jotakin, josta kukaan muu talon palvelusväestä ei kyennyt suoriutumaan. Hetken hämmästeltyään hän kohotti kulunutta hattuaan, jolloin vireä tuuli sieppasi kaljun pään ylitse kammatut pitkät harmaat hiukset asemiltaan ja liehutti niitä ilmassa kuin pientä lippua.

Johtaja oli aina tuntenut hienoista vastenmielisyyttä tuota ukkoa kohtaan, mutta sama syy, joka esti hänen vaimoaan käymästä käsiksi koristepensaisiin, suojeli myös vanhaa Huttusta. Hän oli ollut talossa neljäkymmentä vuotta kauemmin kuin johtaja ja tunsi sen historian, sen kaikki merkilliset, salatut ja unohdetut tapahtumat, jotka vuosikymmenien aikana olivat siinä asuneiden ihmisten mieliä järkyttäneet, paremmin kuin kukaan muu. Hänen käsityksensä mukaan oli maailmassa ollut vain yksi todellinen johtaja, hänen ensimmäinen herransa, nämä toiset olivat vain jonkinlaisia korvikkeita, joita täytyi sietää, koska se oikea oli kutsuttu pois. Talon toiset palvelijat pitivät usein hauskaa hänen kustannuksellaan, mutta mikään ei pystynyt häntä enää järkyttämään. Ihmisiltä, jotka eivät tienneet mitään loistavista menneistä ajoista, ei tietysti voinut odottaakaan oikeaa ymmärtämystä, olivatpa he sitten johtajia tai palvelijoita.

Honkapää oikaisi itsensä suoraksi tuntien vastenmielisyytensä kasvavan sitä suuremmaksi, mitä kauemmin äänettömyys jatkui. Hän tunsi selvästi, ettei se entinen, todellinen johtaja olisi koskaan esiintynyt ikkunassa pyjama päällä ja parta ajelemattomana. Huttunen seisoi yhä hattu kunnioittavasti kädessä, vanhoissa ryppyisissä kasvoissa arvoituksellinen ilme. Niin vanhanaikaiseksi kuin johtaja usein tunsikin itsensä esimerkiksi lastensa seurassa, tiesi hän Huttuseen verrattuna olevansa kerrassaan uudenaikainen, kerrassaan toista aikakautta, myöhempää sukupolvea. Lasten suhteessa häneen ja hänen suhteessaan Huttuseen oli kuitenkin huomattava ero, sillä lapset eivät kunnioittaneet vähääkään isänsä aikakautta eikä sen ihanteita, mutta hän puolestaan ei voinut suhtautua läheskään yhtä ylimielisesti tuohon vielä vanhempaan sukupolveen. Sen ihanteet olivat hänestä yhtä naurettavia kuin hänen omansa olivat hänen lapsiensa mielestä, mutta samalla siinä oli ollut omalaatuista mahdikkuutta, niin kuin kansan suussa kiertävät tarinat kertoivat. Hänen omasta ajastaan ei ehkä koskaan tehtäisi tarinoita. Hänen oman aikansa johtajia ei seurattu ihaillen, vaan pikemminkin vihaten. Hänen vanhat palvelijansa tuskin vaalisivat hänen muistoaan kauemmin kuin hän itse eli.

— Kovin varhainhan Huttunen on tänään liikkeellä, sanoi johtaja vihdoin keskeyttääkseen kiusalliseksi käyvän äänettömyyden.

— Varhainko? vastasi Huttunen voimatta kokonaan salata halveksumistaan tuollaista käsitystä kohtaan — Kellohan on pian kuusi.

— Niinpä niin, niinpä niin. Mitä Huttunen nyt aikoo tehdä?

— Aion hiukan pöyhiä noiden pensaiden juuria.

— Jaaha, se on nyt taas se aika vuodesta.

— On jo hyvinkin.

Johtaja sulki ikkunan. Hän tiesi, että oli erittäin tarkoituksenmukaista vaihtaa aina tavatessa muutama sana Huttusen kaltaisten palvelijoitten kanssa. Juuri sellaisilla tempuilla menneen ajan johtajat olivat sitoneet ihmiset itseensä. Mutta samalla hän tiesi myöskin, ettei hän koskaan osannut tehdä sitä oikein. Jokaisesta yhtymisestä oli kummallekin puolelle ehkä enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ne jättivät hänen mieleensä joka kerta lievän epäonnistumisen tunteen. Hän oli kyennyt olemaan johtaja konttorissaan ja neuvottelupöytien ääressä, hän oli kyennyt viemään yhtiöitä eteenpäin paljon vaarallisempien ja myrskyisempien aikojen lävitse kuin yksikään noista menneisyyden haamuista olisi kyennyt tekemään, mutta hän ei osannut herättää kunnioitusta eikä luottamusta työläisissään itseään kohtaan. Kenties ei syy ollut yksin hänessä, myöskin työläiset olivat muuttuneet. He eivät enää kaivanneet ihailun kohteita, vaan itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Heidän hallitsemiseensa tarvittiin nyt voimaa ja kuria. Tai ehkä vieläkin enemmän diplomaatin kykyjä, todellista valtiotaitoa. Ja sitä hän kyllä tunsi omaavansa.

Huttusen kasvot jäivät kuitenkin pitkäksi ajaksi hänen mieleensä. Niiden peitetty ylimielisyys herätti hänessä levottomuutta, joka seurasi häntä kuin huono omatunto keskelle työteliään päivän hyörinää.

II

Miltei samalla hetkellä kun johtaja Honkapää epämieluisin tuntein sulki ikkunansa, rämähti herätyskello soimaan työnjohtaja Pekka Kinnusen makuukomerossa. Työnjohtajaa väsytti yhä hirveästi, sillä yöllä oli tehtaassa sattunut pieni onnettomuus, joka oli vaatinut hänen läsnäoloaan, mutta väsymyksestään huolimatta hän ei antanut hetkeksikään valtaa huonommalle minälleen, joka hänenkin rautaisessa rinnassaan viekoitteli häntä lepäämään vielä hetken, vielä vaikka kymmenen tai edes viisi minuuttia. Hän nousi heti ja meni reippaasti kylpyhuoneeseen peseytymään ja ajamaan partansa. Sieltä tultuaan hän nautti kiireesti aamukahvinsa keittiön pöydän ääressä, johon uninen palvelustyttö oli sen kattanut. Ja puoli tuntia heräämisensä jälkeen hän oli jo matkalla tehtaaseen.

Hänen asuntonsa sijaitsi aivan tehtaan portin vieressä, sillä tehdas tarvitsi häntä usein yölläkin. Odottamattomien tapausten varalta hän oli laitattanut puhelimen makuukomeroon, jossa hän vaimonsa kanssa nukkui, ollakseen valmiina heräämään heti, kun se kilahti. Hän nukkui aina hyvin herkästi, ikään kuin varuillaan, ikään kuin ollen joka hetki valmis nousemaan, jos velvollisuus kutsuu. Hän oli kiintynyt tehtaaseen koko olemuksellaan, yhdistynyt siihen, tullut erottamattomaksi osaksi siitä, syöden, nukkuen, hengittäen yksinomaan sen tarpeitten mukaisesti. Lukemattomina öinä viimeisten viidentoista vuoden aikana hän oli noussut kesken parhaita uniaan ja syöksynyt kiireesti ulos syyssateisiin ja talvipakkasiin, kun tehdasta oli kohdannut jokin onnettomuus, kun jokin häiriö oli ilmestynyt sen monimutkaiseen koneistoon, jonka hän yksin kykeni täydellisesti hallitsemaan. Tehdas oli vanha, sitä oli uudistettu ja laajennettu moneen kertaan, uusia koneita oli asetettu sellaisiin paikkoihin, joita rakennettaessa ei ollut lainkaan tarkoitettu koneita varten, uusia putkijohtoja oli täytynyt vetää vanhempien päälle ristiin rastiin ja kasata paikoitellen suuriksi kimpuiksi, kunnes koko maailmassa oli enää vain yksi mies, joka tiesi, miten mikin oli. Työmiehet tunsivat kukin oman osastonsa, mutta eivät enempää, insinööreillä oli jokainen putki merkittynä papereihinsa, mutta käytännössä he eivät kyenneet niitä seuraamaan, vain korjauspajan työnjohtaja Pekka Kinnunen omisti päässään sellaisen kartan, johon jokainen pieninkin yksityiskohta oli täsmällisesti merkittynä. Jokainen työmies tiesi tämän, insinöörit tunnustivat sen pieni kateuden tunne mielessään, suuri Honkapää myönsi sen hyväksyen ja kaikkein parhaiten sen tiesi Pekka Kinnunen itse. Vaikkei kukaan ihminen olekaan korvaamaton, olisi tehtaalle merkinnyt suuria tappioita, jos korjauspajan työnjohtaja olisi sen äkkiä jättänyt oman onnensa nojaan, ja ihminen ei voi olla rakastamatta sitä, jolle hänen olemassaolonsa on niin tärkeä.

Pekan astuessa ulos suuren punaisen kasarmin korkeita puuportaita puhalsi kirpeä aamutuuli väsymyksen viimeisetkin rippeet hänen olemuksestaan. Kovaksi poljettu, kuoppainen pihamaa oli äänetön ja tyhjä. Hän pysähtyi hetkeksi portaiden juurelle ja katseli ylös siniseen avaruuteen, missä ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa. Maa oli vielä kosteata ja kylmää, pihalla kasvavien kahden koivun oksat riippuivat lehdettöminä, mutta kun katsoi oikein tarkkaan maahan, saattoi menneen vuotisen kulottuneen ruohon seasta nähdä siellä täällä ohuen vihreän neulan varovasti kurottautumassa aurinkoa kohti. Kevät oli tulossa, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja kevään mukana uhkasi taas lakko, tietysti. Pekka ei tiennyt vielä mitään varmaa, mutta hän vihasi lakkoa joka tapauksessa. Se sotkisi kokonaan rauhallisen elämänjärjestyksen, tehtaassa syntyisi monenmoisia vaikeuksia ja häiriöitä. Kenties koko tehdas joutuisi seisomaan joksikin aikaa, sitä ajatellessaan hänen kätensä pusertuivat vaistomaisesti nyrkkiin. Seisova tehdas oli miltei epämiellyttävintä, mitä hän saattoi kuvitella. Koneet pysähtyisivät liikkumattomiksi, säiliöt ja putket alkaisivat hiljalleen ruostua, hämähäkit virittäisivät verkkojaan pimeisiin, ummehtuviin saleihin. Vihoissaan hän ei tahtonut myöntää koko aikeen olevan muuta kuin joidenkin työntekoon kyllästyneiden laiskureiden ilkeyttä. Kunnolliset työläiset eivät sitä muka halunneet, vaikka olivatkin liian yksinkertaisia ja saamattomia sitä estämäänkään. Mutta samalla hän tunsi työmiehensä liian hyvin: Helminen ja Kiiski eivät olleet mitään laiskureita. Aie oli varmasti lähtöisin heistä, ainakaan ei mitään lakkoa syntyisi, jos he panisivat vastaan. Niin se oli, sen hän tiesi tahtomattaankin, vihatessaankin.

Vihdoin hän astui hitaasti pihan yli ja tuli kadulle, mistä oli enää vain muutama askel tehtaan portille. Katukin oli tyhjä, sillä oli juuri lyhyt hiljainen hetki kuuden ja seitsemän välillä, jolloin kuudelta tapahtunut yövuoron ja aamupäivävuoron vaihto oli loppunut eikä seitsemältä saapuvia päivätyöläisiä vielä ollut liikkeellä. Tehdasaluetta ympäröivä korkea, punainen lankkuaita hohti kirkkaana aamuauringon puhtaassa valossa. Itse tehdasrakennuksia ei näkynyt tähän, sillä heti aidan takana kohoava valkoinen konttorirakennus peitti näköalan vasemmalle, missä tehtaat sijaitsivat. Ohi mennessään hän tervehti ystävällisesti vanhaa portinvartijaa, joka istui liikkumattomana pienessä kopissaan ja avasi portin erästä vipua hiukan vetäisemällä. Portti sulkeutui taas kumahtaen työnjohtajan jälkeen ja vanhan portinvartijan kasvot jäykistyivät ilmeettömiin kurttuihinsa odottamaan seuraavaa tulijaa. Päästyään hänen ohitseen ei Pekka muistanut häntä enää, sillä portinvartija on vähäpätöisempiä olentoja tässä maailmassa. Hän ajatteli yhä lakkoa kävellessään hitaasti konttorirakennuksen ohitse, jonka takaa hänen eteensä yht’äkkiä avautui koko laaja tehdasalue, auringossa välkkyvä meri ja läheiset saaret, joiden rannoilla sulavien jäälauttojen ketju kimmelsi. Kaikki kolme suurta savupiippua työnsi paksuja savupatsaita, jotka poimuilevina jonoina painuivat itää kohti. Tehdas näytti kuin elävän, se hengitti, puuskutti, kolisi, kitisi. Sahalaitoksen tukkiränneillä työskentelevien miesten keksit välkkyivät aamun kirkkaudessa. Rannassa lojuvien hinaajien yläpuolella tuprahteli pieniä, valkoisia, eloisia höyrypilviä. Laajan lautatarha-alueen säännöllisiin neliöihin asetetut tapulit muodostivat kuin pienen nukkuvan kaupungin, jonka kapeilla kaduilla rullavaunuratojen kiskot kiilsivät.

Pekka Kinnunen oli nähnyt tämän näyn tuhansia kertoja, mutta hän ei kyllästynyt siihen koskaan. Yksin ollessaan hän pysähtyi joka kerta hetkeksi sitä ihailemaan. Se oli hänen maailmansa, se maailma, mihin hänen olemuksensa jokainen säie oli juurtunut. Hän oli työskennellyt siellä pikkupojasta alkaen. Hän oli kasvanut siellä mieheksi. Hän oli oppinut siellä ensimmäisen ammattinsa ja kokenut menestymisen ja yhteiskunnallisen kohoamisen riemun. Hän oli nyt yhtiön tärkein työnjohtaja, hänen palkkansa oli suurempi kuin nuorempien insinöörien, hänellä oli huvila saaristossa ja hänen lapsensa kävivät oppikoulua yhdessä kaupungin parhaiden perheiden lasten kanssa. Ja hän oli vasta hiukan yli neljänkymmenen. Mutta jos tehdas äkkiä katoaisi, jos maanjäristys odottamatta tempaisi koko alueen maan pinnalta, niin hänen suuruutensa luultavasti hajoaisi kuin värikäs kupla. Ilman tehdasta hän ei olisi enää tärkeä henkilö, hänestä tulisi vain tavallinen Pekka Kinnunen, jollaisia maa oli täynnä. Siksi hän aivan vaistomaisesti vihasi kaikkea ja kaikkia, joiden hän tavalla tai toisella epäili voivan vahingoittaa tehdasta tai estää sen menestystä.

Mutta äkkiä hänen huomionsa kiintyi jälleen saarien rannoille ajautuneisiin jäälauttoihin, ja sama ajatus, joka oli askarruttanut tehtaan ylintä johtajaa, tuli hänenkin mieleensä: ovatko kaikki työläiset päässeet ajallaan työhön tänä aamuna. Tämä kysymys, joka johtajassa oli herättänyt vain laimeaa ja pian ohimennyttä mielenkiintoa, teki paljon syvemmän vaikutuksen työnjohtajaan. Hän tiesi, kuinka suuressa määrässä päivän saavutus tulisi olemaan tästä seikasta riippuvainen ja unohtaen äkkiä ihailunsa tehdasta ja vihansa uhkaavaa lakkoa kohtaan hän muuttui kokonaan velvollisuutensa tuntevaksi työnjohtajaksi ja lähti kiiruhtamaan juoksujalkaa tehdasta kohti.

III

Hän oli kuitenkin pelännyt turhaan, ketään ei ollut poissa. Jos olisi ollut tavallinen päivä, olisi joku veltommista jättänyt meren tänä aamuna uhmaamatta, mutta lähestyvän lakon varjo pimensi jo jokaista työläisasumusta ja toi mukanaan jännitystä ja huolta. Tiedettiin, että yhtiö antaisi tänään lopullisen vastauksensa. Taipuisiko se vai alkaisiko lakko? Epämääräisiä, kiihoittavia huhuja oli liikkeellä, kukaan ei tiennyt niiden alkuperää, mutta ne kiersivät puoliääneen lausuttuina kuiskauksina miehestä mieheen.

Paperisalissa oli koneenhoitaja Kiisken ympärille kerääntynyt joukko miehiä. Kiiski ei ollut mikään suosittu toveri, mutta tällaisina hetkinä hänen mielipiteilleen annettiin arvoa. Hän pysytteli kuitenkin ihmeen vaiteliaana. Miehet sen sijaan väittelivät.

— Yhtiö taipuisi palkankorotuksiin, mutta ei työehtosopimukseen, oli joku tietävinään.

— Yhtiö ei anna perään tippaakaan, arveli toinen. — Honkapää on sanonut, että koko roska saa vaikka mädäntyä paikoilleen, ennen kuin työläisten vaatimuksiin suostutaan.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet näin pessimistisiä, Muuan harmaapartainen, laiha mies kohotti opettavaisesti kätensä äskeistä puhujaa kohti ja sanoi pilkallisesti:

— Luuletko tosiaan Honkapään olevan niin tyhmän, että