Ajan kasvot

By Toivo Pekkanen

On marraskuun viimeinen päivä vuonna 1939. Ihmiset ovat menneet työhönsä kuten kaikkina muinakin aamuina. Kauppaliikkeet, parturit ja kahvilat ovat avanneet ovensa. Emäntiä ja palvelijattaria parveilee torille saapuneiden maalaisten kuormien ympärille. Lapset ovat koulussa. Teatterin vajaalukuinen henkilökunta on kerääntynyt pääharjoitukseen, sillä illalla teatterissa pitäisi olla ensi-ilta. Yhtäkkiä kaupungin ylitse kirii hälyytysireenien hätkähdyttävä ulvonta. Talvisota on syttynyt – eikä mikään ole suomalaisten elämässä enää ennallaan."Ajan kasvot – muistoja ja tunnelmia sotavuosilta" on Toivo Pekkasen elävä teos talvisodan ja jatkosodan ajoista. Kirja julkaistiin jo vuonna 1942.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 9, 2020
• ISBN: 9788726543308

Book preview

PEKKANEN.

Talvisodan muisto

Marraskuun viimeinen päivä 1939

Marraskuun viimeinen päivä 1939.

On jo oikeastaan aamupäivä, mutta Pohjolan pitkä syksyinen yö on vasta juuri ja juuri väistynyt jo pikän aikaa täydellisesti pimennettynä olleen satamakaupungin vaiheilta. Siellä täällä taivaan kalvaassa, arktisessa sinessä vyöryy hitaita, raskaita, savun värisiä pilvimuodostelmia. Ihmiset ovat menneet työhönsä kuten muinakin aamuina. Kauppaliikkeet, parturit, kahvilat ja ravintolat ovat avanneet ovensa. Emäntiä ja palvelijattaria parveilee muutamien torille saapuneiden maalaisten kuormien ympärillä. Lapset ovat koulussa. Teatterin vajaalukuinen henkilökunta on kerääntynyt pääharjoitukseen, sillä illalla pitäisi teatterissa olla ensi-ilta.

Silloin kiirii kaupungin ylitse hälytyssireenien hätkähdyttävä ulvonta.

Tuo ääni on kuultu jo muutamia kertoja aikaisemminkin ilmapuolustusharjoitusten yhteydessä. Nyt tiedetään, että se tarkoittaa totta. Mutta sittenkään ei kukaan tahdo uskoa siihen. Kaduilla kulkevat ihmiset pysähtyvät ja rupeavat tuijottamaan ylös taivaalle. Talojen ikkunat lennähtävät auki ja niistä kurkottuu ulos uteliaita päitä. Ihmisiä kerääntyy portailleen, pihamailleen, katujen risteyksiin. Erään esikaupunkialueen kadulla korjaustöissä olevassa miesjoukossa on vain yksi mies, joka tajuaa tilanteen: annettuaan tovereilleen muutamia määräyksiä hän lähtee juoksemaan lähellä olevaan kotiinsa; ilmestyessään jälleen kadulle keltainen nauha käsivarressaan hän osoittautuu olevan väestönsuojelulohkon päällikkö.

Valtavien moottorien etäinen kumina vavahduttaa ilmaa. Verraten korkealla, kuvastuen himmeän hopean hohtoisina kalvasta taivasta vasten, siroudellaan pikemminkin ihastusta kuin kauhua herättävinä, lentää joukko viholliskoneita kahdessa muodostelmassa. Joitakin tummia möhkäleitä tippuu maata kohti. Tykit jyrisevät lyhyitä teräviä sarjoja. Konekivääri rätisee. Teräslintujen ympärillä pöllähtelee pallomaisia pumpulipilviä. Eräs koneista nytkähtää, näyttää hetkisen huojahtelevan sinne tänne, mutta saavuttaa sentään tasapainonsa ja jatkaa matkaansa. Eräästä laitakaupungista kuuluu raskaita, kumeita jymähdyksiä, ikkunoita putoaa helisten maahan. Eräs puinen rakennus luhistuu. Erään toisen rakennuksen katosta kohoaa paksu savupatsas, jonka keskeltä pian leimahtaa terävä, rätisevä liekkikieli taivasta kohti.

Sitten kaikki hiljenee. Jonkin ajan kuluttua ilmoittaa hälytyssireeni, että vaara on ohi.

Hätkähdyksen aikaansaama jännitys purkautuu kiihkeään toimintaan. Palokunta rientää sammuttamaan ensimmäistä sotatulipaloaan. Ambulanssi kiidättää kahta haavoittunutta, sodan ensimmäisiä uhreja tässä kaupungissa, sairaalaan. Työt keskeytyvät useissa paikoissa. Lapset päästetään kotiin koulusta. Lomalla olevat sotilaat rientävät reppuineen rautatie- ja linja-autoasemille matkustaakseen nopeinta tietä joukko-osastoihinsa. Ensimmäiset sellaiset pakolaisryhmät, joilla ei ole aikaa odottaa junia eikä autoja, lähtee jalkaisin kaupungista.

Mutta vieläkään eivät kaikki ota uskoakseen, että nopeasti ohi mennyt pommitus merkitsi pahinta. Epämääräinen, perusteeton toivo elähdyttää monia sydämiä: ehkä tämä oli vain varoitus, ehkä tämä merkitsi vain uutta vaihetta paljon puhutussa hermosodassa. Kun seuraa muutaman tunnin hiljaisuus, palaavat lohkoihinsa kerääntyneet väestönsuojelumiehet työmailleen töitänsä jatkamaan. Kauppaliikkeet ja kahvilat avaavat jälleen ovensa. Vieläpä teatterikin rupeaa jatkamaan harjoituksiaan. Emännät sytyttävät tulen uuneihinsa valmistaakseen aamiaista. Tilanne tuntuu sitä rauhallisemmalta, kun suurin osa pommeista putosi mereen saamatta aikaan mitään vahinkoa.

Mutta vähitellen leviää tieto: sota on alkanut, vihollinen on hyökännyt maahan, rajalla on taisteltu jo varhaisesta aamusta lähtien.

Joku tietää kertoa: Viipuri palaa.

Joku toinen tietää: Helsinki on liekeissä.

Toisen kerran ulvovat sireenit hiukan puolenpäivän jälkeen. Nyt huomattava osa ihmisistä rientää jo suojapaikkoihin, mutta kaikki eivät vieläkään ymmärrä vaaraa, vaan jäävät seisomaan katujen seinustoille. Kuusi konetta tulee näkyviin erään pilven takaa, syöksyy kumeasti jyristen kaupunkia kohti ja ylittää kaupungin niin matalalla, että niiden tasot miltei hipovat korkeimpien talojen savupiippuja. Pommit räjähtelevät, konekiväärisuihkut lakaisevat katuja. Ilmatorjuntatykit ja -konekiväärit syöksevät jälleen tulta, mutta koneet ovat niin alhaalla, että vielä tottumattomien ja yllätyksen jännittämien miesten on vaikea saada niitä tähtäimeensä. Koneet etääntyvät jonkin matkaa ja tekevät uuden syöksyn lentäen jälleen tuskin kattojen yläpuolella. Jälleen räjähtelevät pommit ja konekiväärisuihkut lakaisevat katuja, jotka tällä kertaa ovat jo kuitenkin jokseenkin autioita. Eräs koneista keksii kaupungin laidalla eräälle kalliolle sijoitetun ilmatorjuntatykin ja ryhtyy tekemään syöksyjä sitä vastaan, saaden aikaan tavallista kovempia räjähdyksiä pommien kimpoillessa voimattomina kalliosta. Sitten kaikki taas hiljenee, koneet etääntyvät, viimeisenä tykkiä ahdistellut kone kallellaan, ikään kuin hoiperrellen, jääden hetki hetkeltä jälkeen toisista. Vähitellen niiden moottorien ääni häipyy, ne pienenevät, katoavat kokonaan taivaan äärettömyyteen.

Kummallista kyllä on varsinainen kaupunki päässyt nytkin vähällä: kaduilla on muutamia kuoppia, muutamia kymmeniä ikkunaruutuja on särkynyt. Eräällä sillalla oli mereen putoavien pommien aiheuttama ilmanpaine heittänyt joitakin ihmisiä kumoon.

Mutta jonkin matkan päässä oleva esikaupunki palaa. Parikymmentä työläisten iltaisin ja pyhäisin itselleen rakentamaa taloa on hajalla.

Lähimpien tuntien aikana sieltä tuodaan neljä ruumista ja lähes parikymmentä haavoittunutta.

Nyt ei enää kukaan epäile, mistä on kysymys. Kaduilla liikkuvien ihmisten kasvoilla saattaa nähdä omituisen hymyn. Se ei ole iloa. Mutta aivan varmasti se ilmaisee eräänlaista vapautumista, keventymistä. Viime viikkojen aivan sietämättömäksi kiristynyt jännitys on nyt lopussa. Ratkaisu on tapahtunut. Arpa on heitetty. Ja toiseksi: nyt on nähty