Rituaali - Valon Neito

By Tuomas Nakari

Suorassa lähetyksessä korvansa irti leikkaava uutis­ankkuri, itsemurhan tekevä bestseller-kirjailija, kardinaalikollegion kokouksessa itkuun pillahtava paavi... Olennon mittaamaton mahti alkaa säteillä maahan saakka.

Rituaalin lähestyessä loppuaan leiriläiset ja metsäläiset saapuvat paratiisimaiseen puutarhaan. He saavat hengähtää hetken, mutta kauneuden keskelläkään rauha ei kestä pitkään. Pian alkaa viimeinen koitos, joka uhkaa kääntää ihmiset toisiaan vastaan. Vastustamattomasti houkuttelevan palkinnon edessä ystävyyssuhteet rakoilevat. Ihmiset juonittelevat ja muodostavat liittoja keskenään, mutta voiko keneenkään tosiaan luottaa?

Valon Neito on kahteen kirjaan jaetun Rituaali-romaanin jälkimmäinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 30, 2019
• ISBN: 9789515684295

Tuomas Nakari

Tuomas Nakari on helsinkiläinen kirjailija, joka on aikaisemmin kirjoittanut romaanit Peilihuone, Leiri ja Valon Neito. Hänen tarinoissaan on jännityksen ja seikkailun lisäksi myös yllättäviä juonenkäänteitä ja romantiikkaa. Kaipaus on Tuomaksen ensimmäinen dekkari.

Book preview

Tuomas Nakari

Rituaali

Valon Neito

Finlandia-hymni. Sanat V. A. Koskenniemi

Raamatun lainaukset Kirkkoraamatun (1992) mukaan

RITUAALI - VALON NEITO

© Tuomas Nakari 2018

BoD – Books on Demand

Kannen suunnittelu Marko Eriksson

ISBN 9789515684295

Tapahtumia maasta...

Englannissa maanvyörymän alta paljastuu kallio, joka näyttää aivan komean miehen kasvoilta. Asiantuntijat pitävät muodostelmaa ihmeellisenä sattumana, kunnes samanlaisia löytöjä ilmenee myös Etelä-Koreasta, Argentiinasta, Norsunluurannikolta ja Uudesta-Seelannista.

Suosittu meksikolainen uutisankkuri Angela Reyes repii suorassa lähetyksessä irti oikean korvansa. Ensihoitajan tiedustellessa syytä tekoon, neiti Reyes vastaa vain: Kun kuulet hänen äänensä, sinä käsität…

Heränneiden kirkon henkiparantaja Ezekiel Eden polkee kesken messun ristin jalkoihinsa. Sen jälkeen hän alkaa suurella äänellä saarnata uutta messiasta, valellen samalla kirkon puu- ja kangasosat erään kannattajansa autostaan tuoman kanisterin bensiinillä. Poliisin ja palokunnan saapuessa paikalle rakennus roihuaa jo ilmiliekeissä. Tutkijoiden kysyessä seurakuntalaisilta, miksei kukaan yrittänyt estää herra Edeniä, he katsovat kuulustelijoita kuin typeryksiä. Miksi olisimme tehneet niin? Hän oli oikeassa.

Sveitsiläinen bestseller-kirjailija Aaron Kaufmann tuhoaa juuri valmistuneen romaaninsa käsikirjoituksen ja kaikki sen kopiot. Tekonsa jälkeen hän nauttii viimeisen ateriansa, annoksen Bündnerfleischia ja lasillisen valkoviiniä, ennen kuin viiltää ranteensa auki kylpyammeessaan. Itsemurhaviesti, jonka hän lähettää useille suurille päivälehdille, herättää hämmennystä: Miksi kirjoittaa joutavia, miksi kirjoittaa lainkaan? Pian kukaan ei lue mitään. On vain uhreja ja saalistajia, sekä paholainen, joka tuhoaa kaiken hyvän ja kauniin. Minä en halua nähdä sitä. Hyvästi.

Itkumuuri alkaa tihkua sian verta. Paavi pillahtaa itkuun kesken kardinaalikollegion kokouksen. Ushikun kaupungin Buddha-patsas romahtaa murskaten lukuisia turisteja ja pyhiinvaeltajia alleen. Saudi-Arabian Mekassa odottamaton myrsky ja rajut kaatosateet nostavat saastaiset tulvavedet Kaaban temppeliin saakka. New Yorkin pörssi nousee ennätyslukemiinsa.

Tuhannet mieleltään herkät ja vastaanottavaiset ihmiset kuulevat jumalan äänen, toiset riemastuen, toiset kauhistuen. Silti sen viesti on jokaiselle sama: Minä olen tulossa. Minä olen tulossa…

Ensimmäinen osa

1

Pienen robotin vihdoin laskeutuessa tukevalle maalle Joakim hengähti huojentuneena. Ainakin hutera lentomatka oli ohitse. Eivätkä he olleet jääneet kiinni tai pudonneet, mitä saattoi pitää pienoisena ihmeenä. Vaikka he olivat nousseet tornimaista huippua kohti ulkokautta ja mahdollisimman etäältä, oli Joakimia jännittänyt koko ajan. Välillä jopa niin paljon, että hän oli miltei unohtanut korkean paikan kammonsa ja istumapaikkansa kiikkerästi kulkevan kojeen selässä. Mutta vain miltei, siitä pikkurobotin lentoyhtiö oli pitänyt huolen. Se oli vaappunut huipun ympärillä pyörivissä tuulenpuuskissa kuin humalaisen piraatin ohjaama karaveli, kallistellut niin, että välillä Joakim oli joutunut pitelemään kiinni henkensä kaupalla. Se ei vastannut hänen näkemystään nautinnollisesta matkustamisesta.

Kaiken hädän ja huolen keskellä hänen muistikuvansa näkemästään olivat kovin katkonaiset. Silti eräät yksityiskohdat olivat painautuneet Joakimin mieleen ihoon hakatun maoritatuoinnin lailla. Ne olivat yksinkertaisesti olleet liian vaikuttavia pystyäkseen unohtumaan.

Koko huipun muoto oli niin säännöllinen, ettei se voinut olla syntynyt sattumalta. Järkähtämättömänä, tummana ja kahdeksankulmaisena se kohosi taivasta kohti kuin koko muu vuori olisi muovautunut vain sitä varten. Pinnan tasaisuutta rikkoi koko tornin matkalta spiraalimaisesti kohoava ulkonema, joka tasaantui neljällä sivulla pitkiksi ja leveiksi parvekkeiksi, sekä patioille aukeavat korkeat näköalaikkunamaiset holvikaaret. Joistain niistä lepatti houkuttelevaa lämpimänkellertävää hehkua, joka valaisi muuten pimeää rakennelmaa. Muutaman kerran Joakim säikähti nähdessään vilaukselta pitkien laihojen hahmojen liikkuvan ulkonemaa pitkin. Hetken ne vilahtivat valossa kadoten sitten yhtä nopeasti varjoihin. Ilmeisesti ne olivat jonkinlaisia palvelijoita tai vartiosotilaita, Joakim päätteli. Mutta mitä hyvänsä hahmot olivatkin, ne eivät tuntuneet huomaavan häntä tai robottia. Kenties yön huntu kätki heidät. Tai ehkä nuo haamut eivät vain välittäneet leijailevasta leivänpaahtimesta ja sen päällä kulkevasta karvakasasta. Sillä mitä uhkaa heistä olisi ollut niiden mahtavalle, kaikkivoivalle isännälle…

Vaikkei Joakim sitä vielä silloin tiennytkään, hän oli nähnyt vilauksen Olennon henkivartiostosta, tämän janitsaareista ja pretoriaaneista, jotka valvoivat isäntänsä nukkuessa ja vahtivat tätä lepoa tarvitsematta. Olento varjeli visusti salaisuuksiaan eikä luottanut keneenkään paitsi niihin. Nuo salaperäiset oliot eivät väsyneet koskaan, sillä ne saivat elinvoimansa suoraan valtiaaltaan. Herransa yksityistiloissa toimivat palvelijat eivät kyenneet itsenäiseen ajatteluun, tai biologisen ja mentaalisen ohjelmointinsa vastaiseen toimintaan. Ne eivät pystyneet oppimaan uutta ilman mestarinsa vaikutusta. Monin tavoin nuo uupumattomat vahdit, orgaanisesta alkuperästään huolimatta, olivat enemmän koneita kuin vuoren muiden osien kehittyneet robotit. Mutta juuri siksi ne sopivat tarkoitukseensa täydellisesti. Puutteistaan huolimatta ne olivat ehdottoman luotettavia. Koskaan ne eivät tuntisi kiusausta pettää mestariansa tai varastaa tämän omaisuutta. Milloinkaan ne eivät luovuttaisi tai pakenisi. Niiden rakkaus ja tottelevaisuus isäntäänsä kohtaan oli ehdottomampaa kuin uskollisimmallakaan koiralla.

Tornin huipun tasanteelle laskeutunut robotti piipitti innokkaasti kuulostaen nälkäiseltä linnunpoikaselta. Koneen räpylämäiset jalat läiskähtelivät vaimeasti sen liikkuessa kiveyksellä. Kulkuneuvonsa selästä utelias ja jännittynyt rotta näki tasanteen keskellä pikimustan kupolin, jonka sivut osoittivat tornin tavoin kaikkiin ilmansuuntiin. Sen pinnassa risteili omituisia kuvioita ja merkkejä, jotka hohtivat heikosti hämärässä. Ne näyttivät happoa vetäneen piripään mielensä tehosekoittimeen viskaamalta riimukirjoituksen ja binäärikoodin sekoitukselta. Rotta ei edes kuvitellut ymmärtävänsä niiden tarkoitusta. Siihen olisi tarvittu loogikon, kielitieteilijän ja kabbalistin pätevyys. Silti kuviot tuntuivat oudon pahantahtoisilta; samalla tavalla iljettäviltä kuin lasten leikkikenttään liidulla piirretty pentagrammi, tai pellavapäisen nuorukaisen otsaan tatuoitu hakaristi.

Kupolin lakipisteestä kohosi aikuisen miehen mittainen obeliski, joka näytti vielä alustaansakin vastenmielisemmältä ja synkemmältä. Monin tavoin se toi mieleen pilarin, jota pitkin Joakim oli kivunnut kohtaamaan robottia. Mutta tähän kolumniin ei tehnyt mieli koskea. Jo pelkkä katsominenkin tuntui inhottavalta. Silti se veti miltei väkisin huomion puoleensa, samalla tavalla kuin liikenneonnettomuus sai ihmiset kurkistelemaan autojensa ikkunoista tapaturman jälkiä. Kuun kalpea valo paljasti sen pinnassa kulkevan epätasaisen kuvioinnin, joka näytti ihon alla pulleina sykkivien verisuonien verkostolta.

Pikkurobotin lähestyessä kupolia obeliski katosi näkyvistä. Rotta tunsi heti olonsa paremmaksi. Se ei ollut edes huomannut kynsiensä raapivan robotin selkämystä ennen kuin kone kivahti vihaisesti.

Anteeksi, en minä… Joakim aloitti ennen kuin muisti puhuvansa mekaaniselle laitteelle.

Inhimilliseltä vaikuttavasta käyttäytymisestään huolimatta se oli vain tunteeton masiina, jonka toimintaa määräsi ennalta laadittu ohjelmointi. Silti robotin kuristessa sovittelevasti tai piipittäessä innokkaasti oli vaikea ajatella sitä elottomana metallimöykkynä.

Tuuli pihisi kuin hinkuyskäinen bulldoggi, mutta sen ääni väistyi Joakimin mielestä vahvemman ärsykkeen tieltä.

(Tule luokseni)

Päässä kuuluva kuiskaus sai rotan säikähtämään pahanpäiväisesti. Jyrsijän sävähtäessä robotti pysähtyi kupolin eteen.

(Tule luokseni. Sinä olet niin lähellä)

Joakim tuijotti rakennuksen kuorta, muttei nähnyt merkkiäkään portista tai oviaukosta. Kupu vaikutti läpitunkemattoman kiinteältä.

(Tule luokseni. Kosketa sitä)

Robotin noustessa takajaloilleen Joakim liukui pois sen selästä. Kone kihersi hänen takapuolensa tömähtäessä maahan.

(Tule luokseni. Sinä pystyt siihen)

Joakim ymmärsi, mitä ääni halusi, mutta hänen ei tehnyt vähääkään mieli tehdä sitä. Ajatus mustan massan koskemisesta kuvotti äkkiä häntä. Kuviot kupolin pinnassa tuntuivat kuultavan kirkkaampina ja nälkäisempinä, aivan kuin ne olisivat aistineet hänen epäröintinsä. Joakimin vitkastellessa robotti pukkasi häntä miltei tuttavallisesti karvan peittämään selkään. Viesti oli selvä, eikä hän voinut muuta kuin totella. Muuten koko vaivalloinen matka olisi ollut turha. Hitaasti, katse alas luotuna, Joakim lähestyi seinämää.

Juuri ennen kupolin tummaa pintaa Joakim pysähtyi. Häntä epäilytti. Seuraavan askeleen myötä hänen päänsä luultavasti läjähtäisi kuvun kovaan ulkokuoreen kuu-ukon hihittäessä hänen suunnattomalle typeryydelleen. Se olisi onneton lopputulos kaikelle rehkimiselle. Yhtä paljon Joakimia pelotti, ettei niin tapahtuisikaan. Että hän hukkuisi valottomaan pimeyteen, imeytyisi ikuisiksi ajoiksi tuon mustan aukon uumeniin… Mutta empiminen ei auttanut mitään. Joakim sulki silmänsä ja työnsi etutassunsa seinään.

Koskettaessaan kupolia Joakim tunsi kiinteän pinnan vastustavan hetken. Sitten se alkoi joustaa. Sulan vahan tavoin se antoi periksi hänen kosketukselleen. Hänen tassunsa painautuessa yhä syvemmälle vaikutti kuin seinä olisi muuttunut nestemäiseksi valuen vesiputouksen lailla karvaisen raajan päälle. Se tuntui kuin viileältä tahmaiselta kiisseliltä. Epämiellyttävältä, muttei läheskään niin pahalta kuin hän oli kuvitellut. Ääni oli ollut oikeassa, hän pystyisi tähän.

Joakim astui henkeään pidätellen eteenpäin. Hetkeksi täydellinen pimeys sulki hänet sisäänsä, turrutti kaikki hänen aistinsa, huokui hänen päällensä tervaisena hautana. Toinen epäröivä askel työnsi Joakimin seinän läpi. Äkkiä yö vaihtui valoksi, tuulen ujellus hiljeni, ja ulkoilman viileys väistyi suloisen lämpimyyden tieltä.

Hämmentyneenä Joakim katseli ympärilleen. Sisäpuolelta tila näytti paljon suuremmalta kuin ulkoa oli vaikuttanut. Ja miten upea tuo huone oli! Lattiaa peittivät oudoin kuvioin koristellut matot, joiden vieras materiaali tuntui ihanan pehmeältä arkojen anturoiden alla. Huoneen keskellä oli suorakulmion muotoinen allas, jonka tyyni vesi heijasti kuvajaista katon tähtipisteinä loistavista valaisimista. Altaan toisella reunalla näkyi kaksi lepotuolia, jotka oli peitelty värikkäillä kankailla ja tyynyillä. Niiden takaa saattoi aavistaa lattiasta nousevista pilareista roikkuvien ohuiden laskosten kätkemät makuutilat. Joakimin silmät näkivät paljon muutakin outoa, ihmeellistä ja lumoavaa, mutta vaistomaisesti huomio kiinnittyi huoneen puutteisiin. Sillä koko tilassa ei ollut ainuttakaan ovea tai ikkunaa. Juuri se sai hänet käsittämään. Kaikesta kauneudestaan huolimatta tyrmä oli tyrmä. Jalokivistään ja brokadeistaan huolimatta se täytti alkuperäisen synkän tarkoituksensa.

Minä tiesin sen, tiesin että pääsisit sisään. Tai ainakin arvelin olevani oikeassa.

Joakim käännähti nopeasti. Tällä kertaa ääni kuulosti erilaiselta. Enää puhe ei kaikunut hänen päänsä sisällä, vaan kuului vaimeampana huoneen päädyn verhojen takaa. Se kuulosti korkeammalta kuin Olennolla, mutta samalla tavalla omituisen sukupuolettomalta. Silti Joakim oli oitis varma, ettei tuo ääni kuulunut heidän julmalle isännälleen. Olennon ylpeyden ja leikkisyyden

(kiusoittelun)

sijaan puheen sävel oli tavattoman alakuloinen. Raskaana kuin ukkospilvi se roikkui huoneen sisällä, surullisena kuin arkunkantaja se laahusti eteenpäin. Silti ääni oli kaunis ja miellyttävä kuunnella, ainoastaan sen tavaton apeus sai palan nousemaan Joakimin kurkkuun. Hän yritti nähdä puhujan, mutta erotti ohuiden kankaiden läpi vain epämääräisen hahmon.

Mitä sinä oikein sanoit? Joakim piipitti ymmärtäen erehdyksekseen yrittävänsä puhua rotan äänellä ihmismäisesti.

Hänen hämmästyksekseen kupolin asukki vastasi empimättä.

Miten ihanaa kuulla jonkun toisen ääntä oikeasti. Et tiedä, kuinka yksin olen ollut.

Kuiskeessa kuuluva kaipaus sai Joakimin liikuttumaan muistuttaessaan mieleen hänen oman ikävänsä. Silti eräs kohta vieraan olion ensimmäisissä virkkeissä närkästytti Joakimia upotessaan vihdoin hänen tajuntaansa.

Arvelit minun pääsevän sisään? Et kuitenkaan ollut varma? Koko pirun vaiva olisi siis saattanut olla turhaa! Ymmärrätkö, kuinka paljon olen raatanut tavatakseni sinut!

Katkerat kokemukset purkautuivat Joakimista väkevämpinä kuin hän oli kuvittelutkaan. Mutta hiljaisuuden pitkittyessä häntä alkoi kaduttaa omat jyrkät sanansa. Tuo katumus ei silti ollut mitään verrattuna tuntemuksiin, jotka hän sai haikean surumielisen äänen vihdoin vastatessa. Äkkiä Joakim häpesi käytöstään.

Olen niin pahoillani puolestasi. Tunnen, kuinka paljon olet kärsinyt, miten yksinäinen sinäkin olet ollut.

En tarkoittanut… Joakim aloitti kunnes muukalainen keskeytti hänet.

Mutta vastatakseni kysymykseesi, sinä käsitit oikein. En millään voinut olla varma, mitä tapahtuisi suoriutuessasi perille asti. Ymmärräthän ettei kukaan muu ole käynyt täällä. Ei kukaan muu kuin hän…

Tarkoitatko…

Puhe jatkui tulvana kuin peläten unohtuvansa katketessaan.

…ja juuri hänen vuokseen kykenit pääsemään sisään, juuri siksi sain yhteyden sinuun. Sillä hän on vuodattanut voimaansa sinuun ja hänen voimansa on minun voimaani.

Puhut siitä hirviöstä… Olennosta…

Kerran hänellä oli nimikin. Kauan sitten, kun kaikki oli paremmin. Silloin kun me olimme onnellisia.

Sanat kuuluivat kuiskauksena. Joakim tunsi olonsa kuumeiseksi. Oli niin paljon kysyttävää, niin tavattomasti selvitettävää, ettei hän tiennyt mistä aloittaa. Mutta hän halusi tehdä sen kasvokkain. Eikä Joakim voinut kieltää, että hän oli tavattoman kiinnostunut näkemään keskustelukumppaninsa. Edes kaikki tapahtunut, rotaksi muuttuminen ja vaivalloinen matka, eivät olleet kyenneet riistämään hänen luontaista uteliaisuuttaan.

Etkö voisi tulla lähemmäs? Haluaisin nähdä, kenelle puhun. Muuten minusta tuntuu kuin olisin ripittäytymässä, arka ehdotus livahti ilmaan.

Ripittäytyä? Mitä se tarkoittaa? ääni kysyi vienosti.

Joakim ei ollut varma, mutta näytti kuin hahmo olisi astunut hieman lähemmäs. Kyllä vain, laskokset heilahtivat lähes huomaamattomasti. Äkkiä Joakim ymmärsi ja asian tajuaminen oli saada hänet naurahtamaan ääneen. Niin absurdi koko tilanne oli. Hänen puhetoveriaan ujostutti kuin teini-ikäistä tyttöä ensitärskyillä. Kenties sitä… häntä oli kohdeltava samoin. Houkuteltava ja kannustettava varovaisesti, tutustuttava jutellen niitä näitä, kunnes toinen tunsi olonsa varmemmaksi ja turvallisemmaksi.

Rippi? Onpas sitä vaikea selittää näin äkkiä. Mutta siinä ihminen tunnustaa syntinsä papille, Joakim ähisi yrittäen muistaa tarkemmin.

Evankelisluterilaisen kirkon epäaktiivisena jäsenenä koko toimitus oli hänelle vieras muutoin kuin television ja elokuvien kautta.

Miksi?

Jotta… jotta hän saa sovituksen ja synninpäästön.

Ja pappiko voi sovittaa heidän pahat tekonsa?

Niin… ei… vaan pappi edustaa Jumalaa ja tämän anteeksiantoa…

Oli hetken hiljaista Joakimin tenttaajan pohtiessa asiaa.

Miksette voi pyytää syntejänne anteeksi suoraan jumalaltanne? Eikö se olisi helpompaa?

Joakim mietti vastaustaan. Lopulta hän luovutti naurahtaen rottamaisesti.

Kuule, en minä tiedä. En ole teologi tai edes kovin uskovainen. Mutta varmasti monet puhuvatkin, ainakin silloin kun kukaan muu ei ole kuulemassa.

Vastaus oli lapsellinen eikä tyydyttänyt häntä itseäänkään, mutta Joakim ei sillä erää pystynyt parempaan. Joka tapauksessa se tuntui toimineen jäänsärkijänä.

En kyllä ymmärrä, miksi te kerrotte pahat tekonne ja virheenne vapaaehtoisesti jumalallenne. Sehän laskee teidän arvoanne hänen silmissään. Eikö olisi järkevämpää kehua omia suorituksiaan ja vankkumatonta uskoaan palkkion toivossa?

"Jotkut varmasti tekevät niinkin, mutta useat uskontokunnat pitävät nöyryyttä ja vaatimattomuutta tärkeinä ominaisuuksina.

Kylläpä te olette omituinen elämänmuoto. Meidän on juteltava enemmän, ääni kujersi selvästi aiempaa vapautuneemmin ja Joakim näki hansikkaan peittoaman käden raottavan verhoa.

Hän ei voinut olla huomaamatta, että kädessä oli vain neljä pitkää ja ohutta sormea.

Hahmon astuessa epäröiden esiin Joakim tuijotti sitä herkeämättä sinivihreillä silmillään vastustaen halua livahtaa piiloon. Myös häntä jännitti. Mitä jos tuo lempeältä kuulostava ääni olikin vain teatteria ja hänen eteensä astuisi painajaismainen kammotus, jonka ainoa mieliteko oli popsia tuoretta jyrsijää pienenä yöpalana. Sellaiset sokkotreffit eivät kiinnostaneet Joakimia, vaikka objektiivisesti ajateltuna hän oli ollut pahemmillakin. Ainakin tämä

(älä ole rotansyöjä, älä ole rotansyöjä, älä ole rotansyöjä…)

olio osasi käyttäytyä, keskustella ja kuunnella. Se oli jo paljon muutamiin kauheimpiin ystävien järjestämiin seuralaisiin verrattuna. Silti tuntui tyynnyttävältä todeta, että hänen pelkonsa olivat olleet turhia. Kupolin asukin viimein näyttäytyessä Joakim tunsi huolestuneisuutensa hellittävän. Ensivaikutelma ei ollut yhtään hassumpi. Uteliaana ja kainostelematta hän tarkasteli oliota kiireestä kantapäähän.

Oli helppo huomata, että nainen

(sillä naarashan se selvästi oli)

oli humanoidi. Se oli ulkomuodoltaan selvästi Olentoa vieraampi, vaikka monet piirteet olivatkin hämmästyttävän samankaltaisia Cro-Magnonin ihmisen kanssa. Ruumiinosat olivat samoilla paikoilla kuin ihmisilläkin ja vaikuttivat toimivan pitkälle samoin tavoin. Silti eroja oli varmasti yhtä paljon kuin yhtäläisyyksiäkin.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyi suhteettomasti venyneisiin raajoihin, jalkoihin ja käsiin, jotka jatkuivat pidempinä kuin teksasilaisella Playboy-tytöllä. Kevyt valkoinen asu ei kyennyt peittämään niiden laihuutta. Muutenkin humanoidi oli ihmisnaista pidempi, varmasti lähes kaksimetrinen. Sen lantio oli solakka kuin anorektikolla. Kapean vyötärön levetessä hartioihin saattoi vaatekappaleen alta aavistaa pienet pystyt rinnat. Naisen lumenvalkoiset hiukset ryöppysivät paksuina ja suorina vyötärölle saakka. Niiden seasta saattoi juuri ja juuri nähdä pikkiriikkiset suippenevat korvalehdet. Ohuen nenän alla tummemmat huulet näyttivät pehmeän aistillisilta. Kasvojen kuultava iho oli hätkähdyttävän valkoista. Poskilla näkyi pieniä, muuta ihoa tummempia pisteitä, jotka toivat mieleen purotaimenen koristetäplät.

Kohdatessaan emäntänsä katseen Joakim värähti mielihyvästä. Ne olivat varmasti suurimmat, kauneimmat ja ilmeikkäimmät silmät, jotka hän oli koskaan eläessään nähnyt. Tummina, vinottain kääntyneen pisaran muotoisina ja valtavina ne hallitsivat naaman yläosaa sen oikeutettuina itsevaltiaina.

Et ole lainkaan niin kammottava kuin kuvittelin, huojentunut ajatus lipsahti sanoina.

Kuinka helpottunut olenkaan siitä, nainen vastasi pehmeästi hymyillen. En olisi halunnut pelottaa sinua tiehesi.

Joakim punastui soimaten itseään erehdyksestään, vaikka hänen keskustelukumppaninsa ei tuntunut loukkaantuneen harkitsemattomasta lausahduksesta. Silti se oli ollut pahanpäiväinen virhe. Hänhän oli diplomaatti, joka edusti itsensä lisäksi koko ihmiskuntaa, vaikka sitten rotanviitta harteillaan. Sitä paitsi Joakimia oli opetettu käyttäytymään paremmin. Vieraissa oli oltava kohtelias ja kunnioitettava talon sääntöjä. Äitiparka olisi hävennyt silmät päästään hänen huonojen tapojensa vuoksi.

Tarkoitin… oikeastaan näytät oikein sievältä. Pidän sinun puvustasi, Joakim vikisi kiireesti.

Ihmetyksekseen hän huomasi myös tarkoittavansa sitä. Silti hän ei ollut varma, olivatko virkkeet olleet yhtään aiempia järkevämpiä.

Oletpa sinä kohtelias pikku valehtelija, pitkänhuiskea humanoidi sanoi äännähdellen kummallisesti.

Kesti tovin, ennen kuin Joakim ymmärsi tämän kikattavan.

Nauru kuulosti outoudestaan huolimatta miellyttävältä, ja äkkiä Joakim huomasi, kuinka kauan oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli kuullut jonkun ilkamoivan.

Sinulla on kaunis nauru.

Kiitos, kylläpä sinä osaat imarrella minua, nainen jatkoi iloisesti lähestyen rottaa.

Äkkiä muukalainen vakavoitui lyöden käden suulleen. Ele toi mieleen äidin. Liiankin tarkasti. Joakimista tuntui, että kupolin asukki näki paljon enemmän kuin antoi ilmi. Siinä oli yksi mysteeri lisää selvitettäväksi. Myöhemmin, jos hän vain saisi tilaisuuden tutustua ystävälliseltä tuntuvaan olioon paremmin. Sen Joakim lupasi itselleen.

Mutta olenpa minä ajattelematon. Olet varmasti väsynyt ja nälkäinen matkasi jälkeen. Etkö levähtäisi hetkisen? Nuo leposohvat ovat rumasta ulkonäöstään huolimatta aivan mukavat. Kehitän sinulle samalla jotakin purtavaa.

Kehitän? Outo sanavalinta ei jäänyt Joakimilta huomaamatta, mutta mikäpä kaikessa tapahtuneessa ei olisi ollut omituista. Silti tarjous kuulosti pyyteettömältä ja häntä tosiaan hiukoi melkoisesti. Eikä pehmeä levähdyspaikkakaan olisi pahitteeksi, vaikka Joakim epäili kykenisikö millään nukahtamaan. Hänen mieltään vaivasivat aivan liian monet vastaamattomat kysymykset.

Joakimin myöntyessä humanoidi astui lähemmäs. Kyyristyessään nainen kurotti rottaa kohti. Joakim vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin nähdessään kookkaan käden lähestyvän.

Anteeksi! En tarkoittanut tungetella. Halusin vain auttaa sinua, nainen hengähti vetäen kämmenensä kauemmas.

Ääni kuulosti säikähtäneeltä ja hivenen loukkaantuneelta.

Nähdessään emäntänsä pettyneet kasvot Joakimia hävetti jälleen.

(Enkö minä osaa tehdä mitään oikein!)

Oli uskottava naiseen, sillä hän ei jaksanut enää paeta. Sitä paitsi muukalainen olisi varmasti voinut nitistää hänet halutessaan helposti, mutta silti se ei ollut tehnyt ainuttakaan sen suuntaista elettä. Hänen oli aika luottaa vieraan olion hyväntahtoisuuteen.

Ei, se oli oma vikani. On vain kulunut niin pitkään siitä, kun kukaan on koskettanut minua.

(Ainakaan kukaan sellainen, joka olisi halunnut minulle mitään hyvää)

Naisen ilme pehmeni.

Siinä me olemme samanlaisia, arvon ihmisrotta.

Joakim irvisti. Jotenkin kupolin asukin antama nimi ei tuonut mieleen uljasta supersankaria.

Etkö kutsuisi minua oikealla nimelläni?

Oletko varma? Nimessä saattaa olla valtavasti voimaa. Se voidaan viedä sinulta pois tai sitä voidaan käyttää sinua vastaan, nainen kysyi huolestuneena.

Sanat eivät pelottaneet Joakimia.

Luotan sinuun. Minun nimeni on Joakim Lehmus. Miksi sinua kutsutaan?

Humanoidin ilmeen valahtaessa äkkiä ahdistuneeksi, Joakim pelkäsi tehneensä uuden, entistä pahemman kömmähdyksen. Nyt oli hänen vuoronsa pyytää anteeksi. Mutta hänen esittäessään kömpelöitä pahoitteluja käytöksestään, nainen vaiensi hänet kätensä eleellä.

Et sinä voinut tietää. Kysymyksesi toi vain ikäviä muistoja mieleeni.

Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään, mitä et halua. En tahdo aiheuttaa sinulle yhtään enempää murhetta, surusilmäinen ystäväni.

Joakim ei tiennyt, mistä viimeinen lause oli tullut hänen mieleensä, mutta se sai hänen keskustelukumppaninsa hätkähtämään. Nainen tuijotti tovin rottaa mietteliäänä ja tuntui äkkiä päättävän jotakin.

Et käsitä, kuinka vaikea minun on luottaa enää keneenkään. Mutta tunnen, ettei sinun mielessäsi ole pahoja aikeita, vaikka sinun pitäisi oppia peittämään ajatuksesi paremmin.

Muukalaisen sanoista Joakim tiesi arvelleensa oikein. Tämä tosiaan kykeni lukemaan hänen mietteitään ja näkemään hänen muistojaan. Juuri siksi eleet olivat olleet niin tuttuja.

Kyllä, minä poimin ne mielestäsi, nainen myönsi. Mutta halusin vain sinun tuntevan olosi kotoisaksi. Sitä paitsi ilman yhteyttä en olisi koskaan voinut auttaa sinua.

Vaikka Joakimia hieman loukkasi moinen tungettelu, hän ymmärsi, mitä humanoidi tarkoitti. Ilman tämän apua hän olisi varmasti vieläkin teljettynä kammottavaan koe-eläinten täyttämään huoneeseen. Hukkuvan ei auttanut kieltäytyä ojennetusta kädestä. Sen lisäksi he olivat päässeet aiheeseen, joka oli vaivannut Joakimin mieltä siitä lähtien, kun hän oli ensimmäistä kertaa kuullut tuon vieraan olennon äänen.

Yhteys, niinhän sinä sanoit? Senkö avulla saatoit jutella kanssani?

Kyllä, mutta se on paljon muutakin. Kuvittele kaikessa aineessa olevaa energiaa, jokaisen atomin, molekyylin ja kvantin välistä yhteyttä. Kuvittele mieltä ja emootioita, kuinka vahva niiden tuottama voima saattaa olla, kuinka paljon niillä voi vaikuttaa. Kuvittele taikuutta, joka kontrolloi elementtejä. Juuri yhteyden ansiosta hän kykenee muokkaamaan todellisuutta: hallitsemaan ainetta, vaikuttamaan ajatuksiin ja tunteisiin, vallitsemaan elämää ja kuolemaa.

Joakimille tuli väkisinkin mieleen Tähtien sota -elokuvien jedihöpinät. Naisen valtavat silmät kahlitsivat hänen katseensa. Ne tuikkivat kirjavina kuin opaalit.

Näen sinun epäilevän, enkä syytä sinua siitä. Kuinka voisit ymmärtää koko yhteyden mahdin? Minäkin käsitän sen vain siksi, että aikoinaan olin sen palvelija ja välikappale. Ennen kuin hän vangitsi minut. Ennen kuin hän riisti voimani ja vääristi yhteyden oman vallanhimonsa palvelijaksi.

Olet siis vanki, etkä pysty poistumaan täältä?

Kysymys tuntui typerältä heti suusta karattuaan. Oli käynyt selväksi ettei humanoidi asunut kupolissa vapaaehtoisesti.

Tämä rakennus sekä hänen loitsunsa ja valtansa estävät minua karkaamasta. Ja vaikka jonkin ihmeen kautta pääsisin ulos, minne minä pakenisin? Hän löytäisi minut kaikkialta. Ikuisuuden ajan nämä seinät tulevat olemaan ainoa todellisuuteni. Minusta tuntuu, että en ole elossa, mutta en voi kuollakaan. Ilman yhteyttä olisin varmasti tullut jo hulluksi.

Puhuessaan nainen istahti rotan eteen laskien kätensä maahan kämmen ylöspäin. Tällä kertaa rotta ei kavahtanut vaan tallusteli humanoidin luokse. Kuonon koskettaessa kättä vanki värähti.

Minäkään en ole koskettanut ketään pitkiin aikoihin.

Pitkien sormien sipaistessa karkeaa turkkia Joakim tunsi naisen vartalon vavahtelevan. Itkikö tämä? Joakim ei kehdannut katsoa ylöspäin äänen jatkaessa hiljaa.

Se että kerron sinulle yhteydestä, on minulta suuri luottamuksen osoitus. Ymmärräthän, ettei edes hän tiedä minun vieläkin kykenevän siihen. Vaikka voimani ovat vain mitätön ripe hänen vallastaan, kuin hiekanjyvä äärettömän avaruuden rinnalla, on minulla salaisuus. Kaiken sen jälkeen mitä hän vei, minulla on tämä yksi ainoa linkki ulkomaailmaan.

Silloin Joakim ymmärsi.

Sen avulla pystyit auttamaan minua!

Kyllä, mutta sinä et ollut ensimmäinen yritykseni. Oltuani pitkään vankina opin tunkeutumaan joihinkin hänen koneisiinsa ja järjestelmiinsä, joiden avulla kykenin tarkkailemaan maailmaa tyrmäni ulkopuolella. Mutta saatoin toimia vain hänen levätessään, muuten hän olisi huomannut minut. Yksinkertaistenkin laitteiden hallinnan opettelu tuntui kestävän loputtoman pitkään, mutta viimein, aikojen kuluessa, onnistuin korjaamaan vähäisen robotin hyödyntämällä erinäisiä jo hylättyjä ja unohdettuja osia hänen vanhoista keksinnöistään. Sen avulla kykenin tutkimaan hänen valtakuntaansa vapaammin, vaikka minun piti olla erittäin varovainen, eikä robotin kulkusäde yltänyt kovinkaan pitkälle.

Mutta nehän ovat hänen koneitaan. Miten hän ei huomaa sinua? Miten voit käyttää niitä hänen tietämättään?

En ole varma, mutta luulen, että samasta syystä sain yhteyden sinuun. Kuten muuttaessaan sinut, hän käytti minun entistä voimaani myös rakentaessaan ja luodessaan laitteensa ja kapineensa. Hän luuli varastaneensa ja sammuttaneensa sisälläni kytevän tulen, mutta pienen pieni kekäle jäi häneltä huomaamatta.

Joakim huomasi naisen käyttäneen jälleen äidin termejä. Tällä kertaa se ei häirinnyt häntä. Tuntui miltei kotoisalta kuulla tuttuja lauseita kaukaa toisesta maailmasta.

Yö oli varmasti jo pitkällä, mutta Joakimia ei väsyttänyt. Hän tiesi että tärkein kysymys oli vielä esittämättä. Ennen sitä oli turha edes toivoa saavansa unta.

Kuka hän on? Kuka Olento oikein on? Joakim kysyi nostaen katseensa humanoidin kasvoihin.

Miten surulliselta nainen näyttikään. Joakim olisi halunnut parantaa tämän oloa, saada tämän nauramaan, nostaa taakan pois tämän harteilta. Mutta vielä enemmän hän halusi tietää.

Joakim ei vastustellut kupolin asukin nostaessa hänet varovaisesti kädelleen ja kantaessaan hänet leposohvien luokse. Laskettuaan Joakimin pehmeälle alustalle vanki istui hänen viereensä. Sormien rapsuttaessa rotan korvalehteä, nainen puhui hiljaa.

Jotta ymmärtäisit, minun on kerrottava sinulle tarinani. Yksi satu ennen nukkumaanmenoa, niin kuin sinun isäsi usein sanoi. Ja kenties sen jälkeen minä kerron sinulle nimeni.

2

Vaikka pisaroita vihmoi yhä lätäkköiseen maahan, oli sade alkanut heiketä. Pilviharsojen seasta kuulsi hailakanvaaleaa taivasta, joka vähitellen tummeni vauvansukansiniseksi kudelmaksi. Auringon kurkistaessa varovaisesti kostean udun seasta harvaksi lientynyt tihkukin lakkasi kuin häveten aiempaa röyhkeyttään. Päivänpaisteen osuessa vuoren pintaan se sai takaisin menetettyä kauneuttaan kiven hohtaessa kotilon helmiäisen lailla. Ilma lämpeni nopeasti miellyttävän leudon tuulen alkaessa puhaltaa ohutta usvaa tiehensä.

Kuin parantuneen sään houkuttelemana, vain muutama tunti leiriläisten saapumisesta, metsäläiset kohtasivat heidät vuoren juurella. Mutta vaikka molemmat ryhmät olivat ehtineet perille määräaikaan mennessä, jälleennäkeminen ei ollut niin iloinen kuin olisi saattanut kuvitella. Liian paljon kallisarvoista verta oli vuodatettu, liian useita ystäviä ja kanssatovereita menetetty, liian monta menetyksen kyyneltä itketty. Väsymyksen, katkeruuden ja surun taakka painoi ihmisiä, mutta silti vuori houkutteli yhä heitä. Vähän väliä he huomasivat tuijottavansa sitä kuin kiellettyä aarretta, joka kielloista johtuen muuttui vain entistä houkuttelevammaksi.

He tunsivat vuoren voiman, sen isännän mahdin, jumalan kuiskatun lupauksen. Sillä vaikkei Olentoa näkynytkään, sen läsnäolo tuntui kaikkialla. Jokainen kivenlohkare, joka ikinen ruohonkorsi ja puunoksa vaikuttivat kumartavan mestarinsa temppeliä kohti. Elävänä ja hirvittävän kauniina koko kivistä linnoitusta ympäröivä luonto tuntui sykkivän Olennon sydämen tahtiin.

Ihmisten kerätessä puita tulentekoa varten Bert Schumann huomasi Oscarin ja laahusti tämän luokse. Kätellessään vanhempaa miestä hän huolestui. Insinööri ei vaikuttanut lainkaan terveeltä. Tämän tummien kasvojen ilme oli kärsivä ja käsi vapisi selvästi. Iho tuntui kuumalta ja nihkeältä kuin lämpimässä muhinut käärmeennahka ja silmät harittivat punoittavaksi turvonneina.

Näytät väsyneeltä, Bert totesi apeasti.

Meillä oli pieniä ongelmia tuholaisten kanssa, Oscar naurahti yskien. Köhä ei kuulostanut hyvältä. Entä te, oliko vaikeuksia?

Ei mitään muutamaa asennevikaista ja huonosti kasvatettua lemmikkikissaa kummempaa.

Nähdessään insinöörin virnistävän tuskaisesti Bert ei voinut olla lisäämättä:

Pitäisikö sinun mennä Naomin luokse? Et selvästikään voi hyvin.

Oscar pyyhkäisi sormillaan kosteaa nokea kasvoiltaan.

"Hänellä on kädet täynnä muutenkin. Kyllä minä pärjään. Olen liian vihainen, vanha ja musta kuolemaan yhdenkään liuhulettisen blondatun paskiaisen takia.

Minä en taida onneksi kuulua siihen joukkoon, ornitologi vastasi sukien kynittyä kuontaloaan.

Huomatessaan eleen Oscar hymyili.

Olivia ei säästänyt sinua. Pahoitteluni.

Bertkin hymyili.

Olen jo tottunut tähän. Katsoessaan keskustelukumppaniaan silmiin hän jatkoi. Olen samaa mieltä kanssasi. Haluaisin itsekin antaa sille albiinomulkulle opetuksen.

Naurahtaessaan Oscar heilautti huomaamattaan vasenta kättään. Äkkiä hän parahti. Liike oli saanut tuskan säteilemään hänen haavaisissa sormentyngissään. Insinööri vei käden nopeasti takaisin selkänsä taakse, mutta Bertiä ei huijattu niin helposti.

Vai pieniä ongelmia! Sinultahan puuttuu puoli kättä! Kyllä sinun täytyy näyttää vammojasi Naomille.

Mitä hyötyä siitä olisi, Oscar mumisi. Ei hän kykene kasvattamaan sormiani takaisin.

Ainakin saat haavat sidottua kunnolla. Ja kenties hän tai Victor voi antaa sinulle jotain lievitystä kipuun.

Kestän kyllä, insinööri hangoitteli vastaan, mutta suostui lopulta seuraamaan Bertiä Naomin hoidettavaksi.

Kylläpä sinä olet itsepäinen mies, Oscar murahti Bertin taluttaessa häntä käsivarresta.

Opin sen mestarilta, ornitologi vastasi ohjatessaan ystävänsä istumaan heikolla liekillä palavan nuotion ääreen.

Hieman sivummalla näkyi vielä kaksi samankaltaista, joskin hieman pienempää kokkoa.

Naomin, Célian, Olivian ja muutaman muun avuliaan paikatessa Oscaria ja muita loukkaantuneita Bert kertoi heille lyhyesti metsäläisten matkasta vuorille; yöllisestä hyökkäyksestä vartiomiesten kimppuun, ryhmästä paenneiden teurastuksesta ja viimein Aldon sankarillisesta kuolemasta. Hänen lopettaessaan Célia puisteli päätään.

Aldo parka… suren tietysti kaikkia teidän joukoissanne kaatuneita, mutta en tuntenut heitä yhtä hyvin kuin Aldoa. Hän oli niin mukavaa seuraa. Mutta ehkä hän lähti niin kuin oli halunnutkin; ystävien edessä ja huomion keskipisteenä.

Hän kuoli meidän puolestamme. Aldo oli yksi meistä. Pidin hänestä kuten kaikki muutkin. Monella tapaa enemmänkin. Hän oli minulle niin ystävällinen… Célialle vieras, tulen ääressä istuva nainen sanoi kiihkeästi.

Naiset katselivat uteliaina puhujaa. Heidän teki mieli tietää lisää, mutta se olisi ollut sopimatonta. Oli selvää että tuolla kauniilla, joskin villin näköisellä nuorella neidolla oli ollut tunteita Aldoa kohtaan.

Bertin esiteltyä Deannan heille Olivia muisti hänet leirin alkuajoilta, ennen kuin osa heistä oli siirtynyt asumaan metsään ja muuttunut metsäläisiksi. Pian, miltei olemattoman kursailun jälkeen, he pyysivät nuoren naisen avukseen hoitamaan loukkaantuneiden vammoja. Eikä kestänyt kauaa kun he jo porisivat keskenään kuin vanhat tutut.

Hameväen puheensorinan taustahälyn jatkuessa Bert lämmitteli käsiään tulen hehkussa. Äsken vielä niin kituliaasti kytenyt nuotio paloi äkkiä paljon kuumempana, eikä savuttanut enää. Se oli outoa, sillä kostuneet puut eivät olleet vielä millään voineet ehtiä kuivua. Silti lieskat näyttivät kasvavan, vaikkei kukaan ruokkinut niitä. Ornitologi tuijotti tarkemmin nyt jo vimmaisesti porottavaan leimuun. Hän vilkaisi ympärilleen. Mikseivät muut tuntuneet huomaavan mitään.

Oscar, katso, hän kuiskutti tarttuen insinöörin olkapäästä kiinni.

Mitä sinä supiset… Oscar aloitti vaieten käsittäessään mitä Bert osoitti.

Vesi valui Oscarin poskille hänen tihrustaessaan aristavilla silmillään liekkeihin. Äkkiä maa jyrähti. Nuotio sykähti ja huolellisesti asetellut hiiltyneet puut kellahtivat sivuille kuin äkkipikainen tuli olisi työntänyt ne tieltään. Roihun sydämen kirkastuessa entisestään Oscar ei aikaillut.

Siirtykää pois sen luota, äkkiä! hän huusi hypäten yllättävän ketterästi pystyyn istuma-asennostaan.

Hetkeäkään miettimättä hän astui Olivian ja nuotion väliin suojellen naista vartalollaan. Sinertäväreunaisen valokiilan purkautuessa yläviistoon taivaankantta kohti Oscar sulki rakastettunsa syliinsä. Olivian olkapään yli hän näki kahdesta muusta valkeasta nousevat valopilarit.

Älä kuole, olet minun ainoani, hän kuiskasi Olivialle puristaen silmänsä kiinni.

Hän odotti karrelle polttavaa tulta ja kivuliasta loppuaan, mutta mikään ei tuntunut muuttuneen. Sormia särki yhä, eikä maa ollut pettänyt Oscarin jalkojen alta. Hän muisti vain vähän aikaa sitten Bertille sanomansa sanat. Kuinka ylimielisiä ne olivatkaan olleet! Hehän olivat täysin Olennon oikkujen armoilla…

Olivian liikahtaessa Oscar raotti varovaisesti silmiään. Hän kohtasi naisen kiintyneen luottavaisen katseen.

Oletko kunnossa? Oscar kysyi pystymättä uskomaan miten hyvältä Olivia tuntui hänen sylissään.

Tietysti, senkin höpsö, Olivia kivahti helpottuneena painautuen yhä tiukemmin miestään vasten.

Saattoi huomata, että espanjatarkin oli pelästynyt pahanpäiväisesti. Järkytyksestään toennut Olivia jatkoi kuitenkin lempeämmin.

En usko, että niiden on tarkoitus satuttaa meitä. Katso!

Oscarin pälyillessä ylöspäin hän näki kolmesta nuotiopaikasta nousevien valojuovien liikkuvan taivaalla. Ne olivat kuin stadionin rock-konsertin kohdevalaisimet. Insinöörin leuka loksahti auki hänen nähdessään, mitä ne poimivat esiin.

Siinä missä vielä hetki sitten oli ollut vain kappale sinertävää taivasta, näkyi nyt matalalla leijuva valkoinen, aivan perhosen muotoinen pilvi. Kauniina ja eteerisenä se häilyi paikallaan kuin nauttien ansaitsemastaan huomiosta. Koostaan huolimatta Perhonen ei näyttänyt yhtään pelottavalta, vaan ennemminkin kuin lahjakkaan lapsen maalaamalta taideteokselta. Monille kaupungeissa asuneille ihmisille tuli väistämättä mieleen tienvarsien suuret mainostaulut, jotka he työmatkoillaan ohittivat melkein huomaamatta niitä. Mutta tämän he kyllä huomasivat. Puheensorina vaimeni ja vähitellen väkijoukko vaikeni tuijottamaan yläpuolellaan tapahtuvaa näytöstä.

Hetken valot esittelivät pilven pieniä yksityiskohtia: hailakoita savumaisia tuntosarvia, tummempaa keskiruumista ja sormustimen muotoista päätä. Säteiden kulkiessa perhosen siipien poikki niihin piirtyi virvatulina loimuavia kirjaimia. Myöhemmin jotkut väittivät kuulleensa ne myös Olennon äänellä puhuttuna, mutta Oscar ei ollut moista huomannut ja epäili ihmisten kuulleen omiaan. Kirjainten merkitys sen sijaan ei kaivannut kiistelyä tai tulkintaa. Suurina ja loistavina ne piirtyivät vastustamattomasti ihmisten verkkokalvoille.

RAKKAAT VIERAANI,

MITEN MUKAVAA ETTÄ OLETTE SAAPUNEET NÄIN ODOTTAMATTOMAN RUNSASLUKUISINA LUOKSENI. TEIDÄN PONNISTUKSENNE JA KILPAILUHENKENNE OVAT PIRISTÄNEET MINUA MITÄ MIELUISIMMALLA TAVALLA. VALITETTAVASTI EN JUURI NYT VOI SAAPUA TAPAAMAAN TEITÄ, MUTTA TOIVON TEIDÄN LEPÄÄVÄN PUUTARHASSANI JA NAUTTIVAN TALONI VAATIMATTOMISTA ANTIMISTA.

Vähitellen kirjoitus hiipui ja sen sijalle siipiin ilmestyi uusi viesti:

SEURATKAA PERHOSTA!

Mitä helvettiä tuokin nyt tarkoittaa? Ash huudahti. Vastaus seurasi salamannopeasti.

Varoittamatta valtavat siivet heilahtivat savuolion noustessa lentoon. Ilmavirran saattoi tuntea maassa asti. Se tuoksui vanamolta, kieloilta ja vanhoilta kirjoilta. Leiriläisten ja metsäläisten katseiden seuratessa perhonen lepatteli hitaan arvokkaasti läheistä vuorenseinämää kohti.

Minusta tämä arvoitus ei ole hirveän hankala, Aleksi naljaili ystävälleen.

Hän roikotti risaisia kenkiä kädessään.

Kyllähän minä sen nyt jumalauta tajuan! En ole idiootti!

Siitä voidaan olla montaa mieltä, suomalaispoika herjasi virnistäen.

Vittu, jätkä ampuu kovilla, Ash vastasi Itä-Lontoon murretta matkien ja vilautti Aleksille keskisormeaan. "Tarkoitin tietenkin,