Ufohauta

By Juhani Olutkoski

Vuosina 1969–72 Pudasjärvellä mellasti massiivinen ufoaalto. Nyt ilmiöt alkavat yllättäen uudelleen. Paikallislehden toimittajat kuin myös muutama koulupoikakin kiinnostuvat asiasta. Ilmaantuu myös monia tahoja, jotka tuntuvat tietävän ilmiöstä jotakin – aina kunnan tulisieluisesta pastorista omituiseen ufokerhoon. Hämäräperäistä kuoppaakin aletaan kaivaa erään kylähullun pihaan.
Ja miten näihin ilmiöihin liittyy Kalevala ja muinaissuomen jatulit? Onko kauan sitten tapahtunut jotakin, joka vaikuttaa nykyisyyteen? Miksi siitä vaietaan, että Väinämöinen haluaisi Kalevalassa kolkata Jeesuksen? Onko suomalainen poliisi tosiaan ratkaissut ufo-ongelman yhdessä illassa?
Entä kuka tai mikä hiippailee korven kätköissä – pilailija, alien vai peräti itse Lapin pahankurinen haltija Staalo?

Lue Ufohauta, ja kysymyksiä on vielä enemmän.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 21, 2013
• ISBN: 9789522862655

Juhani Olutkoski

Kirjoittaja Juhani Olutkoski on pyörinyt kolmisenkymmentä vuotta suomalaisissa huuhaapiireissä: ”Kaikenlaista on tullut nähtyä ja kuultua.”

Book preview

-tiedot

Luku 1: Ne ovat täällä taas

Ei ole epäilystäkään, luonamme on vierailtu. – –. Epäileville vinkiksi: Lukekaa kirjoja, perehtykää perimätietoon, yrittäkää ymmärtää, mitä todella on ollut tekeillä.

kuudes kuun pinnalla kävellyt Apollo 14-astronautti

Edgar Mitchell CNN haastattelussa Ilta-Sanomat 21.4.2009

Olen ollut sotilas- ja tiedustelupiireissä, joissa tiedetään, mitä julkisuuden takana todella tapahtuu. Ja kyllä, täällä on vierailtu. Edgar Mitchell (23.7.2008 Uusi Suomi)

Maapallon ulkopuolelta peräisin olevat avaruusalukset seurasivat kaikkia Apollo- ja Geminilentoja jonkin matkan päästä ja joskus melko läheltäkin. Joka kerta, kun niin tapahtui, astronautit ilmoittivat asiasta avaruuslentojen johtokeskukselle, joka käski aina pitää asian ehdottomasti salassa.

NASA:n entinen Apollo-ohjelman tietoliikennepäällikkö Maurice Chatelain 1979

Jos saisin vapaasti kertoa, mitä olemme avaruudessa kokeneet, maailma järkyttyisi perusteellisesti.

Avaruudessa oleskelun ennätysmies, kosmonautti Georgi Gretshko

Monta vuotta olen elänyt salaisuuden kanssa, salassapitovelvollisuus koskee kaikkia asiantuntijoita ja astronautteja. Voin nyt paljastaa, että joka päivä, Yhdysvalloissa, tutkamme havaitsevat kohteita, joiden olemus ja rakenne ovat meille tuntemattomia.

Mercury- ja Gemini-astronautti Gordon Cooper: YK:n paneeli 1985

Niin, tehän tiedätte että minulla on ollut joitakin kokemuksia radiomerkeistä. Kun alkaa saada vastausmerkkejä ulkoavaruudesta, mistä voi tietää, onko kyseessä oman laitteen häly vaiko sittenkin joku joka puhuu ulkoavaruudesta?

Gemini 4 & Apollo 9 astronautti, prikaatinkenraali James McDivitt: Dick Cavet Show marraskuu/1973

Ufo-ongelma on olemassa ja se on erittäin vakava.

Kosmonautti E. V. Khrunov: Tekhnika Molodezhi -lehden haastattelussa (n:o 3/1979)

Eilen esimerkiksi näin, jos sitä siksi voisi kutsua, tunnistamattoman lentävän kohteen. – – Se oli valtava pallo, hopeanhohtoinen, se välkehti… kello oli 22.50.

Neuvostoliiton sankari, kosmonautti Gennadi Strekalov: Majak radioaseman haastattelu suorana MIR-avaruusasemalle 28.9.1990

Jatulintarha, Kemin Ajossaari, Suomi

(1900-luvun lopulla hävitetty muinaisjäännös)

Pudasjärven erämaan syksyinen yö on pimeä.

Valoakaan tai ääntäkään ei pitäisi häivähtää, mutta silti jotain etäällä välkehtii. Ja pian – miesten kauhunsekaista karjahtelua ja kiroamista, sekä kiväärin laukauksia. Välkkeen lisäksi metsää alkavat valaista kiväärien suuliekit. Mitä oikein on tekeillä?

Aamun sarastuksessa kylpevä taajama huokuu rauhaa. Ihmiset hoitavat aamuisia arkiaskareitaan, osan astellessa jo haukotellen raitilla. Siellä myös pastori Rautavarsta kulkee hiljakseen. Kaikki on hyvin seesteistä, vain kurkiaura huutelee autereisella taivaalla. Niidenkin luulisi tähän aikaan vuodesta olevan jo etelässä.

Pastori myhäilee. Tällaisena aamuna voi vain kiittää Korkeinta, että kaikki soljuu ikiaikaisen järjestyksen mukaan.

Vai soljuuko sittenkään? Taajamaa kohti kaahaa metsätiellä maasturi, kovin erilaisissa tunnelmissa kuin rauhaisa omakotialue. Tässä autossa ei kaasujalkaa saada kevenemään, sillä miesten maailmankuva on järkkynyt.

Myöhään jatkuneista bileistä ovat palaamassa kolme nuorta hevaria, eli ammattikoulukaverukset Räyhä, Äksä ja Tsäpä. Viime bileissä kossukolakin on jouduttu nimeämään Mokakolaksi, koska sen vaikutuksen alaisena on suoritettu niin massiivisia hölmöilyjä. Mutta nyt pirskeet ovat sujuneet hyvin; ketään ei lyöty porioon, melamiinia ei särkynyt, eivätkä naapurit koputelleet Reinotohvelien kantapäillä seiniin – edes WC:n valkoista posliinituubaa ei kukaan puhallellut. Yö on kulunut kolmikon osalta todella nopeassa tahdissa; aamu on saapunut ennen kuin on huomattukaan. Kaipa sitä nukkuakin jossain välissä pitäisi, joten suunta on koteja kohden.

Lempinimien Äksä ja Tsäpä syntyhistoriaa ei kukaan enää muista, mutta Räyhä periytyy ala-asteen musiikkitunnilta. Opettaja oli laulattanut luokkaa: Jos sun lysti on niin sano: totta kai. Ja eikö tämä poika aina vastannut kuuluvasti: Rotta nai. Oppilailla varmastikin oli lystiä, muttei opettajalla. Lempinimi ansaittiin siltä istumalta, mutta kyllä hän myöhemminkin on osoittautunut sen arvoiseksi. Ja jälleen Räyhää laulattaa. Hän hoilottaa bileissä kuultua biisiä: "Mitä mitä mietit, eikö toimi vietit? Pistä poika taalat jakoon vaan…! Huh sentäs. Nyt mä osaan ulkoo Sliippareitten Tuu Tuu Juntin, kun Rykä soitti sitä puoli tuntia repeatilla."

Sittenhän voit elvistellä Syötteen karaokessa joikhaamalla sitä biisiä selkä tekstejä vasten, Tsäpä keksii.

Phah! Mä en oo laulanu karaokee ku kerran sunnuntaina ja sillonki ihan hiljaa. Mut jos Syötteen valikoimista löytyy Sliippareita, niin sitten mä todella meen sinne laulaan, Räyhä uhoaa ja heilauttaa hevilettinsä pois silmiltä.

Kaikille parempi ettet mee. Sun laulu olis samanlaista mölyä ku Sliippareitten Tarzanissa, jossa ne norsut huutaa lopussa niin saatanasti. Ja saatanastipa muuten kaahaa toi maasturikin, Äksä huomauttaa.

Kiire ei lue lakia, kun auto kurvaa hiekka pöllyten erään talon pihaan. Myös naapurusto, sekä joukko ohikulkijoita kiinnittää huomionsa outoon kohnottamiseen.

Ulos purkautuu kolme silmin nähden hysteeristä metsästäjää, jotka alkavat yhteen ääneen kovaäänisesti selittämään naapureille niiden olevan täällä taas. He vaahtoavat jotain heitä viime yönä Raippakorvessa kiusanneista valoista. Omituisia valoja oli välkkynyt vähän joka puolella, melkein kuin ne olisivat piirittäneet miehet. He ovat myös laukoneet aseilla ja kuulleet jopa metallisia kilauksia oletetuista osumista. Lopulta miehet ovat paniikissa hypänneet autoon ja ajaneet takaisin kylään – harhailtuaan hätäpäissään ensin väärällä tienhaarallakin.

Pojat ovat pelkkänä korvana. Aikuisten keksiessä taustalla luonnollisia selityksiä pallosalamasta revontuliin, alkaa poikia juttu kiinnostaa ja he päättäväkin:

Täähän on kunnon kummitusstoori! Tuollahan on ihan pakko päästä käymään.

Äksä vielä muistaa: Hei; mehän ollaan jo pidemmän aikaa ihmetelty, mitä sillä tummalasisella maasturilla on jatkuvasti asiaa Raippakorventielle. Jospa se ei ookkaan joulupukin kärry, vaan liittyisikin tähän juttuun?

Ohi kulkenut Pastori Rautavarsta huokaisee raskaasti kuunneltuaan metsästäjien selostuksen. Niin kaunis aamu, ja niin pilalla. Samalla hän huomaa kuulijoiden joukossa erään eläkeikäisen mieshenkilön – Einon. Hän siirtyy Einon viereen ja sanoo hiljaa päätään kääntämättä: Pidä Herra mielessä, äläkä suunnittele yhtään mitään.

Einokaan ei käännä puhujaan katsettaan, eikä sano sanaakaan. Hän miettii jotain ankarasti ja hieroo leukaansa. Sitten Eino lähtee kävelemään pois. Aikansa käveltyään hän saapuu syrjemmällä sijaitsevan vanhan omakotitalonsa pihaan. Hän tarkastelee pihamaata, potkii risuja syrjään, sieppaa seinustalta rautalapion ja alkaa kaivaa kuoppaa.

Ja ihan kuin äsköisessä ei olisi ollut tarpeeksi: seuraavana päivänä marjastaja täyttelee koriaan Raippakorventien marjamaastossa. Täällä on hyvä marjastaa, koska alue on niin syrjässä. Metsästäjien tapaus ei häntä ollut tavoittanut, mutta silmänsä tavoittavat nyt ihmismäisen hahmon erään notkon pohjalta. Makaavan hahmon päällä on risuja. Onko ne laitettu siihen, vai onko se itse vetänyt ne suojakseen? Marjastaja lähestyy varovaisesti hahmoa, ja vetäisee risukasan päältä pois. Niiden alta häntä tuijottaa alaston ja kylmettynyt nuorehko mies lasittunein silmin. Kauanko henkilö on siellä jo maannut? Parhaillaan vallitsee kyllä ajankohtaan nähden poikkeuksellisen lämmin säätila. Löytäjä yrittää kysellä tietoja mieheltä, saadakseen vastaukseksi vain ilmeetöntä tuijotusta. Lopulta outo mies saa vaivaisesti sanottua: Pelko ja kauhu.

Luku 2: Sano se rukkasin

Jos joku myy tyttärensä orjattareksi, tyttö ei pääse vapaaksi niin kuin miesorjat. Jos isäntä ei pidä orjattaresta, jonka on luvannut ottaa itselleen, hänen on sallittava, että orjatar ostetaan jälleen vapaaksi.

2. Moos. 21:7

Herra sanoi Moosekselle Siinainvuorella: ’ – – Orjanne ja orjattarenne teidän tulee ostaa muilta, ympärillänne asuvilta kansoilta. Voitte ostaa orjiksenne myös keskuuteenne asettuneita muukalaisia samoin kuin heidän perheenjäseniään, vaikka nämä olisivatkin teidän maassanne syntyneitä. Heitä voitte pitää pysyvänä omaisuutenanne, ja voitte myös antaa heidät perintönä lapsillenne, jotka samoin saavat pitää heidät orjinaan. Heidät voitte aina pitää orjinanne, mutta toisianne, muita israelilaisia, te ette saa panna orjantyöhön.’

3. Moos. 25:44-46

Muinaisjäänne: Holmengrå, Finnmark, Norja.

Seuraavana lauantaina huhut ovat ehtineet kantautua läpi pitäjän – myös erään reportterin korviin. Eero, joka on uudehkon paikallislehden Pudasjärven Horisontti -toimittaja, kiirehtää määrätietoisin askelin eteenpäin keskustan Kauppatietä. Juuri nyt hänet pysäyttää koria kanniskeleva hipin näköinen mies. Terveisiä Ufojen Ystäviltä, mies sanoo ja iskee korista Eerolle kouraan pienen pullapussin.

Tänks, hämmentynyt Eero vastaa ja tunkee pussin povariinsa. Hän yrittää jatkaa matkaansa, kun hippi ehättää lisäämään: Näistä ovat ihmiset tahtoneet maksaa vitosen verran kolehtia.

Hetken Eero miettii, ojentaisiko pussin takaisin, kaivaa sitten kuitenkin lompsan esiin ja heittää hipille setelin.

Matka jatkuu Eeron muistellessa sananlaskua ilmaisista lounaista. Hän vilkaisee hätäisesti pussin etikettiä mumisten: Tässä on näköjään yhdistyksen mainos, osoitteet ja kaikki filosooffiat painettuina. Täytyy iltakahveella syödä nämä ja lukaista teksti samalla – mutta mistä näitä kekkuleita heti sikiää kun jotain outoa sattuu? Toivottavasti eivät sentään ole mitään hippihuumepullia, etten illalla rieku kattokruunussa kuin joku apinoiden Tarzan.

Pian hän saapuu toimittajaparinsa Tanjan henkilökohtaiselle reenikämpälle, jossa tämä juuri treenaa karateliikkeitä. Kellarissa on betonijalassa oleva lauta eli makiwara, nyrkkeilysäkki, murskattuja tiiliä – ja jopa kung-fu kepit ja Bruce Lee juliste seinällä. Ei siis kovin naisellinen harrastustila, vaikkei Tanjan naiseudessa mitään vikaa ollut. Hyvin simpsakka – ehkä vähän itsepäinenkin – kolmikymppinen tummatukka, joka ei ilmeisestikään ollut pahemmin juhannuksena alasti ruispellossa kierinyt, koskapa on sinkku. Sen sijaan huhuttiin, että hän olisi ollut oikein kaukoidässä opiskelemassa taistelulajeja, mutta itse hän ei suostunut vahvistamaan huhuja oikeiksi, ei tosin niitä kieltänytkään. Se vähä jota hän harrastuksistaan paljasti, on väite kuulumisesta kuppikuntaan, joka ei noteeraa vyön värejä mitenkään. Hän ei koskaan ollut myöskään käyttänyt taitojaan ketään vastaan. Tarkoittaako tämä, että hän on huono lajissaan?

Oli miten oli. Pääasia, että ihminen on onnellinen ja harmooniassa harrastustensa parissa, on siinä sitten mestari tai tumpelo.

Eero astuu – ei niin raikkaaseen – betonikellariin. Joku voisi sanoa testosteronin hajuiseen, mutta epäsopivaahan se olisi Tanjasta puhuttaessa. Terve Tanja! Tiesin että sulla on tähän aikaan treenit meneillään, mutta kuulin niin kiinnostavan jutun, että päätin poiketa.

Tanja keskeyttää hikisen urakkansa: No mikäs nyt niin ihmeellistä?

Tässähän ollaan jo viikko ihmetelty sitä sairaalaan vietyä tuntematonta miestä, joka löydettiin viime sunnuntaina Raippakorventien alkupäästä, eikä ole puhunut mitään muuta kuin ne pari sanaa. No juuri edellisenä päivänä oli sielläpäin tapahtunut muutakin kummaa. Naapuri kertoi jostain metsästäjistä, jotka silloin lauantaina olivat paenneet hysteerisinä Raippakorvessa kummitelleita valoja. Naapuri oli itse sattumalta ollut paikanpäällä kuuntelemassa heidän vauhkoa tarinaansa.

Tanja naurahtaa: Kummittelevia valoja? Kaikkea sitä kuulee, mutta jos he tosissaan ovat pelänneet, voisi siinä olla aihetta artikkeliin.

He olivat kuulemma oikein kaahanneet pois metsästä ja pysähtyneet vasta turvallisesti sivistyksen keskellä.

Tanjan ennestään suuret kauriinsilmät vain laajenevat: Tuollaista ei kyllä joka päivä tapahdu. Täytyy onkia jostain niiden miesten nimet selville ja käydä tekemässä haastattelu. Ja tsekata liittyykö se puhumaton mies jotenkin sitten asiaan?

Tätä juuri ajoin takaa; voitaisiin saada pitkästä aikaa kasaan jännittävä artikkeli… Miks muuten tää trukkilava on tässä? Eero kummastelee pylväitä vasten pystyyn nostettua lavaa.

Se on vaan pientä harjoitusvastusta, Tanja vähättelee.

Niin että mitä?

Vastauksena Tanja lyö nopeassa tahdissa neljä keskimmäistä lautaa poikki. Ilkeitten rusahdusten myötä puunkappaleet lentelevät pitkin kellarin lattiaa.

Nyt on Eeron silmien vuoro levitä Tanjankin silmiä suuremmiksi: "Miten sä tuon teit!?"

Harjoituksella ja tekniikalla. Oikeaoppinen isku lähtee näin. Voima kumpuaa lantiosta. Huomaa nyrkin kiertoliike ja koko vartalon mukanaolo, hän näyttää hidastettuna Eeron rintakehää vasten. Ja jos tehoa halutaan, on katutaistelussa isku ulotettava vastustajan selkärankaan asti.

Eero lähes änkyttää epäuskoisena: Mutta e-ethän sä katutaistele; sähän olet hieno nainen?

No en tietenkään. Mä vaan vähän pelottelin sua. Rutistaa Eeroa hellän leikillisesti poskesta. Aina olen puhumalla selvinnyt. Eräänäkin kertana Oulun yössä joku laitapuolen hiippari sulki multa tien. Hän kysyi, että mitäs tyttö tekisit jos meinaisin tarrata kiinni? Sanoin, että mulla on nopeat jalat, etkä pysyisi mun kannoilla. Sitten hän kysyi, että mitäs jos saisin kiinni ja alkaisin vähän väänteleen? Vastasin, että sehän olisi vaan hauskaa, kun olen ’vääntelyä’ reenannut melkein pienen ikäni. Mulla oli hihaton toppi ja tyyppi katsoi käsivarsiani. Ilmeisesti jäntevyydestä näkyi, että olen vääntänyt muutakin kuin vellilusikkaa, koskapa hän päätti poistua takavasemmalle.

Tanjan käsistä todellakin näkyy joka ikinen lihas, joten psykologinen vaikutus on ollut taattu. Siltikin Eeroa kauhistuttaa: Mutta toihan on ihan hirveetä! Mitä jos se hiippari tosiaan olisi käynyt päälle?

Höh. Sehän olisi ollut aivan epäreilu matsi, kun toinen on harrastanut taistelulajeja parikymmentä vuotta, ja toinen ryypännyt yhtä kauan.

Jokin tuon naisen logiikassa viehättää Eeroa. Ehkä räväkkyys ja rauhantahtoisuus samassa paketissa. Eerohan ei ollut lainkaan niin räväkkä kuin Tanja. Paremminkin hän on silmälaseissaan, villaslipoverissaan ja kolehtihaavin kokoisissa polvipusseissaan hieman nössön oloinen kolmivitonen vanha poika.

Silmää hänellä kyllä on Tanjan viehkeydelle, mutta kun ei hän sattunut olemaan mikään toiminnan mies. Näin lähestymisyritykset ovat vain lykkääntyneet, milloin milläkin verukkeella. Povarissaan pullottavasta pullapussista hän saa kuitenkin idean. Eero rohkaisee mielensä ja räväyttää: Mitenkäs tuota, lähtisitkö Tanja kahville…?

Tanjaa naurattaa: Kahville? Eihän me töissä muuta tehdäkään kun kitataan kimpassa kahvia.

Eeroa alkaa heti takelluttaa: Niin… mutta mä ajattelin, että jos vielä kupilliset…

No samapa tuo… jos jaksat odottaa, että käyn suihkussa?

Kyllä kyllä, mihinkäs tässä poikamiehellä kiirettä.

Mihin menemme? Tuossa Pulla-Lindenillähän olisi Pudasjärven parhaat pullat.

Minä ajattelin kyllä… että se Pulla-Linden on juuri se mitä minäkin ajattelin.

Eerolla meni kuitenkin jänis väärään kurkkuun, mutta Tanja lupasi lähteä, ja se oli pääasia.

Luku 3: Tutkimusretki

Näin kiekon ilmassa, olemattoman hopeakiekon. Kaksi muuta olematonta kävi taas tänään – Kuinka toivoinkaan että ne menisivät pois.

WC:n seinäkirjoitus: White Sandsin rakettiasemalla New Meksikossa, 1967

Muinaisjäänne, jättutkast: Ulmekaar, Ruotsi.

Samaan aikaan pojat ovat ryhtyneet tuumasta toimeen ja juuri saapumassa Äksän vanhalla Toyota Carinalla alueelle, josta metsästäjät ovat kertoneet. Synkkä ruumisvaunuhevi jytyyttää autostereoista, ikään kuin valmistaakseen poikia tosielämän kauhukokemukseen.

Kaikki ovat hevimiehiä, joten taustamusiikista ei tarvitse kiistellä. Vaatetus on aina mustaa tai metrokuviota, rannekello pitää olla rannekkeineen mustaa metallia ja niin edespäin. Räyhän kaulassa roikkuu hänen itsensä sorvaama, juottama ja sinistämä Little Boy atomipommin pienoismalli. Hänen äitinsä on tunnistanut sen, ja rutkuttanut moisen kapineen koruna käyttämisestä. Äiti ei ollut ymmärtänyt, että se vain symboloi ihmisten ominaishulluutta. Sotaan varustautuminen ja toinen toistaan näppärämpien tuhovälineiden askarteluhan on ihmiskunnan normaalia jokapäiväistä käytöstä. Lapsetkin leikkivät sotaleikkejä riippumatta siitä, elävätkö rauhan vai sodan keskellä. Samaan mentaliteettiin nojaten Tsäpä on ripustanut kaulakorukseen mustan revolverin rullan. Tai itseasiassa se on vain starttarin rulla, jonka hän on tyytynyt purkamaan vanhasta starttipistoolista. Äksäkin on yrittänyt pistää vielä paremmaksi, ja roikottanut kaulallaan isänsä Pystykorvan lukkoa, mutta on luopunut siitä, kun se heiluessaan hakkasi rintakehän mustelmille. Köykäisempänä vaihtoehtona hän on heittänyt kaulalleen tylsyneen moottorisahan ketjun, josta on vain pessyt vanhalla kunnon Genklenillä ensin öljyt pois. Kyseinen ärhäkkä liuotinhan on ollut käyttökiellossa jo yhdeksänkymmenluvun puolivälistä, mutta Äksän isällä sitä on edelleen kahdensadan litran tönnöri. Hän oli ostanut sitä varastoon tuumaten, että pojat pesee asetonilla, mutta tosimies käyttää Kenkkua.

Ja tottakai pojilla pitää olla jokaisen metallilinjalaisen perustuntomerkki: itsetehty sormus, joka on sorvattu rosteri-putkenpätkästä. Karkein mahdollinen vinoristipyöllys pintaan, ja hitsipillillä sinertävän mustaksi. Sehän sopii hevimiehelle kuin ydinjäte Itämereen.

Metallisten krumeluurien lisäksi Räyhä, joka on tässä porukassa ns. pöntön paras lintu, suosii kummallisin iskulausein varusteltuja paitoja; nytkin vaateparressaan seisoo: HEIKOT SORTUU ELONTIELLÄ, KUUNTELEMAAN HUMPPAA. Mistä hän löytääkin moisia tekeleitä? Olisiko ollut henkilökohtaisen paitapainon tuotoksia?

Kuoppainen tie heiluttaa pommia Räyhän kaulalla, ja tästä maailmanlopun rakkineesta hän juuri esitelmöikin muille: Laskeskelin tuossa, että kun tää pienoismalli on yhdeksän senttiä pitkä, niin se Little Boyn räjähdyksen satametrinen tulipallo olis tähän suhteutettuna kolmimetrinen. Eli tää sormen kokoinen pötkylä räjäyttäis koko tän Carinan ihan tuusan paskaks. Hirveesti energiaa pienessä tilasssa. Ja se kaikki energy oli pakattu vaan sitä varten, että mahdollisimman moni heittäis kerralla lusikan nurkkaan!

Tsäpä poimii hattuhyllyllä olevasta energiajuomakartongista kaikille tölkit: Tässon jätkille vähän toisenlaista energiaa. Tölkkiä auki poksauttaessa hänelle juolahtaa mieleen eräs eettinen ongelma: Jenkkejä pidetään aina ton pommin takia tunnottomina murhaajina, mutta kuiteskin on arvioitu, että atomipommituksen tuoma antautuminen säästi miljoonan amerikkalaisen sotilaan hengen. Ja ties monenko japsisotilaankin.

Räyhällä on kantansa: Lukuja voidaan pyöritellä, mutta totuushan on, että ainahan siviilin henki on monta kertaa arvokkaampi kuin sotilaan henki.

Ai montako kertaa noin tarkalleen ottaen? Tsäpä penää.

No vittuako mä desimaaleja oo räknänny, mutta kai ainakin puolet arvokkaampi.

Mutta onhan sotilaskin jonkun poika, ja ehkä jonkun isä.

Joo mutta käskyjä noudattava sotilas kumminkin. Siviili ei hakeudu taisteluun, vaan istuu kotona hiljaa ja rukoilee Herran armoo.

Eihän ne jenkitkään ammattisolttuja ollu, vaan sotaan määrättyjä siviileitä.

Älä Tsäpä vänkää selvää asiaa. Japsimummot veti kaikessa rauhassa sakee kiikkutuolissa jotain Bonsaipuuta pureskellen, kun se amerikkalaislentäjä painoi pomminpudotusnappia.

Tsäpä on päättänyt voittaa kinan: Japanilaisethan itse hyökkivät ensin sodasta ulkona olevaan Amerikkaan Pearl Harborissa. Eikö se jumalauta ole veren kaivamista nenästään?

Äksä lopettaa väittelyn omalla tuomiollaan: Ne miljoona jenkkiukkoo ja vaikka pari miltsiä japsisolttua olis pitäny uhrata Japanin maihinnousun alttarille. Ei olis tänä pänä kellään mitään nokankoputtamista, ja toka maailmansota olis päättynyt happy end. Jenkit olis maailmansodan päättäneitä sankareita, sen sijaan että ovat nyt raukkamaisia atomipommittajia ja ikuisessa syntivelassa japseille.

Tsäpä tyytyy tähän ja huomauttaa Räyhälle: Niin, ja silloin säkään et kantaisi Little Boyta kaulallas.

Mikäs siinä sitten roikkuis? Joku SA-int soppatykin pienoismalli vai? Äksää kiinnostaa.

Räyhä tuumii hetken ja hakee vastausta kysymykseen: mikä asia olisi ennallaan ilman Hiroshimaa?

Rykän likkakaverilla on roikkunut jo vuoden kaulallaan Che Guevaranaamapinssi, Tsäpä muistaa.

Räyhä puhisee: Sitä vihoviimestä rahastamisen symbolia mä en huoli vaikka maksettais. Maailmassa ei oo mitään niin läpikaupallistettua ku Che Guevaran naama. Mutt varmaankin isovaarin tuntolevy. Se on meidän äijällä tallessa, ja kuvaa hyvin ihmiskunnan synkkiä puuhasteluja. Sen puolikashan oli kaatuessa tarkoitus naulata ruumisarkun päätyyn. Itseasiassa mä voisinkin skannata ja siirtää sen isona mustavalkokuvana T-paitaan.

Samallahan se olis kunnianosoitus sun isovaaris rintamatyötä kohtaan.

Olis se sitäkin. Mut viiskyt rossaa tarkottais sitä, ett ihminen leikkii koko ajan piirileikkiä kuoleman kanssa, ja miettii miten sitä jenkkaa vois tehostaa.

Omien eloonjääntiin se kaikki liittyy, Tsäpä löytää lieventävän asianhaaran.

Siks väkivalta onkin ihmisen ikuinen osa. Se on niin crazy kuvio, että sitä mä haluun ihan perkelyyttänikin korostaa, summaa Räyhä, jolla siis selvästikin on räyhäisen ulkokuoren alla filosofisia taipumuksia. Myöntänyt hän ei sitä tietenkään missään nimessä, vaan porukan ajattelijan ja filosofin mantteli on Tsäpän niskassa. Äksä puolestaan on hieman yksinkertainen, mutta se ei hänen kaveruusarvoaan mitenkään vähennä. Ja huumorilla hän paikkaa hyvin älynlahjojaan.

Syvällisestä ajattelustaan huolimatta – vaiko juuri sen takia – Tsäpä uskoo herkimmin kaikkeen omituiseen ja yliluonnolliseen. Muiden onkin välillä vedettävä suitsista, kun hän tahtoo aina liukua lukemiensa kirjojen maailmoihin. Tästä metsästäjien tapauksestakin hän on niin innoissaan, ettei meinaa nahoissaan pysyä: Kohtapuoliin saattaa meilläkin olla melkoisen crazyt kuviot silmiemme edessä.

Räyhä ja Äksäkään eivät voi peitellä kiinnostustaan mahdollisiin tuleviin löydöksiin, mutta ovat huomattavasti maltillisempia: Jännää kyll kattoo, mitä sieltä leiripaikalta löytyy?

Ajatelkaa, jos löydettäis vaikka luotien irrottamia ufon osia! maalailee Tsäpä. Hän heittää vielä puolihuumorilla: Ja jos se alaston ja sekava mies on ollut kaapattuna siihen samaan ufoon?

Räyhä hymähtää näin korkealle mielikuvituksen lennolle: Uskok sää Tsäpä tosiaan, että ne valot olis ollu ufoja? Eihän Lentäviä lautasia ole olemassa.

Tsäpähän ei ole lainkaan epäileväinen: Kyllä mä uskon. Kattokaa mitä mä otin mukaan. Poika kaivaa povaristaan vanhoja kellastuneita sanomalehtileikkeitä: Meidän vaari on aikoinaan ollut kiinnostunut ufoista, ja se on saksinut monista lehdistä talteen ufouutisia.

Räyhä ei voi olla huomauttamatta: Eipä oo sitten omena kovinkaan vitun kauaksi pudonnut.

"Mutta kuunnelkaas. Näissä on hyviä juttuja sellaisista joukkohavainnoista, missä hirveesti ihmisiä on nähnyt saman ufon. Esimerkiks Uusi Suomi -lehti raportoi 17.10.1954 Bangkokissa aiheutuneen kaupungin siihen asti pahimman liikenneruuhkan, kun tuhannet ihmiset jäivät tsiigailemaan kaupungin yllä liikehtinyttä lentävää lautasta. Ja sama lehti kertoo seuraavana vuonna 6.1.1955 satojen hyperventiloivien ihmisten seuranneen vartin ajan Itävallassa Steyrin kaupungin yllä kierrelleen kuuden hopeaisen lentävän lautasen liikkeitä.

Ja tääkin on hyvä; Hämeen Kansa kertoo 7.6.1966 kuinka kaksi Australialaista poliisia ajo kaks tuntia takaa väriään vaihtavaa lentävää lautasta Graftonissa. Myös sadat Graftonin kaupungin asukkaat näkivät sen. 140 kilsan päässä Lismoressa oli samaista ufoa bongailtu useasti jo kahden viikon ajan."

Kuulostaa todelliselta, Äksä sanoo sarkastisesti ja haukottelee.

"Täällon paljon leikkeitä. Ei ne kaikki voi ankkoja olla. Niin kun tässäkin: sadat henkilöt tunkivat buenos airesilaisten sanomalehtien toimituksiin raportoimaan näkemästään ufosta, joka lensi vajaan puolen tunnin ajan em. kaupungin yllä. Reporttereiden napsimissa valokuvissa paljastui toinenkin esine, joka oli ollut ihmissilmälle näkymätön. Näin on uutisoinut Lapin Kansa 18.7.1965

Ja tamperelainen Aamulehti kertoilee 7.11.1957 tuhansien ihmisten katselleen Etelä-Afrikan Johannesburgissa kaupungin yli lentänyttä ’tynnyriä’, jota Dunnotarin lentokentän valonheittimet vielä valaisivat. Etelä-Afrikan ilmavoimat eivät kommentoineet tapausta mitenkään vaikka olivatkin yrittäneet kaahata kiinni sitä pönikkää.

Ja melkein kaikissa eurooppalaisissa lehdissä noteerattiin uutinen, jonka mukaan 17.9.1954 tuhannet ihmiset näkivät Rooman yläpuolella äkkipysäyksiä ja huimia kiihdytyksiä tehneen ’sikarin’. Esitystä kesti yli tunnin ja…"

Piisaa jo! Räyhä polttaa jarrurakettia. Ulkomaan pellet nyt näkee mitä vaan, mutta Suomessa mitään tollasta ei koskaan oo tapahtunut!

Tsäpä panee väitteelle kampoihin: Ajoihan Suomen Ilmavoimatkin vuonna kuusysi Porissa Fouga Magisterilla seitsemää pallomaista esinettä takaa.

Äksä vislaa korkealla lentämisen merkiksi: Mikäs kaupunkilegenda toi nyt oikeen oli?

"Parikymmentä lentäjää näki sen sotaharjoituksissaan, ja se on ainoa ufotapaus, minkä Suomen Ilmavoimat on virallisesti myöntänyt tapahtuneen. Ja on siitä ollut juttua telkkarissakin. Vuonna