Cagliostron kreivitär – Arsène Lupinin nuoruudenseikkailu

By Maurice Leblanc

Kun nuori mestarivaras Arsène Lupin pelastaa Cagliostron kreivittären kuolemalta, hän ei aavista, millainen nainen hänellä on vastassaan. Kreivitär osaa hurmata sydämen jos toisenkin – eikä kreivitär muutenkaan ole aivan tavallinen nainen."Cagliostron kreivitär" kertoo Arsène Lupinin ensimmäisistä seikkailuista. Kirja paljastaa, millainen suhde Lupinilla on Cagliostron kreivittäreen, josta on myöhemmin muotoutuva hänen päävastustajansa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 17, 2020
• ISBN: 9788726315318

Maurice Leblanc

Maurice Leblanc was born in 1864 in Rouen. From a young age he dreamt of being a writer and in 1905, his early work caught the attention of Pierre Lafitte, editor of the popular magazine, Je Sais Tout. He commissioned Leblanc to write a detective story so Leblanc wrote 'The Arrest of Arsène Lupin' which proved hugely popular. His first collection of stories was published in book form in 1907 and he went on to write numerous stories and novels featuring Arsène Lupin. He died in 1941 in Perpignan.

Book preview

Tämä on ensimmäinen Arsène Lupinin seikkailu ja se olisi epäilemättä julkaistu ennen muita, ellei hän monta kertaa ja jyrkästi olisi sitä vastustanut.

– Ei, sanoi hän. Kreivitär Cagliostron ja minun välisiä asioita ei ole vielä loppuun selvitetty. Odottakaamme.

Tämä odotus kesti kauemmin kuin hän otaksuikaan. Neljännes vuosisata kului, ennenkuin asiat olivat loppuun selvitetyt. Ja vasta nyt saadaan kertoa hirvittävästä rakkauden ja vihan kaksintaistelusta, joka vallitsi kahdenkymmenen vuotiaan nuorukaisen ja Gagliostron tyttären välillä.

I.

Arsène Lupin kaksikymmenvuotiaana.

Raoul d’Andrésy heitti polkupyöränsä, ensin sammutettuaan sen lyhdyt, piiloon korkean pensaikon taa. Samalla hetkellä kello löi kolme Benouvillen kirkontornissa. Yön pimeydessä hän seurasi Haie d’Etiguesin herraskartanoon vievää tietä ja saapui lopulta ympärysmuurille asti. Hän odotti hiukan. Äkkiä portin molemmat siivet lensivät auki ja ulos ajoivat jahtivaunut. Raoul ehti tuskin huomata, että niissä oli useita miehiä ia aseita, kun ajopelit jo kiisivät pitkin maantietä.

Raoul kulki muuria pitkin toiselle kulmalle saakka ja astui siitä neljäkymmentä askelta. Hänellä oli kaksi avainta kädessään. Ensimmäinen avasi pienen puutarhaportin ja toisella hän pääsi, kuljettuaan pitkiä portaita ja puoleksi hajonneita rintavarustuksia pitkin, erääseen ensimmäisen kerroksen huoneeseen. Siellä hän sytytti taskulamppunsa ja noudattamatta erikoista varovaisuutta, sillä hän tiesi, ettei linnassa ollut ketään ja että Clarisse d’Etigues, paronin ainoa tytär, asui toisessa kerroksessa, hän seurasi pitkää käytävää, joka vei avaraan työhuoneeseen. Siellä Raoul oli viime viikolla pyytänyt paronilta Clarissen kättä ja saanut vastaukseksi huikean vihanpurkauksen.

Hän ryhtyi työhön, jota ei kestänyt kauan. Hän tunsi huoneessa olevan suuren lipaston ja oli keskustelun aikana paronin kanssa huomannut, että tämä usein loi katseensa siihen. Raoul tunsi tarkoin kaikenlaiset vanhoissa huonekaluissa piilevät salaiset kätköt ja muutaman hetken kuluttua hänellä oli käsissään savukkeen muotoiseksi kääritty kirje. Siinä ei ollut-osoitetta eikä nimikirjoitusta. Hän tutki kirjettä, jonka sisältö aluksi tuntui hänestä liian jokapäiväiseltä ja tyhjältä, mutta poistettuaan eräät lauseet, jotka nähtävästi oli tahallaan asetettu siihen vain muun täytteeksi, hän saattoi lukea seuraavaa:

Olen löytänyt Rouenissa vihollisemme jäljet, panin ilmoituksen lehteen, että eräs talonpoika kaupungin lähistöllä oli löytänyt pelloltaan vanhan seitsenhaaraisen kynttiläjalan. Vihollisemme on heti sähköttänyt eräälle Etretatin ajurille, että häntä vastaan lähetettäisiin vaunut t.k. 12 p. Fecampin asemalle kello kolme iltapäivällä. Olen lähettänyt mainitulle ajurille toisen sähkösanoman, jossa tämä tilaus peruutetaan. Vihollisemme löytää siis asemalta teidän vaununne, jotka tuovat hänet hyvin vartioituna meidän luoksemme. Sen jälkeen voimme muodostaa tuomioistuimen ja langettaa säälimättömän tuomion. Kun peto on kuollut, on myrkky poissa. Valitkaa sellainen ratkaisu, mikä teitä miellyttää, mutta muistakaa viimeistä keskusteluamme ja ottakaa huomioon, että yrityksemme onnistuminen, että koko olemassaolomme riippuu tuosta helvetillisestä olennosta. Olkaa viisaita. Järjestäkää metsästysretki epäluulojen välttämiseksi. Saavun sinne Havren kautta tasan kello neljä parin ystäväni mukana. Älkää hävittäkö tätä kirjettä, vaan palauttakaa se minulle.

Raoul hykersi käsiään. Juttu miellytti häntä, eikä hämmästyttänyt häntä suurestikaan, koska hän oli ollut perillä eräistä yksityiskohdista jo muutamia päiviä sitten. Hän päätti sen vuoksi palata majataloon, nukkua siellä kyllikseen ja tulla tänne siksi ajoissa, että saisi tietää, mitä paroni ja hänen toverinsa suunnittelivat ja kuka oli tuo helvetillinen olento, jonka kuolemaa toivottiin. Mutta silloin hänen silmänsä sattuivat Clarissen kuvaan ja hänelle muistui äkkiä mieleen, että Clarisse oli yksin kotona ja että hänellä, kuten ennenkin, oli avaimet. Mikä häntä siis pidättäisi? Paroni palaisi vasta aamulla. Raoul ei ollut mikään viettelijä ja hän taisteli kauan tunnettaan vastaan, mutta kiusaus voitti lopulta. Ylpeys, rakkaus, halu omistaa rakastettu, ajoivat häntä pakostakin toimimaan. Kiinnittämättä enää huomiota arveluihinsa hän nousi toiseen kerrokseen. Suljetun oven edessä hän epäröi. Tähän asti hän oli käynyt sen sisäpuolella vain keskellä päivää kuin kunnioittava ystävä. Mikä merkitys olisi samanlaisella käynnillä keskellä yötä?

Omatunto pidätti häntä taas, mutta ei kauan. Hän kolkutti hiljaa ovelle kuiskaillen:

– Clarisse, Clarisse, minä täällä olen.

Kun hän muutamaan hetkeen ei kuullut mitään, kolkutti hän uudelleen ja kovemmin. Huoneen ovi aukeni ja nuori tyttö ilmestyi ovelle yöpuvussa ja lamppu kädessä. Raoul huomasi, että hän oli säikähdyksestä kalpea ja tämä vaikutti häneen niin, että hän alkoi pyydellä anteeksi:

– Älä suutu, Clarisse… Tulin melkein tietämättäni… Sano vain sana, ja minä lähden tieheni.

Jos Clarisse olisi käsittänyt hänen soperruksensa, olisi hän ollut pelastettu, mutta hän ei kyennyt näkemään eikä kuulemaan. Hän koetti suuttua, mutta ei saanut sanotuksi kuin muutamia sekavia sanoja. Hänen käsivartensakaan ei jaksanut suorittaa poistyöntävää liikettä. Hän kääntyi ympäri ja kaatui pyörtyneenä maahan.

He olivat jo kauan rakastaneet toisiaan ja varsinkin oli nuori tyttö kiintynyt Raouliin tunteella, jossa oli jotakin käsittämätöntä ja mystillistä ja josta hän itsekään ei ymmärtänyt mitään. Vaikka Raoul häntä joskus loukkasikin pilallaan ja puheillaan, olivat heidän toiset kohtauksensa taas täynnä nuoruuden tulta ja innostusta. Raoulin paheetkin peittyivät Clarissen silmissä kokonaan hänen hyviin puoliinsa, iloisuuteensa ja reippauteensa.

Clarissen äiti oli kuollut ja hän ei ollut onnellinen synkän ja äärimmäisen jumalisen isänsä luona, joka oli ylpeä aateluudestaan, ahnas rahalle ja jota torpparitkin pelkäsivät kuin vainolaista. Sen jälkeen kun paroni oli vastannut kieltävästi Raoulin kosintaan, he olivat tavanneet toisensa kahdesti, salaa, olipa Clarisse kätkenyt hänet linnaankin isän kotona ollessa.

Tunnit kuluivat ja vasta aamun raikas tuuli, joka puhalsi ikkunasta, herätti heidät todellisuuteen. Raoul sanoi hiljaa rakastetulleen:

– Älä ole suruissasi. Elämä on niin kaunis meidän iällämme ja tulee vielä kauniimmaksi, kun olemme voittaneet kaikki esteet. Älä itke.

Clarisse pyyhki kyyneleensä katsellessaan nuorta, komeata nuorukaista edessään.

– Raoul, Raoul, sanoi hän suruissaan. Nytkään et ajattele, etkä katsele minua. Et kai ajattele ensinkään tämän jälkeen, mitä välillämme nyt on tapahtunut? Onko se mahdollista. Mitä ajattelet?

– Ajattelen isääsi.

– Isääni?

– Niin, isääsi ja hänen vieraitaan. Kuinka heidän ikäisiään miehiä saattaa huvittaa lintujenpyynti rannan kallioilla?

– Näkyy huvittavan.

– Oletko varma siitä? Minulla on kokonaan toiset luulot. Vaikka nyt onkin armonvuosi 1894, niin luulisin pikemmin… Mutta ethän pahastu?

– Puhu, rakkaani.

– No niin, minusta näyttää, että heillä on salaliitto tekeillä. Aivan niin, Clarisse… Rollevillen markiisi, Mathieu de la Vapalière, kreivi Oskar de Bennetot, Roux d’Estriers jne. Kaikki tämän seudun aatelisherrat ovat salaliitossa mukana.

Clarisse pudisti päätään:

– Puhut tyhmyyksiä, rakkaani.

– Mutta sinä kuuntelet minua niin somasti, sanoi Raoul nyt selvillä siitä, ettei Clarisse tiennyt mitään. Sinulla on aina tapana odottaa, että puhuisin sinulle vakavista asioista.

– Puhu rakkaudesta, Raoul.

Hän tarttui kiihkeästi tytön päähän.

– Koko elämäni rakastan sinua ja jos minulla on toisia suunnitelmia, tarkoittavat ne vain sinun voittamistasi Sinun isäsi, salaliittolainen, vangitaan ja tuomitaan kuole maan. Pelastan hänet äkkiä, ja kuinka hän ei silloin antaisi tytärtään minulle?

– Hän kyllä väistyy jonakin päivänä, ja onhan sinulla nimesi.

– Eipä oikein.

– Kuinka niin.

– D’Andrésy oli äitini nimi, jonka hän otti takaisin leskeksi jouduttuaan perheensä käskystä, joka oli suuttunut hänen avioliitostaan. Isäni oli aateliton, köyhä kuin Job, yksinkertainen opettaja, ja minkä opettaja? Voimistelun, nyrkkeilyn, miekkailun ja painin.

– Mikä sinun oikea nimesi sitten on?

– Hyvin jokapäiväinen nimi: Arsène Lupin.

– Arsène Lupin?

– Niin juuri. Eihän se ole kovin komea.

Clarisse näytti murtuneelta. Hänen omasta puolestaan nimi oli yhdentekevä. Mutta aatelistunnus oli paronille kaikki kaikessa, vävyn tärkein ominaisuus.

Clarisse sopersi sentään:

– Sinun ei olisi pitänyt kieltää isääsi. Eihän opettajan virka ole häpeällinen.

– Eihän se olekaan, sanoi Raoul hilpeästi nauraen. Olen aikalailla hyötynyt hänen opetuksestaan, joka alkoi melkein kehdosta. Olen mainio nyrkkeilijä ja voimistelija. Mutta äidilläni on ehkä ollut muita syitä hyljätä tuo oiva mies ja ne syyt eivät kuulu kehenkään.

Raoul suuteli tyttöä äkillisen kiihkeästi ja alkoi sitten hypellä ja tanssia permannolla pyörien kuin hullu.

– Kuules, sanoi hän. Tämä kaikki on hyvin hullunkurista. Mitä väliä sillä on, onko Arsène Lupin tai Raoul d’Andrésy. Riippuu vain siitä, ketä onnistaa, ja minua onnistaa, se on varma. Raoul d’Andrésystä voi tulla kenraali tai ministeri tai mikä hyvänsä, jollei Arsène Lupin ehdi ennen häntä. Se on seikka, josta kohtalo saa päättää. Minä olen valmis. Lihakseni ovat terästä ja aivot pettämättömät. Haluatko, että kävelen käsilläni, tai että kannan sinua ilmassa? Osaan ottaa kellosi, ettet ollenkaan huomaa sitä. Voin lausua sinulle Homerosta kreikaksi tai Miltonia englanniksi. Voi, kuinka elämä on kaunis. Arsène Lupin tai Raoul d’Andrésy, mitä väliä sillä on? Kuvapatsaan kahdet kasvot. Kumpi niistä saakaan valaista ihmiskuntaa loistavana aurinkona?

He puhelivat vielä hetken rakkaudestaan tehden molemminpuolisia uskollisuuden lupauksia. Lopuksi Raoul suuteli tyttöä otsalle ja sanoi:

– Olet lyönyt minut ritariksi. Nyt olen voittamaton ja valmis kukistamaan viholliseni. Tulkaa esiin! Astun näyttämölle!

Raoulin suunnitelma oli hyvin yksinkertainen. Puutarhassa linnan vasemmalla puolella nojaten muuriin oli raunioitunut, hyvin matala torni, jonka katto jäi kokonaan puitten sisään. Raoul oli varma siitä, että miehet kohtaisivat toisensa suuressa salissa, jossa paroni tavallisesti otti vastaan alustalaisensa, ja hän oli huomannut, että salin seinässä oli aukko, tai entinen ikkuna, joka antoi puutarhaan päin. Niin notkealle miehelle kuin hän oli kiipeäminen helppoa. Hän veti itsensä köynnösten paksujen juurien avulla aukon luokse, joka paksun muurin läpi kulkien oli niin pitkä, että siihen voi heittäytyä loikomaan pitkin pituuttaan. Täten hän saattoi viiden metrin päästä nähdä suuren huoneen, jossa oli parikymmentä tuolia, pöytä ia leveä kirkon penkki.

Nelisenkymmentä minuuttia myöhemmin paroni saapuikin sinne ystävineen.

Paroni Godefroy d’Etiguesillä oli lihakset kuin sirkuspainijalla, tiilenpunaiset kasvot ja silmät, jotka ilmaisivat terävyyttä ja tarmoa. Hänen toverinsa ja serkkunsa, jonka Raoul tunsi ulkonäöltä, Oscar de Bennetot, teki normannilaisen aatelismiehen vaikutuksen, mutta hän oli jokapäiväisemmän ja kömpelömmän näköinen. Molemmat näyttivät hyvin kiihtyneiltä.

– Pian toimeen, huusi paroni. La Vaupalière. Rolleville ja Auppegard saapuvat kohta. Klo 4 saapuu Beaumagnan Arcolen ruhtinaan ja de Brien seurassa puutarhan kautta, jonka suuren portin olen avannut. Ja sitten… sitten… saapuu nainen, jos hän meidän onneksemme on mennyt satimeen.

– Tuskin, mutisi Bennetot.

– Miksi? Hän on tilannut vaunut ja vaunut ovat asemalla. Hän nousee niihin. D’Ormont on ajurina ja tuo hänet tänne. Tienristeyksessä Roux d’Estrier hyppää vaunuihin ja he sitovat hänet yhdessä. Se on kaikki varmaa.

He olivat nyt lähellä Raoulin väijymäpaikkaa. Bennetot kuiskasi:

– Entä sitten?

– Sitten selitän tilanteen ystävillemme ja tuon naisen osa…

– Ja luulet saavasi aikaan sen, että hänet tuomitaan?

– Saan tai ei. Tulos on kuitenkin sama. Beaumagnan vaatii sitä. Voimmeko vastata kieltävästi?

– Se mies saattaa meidät kaikki perikatoon.

Paroni kohotteli olkapäitään.

– Tarvitaan hänen kaltaistaan miestä taistelemaan tuota naista vastaan, sanoi hän. Onko kaikki valmiina?

– Kyllä. Molemmat venheet ovat rannassa. Pienemmän pohjassa on reikä, ja se uppoaa kymmenessä minuutissa.

– Oletko laittanut kivestä painon?

– Olen. Löysin suuren, reikäisen kallionkappaleen, jonka kiinnitämme köydellä pohjaan.

He vaikenivat

– Kas hemmetti, ajatteli Raoul. Enpä vaihtaisi tätä aitiota keisarikuntaankaan. Nepä veikkoja. Puhuvat murhasta kuin muut kauluksen vaihtamisesta.

Kolme muuta vierasta saapuivat yhtaikaa. He istuutuivat selin molempiin ikkunoihin, niin että heidän kasvonsa jäivät varjoon. Vasta kello neljä saapui kaksi lisää, joista toinen oli vanha, sotilaan näköinen ja puettu ruumiinmukaiseen pitkään takkiin. Hänen partansa oli leikattu Napoleon III aikuiseen muotiin ja hän pysähtyi kynnykselle.

Kaikki nousivat ylös mennäkseen toista vastaan, jonka Raoul heti arveli lukemansa kirjeen kirjoittajaksi, siksi, jota hartaimmin odotettiin ja jonka paroni oli sanonut olevan nimeltään Beaumagnan. Vaikka hän oli ainoa, jolla ei ollut arvonimeä eikä aatelistunnusta, otettiin hänet vastaan hälyllä, joka ilmaisi kuinka suuresti häntä kunnioitettiin. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, posket sisään painuneet, komeat mustat silmät hehkuivat intohimosta ja hänen liikkeissään ja olemuksessaan oli jotakin askeettista, jotakin ankaraa, kuten hänen puvussaankin. Hän oli hiukan kirkonmiehen näköinen.

Hän pyysi toisia istumaan, selitti ettei kreivi de Brie tulekaan ja esitteli toverinsa Arcolen ruhtinaaksi.

– Tiesittehän, että Arcolen ruhtinas kuului meikäläisiin, mutta sattumalta hän on ollut poissa kokouksistamme ja hänen toimintansa on vaikuttanut vain kaukaa, hyvin onnellisella tavalla. Hänen todistuksensa on meille tarpeen, sillä jo kaksi kertaa, v. 1870, ruhtinas on tavannut tuon helvetillisen olennon, joka uhkaa meitä.

Raoul toimitti heti laskun ja oli hiukan pettynyt, kun huomasi, että helvetillinen olento olisi nyt yli viidenkymmenen, koska hän oli kohdannut Arcolen ruhtinaan kaksikolmatta vuotta sitten.

Beaumagnan vei paronin syrjään ja tämä jätti hänelle kuoren, jossa kai oli tuo salaperäinen kirje. Sitten he keskustelivat hyvin kiivaasti hiljaisella äänellä, ja Beaumagnan keskeytti väittelyn äkkiä voimakkaalla kädenliikkeellä.

Sitten Beaumagnan istuutui ja piti seuraavan puheen:

– Hyvät ystävät. Te tiedätte, kuinka vakava asemamme tällä hetkellä on. Olemme kaikki yksimielisiä ja pyrimme yksin voimin suureen päämäärään, jonka vaikutus on hyvin suurenmoinen. Meistä tuntuu, täydellä syyllä, että maamme, puolueemme ja uskontomme, sitä en erota muista, edut riippuvat tämän suunnitelman onnistumisesta. Nyt on tätä suunnitelmaa vastustamaan asettunut rohkea ja vihamielinen nainen, joka käyttäen hyväkseen eräitä tietojaan, on alkanut etsiä salaisuuttamme, jonka olemme melkein ratkaisseet. Jos hän ehtii ennen meitä, ovat kaikki ponnistuksemme olleet turhat. Hän tai me, kahdelle ei ole sijaa. Toivokaamme innokkaasti, että taistelu päättyy meidän hyväksemme.

Beaumagnan istuutui ja nojaten molemmin käsivarsin tuolin selkänojaan kumartui toisten taakse ikäänkuin hän ei tahtoisi olla näkyvissä.

Minuutit kuluivat. Hiljaisuus oli niin ehdoton, että kaikki äänet ulkoa pääsivät kuulumaan. Paroni nosti kättään. Kuului hevosen kavioiden kapse.

– Minun vaununi, sanoi hän.

Paroni meni ovelle. Puutarha oli tyhjä kuten tavallisesti. Melu läheni. Vaunut poikkesivat maantieltä ja lähestyivät linnaa. Äkkiä ne tulivat esiin portin pylväiden välistä. Ajaja antoi merkin ja paroni huusi:

– Voitto on meidän. Hän on siellä.

Paronin avulla kantoivat molemmat vaunuissa olleet saliin naisen, jonka kädet ja jalat olivat sidotut ja jonka pää oli kääritty harsokankaaseen. He laskivat hänet leveälle penkille, joka oli huoneen keskellä.

– Ottakaa pois harso, käski paroni. Hänen on myös saatava vapaasti liikkuakin.

Hän itse katkaisi siteet.

Läsnäolevat päästivät hämmästyksen huudahduksen, kun vangin piirteet paljastuivat, ja Raoul, joka kolostaan näki vangin täydessä valaistuksessa, ei myöskään voinut pidättää hämmästystään, sillä verhojen alta paljastui nainen nuoruutensa ja kauneutensa koko kukoistuksessa.

Äkkiä kuului huudahdus ja Arcolen ruhtinas sopersi silmät harallaan, kasvot vääntyneinä:

– Se on hän… se on hän… Tunnen hänet. Mikä kammottava asia.

– Mikä teidän on? kysyi paroni. Mikä on kammottavaa?

– Arcolen ruhtinas lausui seuraavat käsittämättömät sanat:

– Hän on samanikäinen kuin kaksikolmatta vuotta sitten.

Nainen oli noussut istumaan ja piti vartaloaan suorassa, nyrkkejä puristettuina polvilla. Hänen hattunsa oli pudonnut ja sen alta tulvahti hänen kampauksestaan irtautunut tukkansa kahtena mustana aaltona, joita kultainen kampa vielä pidätti. Ne jakaantuivat kahtena virtana otsalle hiukan kiharoina korvien luona. Kasvot olivat ihmeellisen kauniit. Piirteet puhtaat ja niitä elähdytti ilme, jota olisi voinut sanoa hymyksi niitten liikkumattomuudessakin. Pikemmin pienine leukoineen, pyöreine poskineen ja kaunismuotoisine silmineen hän muistutti Leonardo da Vincin tai paremminkin Bernardino Luinin naisia, joitten sulous ja hymy, jonka vain voi aavistaa, ihastuttavat ja huolestuttavat samalla kertaa. Hän oli yksinkertaisesti puettu matkapukuun, joka ilmaisi hänen vartalonsa ja olkapäänsa ihanat piirteet.

Hän katseli tarkasti ympärillään olevia ja koettaen saada selon varjossa piilevistä.

Lopulta hän sanoi:

– Mitä tahdotte minusta? En tunne ketään läsnäolevista. Miksi on minut tuotu tänne?

– Olette vihollisemme, selitti paroni.

Hän pudisti epäilevästi päätään.

– Vihollisenneko? Olette varmasti erehtynyt. Olen rouva Pellegrini.

– Ette ole rouva Pellegrini.

– Vakuutan teille…

– Ette ole, kielsi paroni jyrkästi kovalla äänellä.

Ja hän lisäsi yhtä hämmästyttävät sanat kuin ne, jotka Arcolen ruhtinas oli lausunut:

– Pellegrini oli henkilö, jonka nimen alla 1700-luvulla piili mies, jonka tytär te väitätte olevanne.

Hän ei vastannut muutamaan hetkeen, ihan kuin ei olisi käsittänyt sanotun mahdottomuutta. Sitten hän kysyi:

– Ja