Koiran sydän

By Pekka Lempiäinen

Kun pieneen kylään saapuu tuntematon vanhempi mies, kyläläiset ovat uteliaita. Kuka mies on, ja miten hän on päätynyt kylään? Asiasta päättää ottaa selvää Urho Koipelainen. Mysteerimies on nimeltään Heimo Hupero, ja hän on sotaveteraani. Sydämellään hänellä on synkkiä, sotaan ja vankileiriin liittyviä muistoja, joita hän alkaa muistelemaan metsän laidalta. Muistellessaan menneitä Heimon viha kuohahtaa jälleen.Koiran sydän on Pekka Lempiäisen romaani menneisyyden otteesta ja sodan traumoista. Omalaatuisessa murhamysteerissä raja syyllisen ja syyttömän välillä on häilyvä. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2021
• ISBN: 9788726870480

Pekka Lempiäinen

Pekka Lempiäinen (s.1954) on urallaan kirjoittanut 16 kirjaa. Ura käynnistyi 90-luvun lamavuosina, omien sanojen mukaan siksi, kun ei muutakaan virkaa silloin saanut. Vuonna 2016 Pekka Lempiäinen voitti Möllärimestari -tittelin. Pekka Lempiäinen pureutuu teoksissaan elämän pieniin perusasioihin. Kirjailijan tuotannossa huumori, joskus vähän ilkeäkin, on alati läsnä.

Book preview

1.

Ukko ilmestyi kylälle kuin tyhjästä. Toiseksi hänet näki maantiellä pyöräilevä Urho Koipelainen, seisahtui ja jäi tuijottamaan kulkijan perään. Ukko askelsi tietä jonkun matkaa, ei vilkuillut ympärilleen, kääntyi tieltä polulle, katosi näkyvistä kuusimetsän siimekseen. Koipelainen käänsi polkupyörän, polki vauhtia, kiirehti baariin kyselemään tutuilta näkemästään ukosta. Mutta baarissa ei kukaan ollut ukkoa vielä nähnyt.

Kioskille oli kerääntynyt väkeä ja heidän joukossa oli eräs perheenäiti, joka aivan ensimmäisenä kyläläisistä oli havainnut vieraan miehen. Koipelainen jäi kuuntelemaan. Perheenemäntä selosti, että onnikan kyytiin oli kirkolta noussut joku outo ukko, oli jäänyt perheenäidin mieleen paremminkin hajun kuin muiden seikkojen tähden. Ukko oli jäänyt pari pysäkinväliä aikaisemmin kyydistä pois kuin hän, paikassa missä ei ollut asuinsijoja ihan lähellä. Kun hän oli linja-auton lähdettyä liikkeelle kääntynyt katsomaan taakseen, oli ukko kulkenut tieltä metsään. Ukon haju oli jäänyt autoon ja vasta silloin perheenäiti oli ymmärtänyt, että ukko oli tuoksahtanut mahorkalle, niin kuin hänen oma ukkinsa oli joskus muinoin haissut.

– Semmoinen nukkavieru ukko, rouva selitti tuntomerkkejä Koipelaiselle, – kuin vähän haalistunut. Aika lyhyt se oli ja aika laiha. Oli kuin joku entinen tukkijätkä. Minun yksi setä oli tukkijätkänä nuorena. Mutta jotenkin outo matkaaja se minusta oli. Pälyili kuin joku takaa ajettu, vanki tai joku. Kaiken aikaa auton ikkunastakin katseli enemmän taakse kuin eteen. Minun yksi eno on ollut vankilassa. Hänkin aina vilkuili taakseen.

Perheenäiti oli jopa pelännyt ukkoa, ja siirtynyt puolimatkassa istumaan aivan kuljettajan selän taakse. Sen perheenäiti vielä muisti kertoa, että ukolla oli ollut kantamuksia kuin retkeilijällä ikään.

Levoton Koipelainen riensi jo matkoihinsa. Häneltä jäi kuulematta, että emännän veli oli innokas retkeilijä, isä maanviljelijä, serkku oli Amerikassa jne. Noilla tiedoilla ei Koipelaiselle ollut mitään merkitystä.

Hän ajoi pyörällä pysäkille missä ukko linja-auton kyydistä oli jäänyt. Pysäkin läheisyydessä ukosta ei näkynyt merkkiäkään. Rakennuksia ei sijainnut lähellä ainuttakaan. Mitä ukko siellä teki? Paitsi että retkeili.

Hän itse oli ukon nähnyt toisen tien varrella, parin kilometrin päässä. Mutta silloin ukolla ei enää ollut mitään kantamuksia mukana.

Hän polki takaisin kylälle, löysi samaisen perheenäidin maitokaupasta, kysyi milloin tämä ukon oli nähnyt.

– Tänään, vastasi emäntä. – Aamupäivällä kun tulin mummolasta. On äiti kipeänä. Piti siksi jättää muksut ukon huostaan yöksi ja olla itse mummolassa yötä.

Koipelainen päätteli, että ukko oli pystyttänyt leirin metsään. Pitäisikö hänen selvittää, että miksi?

Lähitienoon metsät olivat suuria. Ei hän sieltä ukkoa ehkä löytäisi, ei vaikka etsisi koko kesän. Eikä hän vielä tiennyt, että pitäisikö hänen ukko edes tavoittaa.

Koipelainen pesiytyi baariin miettimään. Askarrutti se, että mikä ukko mahtoi miehiään olla, kun ei kukaan tätä tuntenut. Illansuussa baariin saapuneet kaljaa hörppivät asiakkaat eivät häntä pystyneet auttamaan. Joku piti ukkoa harmittomana retkeilijänä, toinen epäili ukon tutkivan jotain luonnon oikkuja, kolmas että oli lintuja kiikaroimassa ja kuvaamassa.

Koipelaista harmitti muiden välinpitämätön asenne. Kylän laidalle oli ilmestynyt ventovieras ukko, eikä kukaan tuntunut piittaavan.

Ukko oli jäänyt Koipelaisen mieleen, ei jättänyt rauhaan vielä seuraavanakaan päivänä. Hänellä oli oma sija kaljabaarissa ja hän kulki paikalle monta kertaa päivässä, istui tunnin tai pari kerrallaan, palasi taas kotiin. Ei se suuresti poikennut hänen tavanomaisesta päiväkierrosta. Hän kuunteli tarkasti juorut, mutta juorut eivät kertoneet ukosta mitään. Kukaan kolmas ei vieläkään ollut ukkoa edes nähnyt, vain perheenäiti ja hän. Ottipa hän asian puheeksi missä seurassa tahansa, olivat vastaukset aina yhtä mitäänsanomattomia.

– Voi ukko olla vaan kalareissulla, rauhoitti Anselmi Nuppunen Koipelaista.

– Tai sienessä, lisäsi Urmas Veiste. – Sehän on korvasieni aika parhaimmillaan.

Seuraavana tai sitä seuraavana päivänä pikkupojat löysivät retkillään metsästä teltan. Sillä hetkellä teltta oli asukkaista tyhjä, mutta tajusivat pojat että teltan asukki oli jossain lähettyvillä. He kiirehtivät baariin kertomaan aikuisille löydöstään.

Baarissa uutinen aluksi kiinnosti vain Koipelaista. Hän kyseli pojilta teltan sijaintia ja lopulta pojat piirsivät paikasta kartan.

Koipelainen tiedotti asiasta kaikille kaljaa litkiville asiakkaille. Vähitellen hän sai muutaman joutilaan kiinnostumaan. He arvuuttelivat toisiltaan teltan tarkoitusta ja asukkia. Joku epäili että saksalainen turisti, toinen uskoi telttailijaa mustalaiseksi, kolmas jotain ihan muuta. Kovin vakavasti he eivät telttailijaan suhtautuneet, eivät vielä ollenkaan niin vakavasti kuin mitä Koipelainen olisi halunnut.

Välillä puhuttiin sota-aikojen desanteista, välillä Bodomjärven surmateoista sekä nykyajan koulusurmista ja lopulta joutilaat päättivät lähteä metsään tutkimaan telttaa ja telttailijaa, vakuuttivat toisilleen:

– Mistä sen tietää, että mikä pahantekijä lienee, kertoi Koipelainen. – Vaikka nyt ainakin salametsästäjä.

– Pontikankeittäjä.

– Pirtutrokari.

– Pedofiili.

Pari pikkupoikaa lähti heille neuvomaan reittiä teltalle. Anselmi Nuppunen esiintyi alkuun retkikunnan johtajana, mutta hänen oli poikettava matkalla kauppaan hakemaan keskikaljaa eväiksi. Koipelainen jäi Anselmin seuraksi. Hänellä olivat omat rahat kuluneet loppuun baarissa miettiessä, oli siksi turvauduttava muiden apuihin. Kaupassa asioidessa aikaa vierähti siksi paljon, ja kaljakassi oli siksi painava, että he jäivät muista vähän jälkeen.

Silloin ilta jo hieman hämärsi. Länsituuli kasasi pilviä taivaalle. Muuttolinnut olivat palanneet etelästä, kävivät levolle. Metsän siimeksessä oli vielä paikoin vähän lunta ja jäätä.

Pikkupoikien kannoilla kulkivat Seppis Linosmaa ja Urmas Veiste sekä Mappe Ryytiläinen. He näkivät telttailijan nuotion kaukaa, jäivät sitä tiiraamaan puiden takaa. Aivan pian he tajusivat, että telttaa asusti vain yksi vanha ukko. Se tieto rohkaisi mieliä. He päättivät silti varmuuden vuoksi odottaa Koipelaista ja Nuppusta. Nämä kuitenkin askelsivat paikalle toista reittiä, eivät huomanneet metsän siimeksessä vakoilevia tovereitaan, kiirehtivät kohti telttaa kuin kyseessä olisi ollut joku kilpajuoksu. Nuppusen kaljakassi kilisi iloisesti ja olipa molemmilla miehillä avattu kaljapullo nyrkissä. Kilinä taatusti kantautui teltalle asti, mutta mitään vaikutusta äänillä ei telttailijaan ollut. Tämä istui pienen nuotion ääressä, nosti vain vähän päätään miesten ehdittyä likelle.

Myös kolmen miehen ryhmä kiirehti liikkeelle. Penskat seurasivat aivan kolmikon kannoilla. He pysähtyivät noin kymmenen metrin päähän teltasta. Tuli vasta silloin mieleen, että miltä mahtoi telttailijasta heidän rynnäkkö näyttää. Hehän lähestyivät telttaa kuin olisivat tarkoituksella olleet väijyksissä, ryntäsivät kuin rosvolauma molemmilta puolilta.

Telttailija ei liikahtanut sijaltaan.

Toisella puolella Koipelainen ja Nuppunen olivat myös pysähtyneet. Loppumatkan teltalle he astelivat epävarmoina, kuin arastellen. He eivät matkalla olleet ollenkaan suunnitelleet sitä, että mitä tehtäisiin kun telttailija tavoitettaisiin. Ei heillä ollut mitään asiaa, sanat takertuivat kurkkuun kiinni. He vain toljottivat ukkoa suut ja silmät selällään. Oli kuin jokaista olisi vaivannut sama ajatus, että häiritsivät toisen rauhaa syyttä suotta. Oli ukko ehkä luontokuvaaja tai mikä lie tutkija. Olivatko he tullessaan pelästyttäneet lähitienoon eläimet mitenkä kauaksi? Jos tutki hyönteisiä, olivatko he tallanneet matkalla mitenkä monta itikkaa sukupuuton partaalle?

Heistä Nuppunen sai ensin puhetta suustaan kuuluville, sopersi:

– Tultiin vaan kattomaan, että onko täällä jotain hätänä, kun nähtiin nuotio.

– Niin ettei vaan ole tulipaloa tai mitään, keksi Koipelainen lisätä. – Sairaskohtauksia.

Ukko istui samassa asennossa nuotion äärellä, tiirasi tulijoita toisen kulmakarvan takaa, siristi toisen silmän miltei kiinni.

– Kai me jo tästä sitten lähetäänkin, sanoi Nuppunen kuin olisi säikähtänyt jotain, kääntyi lähteäkseen, mutta kun toiset pysyivät yhä sijoillaan, ei hänkään päässyt liikkeelle.

Seppis Linosmaa astui muista ohi, laskeutui kyykkyyn nuotion äärelle, kysyi:

– Oletko kauankin ollut paikalla?

– En, kuului murahdus.

– En minä muuten utelisi, mutta kylällä ihmettelevät, selitti Seppis. – Pelkäävät emännät kaikkea vierasta. Siksi kai hätäilevät, ihmettelevät mitä desantteja metsissä kulkee. Lapsien takia ne tietysti vaan pelkäävät.

– Vapaa maahan tämä on, kertoi Nuppunen. – Vapaa maa ja vapaa metsä. Saahan täällä olla ja kalastaa. Ja vaikka metsästääkin.

– Et tainnut kalastamassa olla, arveli Urmas Veiste, etsi turhaan katseella onkia, kalaverkkoja.

– En, totesi ukko.

– Etkä metsästämässä?

– En.

– Korvasieniä, äkkäsi Nuppunen äkisti. – Niitä on löytynyt tuolta vähän matkan päästä. Sieltä harjulta. Siellä on niille sopivaa maastoa.

Ei näkynyt koreja joihin sieniä kerätä, ei edes ämpäreitä. Ei ollut perhoshaavia millä lentäviä itikoita saalistaa. Ei näkynyt mikroskooppia millä jotain pienen pientä tutkia, ei kaukoputkea millä tuijottaa avaruutta. Ei näkynyt mitään mikä selittäisi ukon metsässä oloa mitenkään. Nuotion ympärys oli siisti, roskat kaikki poltettu. Polttopuita oli katkottu pieni kasa, riittäisivät vain pariin kahvinkeittoon. Nuotion vierellä oli vielä kattila ja kahvipannu, molemmat mustiksi poltettu, sekä muki että lautanen. Teltan suuaukolla oli muovikassi ja siitä pilkisti säilykepurkkeja esille. Toisessa pussissa näkyi olevan tyhjiä purkkeja. Teltan suuaukko oli avoinna niin että he näkivät telttaan sisälle, mutta siellä oli vain peitto ja joku käärö tekemässä tyynynvirkaa. Teltta itse oli jotain outoa mallia, eivät miehet olleet aivan samanlaista aiemmin nähneet.

Ukko ei vieläkään liikahtanut sijaltaan, huokasi kuin harmistuneena, sanoi:

– Minä oon Heimo Huopero nimeltäin. Joskus oleskelin täällä päin, ennen sotia ja sotien aikaan.

Ukko äänsi sanoja hitaasti, ääni oli möreä, nousi kuin maan alta. Oli kuin ukon kurkku olisi ollut paljosta vaitiolosta kankea, sanat kuin ruosteen syömiä.

Ukko vajosi taas ajatuksiinsa, toljotti nuotion liekkejä. Vaikutti ettei aio enempää oloaan selittää.

– Kai me sitten lähdetään, sanoi Seppis Linosmaa. – Ei ollut tarkoitus mitenkään häiritä.

Nuppunen oli jo menossa. Koipelaisella oli tyhjä kaljapullo kädessä, katsoi sitä, katsoi Nuppusen poistuvaa selkää, kiirehti perään. Lauma kasaantui pienen matkan päähän katsomaan telttaa ja sen vaitonaista asukkia. Telttaa ei varta vasten yritetty piilottaa ohikulkijoilta, silti se sulautui maastoon niin, ettei paikalle löytäisi kuin sattumalta, tai nuotion loimun opastuksella. Teltan takana ja sivuilla kasvoi pieniä kuusia, kauempana vähän isompia. Suuaukko osoitti kylälle, missä mäntymetsä hallitsi tienoota.

Miehet ennättivät vielä baariin oluille.

Baarissa he pohtivat ukkoa vain pienen hetken, olivat pettyneitä. Ei ukossa tuntunut mitään kummaa olevan. Muita paitsi Koipelaista harmitti se, että olivat paikalle lähteneet, kuulustelleet viatonta vanhusta kuin jotain rikollista.

Seppis sanoi:

– Se on kai asunut täällä joskus. On tullut vanhoilla päivillään katsomaan paikkoja, verestämään muistoja.

– Saatiin sentään nimi selville, kerskui Anselmi Nuppunen. – Heimo Huopero se nimeltään on.

Baarissa oli silloin enää vain vähän väkeä. Koipelaisen huomio kiinnittyi hetkeksi vanhaan mieheen. Hän tunsi miehen vain jotenkuten, vaikka tämä usein baarissa kävikin. Nimeltään mies oli Kalle Vaahtovaara. Mutta oliko mies humalassa, vai miksi tuijotti seinän läpi kaukaisuuteen. Pani epäilemään, että Vaahtovaara oli juonut muutakin kuin kupin kahvia minkä baarissa tavallisesti joi.

Koipelainen silmäili yhä miestä. Vaahtovaara näytti jotenkin iättömältä ukolta, olisi voinut olla mitä tahansa 60 ja sadan vuoden väliltä. Lämpöisilläkin keleillä Vaahtovaara piti päässään myssyä. Vaahtovaaran toinen jalka oli vammautunut, mutta niin vähän ettei se liikkumista isommin haitannut.

Kun Vaahtovaara hetkeä myöhemmin poistui, näytti kuitenkin kuin miehen jalat eivät olisi miestä kunnolla kannattaneet.

– Oliko Vaahtovaara oikein kännissä, Koipelainen ihmetteli.

Muut eivät olleet Vaahtovaaraa huomanneet.

– Ei kai Vaahtovaara itse juo väkeviä ollenkaan, arveli Urmas Veiste. – En minä ainakaan muista koskaan nähneeni.

– Myy vaan toisille, tiesi Anselmi Nuppunen. – Olen minäkin siltä joskus pullon hakenut. Olen siltä ostanut aika montakin pulloa tosiasiassa, mutta vuosia sitten. Se kai tuo viinaa ja tupakkaa Virosta ja Venäjältä.

– Eli mistä vaan halvalla saa, lisäsi Urmas. – Ostaa halvalla ja myy kalliilla.

– Ei se pahoja hintoja pidä, tiesi Anselmi. – Virolaista viinaa sain halvemmalla kuin mitä olisin Alkosta saanut kossua ja pyhäpäivänä vieläpä.

Heimo Huopero käyskenteli kylällä, tai sen liepeillä sinne tänne, tuntui viihtyvän paremmin metsissä ja syrjäpoluilla, usein jopa vaikutti että karttoi ihmisten seuraa.

Kerran joku näki Heimon kantavan muovikassissa jotain kaupan roskalaatikkoon, riensi baariin tiedottamaan havainnostaan. Nuppunen ja Koipelainen olivat silloin paikalla, kiirehtivät ukon mentyä tämän jätöksiä tonkimaan, mutta löysivät vain tyhjiä säilykepurkkeja, pullonkorkkeja ynnä muuta palamatonta ja maatumatonta roskaa, mikä ei paljastanut ukosta heille mitään.

Nuppusta löytö harmitti, mutta Koipelainen kiinnostui ukosta aina vain lisää. Hän istui välillä päivät päästään baarissa, ja ketä vain seuraan sattuikin, hän käänsi keskustelun koskemaan metsässä asuvaa ukkoa. Mutta tietoja ei vain herunut.

Parina päivänä Koipelainen partioi metsässä, suunnassa missä ukon teltta sijaitsi. Hän partioi ja partioi, mutta mitään hän ei löytänyt. Pontikkaa ei keitetty, eläimiä ei valokuvattu eikä ammuttu, korvasienetkin saivat kasvaa rauhassa, samanlaisia ukkoja ei kerääntynyt metsään lisää, desanteista hän ei saanut minkäänlaista havaintoa.

Kului päiviä ja kului viikko ja toinen ja kolmas, mutta vieläkään ei kylällä tiedetty edes sitä, missä ukko asui talvisin, jos kesät eli vallan telttailemalla. Katoaisiko ukko syksyllä yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin, menisikö muuttolintujen mukana etelään.

Baarista tieto ukosta lopulta kulkeutui keittiöihin ynnä muihin paikkoihin joissa tärkeistä asioista päätettiin. Erään keittiökokouksen jälkeen tieto ukon oleskelusta lähti paitsi poliisille niin myös sosiaalivirkailijoille. Emännät ihmettelivät yhdessä, että miten oli mahdollista että vanha ukko oli yksin liikkeellä vieraalla paikkakunnalla ja että joutui metsässä asumaan. Eihän se kiellettyä ollut, mutta sellainen herätti ihmetystä. Oliko ukko ehkä muistinsa menettänyt höperö, ei löytänyt takaisin kotiin? Oliko karannut jostakin laitoksesta kun piileskeli? Etsivätkö omaiset tätä? Eikö kukaan muka ukkoa kaivannut? Pitäisihän kulkijasta jotain tietoja saada ylös. Kirjanpito sitä vaati, väestörekisteri ja kaikki byrokratia.

Eräänä aamuna fattan tädit ilmestyivät kylälle. Silloin oli kulunut jo miltei kuukausi siitä kun perheenemäntä oli Heimon Huoperon linja-autossa nähnyt. Fattan tädit ottivat yhteyttä paikallisiin Marttoihin. Palaveri pidettiin Marttojen puheenjohtajan, Asteri Kaalen kotona. Itse palaveri oli hyvin lyhyt. Asiat oli puitu aikaisemmin puhelimitse. Ongelmia tuotti enemmän se, että miten he pääsisivät vierasta kulkijaa haastattelemaan. Kun ei miehelle ollut puhelinta, ei edes postilaatikkoa, ei minkäänlaista osoitetta. Nimi kuulemma oli, Heimo Huopero, mutta oliko se oikea nimi?

He päättivät noutaa oppaaksi Koipelaisen, tämä kun kerran jo oli metsässä vieraan teltalla käynyt. Koipelaisen siksikin, kun tämä oli aina vapaalla ja jos tämä vielä saisi jonkun toverinsa mukaan, olisi turvallisempaa metsään kulkea. Jos vaikka telttailija itse pieni ja säyseä olisikin, niin saattoihan metsässä kohdata muita vaaroja, karhuja ja susia.

Koipelaisella kun ei ollut puhelinta, niin Yrjö Kaalen sai tehtäväkseen tämän noutamisen. Hän löysi Koipelaisen baarista. Koipelainen pyysi mukaansa Anselmi Nuppusen, että hänellä olisi naisseurassa itsensä kaltaista seuraa. Anselmi Nuppunen otti mukaan kassillisen keskikaljaa.

Retkikunta kokoontui puolen päivän aikaan kioskilla. Taipaleelle lähdettiin miltei saman tien. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, mutta tuuli oli koillisessa ja auringon voima oli vähäinen. Fattaa retkikunnassa edustivat Valoheinän Anni sekä Kuortalan Missukka. Martoista olivat paikalla Asteri Kaalen lisäksi Loviisa Limpuri, sekä vielä aivan viime tingassa paikalle kiirehtinyt mies-Martta Alex Jokisuu ja Yrjö Kaalen. Ja tietysti siis myös Koipelainen ja Nuppunen ja kilisevä kassi.

Noin puoli tuntia lähtönsä jälkeen he tavoittivat Heimo Huoperon tämän teltalta. Ukko oli yhtä vaitonainen kuin aikaisemminkin, mutta tuntui naisseurassa hieman lämpiävän. Esittelyjen jälkeen Koipelainen ja Nuppunen sekä mies-Martta Jokisuu sekä Yrjö Kaalen saivat lähteä syrjemmälle aikaa tappamaan. Sen takia baariin ei koskaan levinnyt tarkkaa tietoa siitä mitä teltalla puhuttiin. Sen aikaa mikä tädeiltä kului haastatteluun, Koipelainen ja Nuppunen istuivat matkan päässä juomassa kaljaa, Jokisuu ja Kaalen löysivät talven takaisia puolukoita syötäväkseen.

Paluumatkaa tädit kulkivat vaitonaisina. Koipelainen höristeli turhaan korviaan tiedonmuruja saadakseen. Tuntui kuin tädit olisivat unohtaneet koko telttailijan, puhuivat aivan muista asioista. Vain sen Koipelainen baarissa myöhemmin tiedotti, että tunti haastatteluun oli kulunut aikaa.

Tuon seurauksena Heimo kuitenkin pantiin kirjoihin ja kansiin, samoihin kirjoihin missä kaikki muutkin Suomessa olevat ihmiset olivat. Ihmisten kirjoihin. Eläkepaperit pantaisiin vireille. Fatta avustaisi ainakin siihen asti kunnes eläkeasiat selviäisivät.

Ihminen kun kerran nyt oli, ilmestyi Heimo Huopero lopulta kyläbaariin, joi vain kupin kahvia, kuunteli ja katseli, ei kysellyt mitään, mutta vastasi jos kysyttiin:

– Heimo Huopero minä oon. Ja eläkkeellä.

Muita lauseita ei virkannut, paitsi jos tivaamalla tivasi, saattoi tulosuunnaksi kertoa:

– Rajajoen takaa tulin, nyt ja ammoin.

Utelijoiden sieraimiin tunki mahorkan hajua.

Myös kaupoissa oli ukon lopulta käytävä, tavattava uusia ihmisiä. He jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, kammoksuivat vierasta: Pieni laiha ukko, kulki silti raskain askelin kuin kaikki maailman murheet olisivat harteita painamassa. Heimo oli aina väsyneen oloinen ja murhemielellä, tuntui painuvan kovin syvälle omiin ajatuksiinsa, niin ettei päässyt varmuuteen oliko mies lainkaan hereillä edes. Kaupassa asioidessa saattoi Heimo minuuttikaupalla toljottaa erilaisia ruokia, kuin ei olisi osannut päättää ostaako reikäleivän vai polakan, makkaralenkin vai palan savuläskiä, kuin moinen päätös olisi jokin lopullinen ratkaisu. Mitään pelottavaa silmä ei hänestä löytänyt, ei haju-, eikä kuuloaisti, eivätkä korvat. Mutta jotain synkkää miehessä silti oli, se ikään kuin leijui pilvenä miehen yllä, oli jo lyönyt leimansa kasvojen uurteisiin, huokui kuluneista vaatteista.

Kaupassa Heimo tapasi lopulta Viljami Ruukun, ilostui niin että innostui kaupassa Viljamia halaamaan, moiskautti pusun ensin toiselle poskelle, sitten toiselle ja lopuksi suoraan suulle.

Tuo sai kyläläiset uudelleen uteliaiksi.