Mies halusi nukkua

By Pekka Lempiäinen

"'Kevät sulattaa kyllä luut', nauraa Saimi. 'Tiedä näkeekö tässä enää kevättä', huokaa mies." Mökissään yksin elävän Aapon elämä on sekä yksinkertaista että vaikeaa. Perhettään hän näkee ani harvoin, eikä hän oikeastaan näe juuri muitakaan. Onneksi naapurissa asuu Saimi, joka jaksaa pitää huolta. Onhan hän jo yhden aviomiehen nähnyt kulkevan hautaan eikä ole elämän mutkista moksiskaan.Pekka Lempiäisen novelli "Rikkinäinen lanka" on tutkielma ystävyydestä ja pienten eleiden merkityksestä. Mies halusi nukkua -novellikokoelman elämänmakuiset novellit paljastavat elämän ironisuuden arjen ja yllättävien ihmissuhteiden kautta. Koomiset tarinat sekoittavat huumoria, realismia ja kaikkea siltä väliltä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2021
• ISBN: 9788726870435

Pekka Lempiäinen

Pekka Lempiäinen (s.1954) on urallaan kirjoittanut 16 kirjaa. Ura käynnistyi 90-luvun lamavuosina, omien sanojen mukaan siksi, kun ei muutakaan virkaa silloin saanut. Vuonna 2016 Pekka Lempiäinen voitti Möllärimestari -tittelin. Pekka Lempiäinen pureutuu teoksissaan elämän pieniin perusasioihin. Kirjailijan tuotannossa huumori, joskus vähän ilkeäkin, on alati läsnä.

Book preview

Rikkinäinen lakana

1.

Lämpömittarin elohopea on jo viikonpäivien ajan toistellut miinus kolmenkymmenen asteen lukemia. Eletään nyt sydäntalven ankarinta aikaa.

Ukko kömpii ryteikköisestä kuusimetsästä pienelle aukiolle. Risuja, havunneulasia ja lunta on takertunut vaatteisiin. Kädessään ukolla on kirves, olalla roikkuu pokasaha. Selässä hänellä on reppu, laihanlainen, sisältää niukasti eväitä. Päässä on karvalakki, korvaläpät korvien päällä. Yläruumiin suojana on useita villapaitoja, risoja kaikki, niiden päällä vielä sarkapusero. Jaloissa pussihousut, sekä jonkinmoiset nahkaiset jalkineet.

Ukko oli hiihtänyt metsään varhain aamulla. Silloin oli kuunsirppi köllöttänyt taivaalla tähtikatraan joukossa. Nyt on aurinko jo kiivennyt lakikohtaansa, paistaa melko kirkkaasti, mutta ei lämmitä.

Suksensa ukko oli jättänyt pellonlaitaan. Metsässä ei lunta ollut tarpeeksi hiihtäjälle. Tuppasivat vaan suksenkärjet tökkimään kiinni risujen alle ja juurakoihin. Yhtenään joutui peruuttamaan. Työtä mies oli tehnyt jo useita tunteja. Haapoja ja leppiä, koivujakin sekä mitä lie käppyrämäntyjä, kurjia ohkaisia kuusia on nyt kasoissa karsittuna jo melkoinen määrä. Kasvaa tuossa metsässä toki myös tukkipuuta, mutta niihin ei ukko tahdo kajota. Kasvaa saavat vielä myös elinvoimaiset, suorarunkoiset nuoret männyt ja kuuset.

Aamuvarhaisella oli työnteko tupannut hikeä ihonpintaan, vaikka ei hän omasta mielestään ollut kovinkaan ahkerasti työtä tehnyt. Hän oli silloin riisunut pari villapaidoistaan pois, mutta pukenut ne hetikohta uudelleen ylleen. Oli pakkanen tarttunut kylmillä kourilla häntä niskasta. Nyt keskipäivällä häntä viluttaa ja hikoiluttaa vuorotusten. Hän arvaa jo tulleensa kipeäksi.

Keuhkokuumettako se tekee, hän ihmettelee aukion laidalla, huohottaa uupuneena.

Hän katkoo muutamasta suuresta kuusesta kuivia oksia ja rakentaa niistä nopeasti nuotion. Kuivat risut syttyvät helposti tuleen. Kirveellä hän katkoo pari paksumpaa oksaa klapeiksi, lisää ne nuotioon. Eväsrepusta hän kaivaa esiin kuhmuisen, nokisen kahvipannun ja tunkee sen lunta täyteen. Kahviveteen joutuu paljon roskia. Hän ei nyt piittaa siitä. Kahvipannun hän nostaa oksan nokassa nuotion ylle, lykkää oksan toisen pään kivenkoloon. Kahvipannu pysyy nuotiossa miten kuten, keinuu hieman.

Vielä hän katkoo muutamia tuoreita kuusenoksia, latoo niitä nuotion vierelle, käy havujen päälle polvilleen. Hän ottaa repun syliinsä, kauhoo sisältöä. Kahvinporoja on pienessä peltirasiassa, jonka kannessa meksikolaisnainen esittää tanssitaitoaan. Ukko pitää naista mustalaisena, ei ole kuvaa koskaan paremmin silmäillyt. On tuon rasian joskus löytänyt tyhjänä tienposkesta. Sokeripalasia hänellä on kuunarin sillipurkissa. Hapanleivän siivuja on muutama mukana, ovat monasti käytettyyn voipaperiin käärittyinä, vähän kosteita ja nuhjuisia. Hän vain vilkaisee niitä, työntää ne sitten takaisin reppuun. Palvikylki sen sijaan tuntuisi nyt maistuvan. Hän veistää kylkipalasta muutamia sopivia suupaloja, mussuttaa hartaana muutamalla hampaallaan.

Nyt häntä alkaa paskattaa.

Hän nostaa kahvipannun kannen ja kauhoo pannuun vähän lisää lunta. Hän katsoo nuotiota pää kallellaan, arvostelevasti, nakkaa liekkeihin vielä muutaman klapin.

Nyt hän kompuroi kiireesti nuorien kuusien suojaan, avaa jo matkalla vyön, vilkuilee vielä ympärilleen ettei näkijöitä ole, laskee sitten housut kinttuihin, kyykistyy ähkimään. Nuo nuoret kuuset hän muutaman vuoden kuluttua kaataisi ja myisi ne kaupunkilaisille joulukuusiksi. Sievoiset rahathän arvelee niistä saavansa.

Pakkanen nipistää pian pakaroista. Paperia ei ole matkassa mukana. Pieni oksa ajaa saman asian. Hän saa läpensä miten kuten puhtaaksi, kääntyy sitten kyykkysillään ja lykkää oksan paskakasaan pystyyn.

Housujen napitus ja vyöttäminen ei onnistu kohmeisilla sormilla. Hän kannattelee housujaan molemmilla käsillä, rientää nuotion äärelle. Kahvivesi kiehuu jo. Hän nostaa pannun liekeistä, lämmittää hetken käsiään nuotion yllä, napittaa housut ja vetää vyön tiukalle.

Kylmyys käy kimppuun selkäpuolelta, puistattaa. On kai pusero jäänyt ryttyyn housunvyötärön kohdalta. Ei hän ryhdy sitä nyt oikomaan.

Hän lisää kahviveteen niukasti poroja, nostaa taas pannun liekkien ylle. Kahvi kiehuu yli siinä samassa, sihisee tulessa. Pieni muovimuki on joskus ollut vaaleanpunainen, nyt päältä likaisenharmaa, sisäpuolelta kahvin ruskettama. Kahvi on laihaa ja roskaista, pinnalla kelluu havunneulasia.

Hän juo nopeasti kaksi täyttä mukillista, syö vähän palvikylkeä. Ei hän aio enää sinä päivänä töihin ruveta. Hän hiihtelisi kotiin, menisi aikaisin levolle. Lämmittäisi vaan pirtin ensin niin lämpöiseksi, että tarkenisi nukkua siellä vaikka seuraavankin päivän.

Hän pakkaa tykötarpeet reppuun, sammuttaa nuotion lumella ja lähtee. Matkaa suksien luo ei kerry paljon. Nyt hän jo hiihtää pellolla. Sivakoita ei voi sanoa luistaviksi. Loivassa myötäleessäkin on potkittava vauhtia.Tyyliltään tuo muistuttaa pikkulapsen hiihtoa, mutta sopii toki hyvin yli kuusikymppiselle ukolle. Viljansänki raapii monilla paikoin suksenpohjia. Sauvoja hän pitää samassa kädessä, lykkii harvakseen. Vapaassa kädessä on pieni oksa ja oksannokassa jäätynyt paskakokkare. Hän suuntaa nyt kulkunsa niin, että tulee ensin omalle perunapellolleen. Hän nakkaapaskakokkareen sinne. Ennestäänkin pellolla sojottaa paskatikkuja vieri vieressä.

Hän hiihtää nyt tontinrajaa, tiiraa naapuriasuntoa. Ei näy ikkunassa liinapäätä. Ulko-ovi pysyy kiinni. Hän on hieman pettynyt. Ei kai osannut Saimi häntä odottaa näin varhain kotiin tulevaksi, hän arvelee. Olisi ehkä sittenkin kannattanut sinnitellä metsässä iltaan asti.

Hän seisahtuu tielle, on tarkistavinaan mäystintä, kyykkii kumarassa kauan. Nyt näkyy viimein liikettä naapuriasunnosta. Ulko-ovi avataan ja Saimi astuu rapuille.

– Tule kahville sieltä, huutaa Saimi.

Hän tuijottaa hetken kaikkiin suuntiin, on sitten lopulta huomaavinaan Saimin.

– Ai siellä, hän mutisee muka yllättyneenä, vaikka tietää toki ettei Saimi voi tuota kuulla.

Hän hiihtää Saimin luo rappujen eteen, katsoo taivaalle, kysyy jurosti:

– No, mikä nyt on?

– Tule kahville sieltä kylmästä. En osannut ihan vielä ootellakaan.

– Noo, jos sitä kupposellisen joutaisi juomaan.

Saimi palaa tupaan, jättää ulko-oven auki. Ukkoa harmittaa kun näkee lämmön karkaavan. Hän lohduttaa itseään ajatuksella, ettei eteinen kovin lämmin muutoinkaan olisi.

Hän riisuu sukset jaloista, vetää rukkaskädellä pohjat puhtaiksi lumesta, tökkää sitten sukset lumeen pystyyn, asettaa sauvat seinää nojaamaan.

Hän kolistelee jo eteiseen, vetää ulko-oven perässään kiinni. Tuoksuu kahville. Väliovi on hieman raollaan. Hukkaa paljon lämpöä tuo nainen, hän ajattelee, hymyilee hieman. Saimi keittäisi vahvat kahvit, hän tietää. Kun hän sitten kehuisi kahvia, kuten oli ennenkin kehunut, niin Saimi sanoisi:

– Säästetään mistä säästetään, mutta ei säästetä kahvinporoista.

Ja punastuisi sitten, tuo nainen.

Nyt hän astuu arkana keittiöön, jättää repun, sahan ja kirveen ovenpieleen nojalleen, istuu ovensuuhun jakkaralle riisumaan jalkineitaan.

– Istumaan istumaan, Saimi touhottaa. – Tänne pöydän ääreen. Kuka sitä nyt ovensuussa kahvia hörppimään. Eikä täällä tarvi kenkiä riisua. Minulla kun on koko päivä aikaa siivota.

Nuo samat rituaalit on käyty läpi joka ainoa päivä koko talven ajan. Nyt olisi hänen kuulunut sanoa, että hyvältäpä kahvi tuoksuukin.

Mutta miestä puistattaa, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää, eikä hän kykene nyt vuorosanojaan lausumaan, istuu kuitenkin penkille pöydän ääreen.

Saimi hieman huolestuu, vilkuilee miestä lieden luota, kysyy:

– No mikä se nyt oikein vaivaa?

– Kylmä on, kylmä, sanoo mies. – Ankara talvi on ollut. Luutkin jäätyy.

– Kevät sulattaa kyllä luut, nauraa Saimi.

– Tiedä näkeekö tässä enää kevättä, huokaa mies.

Saimi tuo kahvipannun pöytään, kaataa nokkaporot omaan kuppiin, täyttää vasta sitten miehen kupin. Niinhän tuo tekee aina, mies muistaa. Aina tuo nainen hörppi nokkaporoja, milloin hän tämän luona kylässä oli. Ehkä tuo nainen pyysi häntä kahville vain siksi, että saisi itse mutustella nokkaporoja.

– No mikä ettet kevättä näkisi, kummastelee Saimi. – Eihän noita vuosia vielä niin paljon lie kertynyt.

– Taisin jo vähän vilustua tänään, vastaa mies totisena. – Jos vaikka nyt keuhkokuumeen tekee, niin menoahan se on tässä iässä.

Saimia naurattaa, sanoo:

– Ei se vilustuminenkaan aina keuhkokuumetta tee. Lääkäriin menet, jos alkaa pahalta tuntua.

Mies pudistaa päätään, punastuukin vähän. Lääkärien palkkiot hirvittävät häntä, mutta ei hän kehtaa tuota naiselle myöntää. Saimi arvaa kyllä mikä estää miestä lääkäriin menemästä ja häntä naurattaa. On hän miehen itaruuden huomannut monasti aikaisemminkin.

– Terveyskeskukseen menet, hän sanoo. – Eivät ne siellä niinkään rahasta paranna. Toki kyllä palkan saavat.

Mies liikehtii vaivautuneena penkillä, toljottaa ulos ikkunasta, keksii tekosyitä, perustelee:

– Mahdottoman matkan takana sekin on. Ja millä sinne edes kulkisi. Takseihin sitä vasta kuule rahaa hupeneekin. Ja yölläkö sitä sitten vai metsätöihin pitäisi ruveta. Ei ei, ei sinne yöaikaan. Päivätyötä se on. Ja milloinka sieltä kirkolta onnikkaa takaisin tulee. Taksiin ei taida satanen riittää.

Aappo vaikenee voitonriemuisena. Tuntuu että tuossa tuli Saimille perusteluja aivan riittämiin.

– Olisit kylällä koko päivän vaikka, tuo nainen kuitenkin ehdottaa. – Tai vaikka koko viikon. Vaikka kaupunkiin menisit. Ostoksilla kävisit ja vaikka tansseissa ja ravintolassa. Kuuluu olevan hieno paikka se uusi tanssiravintola kirkolla.

– Vai vielä hurvittelemaan, kauhistuu Aappo. – Vai vielä vanhoilla päivillä hummailemaan. Äkkiä kuule ne ravintolat minun vähäiset säästöni veisivät. Tuskin siihen kuluisi kokonaista päivääkään, saatika viikkoa. Milläs sitä sitten elettäisiin?

Saimia naurattaa taas, vakavoituu sitten äkisti, sanoo:

– Et kai sinä kipeänä voi metsään töihin mennä.

– No en kyllä, myöntää mies. – Mutta jotain puhdetöitä sitä aina voi kotosalla tehdä.

Saimi katsoo nyt miestä tarkasti. Sairaalta tuo kyllä näyttää, kelmeältä ja kurjalta.

Hän ajattelee, että jonkun olisi kai kyllä pidettävä miehestä huolta, hoivattava tämä pahimman yli. Ehkä tuo tehtävä hoituisi häneltäkin. Oli hän hoitanut sairaita ennenkin, oli nähnyt myös kuolevia.

– Sänkyyn sinun on mentävä, hän jo hätistää miestä kahvipöydästä pois. – Menet kotiin ja petiin. Minä tulen pian katsomaan.

Aappo hörppää nopeasti kuppinsa tyhjäksi, nousee ja tekee lähtöä. Hieman häntä harmittaa nyt se, että ennätti juomaan vain tuon yhden kupillisen ja syömään vain yhden pullasiivun.

Hän ottaa tavaransa ovenpielestä, sukset ja sauvat pihalta toiseen kainaloon, astelee kotia kohti. Väsyttää, on voipunut olo. Hieman häntä huvittaa Saimin huolehtivaisuus. Tekisi mieli hymyillä, mutta ei tahdo jaksaa. Akkojen vouhotusta, hän ajattelee, mutta myöntää siinä samassa, että toki on oikein mukavaa kun naapurissa asuu Saimin kaltainen naisihminen. Vaimon kuoleman jälkeen ei hän juuri ole muita ihmisiä tapaillut, ei varsinkaan naisia. Lapsetkin kun häipyivät kaikki maailmalle. Tytär asui Ruotsissa, oli siellä naimisissa jonkun ruotsalaisen kanssa, oli yhden lapsenkin synnyttänyt. Ei ollut tullut näyttämään hänelle lapsenlasta. Vanhempi pojista kuului ratkenneen juopottelemaan, oli vankilassakin istunut. Kortin hän näiltä joskus sai. Nuorempi poika sentään kesäisin kävi välillä kotimökkiä katsomassa, viipyi vain muutaman tunnin kerrallaan.

Vaan leski se kai Saimikin on, Aappo arvelee. On hän kuullut juoruja kylällä, ei tiedä miten paljon juoruihin uskoa. On Saimin mies muka puukkotappelussa surmansa saanut. Kova viinamies ollut eläessään ja kortinpelaaja.

Ei hän ole tuota tietoa kehdannut koskaan Saimilta varmistaa. Mitäpä se hänelle kuuluukaan.

Hän vie tavaransa liiteriin, ottaa repun selkään ja kantaa liiteristä tullessaan sylillisen puita. Hän astuu kantamuksineen tupaan. Huone tuntuu kylmältä. Hän laskee puut uunin eteen lattialle, vie repun keittiöön, tiiraa sitten lämpömittaria. Plus kahdeksan astetta, kertoo tuo.

Hän koettaa nyt pitää kiirettä tulenteon kanssa, tahtoisi saada mökin lämpöiseksi ennen Saimin tuloa, tietää toki tuon miltei mahdottomaksi tehtäväksi. Sytykkeinä hänellä on päreitä ja ne syttyvätkin hyvin, palavat kuumasti. Mutta itse polttopuut ovat lahoa, kosteaa hirttä, vanhasta navetasta purettu. Ne löyhkäävät vielä lannalle ja virtsalle, eivät tahdo palaa. Ne kytevät kituliaasti, räiskivät kipinöitä, pelmahtavat vain ajoittain leikkeihin.

Hän ei ennätä keittiön hellaan sytyttää tulta. Saimi huhuilee jo eteisessä, astuu tupaan.

– Ja nyt petiin siitä, sanoo tuo nainen topakkana, jää sitten kummastelemaan kituvaa valkeaa. – Millä veikkonen sinä koetat täällä tulta pitää? Vaan muutama pikkunen savukiehkura pesässä, jokunen kipinä.

– Kyllä se siitä syttyy, vakuuttaa mies, työntää lisää päreitä pesään. – On se syttynyt ennenkin. Pikkuhiljaa se siitä lutviutuu. Navetan purin kerran. Sain sieltä puut ja päreet. Saimi ottaa kasasta yhden kalikan, tutkii sitä, nyrpistää nenää, kummeksuu:

– Metsätöissä olet päivät päästään ja mätiä puita poltat. Eikö sieltä metsästä jokunen kalikka liikenisi uuninpesäänkin?

Mies ei vastaa, nousee.

– Mutta nyt petiin siitä, sanoo Saimi.

Aappo vääntyilee eroon liioista vaatteistaan, istuu vuoteelle. Saimi tuo termospullon yöpöydälle, työntää sitten kuumemittarin miehen suuhun.

Mies nuokkuu istuallaan, vetää peiton harteilleen. Oudon valjulta olo nyt tuntuu. Ei hän jaksa nyt seurata Saimin touhuja, kuunnella puheita. Ajatus harhailee.

Saimi häärää hetken uunin luona, saa liekkeihin eloa. Tulee sitten miehen luo,