Joulusaunassa 2

By Heikki Jartti

Kirjakaupan johtaja, maisteri Väinö Saha, on lähtenyt maaseudulle lepuuttamaan hermojaan. Nyt maisteri Sahan pitäisi kuitenkin kirjoittaa kirje kasvattitädilleen. Täti on varmasti huolesta soikeana ja haluaa tietää, onko pojalla kaikki hyvin. Hämeen maaseutu onkin tehnyt Väinö Sahaan on vaikutuksen. Tosin mies meinaa jäädä tomerien maaseudun ihmisten jalkoihin. Kun talon emäntä kehottaa nousemaan sängystä, silloin on parempi nousta. Muuten sitä saattaa löytää itsensä lattialta...Joulusaunassa 2 jatkaa humoristista tarinaa maisteri Väinö Sahasta, joka on joulun aikoihin joutunut hermolomalle maaseudulle.Kun nuori maisterismies lähtee maaseudulle lepuuttamaan hermojaan, edessä on matka vailla vertaa. Selviääkö mies vielä kaupunkiin takaisin?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 25, 2022
• ISBN: 9788728425183

Book preview

Joulusaunassa 2

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1927, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425183

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Maisteri Saha, Vakavahenkisen kirjakaupan johtaja, nukkuu Lahtimäen talon salissa rauhallisesti ne kaksi tuntia, jotka tästä joulun ja Tapaninpäivän välisestä yöstä kuuluvat vielä joulun puolelle. Mutta kun sitten alkaa Tapanille, hevosten suojeluspyhimykselle omistettu vuorokausi, alkaa nukkujan unikin ohentua, ja pian se muuttuu rauhattomaksikin.

Liina-täti istuu ’maisterinhuoneessa’ korkeaselustaisessa keinutuolissa ja puhelee helmassaan uinailevalle mustalle Liisi-kissalleen, joulun vuoksi valkoisen- ja keltaisenkirjavaa kaulanauhaa kantavalle: Milloinkahan se meidän Väinö-maisterimme kirjottaa meille, että me saamme tietää, pääsikö hän onnellisesti ja itseään kylmetyttämättä sinne maalle johonkin oikeaan talonpoikaistaloon. Varmaankin Juudith-sisareni on tehnyt parhaansa löytääkseen Väinölle juuri sellaisen talon, jossa hänen ärtyneet hermonsa pääsevät jälleen tasapainoon. Kun Väinön kirje tulee, niin minä keitän heti kohta oikein hyvän kahvin ja kutsun vuokralaisemme Kaisasen leskenkin ryyppimään sitä pienen ja rakkaan Liisi-kissukkani seuraksi. Liisi saa nyt nukahtaa siihen tätinsä syliin. Tätikin torkkuu vähän aikaa tässä Väinö-maisterin keinutuolissa …

Liina-täti on saanut kasvatiltaan, varhain orvoksi jääneeltä sisarenpojaltaan, hartaasti odottamansa kirjeen. Hän istuu nyt kahvipöydässä Kaisasen lesken ja mustan kissansa kanssa valmistuen kaatamaan kahvipannustaan viidensiä kuppeja. Mutta kesken touhun putoaa pannu jalustalleen, ja täti hypähtää seisomaan. Huoneen ovi on temmattu äkkiä auki. Kynnykselle leuhahtaa nuori, upeihin turkiksiin verhoutunut nainen. Liina-täti tuntee tulijan siksi Vakavahenkisen kirjakaupan myyjättäreksi, jota Väinö, Vakavahenkisen nuori johtaja, on nimittänyt joskus, tosin vain tädin kuullen, nimellä ’isosilmäinen’. Tulija ei sulje ovea. Oviaukosta näkyy luminen pihamaa alastomine koivuineen ja pihlajineen, portti, katu ja kadun takaa taloja ja talojen kattoja. Hämärtää. Nuori nainen seisoo yhä kynnyksellä. Nyt hän vilkaisee taakseen kuin pelkäisi jotakin. Ja eikö tuolta talojen kattoja pitkin juoksekin joku mies tännepäin? Kynnyksellä seisova turkiksiin pukeutunut nainen näkee miehen jo selvästi ja rupeaa puhumaan nopeasti, puhuessaan Liinatätiin katsoen: Ei Väinö, huomatkaa, neiti Holma, että minä olen lähituttava teidän herra sisarenpoikanne kanssa, niin, ei Väinö mennyt maalle hermojaan rauhottaakseen, menipähän vain, jotta saisi minut unohtamaan itsensä ja sen meidän ihanan yhteisen yömme, jonka me vietimme pari viikkoa sitten hotelli Tarulinnan itämaisessa huoneessa. Sinä yönäpä me juuri ryyppäsimmekin, Väinö ja minä, tittelit alas. Mutta minä en voi, enkä haluakaan unohtaa Väinöäni. Minä tulen sisälle ja kerron teille, rakkaan Väinöni kiltille tädille, ujostelematta ja mitään salaamatta kaikki, ah kaikki, kaikki …! Mutta täti on niin hämmästynyt, ettei älyä pyytää vierasta kynnyksen sisäpuolelle. Siksi vieras empii hetkisen ja vilkaisee jälleen taakseen. Talojen kattoja pitkin ja poikin juossut mies pelkää kai myöhästyvänsä jostakin, koskapa hyppää nyt erään savupiipun päähän ja lennähtää siitä yhdellä ainoalla jättiläisloikkauksella Liina-tädin eteiseen. Pällin Masa…! yrittää huudahtaa se kynnyksellä seisova nuori nainen, mutta ehtii tuskin avata suunsa, kun mies jo riuhtaisee hänet väkivalloin syliinsä ja kiroaa: Aiotko sinä, saatanan isosilmäinen, tosiaankin saattaa Väinö-ystäväni ja minut tyhmien ihmisten syljeskeltäviksi! Vihainen mies paiskaa oven kiinni, niin että se rusahtaa pirstoiksi. Liina-täti kiljahtaa ja pyörtyy pahoin hämmentyneen Kaisaskan syliin.

Maisteri Saha herää. Juuri herätessään hän on ponnahtanut istumaan. Lahtimäen salissa on hiljaista ja pimeää.

Kun maisteri Saha vie käden otsalleen, tuntuu otsa kylmältä ja kostealta.

— Se olikin siis vain unta …

Sydän on ilmeisesti toiminut taaskin epäsäännöllisesti. Nyt se tekee muutamia väkeviä lyöntejä ja alkaa sitten toimia kutakuinkin nuhteettomasti. Maisteri Saha istuu edelleenkin vuoteessaan. Hän sytyttää savukkeen. Se rauhottaa.

Savukkeen palaessa on aikaa miettiä. Kun se on loppuun palanut, on päätöskin valmis. Vakavahenkisen kirjakaupan johtaja asettuu jälleen makuulleen ja mumisee melkein ääneen:

— Jos kirjottaisin ’isosilmäiselle’, saisi hän kirjeestäni todistuskappaleen minua vastaan … Mutta Liina-tädille minun täytyy kirjottaa täältä kohta, kunhan ennätän vähän kotiutua tässä talossa.

Hyvän päätöksen tehtyään nukahtaa maisteri Saha pikemmin kuin osasi toivoakaan.

2.

— Nooh! Nyt on herättävä aamukahville.

Maisteri Saha avaa silmänsä. Huone on hämärästi valaistu. Hilkka-neitonen on kyykistynyt punakaakelisen muurin eteen. Hän näkyy virittävän tulta sen pesään. Ja emäntä, itse Lahtimäen Anna, seisoo maisterin vuoteen edessä kookkaana, rehevänä, kauniina ja hymyilevänä, kahvitarjotinta käsivarrellaan kantaen.

— Hyvää … huomenta! tapailee maisteri Saha hämillään ja vielä unisenakin.

— Huomenta! vastaa emäntä. — Se pää nyt vaan pystyyn, jossa silmät ovat! Minäkin juon tässä kahvia maisterille seuraksi.

Emäntä siirtääkin itselleen tuolin siihen sängyn lähelle. Istuuduttuaan hän asettaa tarjottimen polvilleen kuin pöydälle ikään. Ja sitten posliinisesta kahvikannusta kahvia kuppeihin kaataessaan emäntä hoputtaa vierasta:

— No, silmät kirkkaiksi! Säästetään sitä unta vielä vähän ensi yöksikin.

Maisteri Saha on ottanut kellon käteensä. Hän tirkistelee siihen ja alkaa ihmetellä:

— Mutta … mikäs minun kellolleni nyt onkaan tullut? Tämä on seisahtunut ja näyttää puolikuutta.

— Koputelkaa sitä, niin ehkä se lähtee jälleen kävelemään. Taikka jos se on jäänyt illalla vetämättä … Se on nyt vasta, ihan äsken, seisahtunut. Ei meidän välikamarin kellokaan ole vielä muuta jos viisi minuuttia yli puolikuudesta, toimittaa emäntä.

— Niinkö …? Käy tämä minunkin kelloni. — Muina aamuina minulle ei pidä tuoda kahvia ennenkun siellä yhdeksän ja kymmenen välillä. Minähän olen tullut tänne maalle lepäilläkseni täällä kuukauden ajan.

— Täällä Lahtimäessä juodaan aamukahvi aina kello puolikuusi. Aamiainen syödään kello kahdeksan, päivällinen kello yksi ja illallinen kello seitsemän. Vieras saa luvan tyytyä elämään talon tapojen mukaan.

— Kyllä minä maksan, ja vaikkapa nyt kohtakin, emännälle olostani niin hyvin, että minun aiheuttamani eri vaiva tulee korvatuksi.

— En minä maisterin maksukykyä epäilekään, mutta niin kauan, kun piika Iita on siellä naapuripitäjässä vanhempiensa luona käymässä, on Lahtimäessä kolmelle naisihmiselle työtä yllin kyllin, vaikkapa me huushollaamme tässä vähän noin niinkuin ’yhtäoikoisestikin’.

— Milloin se ’Iita’ sitten tulee kotiin?

— Iita tulee vasta meidän lasten kanssa. Mutta kun lasten jokaisella viidellä tädillä on siellä talo ja kun lasten täytyy kyläillä ainakin pari vuorokautta kunkin tätinsä luona, niin menee heiltä tällä joulukylämatkallaan siellä aikaa lähes loppiaiseen saakka. — Kahvi on kaadettu kuppeihin. Se taitaa kohta jäähtyä.

Emäntä haastelee kuin juttelisi vieraalleen mitä luonnollisinta asiaa, eikä vieras rohkene enää väittää vastaan. Hän muistaa vielä emännän toissa päivänä joulusaunassa lausumat sanat: »Tässä talossa ei tavata yhtä ihmistä kovin kauan kruusailla.»

Kun ensimmäiset kupit on juotu, vie emäntä tarjottimen pöydälle. Maisteriin päin taas käännyttyään huomaa hän tämän kellistyneen jälleen vuoteelle ja yrittelevän siinä tupakan sytyttämistä. Niinpä emännän täytyykin sanoa vieraalleen ja sanoa ihan totisesti:

— Nouskaapa nyt, maisteri, pois sieltä sängystä, että minä saan koota vuoteen ennen navettaan lähtöäni. Hilkka kai meni jo tästä pirttiin jouduttamaan Maijan kenkimistä … Jaa, ja täältä pöydältä saatte ottaa itse toisen kupin kahvia sitten kun haluatte, mutta kovin kauan se ei pysy kuumana.

Emäntä puhuu ainoastaan ’toisesta kupista’, ajattelee maisteri Saha ja vastaa kärtyisästi:

— En minä jaksa enkä viitsikään nousta näin varhain.

— Täytyy jaksaa ja viitsiä. Tämä huone on talon vierashuone, ja voihan sattua, että taloon tulee vieraita jo aamulla. Ei niitä meillä usein käy näin talvella, mutta tänään, Tapanina, saattaa joku Tapania takaa ajeleva poiketa Lahtimäkeenkin hetkiseksi lämmittelemään.

Emäntä puhelee rauhallisella äänellä ja lähenee nyt vieraan sänkyä.

Maisteri Saha huomaa keskustelun jatkamisen hyödyttömäksi. Siksipä hän käännähtääkin mieltään osottaen seinään päin ja sulkee silmänsä.

— Näin aamulla on talon vaimoväellä kaikkein enimmän touhua, niin että minä otan jo, joutumisen vuoksi, tästä tämän täkin, hyrisee emännän ääni silmät kiinni makaavan maisterin korviin, ja täkki lakanoineen häviää sängystä jo ennen hyrinän päättymistä.

Vaikka maisteri Sahalla onkin pitkällekin miehelle pitkä yöpaita, ei hän usko paitaansa kyllin vahvaksi pantsariksi emännän toista hyökkäystä vastaan, joka sangen todennäköisesti on kohta alkava, vaan jättää, tosin kuuluvasti hammasta purren sänkylinnakkeensa tyhjäksi, vetäisee housut jalkaansa ja menee, mieli myrtyneenä, pesään jo virinneen valkean loisteeseen kyräilemään.

Emäntä kokoaa puuhakkaasti vuodetta ja muistuttaa siinä työnsä lomassa:

— Maisterin sopii kaataa vaan itse sieltä kannusta toinen kuppi kahvia. Kahvi menettää makunsa, jos se pääsee jäähtymään.

Maisteri Saha ei hievahdakaan. Kiusa on hyvä aikanaan, hän ajattelee. Juonpahan sitten, emännän mentyä, rauhassa ja juon vielä kolmannenkin kupin. Mutta jo tuo akka on eri täti!

Nyt on vuode koottu. Emäntä lähtee reippain askelin salista kulmakamariin. Pöydän ohi mennessään hän ottaa pöydältä kahvitarjottimen, jonka asettaa vasemmalle käsivarrelleen, ja sanoo poistuessaan:

— Huomenaamuna minä vielä tuon maisterille kokeeksi kahvia, mutta jos ei se sittenkään maisterille kelpaa, niin kyllä minä saan veden kiehumaan hellalla yhtä pian kuin kahvinkin. — Hoitakaa sitä salin valkeata vaimoväen navetassa ollessa.

Maisteri Sahan nenä on venynyt pitkäksi. Hän seisoo tuokion hiljaa kuunnellen. Vasta kun emännän askeleet ovat etääntyneet kulmakamarista välikamariin ja välikamarista keittiöön, alkaa vieras noitua salissa:

— Totta tosiaan on tässä oikeassa talonpoikaistalossa oikea talonpoikaisemäntä! Tsaari Katariina, naisperkele! Tunkeutuu keskellä yötä vieraan miehen makuuhuoneeseen ja tuo vielä sinne mukanaan nuoren ja viattoman tyttärensäkin. Ja koettaa sitten saada kaiken näyttämään muka ihan luonnolliselta ja ihan tavalliselta. Ja ellei vieras halua tanssia heti ensimmäisen viittauksen saatuaan Lahtimäen valtiattaren pillin mukaan, uhkaa tämä naismajesteetti häntä vesikopilla. Mutta odotetaanpa. Kunhan se ’Iita’ tulee kotiin, niin sitten minä makaan joka ainoana päivänä emännän kiusalla vähintäänkin kello yhteen!

3.

Kovin kauan ei maisteri Saha uskalla hautoa harmiaan. Täytyy ruveta peseytymään ja pukeutumaan, jos niitä ’Tapanin-ajajia’ sattuisi ehkä jo hyvinkin aikaisin aamulla taloon poikkeamaan.

Vaikka tukka ei tahdo asettua niin, että se salaisi päälaen kaljun, ehtii maisteri Saha täyteen kuntoon, ennenkun Hilkka tulee saliin kurkistamaan, mitenkä siellä valkea on palanut.

— Onpa se sentään syttynyt … sanoo Hilkka kuin tuloaan selittäen.

— Hyvinhän se syttyi … Minkä huoneen tulta vaalimasta Hilkka nyt tulee? — Maisteri Saha on miellyttävä ja ystävällinen.

— Mitenkä niin?

— Teidän poskenne ihan hehkuvat punaa.

— Navetassa saa olla vikkelänä ja vallankin nyt, kun Maija on siellä tottumattomampi kuin oli Iita.

— Työskentelevätkö näinkin suurten talojen tyttäret navetoissa?

— Missä talossa työskentelevät, missä eivät. Minun mielestäni navetassa on hauskaa. Kaikki eläimet ovat aina niin kilttejä.

Maisteri Saha säpsähtää hieman. Hän ei halua laskea keskustelua painumaan Hilkka-neidin viittaamalle suunnalle, vaan sanoo keventävästi naurahtaen:

— Ja siellä navetassako Hilkka saa poskensa noin punaisiksi?

— Lienevätkö nuo punaiset …?

— Punaiset kuin punaisimmat omenat! Ja silmät säteilevät kirkkaina kuin taivaan tähdet. — Maisteri Saha on huomaamattaan lämmennyt ja astuu jo askeleen Hilkkaa kohden.

— Ja höpsön höpsön! nauraa helähdyttää tyttö ja pyrähtää tiehensä.

— Aattona joulusaunassa ihana enkeli, jouluna viehättävä pikkuemäntä, Tapanin-aamuna kiehtova keijukainen … puhelee maisteri Saha itsekseen, mutta tulee häirityksi kesken puhelunsa.

Häiritsijä on isäntä.

Isäntä on jo jättänyt pois aattoiltana ja joulupäivänä käyttämänsä valkoisen kaulaliinan, mutta on muuten edelleenkin pyhäpukimissa. Hän tuo tullessaan saliin hieman tallinhajua. Vaikka hänen terävillä ja kuivettuneilla kasvoillaan onkin kärtyisä ilme, sanoo hän talonsa vieraalle, leikkiä tavotellen:

— Älä opettele puhumaan yksinäsi! Sellainen on ensimmäisiä vanhuudenmerkkejä.

— Niinpä kyllä taitaa ollakin, myöntää vieras ja heilahduttaa toista keinutuolia heittäytyen itse toiseen.

Isäntä ymmärtää tarkotuksen ja istuu. Vilkaistuaan ympärilleen hän kysäisee matalalla äänellä vieraalta:

— Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään mukanasi sieltä kaupungista? Minun pääni on niin pirusti kipeä!

— Kyllä minulla vähän oli, mutta raittiusnuuskijat veivät sen minulta junassa, valehtelee maisteri Saha.

— No voi perhana kumminkin! kiroaa isäntä oikein sydämensä pohjasta. — Ja nyt sitä olisi tässä tarvittu, ihan välttämättä. Minä olen kipiä mies!

— Sen näkeekin. Eikö Ismalla ole antaa edes yhtä aimo ryyppyä?

— Ei ole Ismallakaan enää. Minä otin eilen sitä niin onnettoman vähän siltä kirkonkylän satulamaakarilta, kun ajattelimme Isman kanssa, että kai sitä maisterilta saadaan, jahka se ehtii huomata meidät reiluiksi miehiksi.

— Vai olisi satulamaakarilta saanut ostaa spriitä. Miksi ette sanonut sitä minulle jo eilen aamulla?

— Ei ollut sopivaa tilaisuutta sanoa. Eikä akka olisi päästänyt minua eilen siellä kirkolla näkyvistään, jos ei Isma, jumalanluoma, olisi keksinyt sitä konstiaan.

— Mitä konstiaan?

Isäntä menee ja kurkistaa kulmakamariin. Vaikka kamari on tyhjä ihmisistä, sulkee isäntä sen oven ja palaa sitten hiipien keinutuoliinsa. Maisterin lähelle siinä kumarruttuaan alkaa hän selittää tälle virkeästi, mutta kuiskaten:

— Kun kerran sinullakin oli sitä ainetta kaupungista lähtiessäsi, niin siitä minä ymmärrän, ettäs mies olet. Se Isman konsti oli tällainen. Mutta kuuleekohan kukaan?

— Ei kukaan muu, paitsi me kaksi!

— Kun meidän emäntä ja Maija tekivät ennen joulua lähtöä kirkonkylään jouluostoksille, tuli Isma, jonka oli määrä lähteä emännälle toiseksi soutajaksi, Maija souti toisena, sanomaan minulle: Mitähän, jos minä veisin nyt mennessäni sen sitolkan sille kirkonkylän satulamaakarille korjattavaksi? — Sinä saat ostaa uuden sijaan, jos olet mennyt särkemään sen hyvän tolkan! tohahdin minä, taitamaton, siihen kohta. Isma muuta kuin rupesi nauramaan ja toimittelemaan: No tolkassahan ei kyllä ole kirpun puremaakaan, mutta kun minä veisin sen nyt satulamaakarille, niin pääsisi joko isäntä taikka minä hakemaan sen sieltä taas takaisin, kun tästä rekikeli tulee, eivätkä akat hoksaisi epäillä mitään. Ymmärtääkös isäntä? — Ymmärtää, ilostuin minä, mutta entäpä jos akat huomaavat, että se sitolkka onkin ihan eheä? — Kyllä minä otan sitten syyn päälleni, vahvisti Isma minun uskallustani. — Tuosta saat satamarkkasen joululahjaksi jo etukäteen ja toisen sitten, jos me tästä sinun keksinnöstäsi jotakin hyödymme, sanoin minä. Ja kaihan sinäkin, maisteri, huomasit eilen, että se Isman keksintö oli mainion hyvä keksintö?

— Kyllä minä huomasin isännästä jotakin jo kohta, kun kirkosta päästiin, ja Ismastakin vähän sitten illalla.

— Illallapa Isma sai minulta sen luvatun joululahjansakin, mutta se minua nyt pistelee, kun minä otin sitä ainetta siltä satulamaakarilta niin kelvottoman vähän, yhden vaivaisen litrankanisterin.

—