Pimeässä erehtyy

By Heikki Jartti

Kiehtova romaani menneen ajan maaseutuelämästä.Eletään 1900-luvun alkua. Kun Karpalan talon väki on keskittynyt syömään päivällistä, tunnelma on hartaan keskittynyt. Jokainen haluaa oman osansa viilin paksusta kuoresta. Tunnelma kuitenkin muuttuu, kun Rasalan isäntä saapuu käymään. Vaikka Rasala ei ole varsinaisesti kaunis, hän on neljäkymmenvuotiaanakin näyttävä mies. Mutta miksi Rasalan isäntä on pysytellyt naimattomana vaimonsa kuoleman jälkeen? Mitä Rasalan entiselle vaimolle oikein kävi?Pimeässä erehtyy on eläväinen kuvaus eräästä maalaiskylästä, sen asukkaista ja heidän keskinäisistä suhteistaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2023
• ISBN: 9788728425169

Book preview

Pimeässä erehtyy

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1922, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425169

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Karpalan väki syö päivällistä.

On lauantaipäivä syyskesällä. Näin kesäaikana syödään Karpalassa kahdesti viikossa, sunnuntaita puhumatta, päivälliseksi voita ja viiliä.

Sellainen on talossa ollut tapa jo monen miespolven ajan.

Talon nykyinen emäntäkään, vaikka onkin vähän kitupiikiksi tunnettu, ei ole tätä tapaa muuttanut. Tosin ei hän taloon tultuaan tehnyt viiliä aivan eheästä maidosta, vaan pisti joukkoon kuorittuakin, joskus puoleksikin asti, mutta sen ovat kaikki jo melkein unohtaneet. Emännän nimittäin oli luovuttava tästä säästäväisyydestä, kun väki kertoi kylällä, että Karpalan viiliin on entisen paksun keltaisen kuoren sijaan ruvennut tulemaan vain harmahtavaa raattoa ja kovin ohuelta sitäkin.

Voin on väki jo syönyt kaikki. Suuria lovia on viilissäkin.

Pöydässä ei puhuta monta sanaa. Hyvä tapa vaatii äänettömyyttä ruokapöydässä.

Viiliä syötäessä ei vaitiolo vaikealta tunnukaan, jokainen kun tarkkana seuraa viilinkuoren vähenemistä. Kukin koettaa ahmata sitä mahdollisimman paljon, mutta niin kätevästi, etteivät toiset pääsisi muistuttamaan hotkimisesta.

Tupaan tulee vieras, ja häntä pitää jokaisen vilkaista. Ne, jotka istuvat pöydän takana ja päässä, voivatkin helposti silmäillä tulijaa menettämättä silti näkyvistään viilinkuorta, mutta pöydän edessä istuvat ovat huonommassa asemassa. Vieraan nähdäkseen täytyy heidän kääntyä niin paljon, että viilinkuori jää kuin jääkin vartioimatta pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi, ja sillä aikaapa jo joku sieppaakin siitä aika kaistaleen. Kun katsoja sitten kääntyy takaisin pöytään, huomaa hän heti tappionsa, mutta ei osaa murahtaa siitä kenellekään erikseen, antaa vain silmillään halveksivan muljauksen kullekin kehlokuntansa jäsenelle.

Vieras on Rasalan isäntä omasta kylästä. Rasalan ukoksi häntä tavallisesti sanotaan, ja kyllä hänessä ukkoa onkin.

Hänellä on lyhyt, turpea nenä, niin kippara, että sieraimiin sataa, milloin sattuu vettä tulemaan oikein tuulen väestä. Suu on leveä, ylähuuli ohut, alahuuli liiankin paksu, leukana pieni nysty. Poskipäät ovat ulkonevat, otsa matala, silmät pienet, harmaansiniset ja miltei ilmeettömät. Tukka on niskasta tasaisesti poikki leikattu. Sen väri on kuin mäntypuisen aidaksen, joka on jo ruvennut likaisenruskeaksi taivastumaan, mutta kuvastelee sentään vielä ensimmäisen aidassaolokesänsä raikasta punakeltaisuuttakin. Edestä katsottuna on Rasalan naama pyöreä kuin täysikuu, mutta jos sitä katsoo sivulta, muistuttaa se suuresti rotuporsaan naamaa.

Silti on Rasalan ukko pulska isäntämies. Onhan hän keskipitkä, vankkaa tekoa ja lihavanlainen. Ellei hän liikkuisi kömpelösti ja olisi muita saamattomampi, täyttäisi hän vielä nyt neljissäkymmenissä ollessaankin kaikki välttämättömät kauneusvaatimukset ja käy hän miehestä näinkin, etenkin kun on ison talon isäntä ja leskimies, vieläpä aivan lapseton.

Yllään on Rasalan isännällä tavallinen harmaa kyläpukunsa. Nahkavyöstä välittämättä kiikkuvat housut melkein luvattoman alhaalla. Paita pursuaa reilusti näkyville niiden ja liivin välistä. Isäntä tapaa kyllä aina silloin tällöin painella paitaansa alemmaksi ja nostella housujaan ylemmäksi, mutta kun housut eivät silloinkaan nouse oikealle paikalleen, niin ei koko hommasta ole pysyväistä hyötyä. Housut jäävät kuin jäävätkin siihen korkeuteen, josta ne eivät enää, kiitos erään ruumiinosan huomattavan turpeuden, pääse matalammalle valumaan.

Rasala on nilkkurisaappaissaan. Jos hän olisi köyhempi, niin kyllä pian irvailtaisiin, että kulkeeko mies noitumassa, kun pitää toista saapasvartta housunsuun alla, toista päällä, mutta nyt ei kukaan uskalla sanoa niistä mitään. Ja Rasalan saapasvarret ovatkin niin usein miten sattuu, etteivät ne nytkään sanottavaa huomiota herätä.

— Hyvää päivää, mumisee vieras ovensuusta, kajoamatta kiiltolippaiseen lakkiinsa.

— Päivää, vastaa isäntä vähän selvemmin.

— Päivää, päivää, mutisee väkikin.

— Taisin tulla häiritsemään ruokarauhaa? sanoo taas hetkisen kuluttua vieras.

— Eihän tuota … Kohtapa tässä jo viilistäkin kuori loppuu, laskettelee puolileikillä isäntä koettaen pitää puoliaan viilinsyönnissä. — Istukani On siinä penkkiä, kehottaa isäntä sitten, kun vieras yhä seisoo ovensuussa.

— Jaksaapa tässä seisoakin.

— Kyllähän sinä jaksat, mutta istuisit nyt sentään. Vai aiotko viedä talosta lapsionnen?

Isäntä nuolee puhtaaksi ison puulusikkansa. Kyllä se sen kannattaakin, sillä siihen oli, sen kehlossa taitavasti pyörähtäessä, viimeinenkin kuorenkaistale tarkoin tarttunut.

— Mitäpäs minä, akaton mies, lapsionnella! Eikäpä sitä tästä talosta hae kukaan, yhtyy isännän leikkiin vieras käyden viimeinkin sivupenkille istumaan.

— Mitenkäs sinä sen asian niin tuumaat?

— Tässä talossahan on vain kaksi poikaa, nuorempikin kohta rippikouluiässä. Ei sinulla ole enää itsellesikään lapsionnea saati muille.

— Äläs sano! Jos minä pääsisin akkaa uusimaan, niin kyllä pian näkisit!

— Helpotetaan nyt, ennenkuin menee vikaan, tuumii Rasala peläten emännän pirttiin osuvan.

Väki lopettaa päivällistään.

Olisihan sitä syönyt vielä vähän päälle kylkiensäkin, mutta kun kuori loppui kaikista kehloista, niin ei ketään haluta kuoreton loppu. Kyllähän piimää Karpalassa aina saa.

Isäntä lopettaa ensin. Hän pyyhkii valkoisella paidanhihallaan keltaisen huulipartansa puhtaaksi venyvästä pohjalaisviilistä, maiskuttelee sitten hetken suutaan, niin että sivullinenkin sitä kuullessaan tuntee lihavaa kylläisyyttä, röyhtelee väkevästi pari kolme kertaa, panee lakin päähänsä ja menee kättelemään vierasta.

— No terveeksi!

— Terveeksi!

Käteltyään pyyhkäisevät isännät oikealla kädellä hikistä korvallistaan kuin kunniaa tehden, niin että korvatukka hiukan heilahtaa. Lakki ei liikahda, eikä se ole tarkotuskaan näin talonpoikien kesken. Vasta herrojen kanssa häntälakittelee.

— Käydäänpä nyt tästä tuonne kamarinpuolelle vilvottelemaan ja tupakoimaan, kun sattui näin ruokatunti, haastaa isäntä.

— Mennäänpä vaan, kun minä ensin ajan asiani. Tulin näes pyytämään tämän talon ihmisiä meidän kauraa katkaisemaan huomenna. Sopisi tulla siinä päivällisen syötyään!

— Rasalassa on talkoo! sohahtaa väki.

— Mutta eipä teillä ole koko minun muistini aikana ollut talkoota pyhänä! ihmettelee isäntä.

— Ei olekaan, mutta kun kaura alkaa varista peltoon, niin täytyy sitä ruveta leikkaamaan.

— Mutta mitenkä vanhaemäntä suostui?

— Kyllähän se ensin pani vastaan, mutta, viimein sentään suostui.

— No kun se kerran teille niin sopii, niin kyllähän ne meiltä minun puolestani pääsevät, lupaa isäntä.

— Kuinka tyyten meidän väki saa huomenna tulla teille? kysyy Karpalan vanhin poika, Manni, jo aikamies.

— Kaikki aikuiset.

— Pääsenkö minäkin? hätäilee Pauli, talon entinen paimenpoika.

Kun ei Rasalalta kuulu heti vastausta, luulee Manni hänen aikovan kieltää ja sanoo Paulia puolustaakseen:

— Johan sinä juhannuksena pääsit ripille ja olet aikamiehen kokoinenkin, niin että älä suotta naapurin isännältä noita turhia kysele!

— Niin juuri! Kaikki aikuiset, minä jo sanoin, varmentaakin tähän Rasala.

Paulin tekee mieli hyppiä ilosta.

Ensi kerran hänet nyt kutsuttiin talkooseen ja vielä sellaiseen suureen kuin Rasalassa aina pidetään.

Hän hillitsee sentään itsensä, ettei näyttäisi lapselliselta, ja menee asioikseen kohentelemaan takassa hiljakseen kituvaa tulta.

— Tulkaa sitten huomenna! sanoo Rasala vielä mennessään Karpalan jäljessä porstuansivukamariin.

— Kyllä me tulemme! lupaavat kaikki yht’aikaa.

Isännät panevat kamarissa tupakaksi, muut miehet tuvassa.

Mukavalta tuntuukin istua velttona penkillä ja nojata rennosti pirtinseinään. Happamehko viilinmaku röyhtäyttelee yhä suuhun, ja kun siihen sekottuu vielä väkevä tupakanmaku, niin on nautinto niin täydellinen, että tekisi mieli istua siinä, silmät puoliummessa lupallaan, koko ruokaväli aina illalliseen asti.

Naisilla, raukoilla, ei ole pyhäpäivää eikä ruokatuntia. Yksimielisinä he ovat pesseet päivällisastiat ja järjestelevät niitä nyt astiahyllyyn.

Huomisesta talkoosta on jo vaihdettu jokunen sana, mutta keskustelua ei siitä vielä ole ehtinyt syntyä. Nyt tulee kuitenkin emäntä tupaan ja rupeaa päivittelemään:

— Minä en osaa kylliksi ihmetellä enkä ihmettelemästä lakata, kun kuulin, että Rasalan tämänkesäinen leikkuutalkoo pidetään sunnuntaina.

— No ja sitä ihmettelen minäkin! Mitenkähän se vanhaemäntä, niin kovin jumalinen ihminen, on siihen suostunut? päivittelee emännän äänensävyä tavotellen piika Karoliinakin.

— Niin kovin jumalinen! matkii setämies. — Kyllä Rasalan vanhaemäntä on juuri yhtä jumalinen kuin sinäkin.

— Hauku sinä vain minua, mutta jätä Rasalan vanhaemäntä rauhaan!

— Hauku! Enhän minä häntä hauku, mutta sen minä sanon, että se noita kyllä söisi vaikka oman ainokaisen poikansa, jos se ei olisi jo liian vanha ja karvainen. Ja talkoonsa se akka kyllä pitää vaikka jouluyönä, jos hän siitä vain penninkin verran hyötyy.

— Kyllähän sinulla aina sitä suukultaa on! kivahtaa loukkaantuneena Karoliina.—Mutta minä sanon vieläkin, että Rasalan vanhaemäntä on hurskas ihminen. Melkein joka pyhä hän käy kirkossakin ja pistää aina lippoon viisikolmattapennisen, juhlapäivinä ja rippipyhinä enemmänkin.

— Luulee kai Jumalan myyvän syntejä anteeksi suutarinmarkoista, härnää yhä setämies.

— Rasalan vanhaemäntä panee lippoon markankin ja toisinaan, kun ei kukaan huomaa, kaksikin markkaa, puolustaa Karoliinaa toinen piika Emma.

Muut eivät halua väitellä tällaisista asioista.

Mutta Karoliina tahtoo välttämättä sanoa viimeisen sanan aina miesten kanssa kinatessaan ja ottaa nytkin vuoron antaakseen setämiehelle pienen ojennuksen:

— Mitä syntiä Rasalan vanhallaemännällä on enemmän kuin meillä muilla? Ja hyvähän se on, että jokukin tuntee syntinsä. Huomaisit sinäkin edes joskus omat vikasi, niin tuskinpa joutuisit aina toisten portaita lakaisemaan.

Setämiestä harmittaa Karoliinan äänensävy. Puhuu kuin äiti pojalleen! Odotahan!

Ja jo setämies keksiikin:

— Vai ei sillä muorilla ole syntiä! Ja minulla sitä on, mukamas! En minä sentään ole vielä koskaan miniäänikään tappanut, mutta Rasalan vanhaemäntä on jo kerran senkin tempun tekaissut.

— Uskotko sinäkin, aikamies, ämmien juoruja?

— No ketäs minä uskoisin, ellei ämmiä ja meidän Karoliinaa.

— Usko sitten! Ja opeta minuakin uskomaan sekin juttu, että sinä teit Kulmalan Henriikalle sen pojan. Niinkuin ne ämmät puhuvat ja akat juttelevat. — Karoliina on kovasti suuttunut ja nauraa ilkeästi räkättäen.

— Saitkos, setämies? pistää päiväläinen.

— Karoliina taisikin nyt heittää Mattia kirveellä ja terä edellä, naurahtaa kiusottavasti emäntä.

— Ketä hän rakastaa, sitä hän kurittaakin, kikattaa Emmakin.

Setämies on tulipunainen.

Miehet odottavat häneltä tepsivää vastausta. Onhan häpeä heille kaikille, jos Karoliina saa jäädä suu auki näin pitkälle menneessä väittelyssä.

Ja setämies virnistääkin jo pirullisesti. Se on tarkotettu etupäässä Karoliinalle, mutta saa siitä osansa emäntäkin. Kaiken varalta menee setämies ovelle haastellen sitten sieltä voitonvarmalla äänellä:

— Kun pirtissä rupeaa satamaan puukkoja ja kirveitä ja terä vielä minuun päin, niin täytyy tästä mennä pihalle maata ruokatunniksi. Karoliina muistelkoon sillä aikaa, jos minua ikävä tulisi, miten hän eräänä talviyönä tuppasi itsensä setämiehen vällyihin, muka lämmittelemään, vaikka pihallakin oli silloin oikea vesisuoja, ja kuinka hän sitten, oman tunnustuksensa mukaan, lämpisikin, ihan hikeen asti.

Miehille tämä tekee sanomattoman hyvää.

Päiväläinen kiiruhtaa ulos setämiehen perässä, mutta ei malta olla vielä mennessään kiusaamatta Karoliinaa:

— Vieläkö petraat, vai joko jätät setämiehelle viimeisen sanan?

Mutta Karoliina ei keksi mitään edes päiväläiselle.

Kaikki miehet lähtevät nauruaan pidätellen. Setämiehen vuoksi eivät he uskalla ulkonakaan, ääneensä nauraa, toisilleen vain silmää iskevät ja salaa hiljakseen pihisevät.

Emäntä rupeaa, omakin naama aikalailla happamana, lohduttamaan peräti myrtynyttä Karoliinaa:

— Älä nyt tuosta mitään piittaa. Käskisipä kaikista! Ja tiedäthän sinä, ettei sen puheita meillä kukaan usko. Mutta sanokaas vain minun sanoneen, että jotakin sattuu pian Rasalassa, kun Loviisa-emäntä antaa pitää talkoon sunnuntaina. Se tapahtuu ensi kerran koko hänen pitkän hallituksensa aikana.

Karoliina ei ole kuunnellut emännän puhetta. Äkkiä törmää hän akkunaan, avaa sen ja huutaa siitä pihassa loikovalle setämiehelle:

— Sinä valehtelit, valehtelit, valehtelit, senkin tuhannen tulen vanha lovisarvi pukki, mikäs oletkin!

Miehet purskahtavat nauramaan vasten Karoliinan naamaa.

Tästä vielä lisää raivostuen rämäyttää Karoliina akkunan kiinni niin tuimasti, että se on vähällä särkyä.

— Kummallista rakkautta! ihmettelee Emma.

— Rakkautta! Pidä sinäkin se turpasi kiinni, taikka ma sanon, että …

— Älähän nyt kiukkuusi tukehdu. Jo monta vuotta kuuluu sinulla ja setämiehellä olleen sellaiset välit, että päivällä tappelette kuin kissa ja koira, mutta