Tyhmä tyttö kostaa: ja muita novelleja

By Sara Storm

"Kello näytti puolta kuutta, ja oli Sonjan arvion mukaan riittävän hämärää epämääräiselle hiiviskelylle, jota hän oli tullut suorittamaan. Hänen pulssinsa kiihtyi, kun hän saapui Artun asuttaman rivitalon parkkipaikalle ja näki siellä punaisen BMW:n. Sitä Arttu oli osoittanut yöllä, kun he olivat nousseet yhdessä taksista: ”Tuo on minun.”
Sika oli siis kotona. Mitähän hän touhuili luksusasunnoksi naamioimassaan possulätissä? Viettikö tunnelmallista iltaa tyttöystävän kanssa, vai paniko siellä naama hikisenä jotain naisparkaa, jonka oli höynäyttänyt mukaansa baarista?
Sonja tajusi puristaneensa kätensä nyrkkiin. Hän vihasi Arttu Räsästä aivan silmittömästi."

Kuumaa rakkautta, koston hekumaa, erotiikkaa ja huumoria!
Tämä novellikokoelma sisältää seitsemän viihdyttävää novellia, jotka on aikoinaan julkaistu Regina-lehdessä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 23, 2015
• ISBN: 9789523301535

Sara Storm

Viihdekirjoittaja Sara Storm kirjoitti vuonna 2012 lakkautettuun Regina-lehteen romanttisia novelleja, jotka voittivat lukuisia kertoja lukijoiden äänestyksen lehden parhaasta jutusta. Nykyisin hän kirjoittaa mm. Timantti- ja Lääkäri-pokkareita. Kirjoittajan blogi löytyy osoitteesta: palavarakkaus.wordpress.com

Book preview

Sisällysluettelo

Rakkautta ja rähinää

Ettet enää palelisi

Kylmää kyytiä

Kovalevy täynnä

Tyhmä tyttö kostaa

Ei koskaan ruostu

Nainen ja enkelikello

Valmistusmerkinnät

Rakkautta ja rähinää

Takana oli aivan kamala työpäivä. Vuokko ei muistanut mitään niin hirveää kokeneensa töissä pitkiin aikoihin, ehkei koskaan.

Ensin yksi aamupäivän asiakas, 10-vuotias hyperaktiivinen poika, oli häipynyt kesken kaiken. Tuula, hammaslääkäri, oli kääntynyt puoliksi selin tähän ja penkonut jotain instrumenttilaatikosta. Vuokko oli mennyt vastaamaan puhelimeen. Kun he olivat kääntyneet takaisin hoitotuolia kohti, oli pikkupoika ollut poissa. Vuokko oli joutunut juoksemaan hiki päässä pitkin hammashoitolan käytäviä ja lopulta löytänyt pojan harhailemasta laboratorion odotustilasta. Teillä oli niin tylsää, ipana oli perustellut äkillistä poistumistaan, eikä ollut toruista millänsäkään.

Iltapäivällä asiakkaaksi oli tullut tokkurainen teinipoika, joka oli yhtäkkiä saanut sätkyn ja purrut Tuulaa sormeen. Se ei ollut mikään pikku näykkäisy, vaan vinyylikäsine oli rikkoutunut, ja Tuulan etusormesta oli tihkunut verta. Hammaslääkäri oli kirkunut hysteerisesti. Vuokko oli sotkeutunut puhelinjohtoon rynnätessään soittamaan vahtimestaria paikalle. Puhelin oli pudonnut rämähtäen lattialle, eikä hän ollut jäänyt sitä nostamaan, vaan oli syöksynyt ulos vastaanottohuoneesta ja hönkäissyt lasikopissa päivystävälle Miralle että soittaa apua.

Teinipoika oli toikkaroinut tiehensä, mutta vahtimestari oli tavoittanut hänet pihalta ja taluttanut terveyskeskuksen puolelle ensiapuun. Jossain aineissa, kuului hänen arvionsa. Tuula oli viilettänyt hoidattamaan sormeaan ja haukkunut mennessään Vuokon – Jätit minut sinne kahdestaan sen narkkaripojan kanssa ja häivyit! hän oli säksättänyt. Lopullisesti Tuula oli pimahtanut palattuaan hammashoitolan puolelle. Hänelle oli soitettu ensiavusta ja kyselty, oliko hän mahdollisesti antanut teinipojalle liikaa puudutetta. Tuula oli huutanut ensin soittajalle, ja sitten Vuokko oli saanut kuulla kunniansa koko maailman puolesta.

Päivän loput vastaanotot oli jouduttu perumaan, ja Vuokolla oli ollut uusien aikojen buukkaamisessa urakkaa. Hän oli lopen uupunut ja turhautunut tullessaan kotiinsa. Kaivaessaan avaimia käsilaukustaan hän kuunteli ihmeissään rappukäytävään kaikaavaa musiikkia. Seinänaapuri oli yleensä hiljaista sorttia, mutta nyt Mäkisen pappa oli innostunut kuuntelemaan Lady Gagaa. Se oli hiukan kummallista, koska papalla oli ikää liki kahdeksankymmentä.

Kun ovi aukesi, Vuokko jähmettyi niille sijoilleen. Musiikki tuli hänen asunnostaan! Miten se oli mahdollista?

Hän tiesi kyllä vastauksen jo ennen kuin harppoi olohuoneeseen. Vain yhdellä henkilöllä oli hänen asuntoonsa avain. Ja se henkilö oli juuri sellaista sorttia, ettei vaivautunut ilmoittamaan, jos käytti sitä avainta.

Jasmiini maata lötkötti hänen sohvallaan pitkät missinsääret sorjasti ristissä ja napsi popcorneja kulhosta. Pikkusiskolla oli päällään jonkinlainen lyhytlahkeinen urheiluasu, se oli purppuranvärinen ja erittäin tyköistuva, niin kuin Jasmiinin kaikki vaatteet nykyisin.

– Moi! Me tultiin tänne, kun Jasun kämpässä on vesivahinko, Jasmiini tiedotti.

Vasta nyt Vuokko tajusi, että nojatuolissa röhnötti joku. Se joku oli pitkänhuiskea ja parransänkinen ja pukeutunut läikikkäisiin farkkuihin ja ihonmyötäiseen printtipaitaan. Vitivalkoinen tukka oli trendikkäästi sotkussa.

– Moi! Ihan tosiko sinun nimesi on Vuokko? tyyppi tiedusteli virnuillen.

– No ihan tosi, Vuokko äsähti. – Ja kukas sinä siis olet?

– Olenhan minä nyt kertonut sinulle, että Jasper on minun poikaystäväni, Jasmiini puuttui puheeseen. – Me ollaan oltu kimpassa jo neljä kuukautta.

– Ihan iäisyyden, Vuokko mutisi, mutta pikkusisko ei kuullut sitä, vaan kaiveli popcorn-kulhoa keskittyneesti. Ehkä Jasmiini luuli, että pohjalla oli vähäkalorisempia popcorneja. Sisko oli kuin henkäys, mutta laski kaloreita hysteerisesti. Sellaista se oli ollut siitä asti, kun hän oli ryhtynyt kiertämään missikisoja.

Vuokko meni vääntämään stereot pienemmälle.

– Yleensä Vuokot on meidän isoäitien ikäisiä, sitä minä vaan, Jasperiksi mainittu neropatti selitti ja virnisteli infantiilisti.

Vuokko ei vaivautunut kommentoimaan siihen mitään. Hän oli elämänsä aikana joutunut monesti selittelemään vanhahtavaa nimeään. Äiti ja isä olivat päättäneet nimetä tyttärensä lempikukkiensa mukaan. Ensin oli ollut isän vuoro, eikä isän mielikuvitus ollut koskaan ollut erityisen lennokas.

– Näitkö sinä jo tämän?

Jasmiini levitti pöydälle maan kamalimman ja suurilevikkisimmän juorulehden. Pikkusisko hymyili siellä koko huikean hohtavaksi valkaistulla hammasrivillään poikaystävänsä kainalossa. Unelmapari Jasmiini & Jasper: Etsimme yhteistä kotia! luki jutun otsikossa.

– Ei, enpä ole nähnyt, Vuokko sanoi ja ajatteli, että totisesti pariskunnan sietikin etsiä omaa asuntoa, ettei niiden tarvinnut leiriytyä hänen olohuoneeseensa.

– Voi kun sinä olet ihan nääntyneen näköinen, Jasmiini säälitteli. – Keitänkö minä sinulle kahvia?

– Kiitos mutta ei tarvitse, Vuokko torjui. – Kyllä minä taidan mikrottaa itselleni lasagnea.

Jasmiini näytti syylliseltä.

– Ai sitä jääkaapissa ollutta lasagnen jämääkö sinä tarkoitat? Voi kuule kun Jasu söi sen. Sillä oli ihan kauhea nälkä. Joo ja maitokin loppui, Jasu joi sen...

Vuokon ohimoita kiristi. Hän oli jättänyt kauppareissun väliin, koska oli arvellut pärjäävänsä sillä, mitä jääkaapissa oli. Ja nyt siellä ei ollutkaan mitään! Ei ruokaa illaksi eikä maitoa aamukahvin kanssa.

– Kuule, en tahdo kuulostaa töykeältä, mutta kauanko te meinasitte vielä olla? Minä en ole oikein seurustelutuulella, oli rankka päivä töissä.

Jasmiini killitti Vuokkoa suurilla, kellanruskeilla silmillään, täyteläinen suu puoliavoinna.

– Mutta kun minä sanoin Jasulle, että kyllä me varmasti voidaan yötä olla täällä… on se sinulle aina ennen sopinut…

Vuokko sulki silmänsä ja laski viiteen. Se ei auttanut mitään. Hän oli yhtä vihainen kuin sitä ennen.

– Sinä voit jäädä, hän sanoi Jasmiinille. – Mutta sinun poikaystäväsi voisi olla ystävällinen ja etsiä jonkun toisen yöpaikan.

– Ai minkä takia? Jasmiini ihmetteli loukkaantuneella äänellä. – Ei me sinua häirittäisi…

– Tämä on minun kotini ja tässä on vain neljäkymmentäyksi neliötä. Minä majoitan siskoni, mutta en mitään vieraita ihmisiä. Piste.

Jasper vääntäytyi ylös nojatuolista ja nosteli roikkuvia housujaan virnistellen.

– Okei, okei, kyllä meitsi ymmärtää yskän. Kai se velipoika ottaa yöksi, kun ensin suostun kuuntelemaan vähän saarnoja.

– Ihan tylsää, että pitää nukkua erikseen, Jasmiini marisi ja lähti saattamaan kultaansa eteiseen. Vuokko ei ollut siskon hapanta mulkoilua näkevinään. Hän penkoi pakastinta ja yritti olla kuulematta eteisestä kantautuvaa lässytystä ja pussailun lutinaa. Viimein näppeihin osui hengenpelastaja: äidin tekemiä kaalipiirakoita. Vuokko oli paiskannut ne pakkaseen joskus viime vuonna, mutta kaipa ne vielä olisivat kelvollisia.

Jasmiini hengitti hitaasti, hän oli jo syvässä unessa. Vuokko hipsutteli villasukissaan vessaan sohvan ohi. Nukkuvan pikkusiskon kasvoille osui ohut valojuova jostain verhon raosta, heijastus katulampusta. Se ei tuntunut Jasmiinia häiritsevän. Hän nukkui kyljellään, pitkät ripset piirsivät varjot täydelliselle iholle, jota sisko oli hoivannut ainakin kolmella erilaisella tuotteella ennen nukkumaanmenoa. Vuokko oli seurannut operaatiota sivusta, muttei ollut kysellyt kauneudenhoitovinkkejä. Eipä hänellä ollut sitä kauneutta hoidettavaksi lainkaan samassa mittakaavassa. Eikä hänen työssään kysytty ulkonäköä sen enempää, kuin että piti olla siisti.

Nukkuvan Jasmiinin nukkemaisia kasvoja katsellessa Vuokon mieleen palasivat isän sanat parin vuoden takaa. Miten voikin olla noin, että toinen likka on saanut ulkonäköä ja toinen älliä? Eikö se olisi voinut jakaantua jotenkin tasaisemmin! hän oli puuskahtanut äidille, ei ollut arvannut, että Vuokko oli ollut kulman takana aikeenaan viedä keittiöön ruokapöydästä korjatut jääkaapintavarat.

Vuokko oli yrittänyt ajatella, että isän sanat oikeastaan imartelivat häntä, mutta eihän se niin ollut. Isä oli tarkoittanut, että Jasmiini oli tyhmä ja Vuokko ruma. Se ei ollut imartelevaa heille kummallekaan.

Ne pakastimesta löytyneet äidin kaalipiirakat olivat olleet niin kuivia, että Vuokko oli alkanut epäillä muistiaan – ehkä hän oli pakastanut ne useampia vuosia sitten. Sitä paitsi aamukahvia varten hän tarvitsi ehdottomasti maitoa, joten kauppareissu oli ollut tarpeen. Samalla voisi ottaa jotain syömistäkin, hän oli päättänyt.

Väsähtänyt Vuokko oli kysynyt Jasmiinilta, josko sisko piipahtaisi hänen puolestaan lähikaupassa. Jasmiini oli kieltäytynyt, ja Vuokko oli lähtenyt hampaitaan kiristellen kauppaan noutamaan itselleen maitoa, paahtoleipää, purkillisen tonnikalasalaattia ja tuoremehua. Mukaan oli tarttunut toffeepussikin.

Kun Vuokko oli palannut kaupasta, Jasmiini oli pyydellyt anteeksi.

– En minä voi missivuotena mennä meikittömänä edes lähikauppaan, hän oli perustellut. – Kuitenkin joku tunnistaa minut ja ottaa kännykkäkameralla kuvan ja lähettää sen juorulehteen, että saa parikymppiä. Miss Suomen perintöprinsessa ränsistyneenä ruokakaupassa siellä lukisi. Enkä minä saisi enää keikkaa kun kaikki luulisivat, etten pidä itsestäni enää huolta vaan näytän ihan karsealta.

– Oletko sinä saanut keikkaa? Vuokko oli kysynyt.

Jasmiini oli muikistellut suutaan ja vältellyt Vuokon katsetta.

– Olen minä ensi lauantainakin menossa yhteen autokauppaan jakamaan arpalippuja. Ja meillä on Jasperin kanssa työn alla suunnitelma, jolla me nostetaan meidän julkisuusarvoa oikein kunnolla, sisko oli selittänyt.

Palatessaan vessasta Vuokko poimi olohuoneen pöydältä mukaansa juorulehden. Hän luki sängyssä unelmaparista kertovan jutun. Siitä selvisi että Jasper, 21 vuotta, teki tiskijukan hommia. Sekä Jasmiini että Jasper selittivät heillä olevan kova hinku tv-hommiin. Oma tosi-tv-sarja olisi mahtava juttu, Jasper intoili jutussa. Meille aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, siinä olisi ihmisille katsomista.

Kyllä kai, kahden aivokääpiön toilailuissa, Vuokko ajatteli happamasti, pani lehden pois ja sulki yövalon.

Jasmiini kömpi ylös sohvalta tokkuraisena, kun Vuokko teki lähtöä töihin. Hän tuli keittiöön ja joi kolme isoa lasillista vettä. Vuokkoa yökötti katsoakin.

– Miten sinä pystyt kittaamaan litran vettä tuosta vaan?

– Treenaamisen tulosta, Jasmiini hymyili tyytyväisenä. – Vesi tekee hyvää iholle. Ja nyt ei ole mahassa tilaa millekään isolle aamiaiselle. Eikö sinulla ole mitään vähäkalorisempia hedelmiä kuin noita banaaneja?

– Ei nyt satu olemaan.

– No, minä syön sitten banaanin ja lähden salille.

– Lähdet kuntosalille syömättä? Vuokko ihmetteli. – Onko se muka järkevää? Voit pyörtyä sinne!

Jasmiini näytti hämmästyneeltä.

– Etkö sinä kuunnellut yhtään? Minä sanoin just, että syön banaanin.

– Banaanin? Ja se muka vastaa aamiaista?

– Siinä on melkein sata kaloria, pikkusisko ilmoitti napakalla äänellä.

Isosisko oli syönyt aamupalaksi paahtoleipiä, kahvia ja jogurttia ja tunsi itsensä porsaaksi. Monen sadan kalorin tömäys varmasti. Eikä hänellä ollut aikomustakaan mennä kuntosalille. Koskaan. Vuokko kävi pelaamassa sulkapalloa työkaverinsa kanssa joka toinen torstai ja piipahti uimahallissa pari kertaa kuukaudessa. Hän oli ajatellut liikkuvansa ihan tarpeeksi, mutta oli Jasmiiniin verrattuna varsinainen sohvaperuna.

Ja paksukainen. Vuokko vilkaisi eteisessä roikkuvaa Jasmiinin niukkaa huikeanturkoosia mokkajakkua ja totesi mielessään, että se ratkeaisi saumoistaan monesta kohtaa, jos hän yrittäisi sitä tunkea päälleen. Ankeaa mutta totta.

– Voi paska!

Vuokko oli jo avannut oven rappukäytävään, kun Jasmiini syöksähti eteiseen kasvot itkun vääristäminä. Vuokko nykäisi oven takaisin kiinni.

– Mikä nyt on? hän henkäisi säikähtäneenä.

– Minkä takia sinun piti jättää ne toffeet siihen näkyville? Nyt minä söin niitä kolme!

Vuokko tuijotti hölmistyneenä pikkusiskoaan, joka ryntäsi vessaan. Kohta sieltä kuului kakomista. Sitten vessanpönttö huuhdeltiin ja hanasta valutettiin vettä.

Jasmiini palasi eteiseen hymyillen.

– Sano ettei tämä ole sitä, mitä minä luulen, Vuokko pyysi. – Ethän sinä käynyt oksentamassa niitä toffeita?

– Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa niiden tyhjiä kaloreita sisältävien sokeripommien imeytyä vai? Ei kuule, ei!

Jasmiini kipitti keittiöön itseensä tyytyväisen näköisenä. Se tarvitsisi holhoojaa, Vuokko ajatteli järkyttyneenä. Ja vaikutti siltä, että ainakaan sitä unelmaparin toisesta puoliskosta ei sellaiseksi ollut.

Hississä Vuokko kääntyi vaistomaisesti selin takaseinällä olevaan peiliin. Jasmiinilla oli häneen aina samanlainen vaikutus. Kun sisko oli lähettyvillä, Vuokko alkoi inhota omaa peilikuvaansa. Se oli kurja tunne.

– Katso, Jasun auto on tuo musta Audi tuossa sinun autosi vieressä. Sillä pääsee kahtasataakuuttakymppiä, Jasmiini sipisi ja viittoili parkkipaikalle innoissaan.

– Joo, kiva, Vuokko mutisi ja meni nostamaan pakastepitsaa pois uunista. Hän ei jaksanut marmattaa, että et kai ole ollut kyydissä kun auto on sitä kahtasataakuuttakymppiä kulkenut, vaikka se olisi varmaankin ollut isosiskon tehtävä tässä tilanteessa.

– Minä lainaan sitä huomenna kun menen markettikeikalle Tornioon. Minun pitää jakaa siellä nimmareita ja jotain ilmapalloja.

Mustan vauhtihirmun omistaja retkotti puolimakaavassa asennossa sohvalla. Vuokko ei ollut pariskunnan läsnäolosta lainkaan innostunut, mutta Jasper ei kuulemma voinut enää olla veljensä luona. V-mainen veli oli käskenyt hänen korjata luunsa, oli Jasmiini selittänyt onnettomana.

Mitenkäs se vesivahinkoasunto, eikö siellä voi vieläkään olla, Vuokko oli kysynyt. Ei voinut, Jasmiini oli sanonut. V-mainen – tai oikeastaan täyshullu – isännöitsijä nimittäin syytti Jasperia siitä vesivahingosta ja oli saanut vuokraisännänkin pillastumaan. Jasperin oli käsketty kerätä kamansa ja pysyä poissa.

Vuokko oli heltynyt lupaamaan pariskunnalle kortteerin pariksi yöksi. Sitten he saisivat etsiytyä muualle. Joo, totta kai me mennään, Jasmiini oli heläytellyt iloisena.

Meren herkkuja sisältävä jättipitsa oli valmis. Vuokko paloitteli sen sievästi pitsaleikkurilla kuuteen osaan.

– Minä en ota, Jasmiini torjui, kun Vuokko kattoi pöytään kolme lautasta. – Liikaa hiilareita. Syökää te, minä otan annoksen maustamatonta rahkaa ja ananaksen paloja. Treenaan niin kovasti, että tarvitsen paljon protskuja.

Rahka ja ananas eivät Vuokon mielestä kuulostaneet kovaa treenaavan oikeilta ateriankorvikkeilta, mutta hän pidättäytyi edelleen saarnaamasta.

– Me aiotaan tehdä vuosikello, Jasmiini alkoi selittää, kun he istuivat ruokapöydässä.

– Mikäs se on? Vuokko ihmetteli.

– Yksi toimittaja ehdotti sitä meille. Sellainen suunnitelma, mitä meille tapahtuu milloinkin, Jasper selvensi.

– Miten te voitte etukäteen tietää, mitä teille tapahtuu?

Jasmiinin kasvoille puhkesi tyytyväinen hymy.

– Sitä sanotaan julkisuudenhallinnaksi, sisko opetti.

– Me päätetään mitä meille tapahtuu ja jaksotetaan se sopivasti, että saadaan mahdollisimman paljon palstatilaa sillai tasaisesti, ettei ihmiset ehdi unohtaa meitä, Jasper säesti ja mätti pitsaa suuhunsa kovaan tahtiin. Vuokko yritti olla huomaamatta, että hän puhui ruoka suussa.

Jasmiini kipaisi penkomaan käsilaukkuaan ja palasi kohta levitellen isoa paperiarkkia taitoksista.

– Tässä! Katso: parin viikon sisällä me muutetaan kimppaan. Kuukauden päästä me erotaan. Ensin minä avaudun eron syistä ja haukun Jasun. Lehden seuraavassa numerossa se haukkuu minut. Me tietenkin sovitaan etukäteen, mitä saa sanoa ja mitä ei. Ei mitään liian pahaa.

– Te siis olette päättäneet erota? Vuokko tiedusteli hölmistyneenä.

– No ei tietenkään oikeasti, höhlä! Jasmiini tirskui. – Ihmiset saa vaan luulla niin. Meidän pitää pari viikkoa tapailla salassa. Sitten me tehdään sovinto ja mennään kihloihin.

– Menette kihloihin! Vuokko älähti. – Siis… tuota, onko Jasper kosinut sinua?

– No ei tietenkään! Kuka tässä mistään naimisiin menosta on puhunut, vaan me mennään kihloihin.

Siskon ylimielinen ja huvittunut sävy sai Vuokon kärsivällisyyden loppumaan.

– Siitähän kihlautumisessa on kysymys, avioliittolupauksesta. Ei ketään pyydetä kihloihin, vaan kositaan, ja kihloissa olo on merkki siitä, että ollaan menossa naimisiin.

– Aijaa, Jasmiini ja Jasper totesivat lähes samanaikaisesti, kummatkin vilpittömän hämmästyneen näköisinä. Kaksi samanlaista pahvipäätä, Vuokko ajatteli ilkeästi.

– No me mennään kuitenkin kihloihin, eikä naimisiin, Jasmiini päätti ja jatkoi heidän vuosikellonsa esittelyä. – Seuraavaksi me mennään lomalle. Jos nuo meidän erouutisnumerot on myyneet hyvin, niin lehti maksaa meille sen loman jonnekin kivaan paikkaan. Niin ne lupasivat. Joku Etelä-Amerikka olisi tosi kiva