Loukkauskivet

By Tuure Vierros

Punatukkainen, omintakeinen Aarne asuu vaatimattomissa oloissa, eikä koulunkäyntikään ole mutkatonta lahjakkuudesta huolimatta. Poika joutuu kiistaan opettajien kanssa ja tappeluun koulun pihalla. Murrosikä herättää ihastuksia ja muitakin omituisen kuohuttavia tunteita, jotka saavat Aarnen pohtivaiseksi. Nuoren pojan kivikkoinen tie päätyy lopulta yliopiston penkille uusien, kiehtovien kokemusten ja oppien äärelle.Kasvukertomus vie 1950-luvun Suomeen. Omintakeinen, köyhästä kodista ponnistava Aarne kasvaa aikuiseksi ja kokee kaiken nuoruusikään kuuluvan rakastumisineen, yhteenottoineen ja kapinointeineen.Kirjasarja seuraa köyhän mutta poikkeuksellisen lahjakkaan pojan varttumista koulupojasta aikuisuuden yliopistotielle.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 7, 2023
• ISBN: 9788728534762

Book preview

Loukkauskivet

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1959, 2023 Tuure Vierros and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728534762

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

»M iks hämmästyitte säikähtäin?» Isä lauloi vipajavalla äänellä. Äidin ääni ei vavissut. Liisakin lauloi, mutta Aarne ei. Hänen oli nälkä. Paksut kynttilät pöydän molemmissa päissä oli äsken sytytetty. Aarne pakottautui katselemaan niitä irrottaakseen mielensä raskaina lepäävistä ruoka-astioista. Kynttilöiden ohennettu kärkiosa ei ollut vielä kulunut loppuun. Jalkojen niklaus oli naarmuuntunut. Näki, että talia oli raaputeltu puukolla. Kynttilänjalat olivat isän ylpeys. Hän oli huutanut ne pappilan »aviksoonista».

»Seimessä lapsi makaapi.» Virsikirjan ohut lehti oli isän peukalon ja etusormen välissä. Kädenselän kovaa nahkaa halkoivat siniset suoniharjut. Äiti tuijotti kynttilän ylitse ikkunaan. Valkoisten salusiinien välistä kiilsi sydenmusta ruutu. Äiti oli lihava. Hänellä oli kaksi leukaa. Niin Liisa väitti, muttei se tainnut olla oikein totta. Eikä sekään ollut kun isä sanoi, että Liisa lauloi mullivainaan nuotilla. Liisa lauloi lujaa, mutta eihän se mulli laulanut lainkaan, jos se kerran oli vainaa. Liisa oli suuttunut isälle, eikä se ollut ihmekään.

Virren päätyttyä äiti pani kätensä ristiin ja Liisakin, mutta isä rupesi heti syömään, sillä isä oli käynyt Amerikassa eikä uskonut Jumalaan. Aarne kasasi lautaselleen runsaasti salaattia, jotta hänen ei tarvitsisi syödä perunakeittoa. Varmastikaan se ei ollut oikeaa jouluruokaa.

Liisa sytytti joulukuusen kynttilöitä. Hän nousi tuolille ylettyäkseen myös latvapuoleen.

»Nuo Aarnen sitomat ovat niin huonosti, että ne luiskahtelevat vaikka kuinka», Liisa herjasi äkeissään ja koki kiristää pahoin kallistuneen kynttilän nuorasidosta.

Aarne vääntäytyi sängyssä kippuraan. Liian täysi vatsa masensi hänen halunsa tarttua riitakapulaan. Hän tylsistyi tuijottamaan. Silloin leimahti piirongin puolella.

»Liisa, lippu, lippu palaa.» Aarne pomppasi lattialle muistamatta vatsakipujaan. Isä ryntäsi kuusen taakse ja sammutti tulen paksunahkaisilla sormillaan. Japanin lippu ehti palaa alareunasta punaisen pallon laitaan.

»Katsoisit vähän», isä ärähti. Liisa ei kivahtanut vastaan.

»Siitä paloi hiukan enemmän kuin Englannin lipusta», Aarne julisti tulokseksi.

Äiti oli havahtunut hellannurkassa mietteidensä horroksesta. Hän otti takin ylleen ja sytytti lyhdyn. »Pitää mennä antamaan navettaankin joulua.» Tuulen vihellys kuului ovenavauksen mitan. Sitten lyhdynvalo liukui navettatiellä.

Liisa kiepsahteli rauhattomasti ikkunan edessä. Sitten hän etsi silmäneulan ja lankarullan ommellakseen takkiinsa napin. Isä käänsi sivun taaksepäin ja ryhtyi lukemaan jo lukemaansa. Välillä hän vilkaisi silmälasiensa yli ja ärähti: »Eikö sitäkään ole voinut tehdä muulloin kuin jouluna?»

Isä ei odottanut vastausta, mutta Liisa jupisi hiljaa: »Mitä muuta minä sitten olen tehnyt?» Isä löi nyrkkinsä pöytään niin että siipilamppu heilahti. »Suu poikki!»

Navetan ovi avautui ja sulkeutui. Ei vieläkään. Äiti meni heinälatoon. Saranat kiljahtivat tutusti. Nyt hän palasi takaisin navettaan. Astiat kolahtelivat. Aarne meni hiljaa ikkunan pieleen. Valokiila häilähti hangella. Navetan ovi paukahti lujasti kiinni. Askelten narske läheni tupaa. Lyhdyn heikko punerrus jäi navetan ainoaan jääpeitteiseen ikkunaan. Hiljaisen tuokion ikuisuus. Aarnen sydän takoi, takoi. Mutta silloin, juuri silloin kuistilla jysähti.

»Nyt se tulee», huusi Aarne ja huomasi juosseensa sänkyyn.

Porstuassa puhisi ja kolisi. Ovi temmattiin auki ja muutamia paketteja singottiin ovensuuhun tiukassa peräjärjestyksessä. Ovi paukahti kiinni ja Liisa ryntäsi porstuaan, mutta ei mennyt edemmäksi.

»Pelkäsitkö?» kysyi Aarne ja keräsi paketteja.

Liisa tuhahti: »Mene itse. Pimeys on kuin seinä.»

Klap, klap, klap. Aarne juoksi edestakaisin. Iso lintu löi vaneerisiipiään. Äiti tuli ja sammutti lyhdyn. Hän yritti olla kuin olisi ihmetellyt.

»Näitkös pukkia?» isä kysäisi ovelasti.

»Sekö se oli», kummasteli äiti. »Näin minä vilahduksen ja yritin ottaa kiinni, mutten minä saanut.»

Äiti valehteli huonosti, mutta Aarne vain juoksi. Vihreät siivet löivät: klap, klap, klap …

Isä murahti: »Lakkaa jo karkaamasta. Ei tuossa räikkeessä saa korvineen olluksi.»

Aarne lopetti juoksemisen. Hetken kuluttua hän oli selvillä tavasta, jolla pyörien liike pani linnun siivet heilumaan. Hän muisti ison suklaaneekerinsä ja siirsi tuolin piirongin eteen. Mutta neekeriä ei ollut siellä.

»Liisa, anna neekeri, sinä olet ottanut.»

»Sinun neekerisi? Mihin olet pannut? Älä minua syytä!» Liisa kiljui kiukkuisena.

Äiti havahtui. »Mihin se nyt? Siinähän se juuri oli.»

Isä ponnahti kirjansa äärestä. »Sitäkö se kissa, perhana.» Hän tempasi nurkasta uunikoukun ja töhi sillä sängyn alle. Perunakopan takaa säntäsi kissa ovelle. Isän umpimähkäisen iskun kissa vältti valtavalla hypyllä uunin päälle. Sieltä se loikkasi hellankujaan ja kätkeytyi puulaatikon taakse. Isä veti laatikon pois. Silmät hehkuen vihreää tulta kissa syöksyi uudelleen ovelle, jonka äiti oli ehtinyt avata. Kuistin rikkinäinen lasinruutu helähti kissan pelastuksen merkiksi.

»Tässä nyt on sinun neekerisi.» Liisa ei kyennyt salaamaan vahingoniloa. Hän oli ryöminyt hakemaan neekerin perunakopan takaa. Pää oli syöty. Suklaaseen oli takertunut multaa ja tomuhahtuvia.

»Voi sitä kissan kurattia, että teki pojalle tuon.» Isä oli selvästi pahoillaan, mutta hän alkoi jo rauhoittua.

Aarne ei ottanut neekeriä. Hän kääntyi selin Liisaan, riisuutui hiljaa ja käpertyi sänkyyn. Kasvot kohti seinää hän makasi kipeä pallo kurkussaan kunnes nukkui.

J aakko istui siinä punaisessa tuolissa, josta maali oli keskeltä lohjennut. Aarne katseli Jaakkoa, ja Jaakkokin katseli häntä. Jaakko oli katsellut koko ajan, kun Aarne oli keinunut oikein kovin ja laulanut »Jörö-Jukkaa, poika pörrötukkaa». Jaakkoa oli tietenkin harmittanut, kun Aarne oli istunut keinutuolissa ja keinunut kovasti. Ja olihan selvää, ettei Jaakko osannut Jöröjukkaakaan laulaa. Jöröjukkaa ei ollut muualla kuin siinä joululehdessä, jonka kannessa oli tähti ja pitkäpartaisia äijiä. Ne olivat paimenia, ne äijät, mutta se tähti oli joulutähti. Sen Jöröjukan oli äiti Aarnelle lukenut, ja Aarne oli osannut sen heti ulkoa. Äiti oli sanonut, että Aarne oli samanlainen pörrötukka kuin Jöröjukkakin. Mutta kun Aarne oli alkanut laulaa Jöröjukkaa, äiti oli sanonut, ettei se mikään laulu ollut, runo vain. Aarne oli laulanut silti, eikä äiti ollut puhunut enää mitään.

Aarne oli laulanut Jöröjukkaa Santaholman Ruusalle ja Alakorven Marjaanalle ja Nevanojan Juliukselle ja kaikille muillekin, jotka olivat käyneet Tapaninpäivänä ja pikkupyhinä. Vielä uutenavuotena ja loppiaisenakin hän oli laulanut. Jouluna hän ei ollut laulanut, kun jouluna ei ollut käynyt ketään. »Ei jouluna saa kylään mennä», oli isä sanonut Liisalle eikä päästänyt Liisaa Ruusurantaan, vaikka Liisa oli kuinka pyytänyt. Mutta Tapanina sitten kierrettiin kylää joulunkin edestä. »Nyt on päivä jo kukonaskelta pitempi», isä oli tokaissut Tapaninaamuna. »Kuinka kukonaskelta?» oli Aarne kysynyt, mutta isä oli murahtanut: »Et sinä sitä ymmärrä.» Eikä Aarne sitä ymmärtänytkään.

Santaholman Ruusa ja Alakorven Marjaana ja Nevanojan Julius ja ne muutkin olivat ihmetelleet, että Aarne muisti niin pitkän laulun. Mutta ei siinä mitään ihmeteltävää pitänyt olla, kun kerran äiti oli sen Aarnelle lukenut. Ja Santaholman Ruusa oli hihitellyt ja sopottanut:

»Niin se on tuo Aarne ihan juuri kuin siinä laulussa, niin se on tuo punainen tukka pystyssä. Mistä se lie tuommoisen perinytkin, kun ei teillä kummallakaan ole. Tokko on suvussakaan. Vai onko?»

Aarne vihasi Santaholman Ruusaa, koska Ruusa rupesi aina puhumaan hänen tukastaan, vaikka itse oli laiha koukkuseltä akankääkkä. Isäkin oli sanonut, että Ruusa oli kielikello ja kylänluuta.

Jaakko oli kääntynyt katselemaan ikkunasta, mutta vilkaisi silti tavan takaa salavihkaa Aarneen. Siinä koivun alla oli lumiukko, jonka Aarne oli suojapäivänä pystyttänyt Liisan kanssa. Nyt se oli jäätynyt niin kovaksi, ettei se rikkunut millään, ei potkimallakaan. Äiti oli kuitenkin murtanut siltä toisen käsivarren ottaessaan pois uuninluutansa.

Rantahaan talvitie tömisi ja narisi. Ruusurannan poika-Paavo toi renki-Paavon kanssa heinäkuormaa. Jaakko riensi ovelle, sanoi hiljaa hyvästi ja kurkotti lukon kahvaan. Isä auttoi hänet ulos. Keskeltä sulasta ruudusta Aarne näki Jaakon juoksevan kantavaa hankea liiterin taitse ohi rankaläjän rantahaan veräjälle. Poika-Paavo nosti hänet heinäkuorman päälle. Anturarautojen kireä kitinä pakkaslunta vasten alkoi uudelleen. Heinäkuorma hävisi, jäi jääkukkakenttää.

Isä lisäsi puita uuniin. Rätisten tuli tarttui tuohiin. Joukkoon joutunut kuusenhalko paukahteli. Valkoinen halkaisupuoli mustui, mutta sai hetkeä myöhemmin punaisen hehkun. Aarne keinui. Hän tunsi kasvoillaan valkean loimottavan lämmön.

»H yi, kuka noita syö. Merenpohjassa ne ovat ihmisten raadoista lihoneet.» Aarne säpsähti Molinskan äkkinäistä kiljahdusta.

»Niin se Karlssonin Iita minulle sanoi, mutta minä sanoin, että kyllä minä syön, ja söin myös. Ja kyllä söi Iitakin myöhemmin ja olisi syönyt varmasti enemmänkin, kun melkein nälkään kuoli.»

Molinska aloitti silakan syönnin aina samalla seremonialla, mutta Aarne hätkähti joka kerralla, kun Molinska ulvahti: Hyi kuka noita syö.

Liisa veti silakan hännästä lautaselleen ja matki: »Hyi, kuka noita syö.»

Aarne hihitti. »Kuka noita syö. Joku noita syö. Missä on se noita? Hyi.»

Molinska ärsyyntyi naurusta, vaikka ei olisi pilan sisältöä ymmärtänytkään. Hän vihasi lapsia, jotka herkästi vaistoten heijastivat vihan takaisin.

»Hävyttömät kakarat», Molinska menosi. »Ruokapöydässäkin tirskutaan ja käkätetään. Joutuisittepa Koivuniemeen niin kokisitte kuuhin. Kyllä käkätys loppuisi.»

»Vai kuuhin», Aarne venytteli suuttuneena. »Mikä se sellainen kuuhi on?»

»Suu poikki!» Isän möyskähdys jäykisti lasten kasvot. Molinskakin vaikeni vastahakoisesti.

Aarne iski kissankuvakylkisen kumipallonsa lattiaan niin, että se kimposi kattoon ja poukkoili perunakopalla kopeloivan Molinskan viereen.

»Tuollaisen kanssa tuossa paasaa. Kaikkea sitä kakaroille ostellaankin», Molinska kiivaili. He olivat kahden tuvassa, joten Molinskan kiukku oli tavallistakin hillittömämpää. Hän potkaisi pallon sängyn alle. Aarne ryömi noutamaan sen ja jatkoi leikkiään. Molinska tavoitti pallon ja heitti sen avoimesta ikkunasta apilapeltoon. Aarne säntäsi ulos. Kotvan etsittyään hän löysi pallon ja