Se kesä on mennyt

By Marko Tapio

Poika istuu tuvan ikkunan alla ja tekee vastoja. Hän on jo 28-vuotias mies, mutta aina vain poika vanhempiensa seurassa. Ainakin tässä ympäristössä. Hän pohtii, että hän olisi lapsi varmaan vielä heidän haudallaankin. Poika tarkastelee äitiään ja isäänsä suurella lämmöllä; kuinka isä kertoo aina saman jutun, kun he valmistavat vastoja. Kuinka äiti puolestaan kulkee paljain jaloin koivunlehtiä hiuksissaan ja ehdottaa, että he pelaisivat korttia. On kesä, ja poika tulee muistamaan tämän kesän ja vanhempiensa ääriviivat koko loppuelämänsä ajan."Se kesä on mennyt" on Marko Tapion kaunis romaani pojan ja vanhempien erityisestä suhteesta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 13, 2020
• ISBN: 9788726468502

Book preview

www.egmont.com

1. Vastanteko

Isä ja äiti olivat rappusilla ja katselivat kiikarilla Reippaalan Niemellä olevia hevosia. Sinne oli matkaa ainakin kaksi kilometriä ja koko tämä väli täynnä ilmaa. Pellolla oli harmaa lato, niin kaukana että se näytti tänne sokeripalan puolikkaan kokoiselta. Kaiken tämän valtavan alueen päällä oli ukkonen tulossa tänne päin kuin jokin räystään reuna.

– Minä en näe siellä mitään mutta arvaan että tuossa mustan kohdalla vähän matkaa ladosta se on, isä sanoi.

Kiikari oli äidillä. Hänen selässään mekkoon tarttuneena oli irrallisia koivun lehtiä ja koivunpihkaisia silmujen kuoria jotka lehden auetessa jäävät lehden kannan juureen. Lehtiä ja kuoria oli hänen tukassaan ja mekon kauluksen alla niskassa ja kädenselkämyksessä liimautuneena siihen. Kesä oli vielä niin nuori että koivun lehti oli tuore kuin vihreä kärpäspaperin palanen ja tarttui kiinni. Äiti antoi kiikarin isälle. Tämä katsoi. He seisoivat vieretysten. Kummastakin näkyi puolikas oviaukosta sisälle. Äiti oli paljasjaloin, hänen kantapäänsä olivat paljosta avojaloin kulkemisesta levinneet niin kuin niitä olisi taottu. Kiikari oli isällä.

– Katoppas, niin on, isä sanoi. – Se on Orpo.

Poika ajatteli että vanhan Vihtorin eläessä Reippaalassa oli Hunttu-niminen hevonen. Se oli yksi niistä harvinaisista hevosten nimistä joita hän tiesi. Kerran isä möi Karhiselle orivarsan jonka nimi oli Läkytin. Rahaa antaessaan Karhinen oli kysynyt hevosen nimeä ja kun isä sanoi Karhinen oli hämmästynyt niin että kysyi uudestaan. »Läkytin?» Vielä vuosien päästä Karhinen puhui tästä kaupasta. »Minulla on ollut satoja ja tuhansia hevosia elämäni aikana mutta ei yhtään Läkytintä.» Isä pani kiikaria porstuan naulaan. Hänellä oli mustat verryttelyhousut ja vaaleansininen paita jonka toisessa hihassa ei ollut kalvosimennappia, se oli halki kyynärpäähän asti ja heilui irrallaan kävellessä. Isällä oli päässään alun perin ruskea mutta nyt harmaaksi päivettynyt samettilakki. Ennen uitossa ollessaan hän piti aina lippalakkia niin syvällä silmillä nähdäkseen lipan ali järvelle auringonkilotuksen keskellä että hän löi päänsä joka paikkaan, oksiin ja ovenkamanoihin, joka oli lippaa ylempänä. Hän oli tulossa tupaan. Äiti tuli edellä.

Tullessaan tupaan äiti sanoi:

– Arvatkaa kuinka paljon vastoja tuosta kasasta tulee.

– Viisikymmentä, isä sanoi.

– Jokaisen on arvattava, äiti sanoi.

Poika istui tuvan ikkunan alla ja teki vastoja. Hän oli jo 28-vuotias mies mutta aina vain poika näiden kahden seurassa. Ainakin tässä ympäristössä. Hän huomasi sen ja ajatteli että hän olisi sitä varmaan vielä heidän haudallaankin. Lehdeskasa täytti niin koko lattian että tuvassa täytyi kulkea seinävieriä. Isä istui nojatuoliin radion luo. Isä istui heillä aina siinä tuolissa eikä siinä kukaan muu istunutkaan. Äiti meni ensin toisen huoneen läpi keittiöön ja tuli sitten ja istui uunin luo tuolille. Kaikki tekivät vastoja. Äidistä lähti sellainen tuntu aivan kuin haju että jostakin syystä tiesi hänellä olleen kiire äsken. Hän oli niin kiireetön että tuo tuntu moninkertaistui ja häntä katsoessa tuntui siltä kuin hän yhä koko ajan olisi vilkunut taivaalle vaikka hän katsoi vain käsiinsä ja vastaksiin. Poika ajatteli että äiti oli ollut jäämässä ukonilman jalkoihin, siitä se johtui. Äidin tukka oli sekaisin ja harmaa ja siinä oli yhä irronneita lehtiä kuin roskia. Se lehti joka oli liimautunut kädenselkämykseen oli siinä yhä vaan. Poika ajatteli että se oli siinä luontevasti niin kuin maamiehen käsissä on multaa kun hän juo kahvia perunapellolla kesken kaivun. Hän ottaa savisella kädellä sokeria ja vehnästä ja kupin käteensä. Oikea maamies ei koskaan pese käsiään kahvitauolla perunapellolla. Kun katsoo häntä näkee ettei se haittaa häntä yhtään hiukkaa, eikä mikään ole sen luonnollisemman näköistä. Sellainen kuiva multa käsissä voi repiä jonkun selkäpiitä joka ei ole siihen tottunut. Tuo koivunlehti oli juuri sillä tavalla äidin kädenselkämyksessä. Hän ei pyyhkäissyt sitä pois. Se osoittaa täysin tasapainoista ihmistä, poika ajatteli. Äidillä oli päällään hyvin vaalean ruskea mekko. Päivänpaiste oli sen niin kuin isän takinkin kauttaaltaan haalistanut. Äidillä oli kotona ollessa aina esiliina. Lehdeskasa tuoksui voimakkaasti ja äitelästi, sillä tavalla tunteikkaasti kuin koivun lehti tuoksuu jos sitä rusentaa, ja jos sen tekee ja haistaa sitä voi kuvitella näkevänsä metsän sisustan, puiden välit, mättäät ja kannot ja kusiaispesät sadan metrin säteellä joka suuntaan ja kuulla satojen lintujen olevan äänessä yhtä aikaa vaikka istuu tällä tavalla tuvassa ja tekee vastoja. Ulkona oli ukkonen jo nousemassa. Mistähän senkin tietää jo kauan ennen vaikkei pilveä vielä näkyisikään, poika ajatteli. Sen tietää.

– Minulla on oma pannantekotapa, poika sanoi.

– Se on huono tapa, kyllä minä sen tunnen, äiti sanoi.

– Miten niin.

– Millä sinä sitä kiristät kun vasta kutistuu kuivuessa.

Hän teki pannan siten että kiersi pantavitsan latvalla vastan tyven kireälle ja pisti sitten varvun paksun pään kahdesta kohdasta vastantyven läpi, kerran pannan kummaltakin puolelta. Oikea vastanpanta oli pyöreä kierretty rengas. Vispilänpanta oli samanlainen mutta kuorittu ja vispilän varvut pantiin pantaan kahdessa nipussa tyvet vastakkain ja panta väännettiin kahdeksaiselle, siihen tehtiin vielä toinen panta joka piti sen niin. Varpuluudassa taas oli aivan oma pantansa, poika ajatteli. Se oli kaksiosainen. Jos joku teki jollekulle lahjaksi vastan hän teki siihen varpuluudan kaksinkertaisen pannan ja lenkin josta sen sai ripustaa saunan naulaan. Laadun saunalla hän oli joskus nähnyt sellaisia. Ukkonen oli nousemassa päälle etelästä. Se tuli siltä suunnalta aina kova.

– Nämä on hyvänhajuisia vastoja. Ne on sieltä nevan reunasta, äiti sanoi.

Ulkona pimeni aivan selvästi vaikka oli päiväsydän. Ovi oli auki ulos asti ja poika katsoi siitä tuvan ja porstuan läpi sitä maisemaa jossa oli Reippaalan Niemen heinälato ja hevonen. Koko näkymä muistutti yötä paitsi että oli hiostavaa. Oli aivan tyyni ja hämärän vuoksi puut näyttivät mustilta. Lehtikään ei liikahtanut eikä ketään ollut missään.

– Kyllä se nousee nyt päälle, isä sanoi.

Hän lähti ja kävi vääntämässä sähkömittarin sulakkeet irti. Se tehtiin heillä aina, poika ajatteli. Hän tiesi niistä äänistä jotka toisesta huoneesta kuuli että isä pani ne pystyyn mittarin päälle. Mittari oli niin korkealla että piti nousta tuolille ennen kuin ylti siihen. Äidin täytyi nostaa tuolin päälle vielä jakkara. Kerran äiti oli pudonnut sieltä jakkaroineen. Jakkaran yksi jalka ei ollut tuolilla. Äiti oli pudonnut ensin kukan ja sitten kukkajalkana olleen puupölkyn päälle ja vienyt ne mennessään ja siitä pöydälle ja vienyt pöydältä mennessään kaiken mitä sillä oli ja päätynyt lattialle. Poika oli juossut juuri silloin kotiin sateesta märkänä. Äidillä oli kädessään särkynyt kukka. Äiti keräsi kukkaruukun palaset, liimasi ne ikkunapaperilla yhteen, keräsi mullan siihen ja pani särkyneen kukan tyngän multaan. Koko ajan hän itki ääneti. Omituista oli että hän itki kukkaa eikä sitä että häneen oli sattunut. Ei koskaan sitä. Ei nytkään vaikka hänen käsivarsiinsa myöhemmin nousi kämmenen kokoisia mustelmia. Äiti putosi usein jostakin. Kerran hän putosi navetan ylisiltä laipion läpi talliin talikko kädessä ja selkäkoppa selässä. Äiti puhui siitä sitten ja nauroi kädet polvilla miten säikähtynyt hevonen oli kun hän putosi sen selkään ennen kuin putosi maahan. Talli oli sen näköinen kuin siihen olisi osunut pommi kun mentiin katsomaan. Hullunkurisinta oli että äiti oli pieni ja hento ja kevyt. Nyt ukkonen jyrisi jo kovasti. Isä oli rappusilla katsomassa. Poika ja äiti tekivät vastoja. Äidissä oli yhä se sävy että hänellä oli ollut jokin kiire vähän ennen tätä.

– Kato sinä miten sataa, äiti sanoi.

Isä tuli sisälle.

– Siellä rupesi satamaan kovasti.

– Missähän lehmät on, äiti sanoi.

Koira tuli sisään isän mukana. Sen kieli oli ulkona hermostuksesta ja se vapisi kauttaaltaan. Se oli terrieri eikä pelännyt tässä maailmassa mitään muuta kuin ukkosta. Ei jumalauta mitään muuta kuin ukkosta, poika ajatteli. Siinä se oli samanlainen kuin äiti. Ulkona satoi niin että maa jymisi.

– Jäi kenkäni sinne ladon eteen. En uskaltanut pitää jalassa kun takkavitsa oli niin raskas. Pelkäsin menee nilkkani nurin, äiti sanoi.

Poika muisti miten he olivat isän kanssa odottaneet äitiä kun näkivät että ukkonen nousi. »Missähän Lankkana on kun ei jo kuulu», isä sanoi. Isä oli kertonut että hänen isänsä sanoi hänen äitiään leikillä Lankkanaksi. Silloin juuri he näkivät että äiti pullahti ulos metsästä tien kohdalta. Samasta kohdasta josta uistimen syönyt lehmä oli mennyt metsään kun eläinlääkäri oli ottanut uistimen sen kurkusta ja miehet päästäneet sen menemään. Eläinlääkärin nimi oli Utela. Siitä oli ainakin 15 vuotta, ja nyt äiti tuli samasta kohdasta metsästä. Äidillä oli ollut lehdeskantamus takkavitsassa selässä. Se oli niin suuri että oikeastaan näytti siltä kuin vastaskantamus olisi kävellyt metsästä yksinään, äidistä näkyi vain jalat. »Jo tulee», poika oli sanonut. »Katsopas tuonne.» Isä oli nauranut näylle. »Se akka ei sotkeennu lillukanvarsiin», isä sanoi. Äiti heitti takan selästään liiterin edessä, he menivät katsomaan, äiti oli kantamisesta kokonaan irtonaisten koivunlehtien ja silmunroskien peitossa. »Siinä on vastantekoaineita», äiti sanoi. Hän nauroi iloisesti urotyönsä johdosta. Isä meni ja nosti takkavitsaa vitsaksen varresta. Hän nauroi samalla tavalla kuin äiti. »Tuleppas koettamaan», hän sanoi pojalle. Poika nosti. Sitten hän katsoi äitiä ja kaikki nauroivat. Kantamus painoi ainakin sata kiloa ja äiti oli hyvinkin pienikokoinen ja sirorakenteinen ja hyvin naisellinen hiljainen ihminen. Takkavitsaksen äiti oli vääntänyt asiaan kuuluvasti. Nevalta oli matkaa 800 metriä jyrkkää ja kivistä alamäkeä. »Mitä sinä meinasit», isä sanoi ja nauroi yhä. Äiti vain nauroi. Hän pyyhki hikeä esiliinaan. Sitten isä kantoi kantamuksen tupaan. Se ei ollut mahtua ovesta. Silloin ukkonen oli vasta näkyvissä kaukana ja vain jytisi siellä vaimeasti.

Nyt he tekivät siitä vastoja. Ulkona satoi. Kukaan ei puhunut.

– Muistanpa aikoja jolloin haettiin Härkäkallion notkosta vastaksia, isä ja Karhisen Jussi ja Kajaanin Jussi ja minä, isä puhui.

Isä puhui aina tämän saman jutun joka kerta kun heillä tehtiin vastoja, poika ajatteli. Se oli kuin jouluevankeliumi. Vastanteko oli semmoinen asia että sitä ei voinut verrata mihinkään muuhun. Että äiti toi vastastakan oli samaa kuin isä toi joulukuusen. Kaikki keitä kotona oli jättivät muut asiansa olivatpa ne mitä tahansa ja tulivat tekemään vastoja. Se oli sitten niin täynnä tunnelmaa ettei tarvinnut puhua mitään. Poika ei tiennyt miten se sellaiseksi oli tullut.

Isä puhui koko ajan vanhaa vastantekojuttua:

– Karhinen rupesi laulamaan mitään puhumatta: »Nyt minä laulan sen viimmesen veisun, kun Rasputiini teki Moskovan-reisun . .» Se istui lehdeskasassa kaulaansa myöten. Se oli mukava mies.

Isä lauloi jutun sen kohdan jossa laulu oli ja matki laulaessaan Karhisen ääntä.

– Tuommonen sade jo vähän kastelee, äiti sanoi.

– Se kulkee hitaasti tuommonen pilvi, isä sanoi.

»Vieläköhän ylähällä rasputusta jatkuu, Me toivotamme hänelle nyt onnellista matkaa, Kun moni häntä kaiholla kaipailee, Moni orpolapsia heijailee.» Isä lauloi.

– Joko se Yrjö tuli, isä sanoi sitten. – Ei se kauan viipynyt.

Yrjö ajoi autolla pihaan. Satoi kovasti. Hän tankosi pitkän aikaa lähteäkseen autosta sateeseen. Äiti ja poika katsoivat ikkunasta. Yrjö nauroi. Sitten se tormasi sateeseen tavarat kainalossa. Auton ovi meni kiinni kun hän oli jo puolivälissä pihaa vaikka hän löi sen jo lähtiessään menemään.

Yrjö tuli tupaan.

– Mitäs se nainen siinä televisiossa sanoi, että: maanantaina lihapullia, tiistaina palapaistia, keskiviikkona tillilihaa, Yrjö sanoi.

Hän nauroi mennessään. Hänen naamansa ja paidanselkänsä ja rintamuksensa ja käsivartensa ja housunpolvensa olivat märät. Hänellä oli samanlainen valmishernekeittopurkki kainalossa kuin se jota televisiossa oli mainostettu.

– Eikö perkele ostanut niitä kalliita purkkeja, äiti sanoi.

Isä nauroi ääneen. Isä ja poika ja Yrjö olivat sopineet edeltä käsin että Yrjö tuo kirkolta. Äiti oli pyytänyt tuomaan herneitä ja lihaa.

– Tuokin se on niitä yllyttämässä, äiti sanoi isälle.

Isä vain nauroi. Äiti oli tavattomasti mielissään.

– Siinä on teille koko päiväksi työtä, Yrjö sanoi.

Hän vaihtoi paitaa. Vesi juoksi tukasta silmille.

– Sinä tulet auttamaan, äiti sanoi.

Yrjö istui vanhan voimalaitoksen tammiparrun pätkästä tehdylle tuolille ja rupesi tekemään vastoja. Tammiparrun pätkä oli niin isosta puusta vestämällä tehty hirsi että siitä tuli penkki sellaisenaan kun se oli lattialla seinävieressä syrjällään. Eräänä keväänä tulva oli tullut niin äkkiä että pato jäi aukaisematta ja vesi painoi kaksi tuollaista parrua poikki. Tulva nousi tässä väylässä kaksi ja puoli metriä muutamassa päivässä. Salama löi yhtenään ulkona, näytti siltä kuin niitä olisi ollut monta peräkkäin.

– Kohta paukahtaa, poika sanoi.

– Jokohan äiti lähtee, Yrjö sanoi.

– En tiedä, äiti sanoi.

Mutta jyrähdys oli vain vaisua jyminää. Purkaus tapahtui pilvissä eikä lyönyt maahan. Kaikki tämän kesän ukkoset olivat olleet samanlaisia. Toissa kesänä, poika