Kolmetoista mehiläistä

By Marko Tapio

Tampere 1960-luvulla. Nuorella miehellä on aivan erityinen suunnitelma – hän haaveilee täydellisen rikoksen toteuttamisesta. Rikokseksi valikoituu pankkiryöstö. Täysin yksin ryöstöä ei kuitenkaan voi toteuttaa, vaan mies tarvitsee rikoskumppanin. Kumppani löytyy yllättäen hyvin läheltä, ja niin miehen isä sotkeutuu poikansa rikolliseen toimintaan. Ja mehiläiset – myös niillä on osansa rikoksessa..."Kolmetoista mehiläistä" on Marko Tapion jännittävä dekkari, joka kuvaa rikoksen suunnittelun lisäksi 1960-luvun Tamperetta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726468496

Book preview

www.egmont.com

1

Minun on pyydettävä anteeksi Tampereelta ja tamperelaisilta, että olen tullut tänne, ajattelin itsekseni.

Istuin parhaillaan autossa Hämeenkadun ja toisen pienemmän kadun kulmassa melkein sillan pielessä rautatieasemalta katsoen Hämeenkadun oikealla puolella ja tarkkailin liikennettä. Noita ihmisiä, joilta, niin kuin tosiaan tulin siinä ajatelleeksi, minun oli pyydettävä anteeksi, ja edessäni olevaa siltaa ja sillan alapuolella suvantoa reunustavaa teollisuusaluetta, joka tässä keväässä näytti ruusunpunaiselta, vaikka oli punatiilestä. Sillan kaiteilla seisoivat Wäinö Aaltosen veistokset, neljä ihmishahmoa — mitkä niiden nimet olivatkaan. Muistaakseni niillä oli nimet. Kauniit työt joka tapauksessa, tehdyt kauan ennen sitä aikaa, jolloin suuri mestari maineensa huipulla alkoi rappeutua. Sillan takana Hämeenkatu eteni leveänä ja avarana, omituinen sininen suurkaupungin utu yläpuolellaan. Katu oli täynnä ihmisiä ja ajoneuvoja, jalkakäytävien puut puhkeamassa lehteen. Katsoin sinne ja kaukana näin Hämeenpuiston alun pölyisessä valossa…

Pariisin yläpuolella olin nähnyt samanlaisen sinisen udun. Ajattelin, että sen muodosti ehkä kuumentuvasta kaupungista nousevien ilmavirtojen viemä liikenteen tomu. Yhden osan tehtaitten savu. Ja yhden ilman kosteus. Sinänsä mustia tai likaisia hiukkasia, jotka tavaton avaruudesta tulevan valon määrä sai näyttämään siniseltä. No, mitämaks: kaikki näyttää siniseltä ja ruusunpunaiselta, jos ihminen on onnellinen, ajattelin. Sitä paitsi sielläkin oli silloin kevät — niin kuin Tampereella nyt.

Niin, en tiedä miksi siten oli, mutta tämä kaupunki, Tampere, oli aina miellyttänyt minua. Ei sinänsä mikään kummallinen käsitys tietysti. Ihmeellinen se oli vain siksi, etten koskaan tätä ennen ollut täällä käynyt. Se taas, että näin oli, siis etten ollut täällä käynyt, oli toisaalta tärkeä edellytys sille mitä varten nyt olin tullut… Mutta siihen tulen kohta… Olin sanomassa, että Tampere miellytti minua —ja että olisin tehnyt sen, mikä minulla oli suoritettavana, mieluummin muualla eikä Tampereella, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta se ei ollut… Tämä miellyttävyyden vaikutelma oli kaukaa tehty havainto, joka perustui kaupungin maineeseen: edistyvä, ennakkoluuloton kaupunki. Kun nyt olin täällä, se näkyi kaikkialla.

Leveät kadut, suuret keskellä kaupunkia olevat puistot, jotka oli uskallettu jättää rakentamatta — eräs puistoista oli vanha miellyttävä hautausmaa käytävien välissä olevine risteineen ja hautakivineen — kirkot, tuollaiset sillankaiteilla olevat veistokset, kukkivat sireenit ja vanhat omenapuut sopusoinnussa uudenaikaisten talojen kanssa. Vanhat tamperelaiset, joilla joka päivä oli tämä kaikki ympärillään, eivät ehkä tulleet ajatelleeksi, mistä kaikki oikeastaan johtui. Se johtui siitä ja tehtaista. Mutta kauempana sen takana oli ennakkoluulottomuus, joka on yhtä kuin vähän kaukonäköisyyttä, vähän suurpiirteisyyttä, vähän ymmärrystä ja hyvää makua ja loppu uskallusta — kun samanaikaisesti jossakin muualla nukkavieruissa pikkukaupungeissa kolmen markan suutarit tekivät aina vain kuuden markan vahinkojaan.

Olin tutustunut Tampereeseen siten kuin nykyään on mahdollista hankkia jokseenkin perusteelliset tiedot ilman, että on välttämätöntä olla itse paikan päällä. Näin yleensä tehdäänkin. Meillä on henkilökohtainen edustajamme paikalla, hän tekee varsinaisen suunnittelutyön: keksii kohteen, hankkii tarvittavat tiedot, piirrokset, laskelmat — sanalla sanoen tekee koko valmistavan työn. Tämän jälkeen on varsinaisen toteutuksen vuoro —ja siihen tarvitaan minua itseäni.

Jos sallitte, vielä vähän niistä periaatteista, joita tässä omalaatuisessa maailmassa, ns. »yrittäjämaailmassa» noudatetaan. Tämä on nimittäin mielenkiintoinen asia.

On ihmisiä, jotka eivät — älyltään tai kyvyiltään — näytä mitenkään eroavan muista, ja kuitenkin: he ovat juuri niitä, joita tarkoitan —johtajia, toteuttajia. Heitä on kaikilla aloilla, valtiollisessa elämässä, puoluepolitiikassa, liikemaailmassa. Jos keskustelette sellaisen henkilön kanssa ette huomaa mitään erikoista. He eivät — näin minä oletan — useimmiten edes ymmärrä kaikkea asiasta, jota he johtavat. Heillä on asiantuntijansa, ja he kysyvät: miten tämä tai tuo asia on. Asiantuntija vastaa. Heillä ei aina ole edes sitä ideaa, jonka he panevat pystyyn, yhtäkkiä ja yllättäen, hämmästyttäen liikkeen älykkyydellä kaikki muut. Mutta heillä on eräs ominaisuus: toisten puhuessa ja puhuessa suunnitelmistaan nämä näkevät ohiliitävän idean, kuin lepattavan perhosen, ja he toteuttavat sen.

Heidän kykynsä on se, että he kaikkien haaveilevien ja suunnittelevien ihmisten keskellä näkevät heti, mikä voidaan toteuttaa ja mitä ei voida. Ja tämä on ihmisten ominaisuuksista eräs ihmeellisimpiä.

Tähän kykyyn täytyy menestyäkseen —ja jos toisaalta lähestymme asiaa, josta minun tulossani Tampereelle on kysymys — liittyä eräs toinen. Tai ainakin eräs — niitähän voi olla vielä muitakin. Se on se, että vaikka tämä ihminen toteutuksensa tapahtumapaikalle tullessaan huomaa, mitä hän on tekemässä: että hän toisin sanoen joutuu karkeasti kulkemaan toisten ihmisten etujen ylitse, aiheuttamaan surua, harmeja, jopa toisten ihmisten tuhoutumisen hän ei käänny takaisin ja mene pois, vaan hän jatkaa. Hän päästää tajuunsa yhden vaistomaisen repliikin: minun on pyydettävä anteeksi sitä, että olen tänne tullut.

Sen jälkeen hän jatkaa toimintaansa ajattelematta enää koko asiaa, ja ihmiset saavat hämmästyksekseen nähdä, miten jostakin, josta he itsekin ovat unelmoineet — joista jostakin maailman kaikki ihmiset unelmoivat — mutta ovat pitäneet sitä mahdottomana tai hienotunteisuussyistä liian karkeana, on yhtäkkiä tehty totta.

Voidaan sanoa esimerkiksi, että ilman tätä käsitystä Tammerkoskessa ei olisi voimalaitosta. Kosken rannalla olisi yhä pieni punainen mökki, joka siinä vanhojen ihmisten puheitten mukaan oli ollut ja jonka ympäristöputama oli luonnonkauneimpia paikkoja mitä voidaan löytää. Nyt sen paikalla on koko Tampere.

Vanhan ajattelutavan mukaan hän on eräänlainen yli-ihminen. Kehittyvässä maailmassa se voi olla vaarallinen käsitys. Mutta on olemassa toinen käsitystapa, nykyaikaisempi, moderni ja tulevaisuutta ajatellen realistinen, joka ajattelee: tämä ajattelutapa kuuluu meidän maailmankuvaamme. Valitettavaa tai ei, se ei kuulu tähän — — —

— Minun on pyydettävä anteeksi Tampereelta ja tamperelaisilta, että olen tänne tullut.

Siinähän minä olin.

Olin istunut tässä samassa paikassa tunnin ihmisten mennessä ohitseni joka puolelta. Olin kuin mikäkin kivi koskessa. Ei silti, nautin siitä. Nautin siitä, mitä näin, pelkästään näkynä. Toiseksi nautin siitä turvallisuutena: ajattelin, että jos ihmisiä olisi vähemmän, he alkaisivat heti ihmetellä, miksi minä siinä olin. Mitä vähemmän heitä olisi, sitä enemmän he kiinnittäisivät huomiota. Jos heitä koko tällä kadulla olisi vain yksi ainoa, se alkaisi tuijottaa minua jo kolmen korttelin päästä tullessaan, kävelisi ja koko ajan se katsoisi ja sitten se sanoisi päivää ja tulisi luo ja antaisi kättä, ventovieras ihminen, puhuisi vähän ilmoista ja kysyisi kuka ja mikä minä olin ja mitä tekemistä minulla siinä oli.

No niin, liikkeellä oli kuitenkin paljon väkeä. Mitään sellaista ei voinut tapahtua.

Tunsin ihmiset tässä suhteessa ja todellakin myös nautin näkemästäni.

Sen sijaan oli olemassa toinen vaara, jonka myönsin.

Enkä vain myöntänyt vaan olin varma, että tapahtuisi, kuten pelkäsin, jos joutuisin viipymään tässä riittävän kauan. Tämänkin olin päätellyt tietyn ihmistuntemuksen perusteella. Voitte päätellä aina, että sen minkä itse tekisitte, tekee varmasti toinenkin. Siinä koko salaisuus.

Tämä asia oli se auto, jossa olin odottamassa. Olin harkinnut pitkään tullako tähän autolla vaiko jalan. Mutta ajattelin, että jos joudun seisoskelemaan tässä kauankin, joku voi tuntea minut. Ei ole olemassakaan niin vierasta kaupunkia, etteikö siellä pitemmän päälle ole joku, joka on tullut sinne sieltä mistä tekin ja tuntee. Niinpä minä siis otin auton. Koko ajan pidin tummia laseja silmilläni.

Mutta auto oli liian hieno ja erikoinen. Se oli Saab. Saab Sport, nimenomaan. Olin joutunut ostamaan suoritettavanani olevan tehtävän vuoksi auton, jonka ominaisuuksiin minun täytyi voida luottaa mitä moninaisimmissa olosuhteissa ehdottoman varmasti. No niin, totuus on, että missä tahansa menette automiesten luo ja esitätte, mitä te autolta haluatte, niin ennen pitkää astuu esiin öljyinen mies,joka sen sanoo: Saab. Menkää jollekin huoltoasemalle ja kokeilkaa. Mitä enemmän ilmaisette autolta vaativanne sitä varmemmin se tulee, jollette aseta vaatimuksellenne tulitikkulaatikon hintaa.

Mutta auto oli liian hieno ja liian kuuluisa. Tiesin sen ostaessani, mutta toisaalta minun täytyi voida luottaa siihen kuin omaan itseeni sitten kun se aika tulisi. Kun sanoin »liian hieno» en tarkoita, että Saab olisi jotakin sellaista »amerikkalaisittain». Se on päin vastoin hyvinkin yksinkertainen. Mutta se on kaunis. Ei päästä mihinkään siitä että se erottuu. Yritin peittää tätä puolta ja ostin sen harmaana, sen jälkeen vielä rapasin sen huonoilla teillä yltä ja päältä. Sellaisena se nyt oli.

Siitä huolimatta olin varma, että joku tulee juttusille ennen pitkää. On aivan varmaa, että joku tulee, ajattelin. Siinä on samanlainen varmuus kuin siinä jos laskee syötetyn ongenkoukun veteen, jossa on kalaa: vaikka se on missä tahansa, ruohikossa tai kaislikossa tai kortteikossa taikka keskellä selkää niin parin tunnin aikana siinä käy joku. Helvetinmoinen juttu, sen ajatteleminen voisi tehdä vaikka hulluksi. Huomasin koko tämän asian vasta nyt. Joku tulee, siitä olin nyt jo varma. Jos minä vain viivyn tässä. Se, joka tulee, on erikoismies. Se on automies. Se ei ole kuka tahansa. Se johtuu tästä autosta ja siitä, että se on sellaisessa maineessa. Joku tulee ja kysyy taas kuka ja mikä minä olin ja mitä tekemistä minulla siinä oli.

Koko ajan liikenne humisi ympärilläni — — —

Sitten näin, miten taivaalle syntyi valkoinen, ohut, kiemurainen savuviiva. Taivas oli melkein heleän sininen. Kumarruin eteenpäin ja kykenin näkemään tuulilasista lentokoneen, joka teki savujuovaa. Lentokone näytti pieneltä pisteeltä.

— Missähän niillä on täällä sotilaslentokenttä.

Kiemura oli mahallaan olevan 8-numeron muotoinen. Sitten siitä tuli &. Katsoin koko ajan.

Sitten savujuova katkesi.

Katsoin taas eteeni.

Niin. Minä siis odotin tässä isääni. En tiennyt aivan tarkkaan aikaa, jolloin hän tulisi. Hän oli arvellut sen tapahtuvan 12.30—13.30 välillä. Tiesin hänen tulevan joko suoraan edestäni Hatanpään valtatieltä tai sillan yli ja varmistin odottaessani joka ainoan poliisin, joka kulki näistä suunnista. Myös toisesta suunnasta tulevat. Takaapäin ei kuitenkaan tullut ketään. Sen sijaan kaksi poliisia tuli sillan tuonpuoleista jalkakäytävää. He tulivat yhdessä ja juttelivat keskenään. Mutta he menivät pysähtymättä asemalle päin kadun toisella puolella. Muita ei tullut ja minä jatkoin odottamistani.

Joka tapauksessa, ajattelin. Nuo on otettava huomioon.

Ne, jotka tuntevat Tamperetta, tietävät siis, missä paikassa olin ja mitä ympärilläni olevassa näkymässä oli. Koska kaikki eivät tunne, kuvaan sitä hiukan.

Oikealla puolellani oli taksiasema. Se oli pienen korokkeen takana saman pienemmän Koskikadun suussa, joka Hämeenkadun tuolla puolen vastapäätä minua jatkui Hatanpään valtatienä. Olin tuon korokkeen toisella puolella siten pysäköineenä, että auton suunta oli Hämeenkadulle.

Edelleen. Taksista etuoikeaan näkymässä oli Hämeensilta kaiteilla olevine patsaineen. Sen ja taksiaseman välissä oli puita ja pyöreä kioski. Sillan edustalla keskellä katua oli sähköpylväs, joka toimi liikenteenjakajana. Koko sillan tämänpuoleinen pää muodosti vaarallisen näköisen liikenneristeyksen. Kadun takana oli samanlainen liikennekoroke kuin tällä puolenkin. Siinä oli päällekkäin neljä tienviittaa: 3 Helsinki, sen alla: 9 jyväskylä, 3 Hämeenlinna ja 12 lahti — kaikki ohjasivat sillalta tultaessa oikeaan Hatanpään valtatielle.

Koska mikään seuraavassa ei ole merkityksetöntä kuvaan sitä