Noitarovio: -

By Kari Nenonen

Kuuden pelottavan kauhunovellin kokoelma ihanan hirveältä 80-luvulta.Ruumisarkkujen kysyntä nousee räjähdysmaisesti, mutta hautajaisia ei järjestetä sen enempää kuin ennenkään. Helsinkiläinen juppipariskunta joutuu auto-onnettomuuteen matkalla Pohjois-Karjalaan ja kokee korpikauhua hirveimmillään. Herman Blindlemon hautoo kaunaa vaimonsa uskottomuudesta yli 170 vuotta, ja näkee samalla etäältä kaikkien maapallon uhkakuvien toteutuvan. Mies hankkii lemmikikseen myrkkyhämähäkin ja alkaa tuntea outoa vetoa siihen. Perhe pakenee videotronikypärien mahdollistamaan unelmaelämään mutanttien ahmiessa kaduilla lasten ruumiita. Suomalaisen kauhun kuninkaan Kari Nenosen novelleista ei toimintaa ja raakoja käänteitä puutu. Zombeja, vampyyrejä, noitia, scifiä: taattua kasarikauhua!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788728501573

Book preview

Noitarovio

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1988, 2023 Kari Nenonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728501573

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Jokainen rakentaa oman noitarovionsa — rovioaineksia on runsaasti saatavilla ja ne ovat ilmaisia.

Sisälläni on hulluuden siemen;

tiiviisti hauraaseen kuoreen pakkautunut maailma

kvanttivaahtoa ja neutrinotodellisuutta,

vanhoja satuja ja enkelinpölyä.

Odotan kuoren murtuvan.

Odotan ja pelkään.

Odotan ja toivon.

Verta käsiini.

Saatanan jääkylmää siementä

lapsenuskoni pergamenttikohtuun.

Niin kuin tyhjä talo

pimeässä lumimaisemassa

odottaa yövieraita.

Valot loistaen,

tuli takassa räiskyen.

Tai niin kuin vanha maho nauta

kolean syysaamun hämärässä

vanhan punatiilisen teurastamon pihassa

odottaa vuoroaan

sieraimet mykästä, alistuneesta kauhusta väristen.

RUUMISARKKUBOOMI

Minulla olisi työni vuoksi ollut varsin hyvät mahdollisuudet päästä selville ruumisarkkuboomin todellisesta luonteesta jo silloin kun se oli vielä varsin tuore ja alkuvaiheessaan. Tarkoitan päästä siitä selville ulkopuolisena. Mutta valitettavasti pelkkä mahdollisuus ei riittänyt; jotta olisin käsittänyt mistä todella oli kyse, olisi minulta vaadittu aivan erilaista tapaa ajatella ja suhtautua asioihin kuin minulla oli.

Olin — ja olen edelleenkin — hautausurakoitsijan apulainen. En usko että tämä olisi kovinkaan sopiva työ liiallisella mielikuvituksella varustetulle henkilölle, mitä minä en tosiaankaan ole. Taikauskoinen en ole hiukkaakaan. Tai siis en ollut. En tiedä olenko sitä oikeastaan vieläkään: otanpahan vain tosiasiat tosiasioina — uskomattomatkin tosiasiat — sen jälkeen kun olen ne tosiasioiksi havainnut.

Pyydän anteeksi selittelevää monisanaisuuttani. En ole kovinkaan tottunut kirjoittaja. Ja silti minulla on tarve hieman selittää ennen kuin menen itse asiaan. Koska en halua että te pidätte minua mielenvikaisena. Kukapa haluaisi? No jaa, voisin silti lyödä saavillisesta vetoa että te ette uskoisi minua vaikka minä yrittäisin olla kuinka asiallinen ja looginen ja tervejärkisen oloinen. Eihän kukaan sellaiseen enää nykyään usko — ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Ja sen jälkeenhän se ei enää olekaan uskon asia. Mutta jos tapahtumat etenevät tätä vauhtia ja ruumisarkkuboomi voimistuu kuten nykyisin tapahtuu — niin ei tarvitse olla kovinkaan taitava matemaatikko pystyäkseen päättelemään, että se osuu jokaisen kohdalle ennemmin tai myöhemmin. Mutta mitä sen jälkeen kun se on osunut kaikkien kohdalle? Ainoastaan se minua oikeastaan varsinaisesti tässä jutussa huolestuttaakin…

Jonkun olisi tehtävä jotakin ennen sitä; se olisi ehdottomasti elintärkeää meidän kaikkien kannalta. Sillä jos tämä boomi saa jatkua tällaisena niin meikäläisiltä loppuu pian leipä.

Muistan hyvin ensimmäisen kohdalleni sattuneen tapauksen. Se oli myös ensimmäinen tapaus koko meidän toimistossamme, joten asia eli ruumisarkkuboomi kuten me sitä kollegoitten kesken rupesimme nimittämään, oli silloin varsin alkuvaiheessaan. Siitä on nyt melkein puoli vuotta. Päivystin yksin toimistossa sen puhelun tullessa; Urho Jalkanen, toimiston omistaja ja Matti Kivinen, toinen apulainen, olivat Meilahden sairaalassa noutamassa ruumista krematorion kappeliin, missä olisi seuraavana aamuna ruumiinsiunaustilaisuus. Siihen aikaan tein vielä päivävuoroja — nykyisin pelkkiä yövuoroja. Se oli marraskuun loppua ja perjantai ja ulkona satoi räntää.

En olisi halunnut vastata, koska työvuoroni päättyisi vajaan tunnin kuluttua ja pelkäsin että kyseessä olisi jokin väkivaltatoimiston noutokeikka, mikä tietäisi ylitöitä ja sotkisi iltasuunnitelmani. Tartuin kuitenkin kuulokkeeseen puhelimen hälytettyä muutaman kerran sillä pohjimmiltani olin hyvin velvollisuudentuntoinen ihminen.

— Jalkasen hautaustoimisto, Ekholm, hyvää päivää, vastasin tyynellä virkaäänelläni. — Miten voimme palvella?

— Päivää. Minä tarvitsen ruumisarkun, tavallinen, arkipäiväinen miehenääni sanoi. — Olisin halunnut ensin hieman tietää niiden hinnoista.

— Syvä osanottoni, lausuin ammatillisen myötätuntoisesti ja jatkoin rutiinilitanialla: — Arkun hinta vaihtelee melko suuresti käytetyistä materiaaleista, verhoilusta ja sisustuksesta riippuen. Lisäksi siihen vaikuttavat pakettiin liittyvät muut palvelut.

— Minä en halua mitään pakettia. Pelkän arkun, mies sanoi kärsimättömästi. — Kunnollisen, kestävän arkun.

— Aivan, ymmärrän, sanoin lempeän kärsivällisesti, sillä olin tottunut siihen että ihmiset eivät olleet kaikkein rationaalisimmillaan asioidessaan hautaustoimiston kanssa. Ja sitä paitsi hienotunteisuus oli osa ammattitaitoani. — Meillä on täällä liikkeessä edustava valikoima arkkuja näytteillä, joten jos te tulisitte tänne niin voisitte valita itse arkun rakkaalle vainajallenne ja me voisimme samalla keskustella muista järjestelyistä. Voisinko tiedustella, tuleeko kyseeseen polttohautaus vai…

— Ei tule mitään hautausta eikä muitakaan järjestelyjä, mies suorastaan ärähti. — Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, että haluan vain ruumisarkun?

— Hyvä on. Siis pelkkä arkku, sanoin tyynnyttelevästi ja ajattelin keskustelevani jonkun tyypillisen kitsastelijan kanssa, joka kuvitteli selviytyvänsä halvemmalla hoitamalla itse kaikki hautaustoimiston normaalisti hoitamat tehtävät. Sellaisiin asiakkaisiin olin törmännyt ennenkin ja poikkeuksetta olin saanut heidät toisiin ajatuksiin selvitettyäni heille mitä kaikkea vainajan kunnialliseen hautaan saattamiseen kuului. — Mutta teidän pitäisi joka tapauksessa tulla tänne henkilökohtaisesti valitsemaan se.

— Miksi? Eikö se käy puhelimitse?

Kielelläni pyöri jo vastaus, ettei tämä ollut mikään postimyyntiliike vaan hautaustoimisto, mutta nielaisin sen. Kohteliaisuus ja hienotunteisuus ennen kaikkea.

— Te siis haluatte tilata arkun puhelimitse näkemättä sitä ja toimitettavaksi sen ruumishuoneelle? kysyin lähinnä selvittääkseni asian itselleni.

— En minä sitä mihinkään ruumishuoneelle halua vaan tänne, minun kotiosoitteeseeni, mies sanoi huokaisten kuin olisi puhunut idiootille. Sitten hän kuitenkin lisäsi sovittelevalla äänellä: — Minä maksan sen käteisellä toimitettaessa, jos siitä on kysymys.

Siitäkin oli tietysti kysymys. Mutta ennen kaikkea oli kysymys siitä, että epäilin jonkinlaista pilaa. On toki myönnettävä, että ihmiset pilailevat harvoin hautaustoimistojen kustannuksella, mutta kerta se olisi ollut ensimmäinenkin eikä ruumisarkun kuljettaminen turhan takia johonkin tekaistuun osoitteeseen ollut mikään pikku juttu; siihen haaskaantuisi aikaa ja työtä ja kaiken lisäksi siitä saattaisi aiheutua kiusallinen tilanne.

Soittaja taisi arvata epäilykseni pitkästä hiljaisuudestani koska hän ehdotti seuraavaksi: — Kuulkaas, nimeni on Juhani Valtiala. Osoitteeni on Alkutie 76. Se on Pakilassa. Minä annan teille puhelinnumeroni, niin te voitte soittaa minulle ja näette ettei tämä ole mitään pilaa. Sopiiko?

Sopihan se. Suljin puhelimen ja soitin hänen antamaansa numeroon ja hän vastasi ja minun oli pakko uskoa ettei kyse ilmeisesti ollut mistään pilasta. Tunsin silti edelleen itseni jotenkin kiusaantuneeksi ja vastahakoiseksi asioimaan hänen kanssaan. Kai se johtui peruspedanttisuudestani; mielestäni ruumisarkut oli tarkoitettu vainajille eikä ostettaviksi kuin mitä tahansa kulutustavaroita. Sitten sanoin itselleni: mitä hittoja, jos joku halusi ruumisarkun kotiinsa ja oli valmis maksamaan siitä käyvän hinnan niin mitäpä sanomista minulla siihen voisi olla? Tämähän oli kulutusyhteiskunta, eikö? Ja minä toimin palvelualalla.

Joten karistin häiritsevät ajatukset mielestäni ja ryhdyin tekemään kauppoja hänen kanssaan. Hän valitsi loppujen lopuksi yhden kalleimmista malleistamme: verhoilemattoman, mutta sisältä silkkikankaalla vuoratun tumman tammiarkun, jonka ovh. oli 6525 markkaa.

— Koska te pystytte toimittamaan sen? hän kysyi kärsimättömästi kun olimme päässeet yksimielisyyteen mallista ja hinnasta — ja tinki hinnan kuuteentuhanteen neljäänsataan.

— Hetkinen, minun täytyy tarkistaa työlistasta, minä sanoin ja avasin pöydällä olevan kirjan. Seuraava päivä oli lauantai ja meillä oli kahdet hautajaiset. Myös sunnuntai oli täysi.

— Pystyisimme toimittamaan sen aikaisintaan maanantaina aamupäivällä, minä ilmoitin.

— Se ei käy, hän sanoi heti suorastaan hätäisesti. — Aamupäivä ei käy missään tapauksessa. Ja maanantai menee muutenkin liian kauas. Ettekö te mitenkään voisi toimittaa sitä tänään?

Katsoin kelloani ja haukottelin; itse asiassa olisin hyvin voinut toimittaa arkun vielä samana iltana, mutta se olisi vaatinut minulta ylimääräistä työtä ja sotkenut iltasuunnitelmani ja mies oli käyttäytynyt niin töykeästi etten tuntenut minkäänlaista halua tehdä hänelle mitään erityispalveluksia.

— Se ei ikävä kyllä onnistu. Me suljemme tunnin kuluttua ja…

— Ei kai sillä ole väliä? Tehän voitte tuoda sen sen jälkeen kun olette sulkenut liikkeen. Minä maksan kyllä ylityötuntinne.

— Minulla ei valitettavasti ole täällä juuri nyt vapaata autoa. Meillä on kaksi autoa ja toinen niistä on huollossa ja toinen parhaillaan asiakaskäynnillä… Vilkaisin ikkunasta kadulle: Jalkasen oma auto oli tavanomaisella paikallaan liikkeen edessä, joten ilmeisesti hän palauttaisi ruumisauton keikan jälkeen liikkeen talliin ja ajaisi kotiin omalla autollaan. Ja hän palaisi sulkemisaikaan mennessä, sillä hän halusi aina itse lukita liikkeen.

— Minä kyllä korvaisin teille henkilökohtaisesti ylimääräisen vaivanne.

— …mutta teoriassa se saattaisi kyllä silti järjestyä, jatkoin samaan sävyyn ikään kuin en olisi lainkaan kuullut hänen välihuomautustaan vaikka juuri se muutti asian minun kannaltani henkilökohtaisesti kiinnostavaksi. Palkkapäivääni oli vielä toista viikkoa ja minulla oli lompakossani vaivaiset satakaksikymmentä markkaa ja pankkitililläni kolme markkaa viisikymmentä penniä. Hautaustoimistoapulaisen palkka ei ollut kovinkaan kehuttava ja vietin melko menevää elämää, pukeuduin hyvin ja niin edelleen, minkä johdosta elin kroonisessa rahapulassa. Olin pysynyt Jalkasen hautaustoimistossa niinkin kauan — kolme vuotta — vain siksi, että siinä työssä oli mahdollisuus lukea kauppakorkean pääsykokeisiin — mahdollisuus, jota en ollut käyttänyt kovinkaan tehokkaasti hyväkseni, myönnettäköön: olin reputtanut jo viidesti.

— Olisin todella kiitollinen, hän sanoi eikä hänen äänessään ollut enää häivähdystäkään entisestä töykeydestä; se oli suorastaan anova.

— No, tämän kerran, sanoin sopivan alentuvasti. — Minä toimitan arkun teille vapaa-ajallani.

— Olette erittäin ystävällinen. Minä korvaan kyllä vaivanne. Osaatteko te yhtään sanoa, mihin aikaan te mahdollisesti pystyisitte tuomaan sen?

Lupasin soittaa hänelle uudestaan kunhan auto palaisi keikalta ja sopia lähemmin mihin aikaan toimittaisin arkun. Hän kiitteli vuolaasti jo etukäteen ja sulkiessani puhelimen ajattelin että kaikenlaisia hulluja.

Jalkanen saapui noin viisi minuuttia myöhemmin. Hän oli päästänyt Kivisen kotiin suoraan krematoriolta. Jalkanen oli lihava, punakka mies, jonka naama toi mieleeni seinää päin juosseen Burt Lancasterin.

— Saatanallinen keli! hän mesosi tavalliseen tapaansa korkealla, astmaattisesti vinkuvalla äänellään paiskaten iänikuisen ohuen ja kuluneen asiakirjasalkkunsa kirjoituspöydälle. — Auton perkele pitää taas pestä ennen seuraavaa keikkaa. Saat käyttää sen Essolla heti huomisaamuna. No, mitäs täällä? Onko tullut uusia asiakkaita?

— Yksi, kaheli.

— Mikä perkeleen kaheli?

Selostin lyhyesti hänelle vasta saamani epätavallisen tilauksen. Hänen naamansa alkoi loistaa jo selostukseni puolivälissä.

— No perkele! Hän iski nyrkillä pulleaan kämmeneensä kun olin lopettanut. — Minä jo ehdin pelätä että me jäämme jotenkin sivuun siitä boomista!

— Boomista? Tuijotin häntä hölmistyneenä.

— No ruumisarkkuboomista! Etkö sinä tiedä? Tai niin, ethän sinä tietenkään tiedä, kun minäkin kuulin siitä vasta tänään. Tapasin Grönlundin krematoriolla. Se kertoi, että niiltä on tilattu jo viisi pelkkää arkkua tässä kuussa. Siis pelkkää arkkua ilman mitään palveluksia. Ja sama juttu on saatana kuulemma koko maassa; kaikista toimistoista tilaillaan pelkkiä arkkuja — siis normaalien hautausurakoiden lisäksi. Tilaajat jopa noutavat ne useimmiten itse. Ja maksavat käteisellä. Ostavat kuulemma niitä suoraan Halmeen ruumisarkkuveistämöltäkin niin että siellä alkaa olla jo ruuhkaa; toimitusajat ovat venyneet perkeleesti. Sillä Grönlund minulle tulikin puhumaan, että pitäisi päästä sopimukseen Halmeen kanssa, ettei se myisi suoraan asiakkaille, vaan käskisi tilata hautaustoimistojen kautta. Kyllä Halme siihen suostuu jos se osaa yhtään ajatella pitkällä tähtäimellä: eivät tämmöiset muotivillitykset yleensä kauan kestä, mutta ruumiita syntyy joka tapauksessa niin kauan kuin ihmisiä on olemassa ja meidän kauttamme Halme pitemmän päälle leipänsä hankkii.

— Mitä varten ihmiset sitten tilaavat niitä? minä ihmettelin ääneen kun Jalkanen veti henkeä. — Siis mihin tarkoitukseen?

— Pirustako minä tiedän, Jalkanen tokaisi. — Eikä se minua kiinnostakaan; mikä lienee muotivillitys: pääasia on että kauppa perkele käy. Minä soittelenkin heti huomenna kollegoille muualle Suomeen ja jos Grönlundin puheet pitävät paikkansa, niin tilaan maanantaina Halmeelta kymmenen mustaksi petsattua mäntyarkkua. Sellaisiin ne kuulemma ovat eniten mieltyneitä — ettäs tiedät sitten sinäkin. Vaikka ei minulla tietenkään mitään vastaan ole vaikka menisi pelkästään noita kalliita tammisia. Vai että ostaa töräytti se kuuden ja puolen tonnin tammiarkun, perkele…

Paljon muutakin Jalkanen puhui, sillä hän puhui aina paljon ollessaan hyvällä tuulella ja innostunut jostakin. Ja nyt hänellä oli hyvä syy kumpaankin. Hän kirjoitti samalla kuormakirjan ja laskun — jonka hän höysti suolaisella ylityökorvauksella. En maininnut hänelle Valtialan mainitsemasta ylimääräisestä vaivanpalkasta, sillä Jalkanen oli niin pihi mies että hän olisi saattanut asiasta kultuaan lähteä itse viemään arkkua tilaajalle. Hän auttoi minua lastaamaan arkun autoon ja kuunneltuani hänen evästyksensä, että en saanut luovuttaa arkkua ennen kuin olin saanut koko summan käteisenä, lähdin matkaan.

Matkalla minulla oli aikaa ajatella arkkuboomia. Tai olisi ollut jos se olisi vielä kiinnostanut minua. Mutta ensihämmennyksen mentyä ohi koko asia ei kiinnostanut minua paljoakaan. Ihmiset ostelivat asuntoihinsa ruumisarkkuja. Mitä sitten? Kaipa se oli vain yksi uusi ilmentymä sellaisten ihmisten kulutusjuhlista joilla oli jo kaikkea. Se oli toki mielestäni typerää mutta ei mitään sellaista jonka takia olisi kannattanut vaivata päätään.

Ajattelin sen sijaan edessä olevaa iltaa; mihin diskoon menisin ja mitä panisin päälleni ja minkälaisen mirrin onnistuisin iskemään asunnolleni. jonkun kohtalaisen hyvännäköisen joka tapauksessa, sen tiesin jo etukäteen, sillä minulla ei ollut mitään valittamista menestyksessäni niissä jutuissa. Harrastin yhden tai erikoistapauksissa korkeintaan kahden illan suhteita. Ne sopivat minulle parhaiten ja sitä paitsi itse iskeminen oli minusta melkein parasta koko jutussa; valinta, katsekontakti, uutuudenväreily — mahtava voimantunne