Enkelten leikki

By Pepi Reinikainen

Jean ei sovi joukkoon – hän on maahanmuuttajapoika, erilainen. Häntä kiusataan, hän on liian paljon tai liian vähän. Edes nimen muuttaminen Janneksi ei pelasta Jeania loputtomalta ulkopuolisuuden tunteelta ja haavoittavilta sanoilta. Lapsuuden pahat kokemukset iskevät polttomerkin Jannen sieluun. Unet ja mielikuvitus vakiintuvat hänen ystävikseen. Aikuisena Janne vaikuttaa näennäisesti kokonaiselta, mutta hänen sisällään vallitsee jatkuva myllerrys. Pystyykö Janne päästämään ketään koskaan lähelleen? Vai onko hän tuomittu kokemustensa vuoksi ikuiseen yksinäisyyteen?"Enkelten leikki" on Pepi Reinikaisen vahva romaani, jossa sukelletaan myös unten maailmaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726641271

Book preview

Hakeuduin hotelleihin – niiden vieraus oli kai sukua omalleni – vaikka jokin halvempikin vaihtoehto olisi ollut tarjolla. Niissä oli helpompi hengittää kuin puolituttujen kodeissa…

Tässä kaupungissa oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun majoituin näin…Aikaisemmin olin ollut äidin luona, pienessä kaksiossa, kaupungin keskustassa.

Äitini takia olin täällä nytkin…Paikallisesta sairaalasta oli tullut tieto, että hän oli joutunut sinne jonkin kohtauksen takia ja että minun olisi syytä tulla häntä katsomaan. Koska olin sattumalta käymässä Euroopassa, päätin hetken mietinnän jälkeen lähteä matkaan.

Viesti oli kyllä jollakin tavoin epämääräinen ja aivan ensimmäiseksi epäilin koko asiaa. Mutta kun soitin sairaalaan, sieltä sanottiin, etteivät he tällaisina aikoina anna tietoja potilaista puhelimessa eivätkä muutenkaan ilman, että tiedustelija pystyy todistamaan henkilöllisyytensä, mutta että tervetuloa vain tänne sairaalaan, niin katsotaan, mikä se äidin tilanne on.

Mikähän se tilanne sitten oikeastaan oli? Edellisestä käynnistä minulla ei ollut juuri minkäänlaista muistikuvaa…

…räjähti tänä aamuna Rich & Richersin tavaratalossa, joka on sijoitettu historiallisesti arvokkaaseen ja suojeltuun rakennukseen kaupungin keskustassa. Pommit oli asennettu lukitusjärjestelmään siten, että kun työtekijät avasivat sen aamulla, ne laukesivat eri puolilla markkinointiosastoa yhtäaikaisesti. Kaksi henkilöä sai välittömästi surmansa ja kolmen tila on vakava…

Paikallistelevision uutistenlukijan tosiasiallinen ikä paljastui suonikkaista sormista. Plastiikkakirurgiallakin oli rajansa…Olin tökännyt laitteen vahingossa auki. Fiktiivisen faktan nälkää minulla ei ollut.

…mahdollisesti terroristijärjestöä. Poliisi eristi työllistettyjen asuma-alueet pian tapahtumien jälkeen…

Tämä hotelli oli muistini mukaan ollut tällä samalla paikalla ja lähes samannäköisenä jo aikoinaan, melkein parikymmentä vuotta sitten, kun vakituisesti asuin tässä kaupungissa. Alakerran ravintolassa juopottelin ensimmäisen – ja toistaiseksi viimeisen umpihumalani – ylioppilaskeväänäni…

Tätä edellisellä käynnilläni olin ollut aivan liian väsynyt tai kiireinen pistäytyäkseni edes kaupungilla kuin kerran, pari. Sen jälkeen äiti oli vieraillut silloisessa komennuspaikassani Kaukoidässä. Siitäkin oli jo aikaa…Hänellä oli ollut jokin matka siihen suuntaan ja hän oli melko varomattomasti lähtenyt tapaamaan minua kesken kaiken. Tyypillistä. Sittemmin olimme olleet vain harvassa postikorttiyhteydessä – varsinkin sen jälkeen, kun äiti sanoi räjäyttäneensä tietokoneensa.

Kauankohan siitä oli? Eiköhän se ollut saman vuoden huhtikuussa, kun muutimme yhteen Raakkelin kanssa ja suunnittelimme avioitumista… Erosimme, koska hän ei sitten loppujen lopuksi jaksanutkaan sietää partakarvoja pesualtaan reunalla, sanojensa mukaan. Muuta syytä poismuuttoonsa hän ei minulle antanut. Tai jos antoi, olen unohtanut.

Myöhemmin minulle kyllä selvisi, että olin luultavasti ollut jotenkin liian laimea…Hän oli kai tottunut, että nainen oli piestävä kaksi kertaa päivässä, muuten kyseessä ei ollut oikea rakkaus.

Hän sai mitä halusi, kuten aina. Tietääkseni hän oli edelleen niskastaan asti halvaantuneena jossakin berliiniläisessä hoitolaitoksessa.

Entä äiti? Oliko hänkin saanut turpiinsa? Olisiko hän tullut jo niin vanhaksi ja heikoksi, että hänestä oli tullut uhri? Yleensä se oli ollut pikemminkin hän, joka oli kyennyt hakkaamaan miehenkin tarpeen vaatiessa.

Kerrostalon sortuma aiheuttaa vakavaa pohdintaa kaupunkisuunnitteluvirastolle vanhojen rakennusten kunnosta. Arkkitehtitoimisto Mediarakentajat on jättänyt jo suunnittelupyynnön useiden vanhojen talojen purkamiseksi ja muuttamiseksi nykyaikaisen, turvallisen kaupunkikulttuurin mukaisiksi tiloiksi. Toimitusjohtaja Rippe Roivainen junior Mediarakentajista sanoo, että…

Raakkel oli kauneimpia naisia, kaunein nainen, jonka olen koskaan tuntenut. Hänellä oli valtavan suuret silmät, hän oli pitkä ja laiha, mutta ei luinen. Hän oli myös hyvin älykäs, mutta ei kova. Monipuolisesti lahjakas, taiteellinen, lapsirakas. Luulin todella, että me olimme kuin sisarukset, tietyssä mielessä hyvin samanlaiset ja kuitenkin toisiamme täydentävät. En vieläkään ymmärrä, mikä siinä oikeasti meni vikaan. Paitsi se, että se kaikki tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Tai sittenkin vain ne partakarvat pesualtaan reunalla. Mistä minä mitään tiesin.

Pitäisikö minun käydä syömässä jotakin hotellin ravintolassa ennen nukkumaanmenoani…

Olin aikonut mennä sairaalaankin vasta huomenna, en ollut oikein valmis kohtaamaan äitiäni vielä. En ainakaan tätä sairasta äitiä…

Tämän hotellihuoneen persoonattomuus häivytti jonkin verran aistimuksia, jotka olivat pyrkineet tajuntaan jo junamatkalla tänne. Hajut, äänet…menneisyyden reliikit, joihin kompastelin asemalta hotelliin kävellessäni…Selvisin vähin hengitysvaikeuksin tropiikissa, ruumiskasojen keskellä, mutta tämän kaupungin ilmapiiri kuristi kurkkua, ahdisti, sai hengityksen lähes vinkumaan…- Miten onnistuisin pitämään välimatkaa asioihin koko täällä olemiseni ajan? Toivottavasti siitä ei muutenkaan tulisi pitkää…Siitäkin huolimatta, että se tarkoittaisi…äidin kuolemaa.

Olinko näin tunteeton? En varmaan uskonut, että äidin tila olisi edes vakava? Lentokoneessakin olin vain listannut asioita, joita minun olisi tarkkailtava…Saattaisin esimerkiksi keskittyä etsimään vähäsaasteisia alueita ja miettimään ovatko ne todella demokraattisessa käytössä, kaiken kansan ulottuvilla vai sijaitsivatko ne rahakkaiden reservaateissa…Oliko turva-alueiden määrä kasvanut… Oliko kadut siivottu kerjäläisistä ja muista kurjista, joiden olemassaoloa vielä vuosikymmen sitten saatettiin pitää pittoreskina ilmiönä, jota ilman me emme olisi lukeutuneet eurooppalaiseksi sivistysvaltioksi sen kaikilla mausteilla kuten silloinen sanonta kuului… Ja mitä mahtoivat itse asiassa olla nuo työllistettyjen asumaalueet?

Olin väsynyt. En ollut ottanut mielialaa tasapainottavaa lääkitystä, vaikka sitä suositeltiinkin nautittavaksi ennen vaikeita työtehtäviä ja varsinkin ennen sukulais- ja kotimaan vierailuja…Jälleen syy pitää minua itseäänrankaisevana masokistina, joka sai syyttää omaa jyrkkyyttään ja mustavalkoista ajattelutapaansa mielentilansa hallitsemattomuuden aiheuttamista kärsimyksistä. Olihan suorastaan anarkiaa sekin, etten käyttänyt puhelinta vapaaaikanani, hädin tuskin aina töissäkään.

Kukahan muuten oli sanonutkaan tuosta mustavalkoisesta ajattelutavasta? Minulla oli repliikkimuisti, oli aina ollut. Saatoin muistaa jopa päivämäärät, milloin jokin lause oli lausuttu, mutta en aina sitä missä ja kuka sen oli tehnyt. Äitini – tuo muka kuolemansairas – väitti, että olin perinyt tämän ominaisuuden häneltä. Hän muka niin ikään muisti, mitä kukin oli sanonut, mutta että sillä ei ollut mitään väliä. Sanojat itse eivät nimittäin enää muistaneet mitään – eivät sanoja eivätkä tilannetta, missä ne oli sanottu, vielä vähemmän kenelle.

Sanat ovat tukehtuneet paljouteensa.

Sanoilla ei ole merkitystä.

Sanat ovat kuolleet.

Olimme kai keskustelleet avustusjärjestöjen korruptiosta, lukuisten muiden aiheiden ohessa…Siitähän minulla oli tarpeeksi omakohtaista kokemusta ja äidilläkin kai jonkin verran. Minkätahansa katastrofin jälkeen ihmiset olivat hetken aikaa solidaarisia ja auttavaisia keskenään yli normaalien sosiaalisten rajojen. Mutta vain hetken. Heti, kun ensimmäinen avustuserä saapui paikalle, nokkimisjärjestys astui voimaan.

Siitä huolimatta ihmisiä oli autettava, vaikka juuri tuo kyseinen piirre inhimillisessä käyttäytymisessä teki auttamisesta aika ajoin pirullista puuhaa. Pirullista? Kun itse tuho ja sen seurausten todistaminen vei sietokyvyn rajoille, oli auttamisesta vähällä ja välillä tosiaan tulla niin pirullista, etteivät sitä enkelit kestäisikään…

Enkelit?

Eikö pirukin, tuo Saatana, oikeastaan ollut enkeli, se langennut?

Ja mitä olivat nuo langenneet, pimeyden enkelit, jotka oli komennettu painimaan kanssamme? Saatanallisia joukkoja isäjumalan palveluksessa?

Minua väsytti ilmeisesti enemmän kuin tiesinkään.

Olin pelännyt – siitä minua oli varoitettukin – tulevani liian kyyniseksi yrittäessäni selviytyä turhauttavista avustustilanteista, mutta ilmeisesti se oli jo tapahtunut…Jo sana positiivinen aiheutti minussa pahoinvointia, objektiivinen pisti epäilemään lähes kaikkea, demokraattinen sai aikaan hysteerisen kohtauksen, ihmisarvon loukkaukset tunteen, jossa ei tiennyt pitikö itkeä vai nauraa…Kaikki nuo olivat pontensa menettäneitä sanoja, ilmeisesti jo kuolleita.

Mutta kaikkein päällimmäiseksi: olin usein vain hyvin väsynyt, kuten nytkin. Äärettömän väsynyt. Filosofisesta oirehtimisesta päätellen yliherkistynyt ja kuitenkin turta.

Välillä en pystynyt edes nukkumaan ja siten pakenemaan erilaisten mielentilojen ja todellisuuksien sotimista sisälläni. Sitäkään, että kaiken katastrofikurjuuden keskellä havaitsin lähes aina pienen vähemmistön luksuselämän, josta ei puuttunut mitään - ei edes henkisiä arvoja, uskoa, toivoa ja rakkautta.

Päin vastoin: nämä ihmiset ylläpitivät kurjuutta, koska nimenomaan he tuntuivat tarvitsevan sitä. Muutoinhan heidän rikkautensa ei olisi ollut niin ylenpalttista, heidän erinomaisuutensa tarpeeksi monivivahteista. Toisten kurjuus oli heidän upporikkautensa suola: pelote, motiivi. Se soi heille alituisen hyväntekeväisyyden ja hyvyyden osoittamisen mahdollisuuden. Sitäkin he tarvitsivat.

Ihmisellä oli tarve olla hyvä. Saatana ei todellakaan ollut langennut kokonaan: sillä oli toinen jalka vielä taivaassa.

En ollut onnistunut kunnolla panssaroimaan itseäni…Ajatukset pyörivät riekaleisina sinne ja tänne. Olin ärtynyt. Silmiäni särki. Kuuloni oli yliherkkä. Kurkkuun kipusi koko ajan puristava tunne. Ikään kuin toisesta aikakapselista olisi työntynyt jotakin väkevästi maustettua ja hajustettua…En osannut sanoa, mitä se