Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky

By Pepi Reinikainen

Finlandia-ehdokkaana vuonna 1988 ollut fantasiakertomus luo katsauksen tulevaisuuteen. Maailmanlopun merkkejä näkyy siellä täällä. Tarinan päähenkilö Metsäkyyhky kutsutaan kotimaahansa, josta on hänen poissa ollessaan kehkeytynyt karmaiseva versio itsestään. Tyrannia on saanut valtaa ja itsekkyys on valloillaan.Oudosta tilanteesta huolimatta Metsäkyyhky rakastuu. Mikä yllättävintä, hän rakastuu Linnustajaan – vaarallisimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Metsäkyyhky ei voi muuta kuin luottaa omaan hulluuteensa ja toiveikkuuteensa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726641301

Book preview

www.egmont.com

Isot linnut

Tapasin hänet torilla. Naisen, joka ei ollut läheinen tuttava, vaan ei vieraskaan. Hän oli ostamassa kaloja. Sanoi ruokkivansa niillä lintujaan.

Oli harvinainen, kaunis päivä. Melkein kuin keväällä. Sateen jälkeen kaupungin kapeat kujat, jopa kalatori, näyttivät pestyiltä ja puhtailta. Ilma oli pehmeää ja lämmin tuuli sai posket kuumottamaan. Jokivarren pensaikossa lauloivat tuhannet linnut.

Emme vaihtaneet montakaan sanaa ja meni kauan, ennen kuin tapasin hänet uudelleen. Taas hän oli ostamassa kaloja ja näytti väsyneeltä. Hänellä oli keskellä otsaa iso, vähän nuhraantunut laastari. Oli tavanomainen, sateinen ja kolea sää, ja päätimme mennä kahville torin laidalla olevaan kapakkaan. Laskimme kolikkomme ja päädyimme karahvilliseen roseeta.

Meni melkein vuosi ennen kuin näin hänet seuraavan kerran.

Eräänä iltana palatessani rautatieasemalta törmäsin häneen yllättäen kadulla. Hän raahasi mukanaan kahta isoa muovikassia, jotka lemusivat kalalle.

»Linnut», hän sai sanottua ja melkein pyörtyi jalkoihini.

Tarjouduin saattamaan hänet kotiin.

En ollut aikaisemmin käynytkään hänen asunnollaan, vaikka olin tiennyt tarkalleen, missä se sijaitsi. Se oli pieni, vanha talo kaupungin laitamilla, jonka puutarha rajoittui metsikön reunaan. Menimme sisään ovesta, joka olisi tarvinnut maalausta, ja hän toipui heti väsymyksestään alkaen touhuta kuumeisesti. Asunnossa vallitsi sanoinkuvaamaton sekasorto. Työnsin vaateröykkiötä syrjempään lähimmältä tuolilta ja istahdin sille sanoen lähteväni pian.

»Haluatko kahvia?» hän kysyi ja minä vastasin:

»Mikäs siinä.»

Vähän ajan kuluttua hän saapui paikalle kantaen roseepulloa ja kahta lasia.

»Saavat tällä kertaa vähän odottaa», hän sanoi kaataen viiniä.

»Ketkä?» kysyin.

»Linnut.»

Juttelimme kaikenlaista ja aika kului. Tein jo lähtöä, kun hän yhtäkkiä kysyi, auttaisinko häntä ruokkimaan lintuja. Myönnyin, vaikka kello olikin jo paljon.

Hän otti muovikassit ja taskulampun ja kehotti minua kantamaan ison leipäkassin. Menimme takaovesta puutarhaan. Metsänreunassa hän sanoi:

»Pysyttele vähän taka-alalla äläkä sano mitään, vaikka mielesi tekisikin», ja lähti metsikköön.

Ryteikön takana metsä vielä jatkui, vaikka olin luullut, ettei siellä olisi kuin pari puuta. Hyvän aikaa kuljettuamme emme vieläkään tuntuneet olevan perillä. Missä — siitä minulla ei ollut aavistustakaan.

Sitten Lintunainen alkoi äkkiä availla kasseja. Olimme tulleet jonkinlaiselle aukiolle, mutta pimeyden takia en voinut nähdä, miten suuri se oli. Alkoi tuulla voimakkaasti, ja minun oli viimalta suljettava silmäni. Ehdin huomata ainoastaan kuinka nainen kohotti kätensä. Kuulin jyrinää kuin lentokone olisi lentänyt ylitsemme, mutta sitten tuli äkkiä täysin hiljaista.

Avasin silmäni ja erotin neljä valtavankokoista lintua kuin kotkia, joiden siluetit erottuivat korkealla, puiden latvojen takaa kajottavia kaupungin valoja vasten. Taskulampun valossa näin, että kaksi lintua oli kokonaan mustaa, yksi valkoinen ja yksi punainen. Ne olivat jo alkaneet syödä kaloja.

»Heitä se leipäsäkki tänne!» huusi Lintunainen ja selitti:

»Tuo isompi musta on nimeltään Prinssi ja pienempi Amiraali. Valkoisen nimi on Kuolema ja punainen, joka on joukon johtaja, Kardinaali», ja jatkoi: »Äläkä sano mitään.»

Hän levitteli ruokia ja jutteli linnuille jotain.

»Voimme lähteä jo», hän sanoi sitten. »Ne eivät ole kiinnostuneita sinusta, ja minulla on vielä muuta tekemistä.»

Taloon palattuamme joimme roseen loppuun. Nainen leikkasi isosta rullasta palan laastaria ja laittoi sen käteensä.

»En taaskaan päässyt aivan naarmuitta», hän huokaisi.

Lähtiessäni lupasin pistäytyä pian uudelleen.

Kulkiessani keskustaa kohden katselin vaivihkaa metsänreunaa. Se oli musta ja hiljainen.

Seuraavana päivänä olin ilmeisesti jonkinlaisessa krapulassa ja halusin unohtaa koko tapauksen.

Olin asunut jo muutaman vuoden ulkomailla. Maa oli tuulinen ja sateinen. Talvet olivat vähälumisia ja kesät usein sumuisia ja koleita. Ja silloinkin, kun oli kaunista ja lämmintä, oli helposti liian lämmintä. Kaupunki, jossa asuin mieheni ja pienen poikani kanssa, oli vanha kapeakujainen pikkukaupunki. Ihmiset elivät omissa oloissaan tapaillen korkeintaan sukulaisiaan. Nuoriso viihtyi meluisissa tanssipaikoissa, vanhat miehet pelasivat korttia kantakapakoissaan naisten siivotessa kotia. Työikäiset miehet tekivät pitkiä päiviä, matkustivat, olivat kokouksissa ja jatkokoulutuksessa, naisille ei riittänyt palkattua työtä. Työttömiä oli paljon. Sunnuntaisin vanhempi ikäpolvi kävi kirkoissa, nuoremmat nukkuivat tai menivät huonekaluostoksille, antiikkimarkkinoille tai seuraamaan moottori- tai polkupyöräurheilua.

Minulla ei ollut yhtään ystävää.

Mieheni piti ammatistaan. Hän teki pitkiä työpäiviä ja oli viikonloppuisin ja iltaisin väsynyt. Hän oli syntynyt tässä kaupungissa, mutta hänelläkään ei ollut siellä ketään läheistä ystävää ja sukulaisiin oli huonot välit.

Alussa yritin tutustua ihmisiin. Kutsuin kylään. Jokunen kävikin, mutta ei tullut toista kertaa eikä pyytänyt vastavierailulle. Toiset taas olivat aluksi hyvin kiinnostuneita. Halusivat tietää kotimaastani ilmaston, kielen, koulutus- ja sosiaaliolot. Usein he lupasivat soittaa seuraavalla viikolla ja sopia tapaamisesta uudelleen. Odotin soittoja tuloksetta kunnes ymmärsin, että kyseessä olikin vain kohtelias sanontatapa, joka ei merkinnyt mitään.

Aluksi luulin myös, että kontaktivaikeuteni johtuivat siitä, etten kunnolla osannut maan kieltä ja lohduttelin itseäni, että tilanne muuttuisi, kun oppisin hallitsemaan sitä. Mutta ihmiset puhuivat enimmäkseen pääkielestä huomattavasti poikkeavaa murretta, jota en oppinut, joten pysyin jatkuvasti ulkopuolisena. Ihmiset eivät hyväksyneet täysijäsenenä joukkoonsa ketään, joka ei puhunut samaa murretta kuin he.

Kirjoittelin alkuvuosina pitkiä kirjeitä kotimaahani, ystävilleni, mutta ajan mittaan sekin tyrehtyi: kenelläkään ei ollut aikaa tai tarvetta vastata niihin. Vähitellen kirjoittamiseni jäi joulukorttien lähettämiseen, aina ei siihenkään. Joskus saatoin muistaa jotakuta tuttavaani ilman mitään näkyvää syytä kortilla, mutta vastauksia niihin ei tullut.

Ainoa, joka jaksoi uskollisesti kirjoittaa, oli kummitätini. Ilmeisesti hänetkin ajoi siihen enemmän yksinäisyys ja velvollisuudentunto kuin todellinen kiinnostus tai kiintymys minua kohtaan. Lisäksi hänellä oli maailmanmenosta jatkuva huoli, jota hänen piti jonnekin purkaa. Kirjeissä ei usein ollut juuri muuta kuin selostuksia katastrofeista, kulkutaudeista, nälänhädästä, tuhotulvista, sodista, veritöistä sekä monista pahoista, äkillisistä kuolemista. Onneksi hän oli uskovainen ja vakuuttunut siitä, ettei ainakaan häntä mikään tämän maailman pahuus pääsisi vahingoittamaan.

Lintunaisen ja itseni lisäksi paikkakunnalla asui tietenkin muutamia muitakin maanmiehiämme tai -naisia, sillä naisiahan tähänkin maahan kotimaastamme muuttaneet siirtolaiset yleensä olivat. Joitakin heistä tunsinkin, kuten Helmikanan ja Tunturipöllön. Muitakin tiesin olevan, mutta en ollut koskaan tavannut heitä, tai korkeintaan ohimennen.

Helmikana oli keskittynyt kodinsisustukseen ja miehensä kollegojen vaimoihin sekä tämän sukulaisiin eikä häneltä liiennyt aikaa tulla kahville luokseni kuin kerran, pari vuodessa. Hän oli ihminen, jolla ei koskaan ollut vaikeuksia minkään asian kanssa, päinvastoin, hänellä tuntui olevan neuvot valmiina jokaiseen pulmaan ja hän oli myös hyvin aulis niitä jakamaan. Pyysi niitä tai ei. Hän oli myös ihailtavan peräänantamaton eikä hän halunnut millään uskoa, etteivätkö hänen neuvonsa olisi aina auttaneet, kun vain tarpeeksi tarmokkaasti teki ja yritti, niin kuin hän oli sanonut. »Ihminen pystyy kaikkeen, mihin haluaa!» oli hänelle tyypillinen rohkaisu. Mutta jos toivottavaa tulosta ei tullut, hän oli hyvin pettynyt, niin pettynyt, ettei jaksanut enää iloita, vaikka neuvottava olisi löytänyt ongelmaansa jonkun toisen, onnistuneen ratkaisun.

Tunturipöllö oli luonteeltaan taas edellisen vastainen. Aika syrjäänvetäytyvä, pessimistinen, joskus miltei luotaantyöntävä. Tapasin häntä kuitenkin Helmikanaa useammin, ilmeisesti siksi, että hän myönsi olevansa usein vaikeuksissa ja tarvitsevansa juttukaveria. Hänkin oli onnettomasti naimisissa, mutta päinvastoin kuin Helmikanalla, hänellä oli rehellisyyttä tunnustaa se. Mutta todellisia ystäviä ei meistäkään tullut. Aina, kun hän — varmaankin kauan pidäteltyään — avasi sisimpäänsä kaikkein vaikeimmista asioista ja olimme pitäneet hyvän keskustelutuokion, ei hänestä kuulunut kuukausiin mitään. Hän ei vastannut puhelinsoittoihini eikä avannut ovea, jos kävin yrittämässä hänen luokseen. Kun sitten lopulta tapasimme, hän tuntui unohtaneen koko keskustelun ja vältteli ja vähätteli kaikkea, mitä edellisellä kerralla oli puhuttu. Selitykseksi siihen, ettei ollut ollut tavattavissa, hän saattoi mainita olleensa ehkä laittamassa puutarhaansa.

Tunturipöllön puutarha olikin kaunis. Haaveilin, että minullakin olisi ollut samanlainen tai ainakin vapaa, omassa käytössäni oleva maatilkku, jossa olisin voinut ulkoiluttaa poikaani. Kerrostalon parvekkeemme oli liian kylmä ja pieni ja yläkerran asukkaat pitivät huolen siitä, että se pysyi myös siivottomana heidän kopistelemistaan koirien karvoista ja ulosteista. Tunturipöllön puutarhassa kasvoi kauniita puita, pensaita ja monia erilaisia kukkaistutuksia. Siellä oli pieni lammikkokin vesikasveineen. Nurmikko oli tasainen ja hyvinhoidettu, missään ei ollut muutenkaan rikkaruohoja näkyvissä. Pienet, kivetyt polut johtivat eri puolille puutarhaa niin, ettei nurmikolle tarvinnut astua. Aivan puutarhan perällä oli kasvimaa omenapuineen, marjapensaineen ja mansikkaistutuksineen. Suurimpana huolena aina marja-aikaan hänellä tuntuivat olevankin linnut, jotka olivat keksineet hänen istutuksensa. Hän kokeili joka vuosi erilaisia linnunpelättimiä, myrkkyjä, meteliä, paukkuja, ikiliikkujia ja jopa kissaa, mutta huonolla menestyksellä.

Helmikanalla ja Tunturipöllöllä oli kummallakin kaksi lasta. Helmikanan nuorempi lapsi oli melkein täsmälleen oman Feniksini ikäinen. Hänen lapsensa pyrittiin kuitenkin mahdollisimman saumattomasti kasvattamaan isän kotimaahan, tapoja, tottumuksia, kulttuuria ja kieltä myöten, joten heidän kanssaan ei puhuttu koskaan äidin kielellä. Eivätkä he muutenkaan olleet muiden, äidin puolen kulttuuria edustavien lasten kanssa missään tekemisissä. Tunturipöllön lapset olivat omaani jo vähän vanhempia eikä heillä ollut mitään mielenkiintoa leikkiä nuoremman kanssa. Tosin eivät hekään äitinsä kieltä osanneet, eivät ainakaan puhua. Yleensä he olivat hyvin vähän kotonakin: puutarhassa ei voinut nurmikon pilaantumisen takia leikkiä, joten he mielellään jäivät koulumatkoiltaan kavereidensa luokse leikkimään.

Jos minä halusin ulos pojan kanssa, minun oli otettava rattaat ja lähdettävä kiertämään läheistä mielisairaalaa ympäröivien peltojen pikkuteitä. Kerrostalon piha oli autojen käytössä ja vähän kauempana, vilkkaan tien varrella oleva leikkipaikka oli lähinnä koirien ja kissojen ulkovessa. Vaikka en voinut laskea poikaa pikkuteilläkään vapaaksi; mutkikkaat tiet olivat nuorten ralliautoilijoiden suosiossa. Enkä voinut itsekään istuutua rattaiden työntelemisen välillä, sillä pellot ulottuivat aina teille asti ja ne olivat usein eristettyjä korkealla piikkilanka-aidalla.

Jo siinä vaiheessa, kun Feniks oppi kävelemään, aloin suunnitella kerrostalosta pois muuttamista. Mieheni oli jyrkästi asiaa vastaan. Nimenomaan puutarhasta hän väitti olevan hirvittävästi töitä ja rahanmenoa.

»Minulla on huonoja kokemuksia asiasta. Ja epäilen, ettei sinulle ajan mittaan pikku puutarha kuitenkaan riittäisi, vaan alkaisit vaatia kokonaisen metsän ostamista», hän sanoi jatkaen leikkisästi: »Minua kiukuttaa jo tuo yksikin puu tuossa kerrostalon edessä. Se on täynnä lintuja, jotka likaavat aina auton perusteellisesti ja varsinkin silloin, kun olen saanut sen juuri pestyksi!»

»Ei mikään ihme. Niillä on aivan liian vähän tilaa käytettävissään», sanoin ja välittämättä mieheni ilmeestä keräsin leipälaatikosta palaset ja menin murustelemaan ne parvekkeelle. Varpusia varten. Että ne oikein lisääntyisivät. Olin päättänyt lähteä talosta.

Pitkään aikaan en ollut käynyt lähelläkään Lintunaisen taloa, kun törmäsimme toisiimme erään kerran alkukesästä kalatorilla. Hän alkoi heti jutella vilkkaasti ja menimme samaan, vanhaan kapakkaan, »Harakanpesään», roseelle. Hän tiedusteli, halusinko viinin kanssa myös patonkia.

»Sain ukolta vähän rahaa», hän selitti.

»En tiennytkään, että olet mennyt uudelleen naimisiin», sanoin hämmästyneenä.

»En siitä tiedä oikein minäkään», vastasi hän nauraen. »Ukko on melkein aina töissä.»

Keskustelimme tulevista vaaleista, mielenosoituksista, television ohjelmista, hinnoista ja säästä. Hän tilasi lisää roseeta ja sen juotuamme sanoin, että minun oli pian lähdettävä, koska minun oli vielä haettava poikani leikkikoulusta. Sadetakkia päälle vetäessäni kysyin huvikseni, tiesikö hänen nykyinen miehensä linnuista.

»Kyllä tietää. Olen kertonut. Mutta ei hän niitä nähnyt ole eikä uskoisi, vaikka näkisikin», sanoi Lintunainen.

»Entä entinen miehesi?» kysyin viinin rohkaisemana. »Tiesikö hän niistä?»

Mutta Lintunainen ei tuntunut kuulevan kysymystäni eikä vastannut. Kapakan kulmalla erotessamme sanoin jättäneeni polkupyöräni joen varteen, vakiopaikalleen, kaupan kulmalle.

»Jollei sitä ole jo varastettu», lisäsin.

»En usko, että on», hän sanoi. »Amiraali on varmaan ollut sitä vahtimassa.»

Pyörä oli paikoillaan.

Illalla sanoin miehelleni, kun tavanomaiseen tapaamme istuimme syömässä illallista keittiössä:

»Kyllä meidän on saatava uusi asunto. Pojalla ei ole minkäänlaista leikkipaikkaa tässä talossa ja joillakin on kokonainen metsä… Tuliko mitään postia?»

Mies ei vastannut. Leipä oli kovaa veitselläkin leikattavaksi. Ja kuivaa. Otin vielä lasillisen roseeta ja huokaisin.

Sinä kesänä tapasin Lintunaista usein, melkein joka viikko, enimmäkseen päiväsaikaan kalatorilla. Jos oli huono sää kuten useimmiten, istuimme »Harakanpesässä». Kauniilla ilmalla kävelimme pitkin joen rantaa.

Tapasin hänen uuden miehensäkin. Mies oli miellyttävä, kohtelias, mutta aika vähäpuheinen. Tosin en ehtinyt tutustua häneen tarkemmin, koska hänellä ei työnsä vuoksi ollut aikaa jäädä keskustelemaan.

Erään kerran Lintunainen oli pahasti vilustunut ja ihmettelinkin, miksi hän silti oli raahautunut kalatorille.

»Mistä sinä keskellä kesää olet noin kamalan flunssan saanut?» kysyin.

»Psyykkistä», hän vastasi. »Ja on siinä muutakin.»

Hän pyysi, että istuisimme penkille, joka oli rantakadun varrella. Katselimme, kuinka jokilaiva täydessä lastissa puuskutti ohitsemme. Vilkutimme lapsille laivan kannella ja seurasimme vaiteliaina sen katoamista joen mutkan taakse.

»Amiraali on ollut sairaana», sanoi Lintunainen äkkiä käheästi.

En sanonut mitään, mutta ajattelin, ettei roseelasillinen olisi ollut pahitteeksi.

»Ei se mitään vakavaa ole, luulisin, mutta rasittavaa», hän jatkoi. »Koko yön kannoin kuumaa vettä metsään… Aamulla ukko huusi, ettei ollut saanut meteliltä nukutuksi.»

Toinen jokilaiva tuli hitaasti sillan alitse. Kannella punahameinen nainen laittoi pyykkiä narulle kuivumaan. Laivurin auto, joka kiilteli uutuuttaan, seisoi ohjaushytin vieressä.

»Tiesikö miehesi, mistä oli kyse?» pääsi minulta.

Laivurin emännän pyykkinaru oli ilmeisesti liian heikkoa tekoa, kun se katkesi kesken kaiken. Laiva kääntyi mutkassa enkä nähnyt, miten rouva selvisi pitkin kantta lentelevistä paidoista.

»Ei. Tai kyllä, mutta hän oli niin kuin ei tietäisi», sanoi Lintunainen.

»Minun pitää kohta lähteä», sanoin.

»Amiraali on Prinssin nuorempi veli. Se viettää rauhatonta elämää ja on suhteellisen usein sairaana. Prinssi on vähän rauhallisempi, mutta osaa sekin riehaantua… Siihen minä ensimmäisenä tutustuinkin…kymmenisen vuotta sitten… sisäoppilaitosaikoihin», hän sanoi ja katsoi minuun. »Ajatella, että siitä on sentään jo niinkin kauan», hän sanoi uudelleen katsoen minuun kuin hakien vahvistusta.

En reagoinut mitenkään, ja hän jatkoi vaivihkaa: »Prinssillä oli tapana kuljettaa minulle ruokaa yläkerran kattoikkunasta… Hedelmiä ja vihanneksia enimmäkseen. Vähitellen uskalsin lähteä sen mukana lentämään…öisin tavallisesti, mutta joskus myös tuntien aikana, varsinkin matematiikan —»

»Ettei myös biologian?» töksäytin väliin lisäten heti: »Mitä opettajat siihen sanoivat? Poissaoloihisi?»

»Kaikki tuskin huomasivatkaan ja jotkut olivat vain helpottuneita», hän sanoi hilpeästi ja niisti nenänsä.

»Oliko noin?» murahdin. »Ja mitä varten sinun pitää ruokkia niitä, jos ne kerran itsekin sapuskansa löytävät?»

»Ne ovat minun lintujani. Siksi», hän sanoi.

»Milloin sinä noihin toisiin tutustuit?» kysyin vilkuillen kelloani.

»Vähän myöhemmin. Ensin Amiraaliin ja sitten Kuolemaan ja viimeiseksi Kardinaaliin», hän vastasi hiljaa.

»Kaikkiin kuitenkin jo kouluaikanasi?»

»Kyllä», hän vastasi mietteliäästi. Näytti siltä, ettei hän halunnutkaan jatkaa enää aiheesta ja olimme jonkin aikaa sanomatta mitään. Mietin, että minun olisi pian lähdettävä kotiin.

»En