HaltiaLegenda

By Taru Haimi

Tämä tarina tapahtuu unessa, mutta se ei tee siitä yhtään sen epätodellisempaa.

Nuori haltia jota kutsutaan Valkoiseksi sudeksi,
Hänen uskollinen soturinsa.
Ihmissoturi, joka elää isänsä varjossa,
Metsästyskissa kumppaninaan.
Nuorukainen, joka tahtoo jumalaksi.
Haltia, joka on pahojen vammauttama.
Ja heidät valinnut salakansojen kaksikko.
Unohtamatta häntä, joka on avain Unen porttiin.

Juuri heidän kaikkien on pysäytettävä hullu puolijumala,
joka koettaa murtautua kansoineen Unesta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9789528091981

Taru Haimi

Taru Haimi on vantaalainen kuvittaja ja aloitteleva kirjailija. Opiskellut graafista suunnittelua Variassa. Syntynyt 1987. Lapsuudesta asti halunnut toteuttaa näitä kahta ammattia ja aihealue suosikkeina on ollut kauhu ja fantasia.

Book preview

Kiitokset

Isälleni, äidilleni sekä pikkusiskolleni, sillä ilman perheen suomaa turvaa ja tukea ei tätä kirjaa olisi syntynyt.

Kissalleni Soturille, siitä että autoit jatkamaan, milloin ikinä kohtasinkin vaikeuksia. Sinä elämäni valtias ja sielunkumppanini.

Nykyisille kissoilleni Kajolle ja Valhallalle, jotka jatkoivat Soturin arvokasta työtä.

Ystävälleni Hannelle, häneltä sain paljon ideoita tähän, vaikka hän ei ehkä sitä tiennytkään. Hänen avullaan opin rakastamaan kirjoittamista ja kirjoja.

Ala-asteen opettajalleni Alinalle, joka jaksoi uskoa minuun kuvittajana ja kirjailijana.

Betalukijoilleni Hannelle, Miialle, Yaseminalle, J. K. Wangelille sekä eräälle, joka halusi jäädä nimettömäksi, tärkeästä avusta tehdä tästä kirjasta parempi kuin se ilman apua olisi voinut olla.

Omistettu edesmenneelle kissalleni Soturille (niin kuin aina) ja Hannelle, elämäni mittaiselle ystävälle

"Ja niin hahmot taas vetävät miekan vyöltään,

kamppailu verinen.

Se kuolkoot, ken ei miekkaansa nopeasti liikkumaan saa,

kenen taito taisteluun ei riitäkään.

Tää kamppailu kahden on.

Vain toinen selvitä voi,

Toinen kuolee ja maa hänet ottaa.

Läpi yön kamppailu jatkuu

ja aamun säteet miekan valoa saa

hohtamaan.

Se kuolkoot, ken jää hetkeksi lepäämään."

Sisällysluettelo

ESINÄYTÖS

LUKU YKSI

LUKU KAKSI

LUKU KOLME

LUKU NELJÄ

LUKU VIISI

LUKU KUUSI

LUKU SEITSEMÄN

LUKU KAHDEKSAN

LUKU YHDEKSÄN

LUKU KYMMENEN

LUKU YKSITOISTA

LUKU KAKSITOISTA

LUKU KOLMETOISTA

LUKU NELJÄTOISTA

LUKU VIISITOISTA

LUKU KUUSITOISTA

LUKU SEITSEMÄNTOISTA

LUKU KAHDEKSANTOISTA

LUKU YHDEKSÄNTOISTA

LUKU KAKSIKYMMENTÄ

LUKU KAKSIKYMMENTÄYKSI

LUKU KAKSIKYMMENTÄKAKSI

LUKU KAKSIKYMMENTÄKOLME

LUKU KAKSIKYMMENTÄNELJÄ

LUKU KAKSIKYMMENTÄVIISI

LUKU KAKSIKYMMENTÄKUUSI

LUKU KAKSIKYMMENTÄSEISEMÄN

LUKU KAKSIKYMMENTÄKAHDEKSAN

LUKU KAKSIKYMMENTÄYHDEKSÄN

LUKU KOLMEKYMMENTÄ

LUKU KOLMEKYMMENTÄYKSI

LUKU KOLMEKYMMENTÄKAKSI

LUKU KOLMEKYMMENTÄKOLME

LUKU KOLMEKYMMENTÄNELJÄ

LUKU KOLMEKYMMENTÄVIISI

LUKU KOLMEKYMMENTÄKUUSI

LUKU KOLMEKYMMENTÄSEITSEMÄN

LUKU KOLMEKYMMENTÄKAHDEKSAN

LUKU KOLMEKYMMENTÄYHDEKSÄN

LUKU NELJÄKYMMENTÄ

LUKU NELJÄKYMMENTÄYKSI

LUKU NELJÄKYMMENTÄKAKSI

LUKU NELJÄKYMMENTÄKOLME

LUKU NELJÄKYMMENTÄNELJÄ

LUKU NELJÄKYMMENTÄVIISI

LUKU NELJÄKYMMENTÄKUUSI

LUKU NELJÄKYMMENTÄSEITSEMÄN

EPILOGI

ESINÄYTÖS

Istu lähemmäs kuulemaan minua. Minä olen tarinankertoja, nimetön, mutta minulla on paljon annettavaa teille ja tuleville sukupolville. Voi olla, että olen vanha, mutta olen myös viisas ja ikäni koonnut viestejä maailmalta, vaeltanut paikoissa, josta sinä vain uneksit, nähnyt ihmeitä, joista olet kuullut vain huhuja. Kuule minua, kun kerron.

On olemassa monia legendoja sankareista, jotka ovat pelastaneet maailman, tuoneet voiton kansalleen ja puolustaneet heikkoja. Legendoja aikojen suurista tapahtumista kuten maailman luomisesta ja kaiken elämän synnystä. On olemassa legendoja, jotka ovat kiertäneet suullisina tarinoina suvusta toiseen, ihmiseltä tai muulta olennolta toiselle jopa kasveilta toisille. Ehkä jopa, joilta ja vuorilta toisille. Monet niitä ovat kirjoittaneetkin kirjoihin, paperiliuskoille, kivien pintaan, kaarnaan, tulevien sukupolvien luettavaksi. Ovatko ne kaikki edes totta?

Matkalla tarinat ovat muuttaneet muotoaan, kerronta tapaansa tai vaipuneet unohduksiin, kadonneet jonnekin. Mutta yksi legenda ei tule katoamaan tai muuttumaan ja sen tarinan nimi on:

HaltiaLegenda

Tarina on kirjoitettu tuntemattoman käden toimesta. Jotkut puhuvat jopa jumalolennon kirjoittaneen sen kunnioittaakseen ajan sankareita. Kun joku päättää kertoa sen, se kerrotaan aina samalla tavalla. Sille ei ole toista tapaa kertoa.

Legenda on peräisin Agokamista, kaksipäisestä sudesta, niin kuin olennot maataan nimittävät sillä mantereen osa todella näyttää kaksipäiseltä sudelta kartanpiirtäjien töissä. Aikoinaan legendan tapahtumat koskettivat kaikkia siellä eläviä. Tosin siitä on nyt kauan. Hyvin kauan. Joten jättäkäähän häntäni rauhaan, niin aloitan.

***

Kylmä tuuli puhalsi pitkin lumen peittämää Syvälaaksoa. Se tunkeutui taloihin mistä vain raosta pääsi. Se kilpaili tulisijojen tulien kanssa, joko voittaen tai häviten, riippuen siitä kuinka talonrakentaja ja asukit olivat varautuneet sellaiseen talveen.

Syvälaakso sijaitsee pohjoisessa. Sen kesät ovat viileitä ja talvet ankaria. Paikalliset ovat tottuneet näihin karuihin olosuhteisiin ja ne, jotka heistä eivät laakson ilmastoa kestä, ovat joko muuttaneet pois tai kuolleet. Näin luonto on muokannut syvälaakson väestä kylmän ja ankaruuden kestävän kansan. Vierailijat eivät jää sinne pitkiksi ajoiksi ja suorastaan karttavat vielä karumpien olojen aluetta Iseä, joka sijaitsee Syvälaaksoakin pohjoisempana. Toisin kuin Isen asukkaat Syvälaakson asukkaat ovat suhteellisen ystävällisiä niille harvoille vierailijoille, jotka sinne ovat tulleet, ehkä kuitenkin hieman sulkeutuneita ja pidättyväisiä. Isestä myös eroten, Syvälaaksossa sentään on jokin aika, jota voi kutsua kesäksi.

Tämä talvi on kuitenkin ollut entistä ankarampi. Aikaisempi kesä on tuottanut huonon sadon, mistä johtuen väki näki nälkää. Tämä on ollut huono vuosi muillekin alueille ja nyt talvi tappoi armotta kaiken heikon ja huono-onnisen. Se ajoi pedot metsistä hakemaan sen vähän mitä kyläläisillä oli enää jäljellä.

Tämä yö oli Syvälaakson kylmin koko talvena. Tuuli oli voimakas ja lumisade piiskasi aluetta melkein kuin raesade. Se pieksi ulosuskaltavia ja ajoi heidät takaisin turvaan taloihinsa jonkinlaiseen suojaan ja lämpöön. Sisällä sentään pystyi hengittämään vaivatta ilman, että kylmä salpasi hengityksen. Harvat oikeastaan edes uskalsivat edes avata talonsa oven. Väki mieluummin pysytteli sisällä kerääntyneinä tulisijojen ympärille taistelemaan tulen pitämiseksi elossa.

Aika-ajoin täysikuu liukui esiin pilvien takaa valaisemaan nuorta kulkijaa, joka kahlasi syvässä hangessa kohti Ikikylän valoja. Kulkija oli hyvin väsynyt kuljettuaan pitkän matkan raivoavassa lumimyrskyssä. Hänen lasittunut katseensa suuntautui kohti kylää, mutta väsymykseltään hän ei juuri jaksanut tuntea helpotusta.

Monta päivää nuori kulkija oli vaeltanut syömättä mitään kulkien kylmässä pakkasessa, johon hänet oli ajettu, johon hänet oli karkotettu vain siksi, ettei hän ollut samanlainen kuin muut. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli alun perin lähtöisin, kuka hän oli ja mihin hän oli menossa. Jälkimmäiseen edes kulkija itse ei tiennyt vastausta ja kahta muuta hän ei halunnut ajatella. Hänellä ei ollut tarkoitusta. Hän vain kulki niin pitkälle kuin jalat kantoivat ja niin pitkälle kuin maata riitti. Hän vain etsi paikkaa, johon joku toivottaisi hänet tervetulleeksi ja sallisi hänen jäädä, mutta ei uskonut, että sellaista asuinsijaa koskaan tulisi löytymään. Hänen tarkoituksensa oli vain kuolla. Miten muutenkaan?

Nuori kulkija pääsi viimein kylän kadulle, joista raju tuulen puuska sammutti viimeisetkin kituuttaneet lyhdyt. Kadulla oli hämärää lukuun ottamatta satunnaista kuunvaloa ja heikkoa valoa ikkunoista verhojen tai muun suojaavan esineen takaa. Hän livahti hetkeksi levähtämään erään talon varjoon suojaan ulvovalta tuulelta ja kuunvalolta tuntien katkeruutta ajatellessaan kohtaloaan nojatessaan talon seinään silmät kiinni. Hetken hän jopa ajatteli vain jättäytyä nukkumaan siihen, jotta kylmyys voisi lopettaa hänen elämänsä, mutta se ei ollut tehnyt niin koko pitkän matkan aikana. Ei kylmyys hänenlaistaan voinut tappaa, vaikka se ei estänytkään häntä tuntemasta sitä, vapisemasta ja toivomasta pääsyä johonkin lämpimään.

Äkkiä nuori kulkija havahtui kuulemaan ihmisääniä. Hänen eläinmäiset korvansa värähtivät. Joku yksinäinen ihminen käveli eteenpäin kadulla lumisadetta kiroten. Nuori kulkija ei uskonut tämän olevan aivan selvinpäin tai sitten tämä oli ehkä hullu sillä muutoin kukaan ei lähtisi sellaiseen yöhön talostaan. Mikälie saanut tämän sitten lähtemään uhmaamaan lumimyrskyä, se ei nuorta kulkijaa kiinnostanut. Lähes värittömät silmät vilkaisivat vaivihkaa talon nurkan takaa lähestyvää miestä.

Nuorta kulkijaa vaivasi jano, jota hienoinkaan juoma ei voinut hillitä. Se erosi valtavasti tavallisen väen tuntemasta janosta, jota hänkin joskus tunsi. Tämä kuitenkin oli erilaista, sillä se kuului vain hänen kaltaisilleen. Se pakotti hänet tappamaan vasten omaa tahtoaan. Vaikka hän olikin hetki sitten ajatellut, että hänen pitäisi kuolla, tämä jano kutsui tahdon elää taas takaisin. Hän ei halunnut olla tappaja, mutta tarve elämään pakotti hänet siihen. Hän oli monesti kieltäytynyt tekemästä niin, mutta nyt hän oli jo liian heikko vastustaakseen.

Mies oli nyt lähempänä. Tuuli toi tämän hajun nuorelle kulkijalle ja niin kuin petoeläin, tämä pystyi haistamaan riistansa olevan kohtalaisen nuori, terve miespuolinen ihminen, haisi lievästi alkoholilta, mutta ei niin paljon, etteivätkö tämän ajatukset kulkeneet selkeästi ja askel ollut varma. Tämä haisi lämpimältä ja elävältä. Elämän haju houkutteli nuorta kulkijaa ja sai hänet oudon kiihtymyksen valtaan. Jokainen hänen solunsa tahtoi kiihkeästi elää, vaikka se merkitsikin toisen olennon elämän lopettamista, mutta kulkija oli nyt petoeläin ja ihmismies vain riistaa.

Odotettuaan hetken kulkija astui esiin talon varjosta miehen eteen. Juuri silloin myös täysikuu vapautui pilviverhosta ja raju tuulenpuuska tempaisi kulkijan risaisen viitan lepattamaan selän taakse, nostaen sen hetkeksi ylös ja jähmettäen silmänräpäyksen ajaksi ilmaan kuin levitetyt lepakon siivet.

Mies nosti katseensa yllättyneenä nuoreen kulkijaan, mutta hän ei osannut paeta. Sääli noissa silmissä, jotka nuori kulkija kohtasi. He kaikki tunsivat sitä kovin erikoista nuorta poikaa, joka seisoi yön kylmyydessä kuulumatta mihinkään rotuun, ollen aivan yksin. Pojan hieman kissamaisten kasvojen poskia pitkin virtasivat katkerat kyyneleet, mutta heikkous pakotti hänet tappamaan. Hän ei kuitenkaan ollut suurin uhka.

Niin paljon pahuutta heräsi tuona yönä, jona poika täytti seitsemän täysikuun aikaan ja tappoi ensimmäisen uhrinsa. Niin moni unohduksissa ollut asia palasi. Kukaan ei voinut uskoa, että niin koskaan tulisi käymään. Ne, jotka olivat uinuneet pimeässä unohduksissa. Ne, jotka oli kirottu ja karkotettu tästä maailmasta, heräsivät. Ne tunsivat herransa kutsun suonissaan ja tulisivat kokoamaan voiman, jolle kukaan ei mahtaisi mitään.

YKSI

Locien, valtias Caranionin poika tai Valkoinen susi, niin kuin monet häntä kutsuivat, antoi tuulen puhaltaa läpi kermavaaleiden hiuksiensa, jotka olivat toiselta puolelta päätä pitkät ja toiselta kynitty lyhyiksi. Nuori haltia antoi katseensa tutkia metsäniittyä, joka aaltoili tuulen kulkiessa läpi hieman jo lakastuneiden kukkien ja kellertävän heinän. Se vain kertoi siitä, että maailma taas lähestyi Valkeaa aikaa. Vielä kuitenkin oli jonkinlaista lämpöä jäljellä.

Valkoinen susi oli haltia mikä tarkoitti kevyttä ja siroa rakennetta ja hieman suippoja korvia. Se tarkoitti paljon muutakin. Locienin kansan kohdalla se tarkoitti lyhyempää vartta ja itse Locienin kohdalla vielä alamittaista muiden nähden.

Locien ei ollut niityllä yksin. Hänen soturiystävänsä oli mukana. Tuo tummatukkainen vanhempi haltia, Sildarion, soi hänelle virnistyksen ennen kuin laskeutui alas kyyryyn ja vetäisi hänetkin alas heinikon sekaan.

Minä en nähnyt siellä mitään, Locien huomautti

Ei siellä vielä olekaan mitään. Ole kärsivällinen.

Miten me näemme mitään tämän heinän takaa? Locien liikahteli hieman siirrellen panoa jalalta toiselle ja yrittäen kurkistaa heinien taakse. Sildarion piti kiskaista hänet uudelleen alas. Emmekö voi vain metsästää susien kanssa?

Sudetkaan eivät ryntää päätä pahkaa ympäriinsä, kun koettavat paikantaa saaliinsa. Tosin nyt kun olet jo ehtinyt valittaa varsin kuuluvasti, niin tuskin tänne mikään enää tulee, Sildarion huokaisi, mutta kun Locien antoi syvän vihreiden silmiensä kohdata ystävänsä, ei hän nähnyt tämän kirkkaan sinisissä silmissä ärtymystä. Enemmänkin ne tuikahtivat hyväntahtoisesti. Älykkäät silmät, mutta aika ei ollut poistanut niistä hyväntahtoista ilkikurisuutta.

Joo, mutta susien kanssa on mahtavampaa.

Jokainen haltianuori haluaa metsästää susien kanssa, mutta kai sinä muistat mitä metsästysmestari sanoi? Sildarion tönäisi hieman prinssinsä käsivartta.

Emme voi aina tehdä niin. Se ei ole luonnonolentojen kannalta hyväksi, Locien luetteli ja väänsi suunsa sitten mutruun. Olisimme edes voineet tuoda hevoset tänne.

Haluatko harjoitella kunnollista metsästystä, sinä ylivilkas prinssini, vai et? Locien ei vastannut siihen tietäen, että paras vastaus oli kuitenkin pysyä hiljaa. He olivat varmasti pelottaneet jo kaikki riistaeläimet niityltä karkuun.

Valkoinen susi mietti yhä, miten he näkisivät mitään heinien seasta. Hän koetti myös kertoa itselleen, että hänen pitäisi pysyä paikoillaan ja hengittää hiljaa, jotta tuuli en kantaisi sitä eläintenkorviin. Kyllä hän nyt jotain muisti metsästyksen opeista!

Locien vilkaisi Sildarioniin, joka olin hänen vierellään aistit valppaina kuin vaaniva susi. Hänen ajatuksensa olivat lopulta kaikkialla muualla paitsi metsästyksessä. He olivat Sildarionin kanssa tunteneet toisensa Locienin syntymästä alkaen ja silti nuori haltia ei tiennyt, kuinka paljon vanhempi hänen ystävänsä oli. Locien itse oli pelkkä pahainen lapsi.

Äkkiä jokin risahti heinien seassa heistä eteenpäin ja Locien muisti ainakin yhden metsästysviisauden lisää. Näkö ei ollut kaikki kaikessa vaan piti osata kuulla, haistaa ja tuntea. Samalla hän unohti jotain tärkeää ja liikahti, jolloin pelästynyt kaniini ampaisi saman tien toiseen suuntaan.

Samperi! Locien manasi ja kuristi kulmiaan, mutta riista ei palaisi enää paikalle. Sildarion nauroi hänelle ja nousi seisomaan.

No tuon jälkeen tuskin edes hiiri astuu jalallaan tänne, vanhempi haltia totesi sitten hilpeästi.

Locien nousi myös seisomaan. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jäädä sitomaan kirjoja. Kuvittele, että äitini halusi siitä minulle uuden harrastuksen!

Sinun sirot sormesi sopivat siihen ja teet niistä aika kauniita.

Mutta mieluummin harjoittelisin lisää miekkailua sinun kanssasi. Minä vannon, että... Locien yllättyi hiljaiseksi, kun Sildarion äkkiä kohotti sormensa hiljaisuuden merkiksi.

Tuuli puhalsi yllä ja heinät kahisivat, mutta linnut eivät laulaneet eivätkä pienet eläimet nakertaneet kasvustossa.

Kai se voi olla jokin peto? Locien kysyi.

Mikään peto ei haise tuolta, Sildarion huomautti valppaana. Hymy oli kadonnut tämän huulilta, vaikka suupielet olivatkin ikuisesti kaartuneina hieman ylöspäin.

Locien tajusi silloin, ettei ollut käyttänyt kaikkia aistejaan eikä hän aivan heti tavoittanut sitä hajua, jonka Sildarion oli huomannut. Kuitenkin hitaasti se leijui hänenkin suuntaansa. Ensin hyvin laimeana kuin saattaisi olla harhaa, mutta kun sen aiheuttaja lähestyi heitä, se kasvoi kuvottavaksi löyhkäksi, jossa oli veren lisäksi mätää ja myrkkyä.

He eivät nähneet sitä vielä sillä olento ei ollut astunut niitylle.

Locien liikehti hieman. Hän tunsi halua juosta karkuun.

Hitaasti, Sildarion kuiskasi ja he lähtivät kulkemaan hiippaillen pois päin siitä. Locien kulki edellä ja Sildarion perässä.

He pääsivät ikivanhan metsän rajaan, kun terävä rääkäisy repi ilmaa. Locien ampaisi liikkeelle eikä jättänyt Sildarionille muuta mahdollisuutta kuin lähteä juoksuun myös.

Locien juoksi veren kohisten korvissaan ja tuntien sydämensä hakkaavan rajusti kylkiluitaan vasten rinnassaan. Jossain vaiheessa hän tajusi Sildarion juoksevan muutaman askeleen edellään johdattaen heitä synkimpiin sokkeloihin jotta he voisivat karistaa kannoiltaan sen, mikä olento se olikaan.

He uskoivat metsää, jossa heidän kansansa oli asunut varmasti kaiken alusta lähtien. He huolehtivat metsästä ja metsä huolehti heistä ja antoi heille kodin.

Celeonin metsä oli suuri ja vanha, eivätkä ihmiset tai monet muutkaan olennot, jotka sinne eivät kuulu, halunneet astua sen kätköihin. Monet muut haltiakansatkaan eivät sinne mielellään tulleet. Se oli koti vain heille, celeoneille tai celeonien haltioille, niin kuin kaikki heidän kansaansa kutsuivat.

Epätietoisuus oli kuitenkin pahinta. Lopulta Locien sai siitä tarpeekseen. Hän vilkaisi olkansa ylitse taakseen. Tuuli heilautti pitkät hiuksensa hänen kasvoilleen eikä hän ensin pystynyt näkemään, mikä pimeydestä juoksi heitä kohti. Ei, hän ei voinut sitä muutenkaan nähdä, vaikka hänen kansansa pystyi näkemään melko hyvin pimeässäkin. Hän kuitenkin kuuli olennon äänen nousevan oudoksi kirkaisun kaltaiseksi ääneksi, ja tunsi kylmyyden, hajun ja pelon, jonka olento aiheutti. Metsä tuntui valittavan varoitustaan.

Valkoinen susi, juokse! Sildarion hoputti. Katso eteenpäin!

Olento ei kuulunut tähän metsään. Se ei kuulunut edes tähän maailmaan. Kerran Locien oli saanut tuntea pahojen olentojen vihan ja hänen kasvoissaan kulki parantumattomat arvet oikealla puolella posken poikki ja silmän yli muistona kohtaamisesta. Hän oli ollut silloin pelkkä pikkupoika, mutta paha olento, jonka hän oli silloin kohdannut, ei ollut ollenkaan tämän heitä nyt jahtaavan kaltainen. Tämä olento oli jotain paljon vaarallisempaa. Sen täytyi olla.

Yllättäen Sildarion pysähtyi valppaana paikoilleen niin, että Locien oli vähällä törmätä tähän. Hän katsoi ystäväänsä kummastuneena. Tämä antoi katseensa tarkkaavaisena pyyhkiä suuntaa, jonne he olivat olleet menossa. Siellä suunnassa jossain heidän ratsunsa odottivat heitä. Locien odotti hermostuneena paikoillaan vilkuillen välillä taaksepäin ja välillä ystäväänsä ja metsää edessä. Hän aikoi juuri avata suunsa esittääkseen kysymyksen, kun Sildarion ehtikin ensin.

Niitä on enemmänkin ja ne koettavat saartaa meidät. Estää meidän pääsymme hevosten luokse, Sildarion sanoi harmistuneen kuuloisena. Sitten tämä äkkiä nappasi Locienia kädestä ja lähti juoksemaan oikealle. Locienin ei auttanut muu kuin juosta perässä. Nyt olentojen ääniä kuului nyt myös siitä suunnasta, minne he olivat alun perin juosseet. Ne kuulostivat harmistuneilta ja kiukkuisilta. Kohta ne olivat kuitenkin jälleen takaa-ajossa.

Sildarion vaihteli harkitusti juostessaan suuntaa aina välillä. Locien tiesi tämän yrittävän sekä eksyttää olentoja, että koettaa löytää turvallisen reitin hevosten luokse. He olivat lähteneet metsästämään jalkaisin. Hevoslauma, jossa heidän ratsunsa olivat, ei ollut lähettyvillä. Locien mietti, olivatko ne edes elossa enää. Olennothan olivat voineet tappaa ne jo hankaloittaakseen heidän pakoaan. Locien ihmetteli myös sitä, miksi olennot koettivat niin kovasti saada heidät kiinni. Ne eivät voineet olla metsästämässä tavallisesti, ja olivatko ne sitten enemmän ihmismäisiä olentoja vai eläimiä?

Äkkiä Locienista tuntui, että Sildarion oli tehnyt lopullisen päätöksen heidän pakonsa suunnan suhteen. Tämä lähti pyrkimään ainoastaan siihen suuntaan kiskoen Locienia mukanaan. Locien koetti muistella, mitä siellä suunnalla oli, koska se oli eri suunnalla, kuin missä heidän hevosensa olivat. Hän muisti, että siellä täytyi olla joki, jossa hän usein lapsena muiden kansansa haltialasten kanssa kävi leikkimässä ja kiviä keräämässä

Nyt Locien oli varma Sildarionin suuntaavan sinne. Hänkin tuli ajatelleeksi, että olennot ehkä haistoivat heidän jälkensä ja seurasivat niitä ollen hieman harmistunut siitä, että ei tullut ajatelleeksi sitä aiemmin niin kuin Sildarion. Ehkä Locien turvautui liikaa Sildarioniin ja unohti itse ajatella järkevästi tai ehkä hän oli liian peloissaan ajatellakseen. Locien ei ollut soturi eikä hallitsija. Hän oli pelkkä nuori prinssi, joka oli tottunut suojattuun rauhaisaan elämään. Sildarion oli aina ollut hänen turvanaan.

He alkoivat lähestyä jokea ja siellä Sildarion pysähtyi hetkeksi varmistamaan, ettei yksikään olento ollut näköetäisyydellä. Sildarion kiskoi Locien joen veteen ja päästi irti tästä. Vanhempi haltia kahlasi joen keskelle, missä vesi ylsi häntä vyötäisille. Locien seurasi häntä.

Mennään yläjuoksun suuntaan. Muistatko, siellä tulee vastaan kivikkoa ja joiden välistä vesi virtaa, Sildarion sanoi hiljaa ja lähti kulkemaan yläjuoksun suuntaan. Locien seurasi muistellen sitä haltialasten piilopaikaksi. Siellä oli onkaloita ja pieniä vesiputouksia.

He pääsivät kivikon luokse ja jatkoivat kahlaamista isojen lohkareiden taakse. Siellä vasta Sildarion salli heidän pysähtyä. Siinä he sitten seisoivat vyötäröään myöten viileässä virtaavassa vedessä kuuntelemassa. Se solisi ja kohisi kivikon läpi kulkiessaan. Jossain tipahteli vesipisaroita kivien päälle. Olentojen äänistä ei kuitenkaan kuulunut mitään.

Ne ovat siellä. Eivätkä ne aio päästää meitä hevostemme luokse… Mikäli hevosemme vielä ovat siellä elossa, Sildarion kuiski Locienin korvaan. Kuule, Valkoinen susi, täytyy tehdä pieni harhautus. Aion varmistaa sinun turvallisuutesi. Minä lähden tekemään sen harhautuksen. Johdan nuo pedot väärille jäljille ja pois meidän ja hevosten väliltä. Koetan myös samalla selvittää ovatko hevoset siellä vielä, Sildarion sanoi hiljaa katsoen Locieniin.

Mutta… Se on vaarallista. Emmekö voisi piileskellä täällä… Locien aloitti hiljaa, mutta tiesi sanansa typeriksi. Hän kuitenkin pelkäsi Sildarionin puolesta. Sildarion näytti ymmärtävän, mitä hän ajatteli.

Tulen hakemaan sinua, kun reitti on auki. Odota sinä siinä ja ole hiljempaa kuin pöllö, joka lipuu yössä metsän halki, Sildarion sanoi vaimeasti. Sitten hän lähti kahlaamaan hiljaa takaisin kivikon reunalle. Locien näki ystävänsä katselevan ympärilleen varuillaan, ennen kuin tämä poistui kivikon suojasta ja vedestä metsän pimeyteen. Sildarion osasi liikkua hiljaa, joten Locien ei kuullut askeleita tämän juostessa pois kivikon luota mennäkseen kauemmas tekemään harhautuksensa.

Locien painautui vasten kiveä odottamaan. Viileä vesi alkoi pikkuhiljaa värisyttää häntä ja hänen juoksemisesta väsyneet jalkansa olisivat halunneet hänen istuvan. Locien ei kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan. Hän pakotti myös hengityksensä kulkemaan normaalin hitaasti ja hiljaa, vaikka keuhkot vaativatkin enemmän happea ryntäilemisen jälkeen. Nuori haltia koetti myös kaikin tavoin hillitä pelkoaan, sillä pedot saattoivat kaikesta huolimatta haistaa sen. Hän oli yksin kuuntelemassa veden kohinan alta vaimeaa ikimetsää.

Sitten yllättäen jossain alkoi huhuilla pöllö. Otus oli jossain lähistöllä. Se ei pelästyttänyt häntä. Pikemminkin se rauhoitti häntä, sillä se oli normaali öisen metsän ääni. Jos pöllö kerran uskalsi huhuilla, niin yksikään heitä jahdanneista olennoista ei varmaan ollut kovin lähellä kivikkoa. Locien rentoutui hieman. Kohta hän jopa uskaltautui kahlaamaan matalampaan kohtaan istumaan kivelle. Siinä ei ollut niin suojaisaa kuin hänen aikaisemmassa paikassaan vaikkei hän ihan esillä ollutkaan. Locien tunsi olonsa sillä hetkellä kohtalaisen turvalliseksi ja uupuneeksi.

Unisena hän alkoi miettiä elämäänsä Celeonien metsässä. Hän ei itse ole ikinä ollut metsän ulkopuolella. Muita ihmismäisiä olentoja kuin haltioita hän oli silti nähnyt jonkin verran, kun näitä oli uskaltautunut metsiin joko omasta päähänpistostaan tai valtias Caranionin kutsumana. Heitä tosin näkyi harvoin. Celeonien haltioilla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä muiden maiden olentojen kanssa. He eivät sotineet ketään vastaan eivätkä käyneet kauppaa ulkopuolisten kanssa. Celeonit valmistivat ja kasvattivat itse kaiken, mitä tarvitsivat. Heille riitti, että saisivat asua rauhassa Celeonien metsässä. Metsä on aina ollut turvallinen asua ja liikkua heille eikä mikään ulkopuolinen ollut uhannut sen asukkaita koko Locienin elämän aikana. Paitsi nyt. Yhtäkkiä tuttu ja turvallinen metsä oli muuttunut näiden ulkopuolisten elukoiden toimesta. Locien pelkäsi pimeimpiä varjoja, joissa pedot voisivat piileskellä odottamassa. Hän kavahti risahduksia odottaen pedon kohta käyvän kimppuunsa. Milloinkaan ennen hän ei ollut pelännyt metsää.

Täällä Celeonien metsässä Locien oli elänyt koko lyhyen elämänsä. Se oli kuin silmänräpäys tai yksi henkäys ajateltaessa haltioiden pitkää elämää. Tai itse asiassa se taisi olla vieläkin vähemmän. Siinä ajassa Locien oli kuitenkin kasvanut melkein täyteen mittaansa. Siihen lyhyeen aikaan, mitä hän oli elänyt, mahtui hyvin paljon kaikkea rakasta ja muistelemisen arvoista. Lapsesta asti hänelle oli opetettu, että niin kauan kuin hän rakasti ja huolehti metsästä, sekin rakasti ja suojeli häntä.

Locien ei pelännyt metsän omia petoja. Olivathan he monesti nuorina leikkineet ja metsästäneet niiden kanssa. He olivat leikkineet myös riistaeläinten kanssa. Eivät kovin paljon kuitenkaan, eivätkä petojenkaan kanssa, sillä eläinten oikeus oli olla villejä ja vapaita.

Locienin mielen täytti kuitenkin riemu hänen ajatellessaan ensimmäistä jahtiaan susilauman kanssa. Mukana olivat olleet muut hänen ikäisensä haltianuoret ja kolme aikuista haltiaa, joista yksi oli ollut Sildarion. Aikuiset haltiat opettivat heille, miten susien kanssa tuli toimia metsällä, ja milloin oli hyväksyttävää metsästää niiden kanssa. Susilaumassa puolestaan oli ollut mukana nuoria susia, joita lauman aikuiset olivat opettaneet metsästämään haltioiden kanssa. Susinuorienkin täytyi oppia se, milloin niiden sopi metsästää haltian rinnalla.

Sydän muisti myös riemulla kauriiden kanssa juoksemisen pitkin metsää. Oli mahtavaa juosta nopealiikkeisten sulavien eläinten kanssa pelkästä vapauden tunteesta aluskasvillisuuden kahistessa jaloissa ja tuulen suhistessa korvissa. Nuoret kauriit tekivät niin hyvin mielellään. Metsäneläimillä ei ollut mitään sitä vastaan. Ne hyväksyivät heidät ja olivat suopeita heille. Niitä ei tarvinnut pelätä.

Äkkiä Locien havahtui ajatuksistaan siihen, ettei pöllö enää huhuillut. Vesikin tuntui solisevan vaimeammin, kuin se koettaisi peittää olemassaolonsa joltakin. Tuuli ei havisuttanut lehtiä. Sekin oli lakannut ja mennyt piiloon alkukotiinsa. Metsä tuntui äkkiä kuoleman hiljaiselta ja liikkumattomalta.

Locien ei uskaltanut hengittää, mutta hän koitti hyvin hitaasti ja äänettömästi siirtyä takaisin parempaan suojaan. Hän katseli samalla ympärilleen kuin pelästynyt eläin, mutta pitäen kaikki liikkeensä niin hitaina kuin mahdollista.

Locien oli puolivälissä pääsystä parempaan piilopaikkaan, kun kuuli kavioiden töminää metsän aluskasvillisuutta vasten. Ääni lähestyi kivikkoa. Locien rentoutui hieman ajatellen, että kavioiden ääni olisi ehkä heidän omien hevostensa. Ehkä Sildarion oli päässyt niiden luokse ja saanut ne tuotua mukanaan kivikon luokse, mutta sitten hän tajusi kuulevansa vain yhdet kavioiden äänet. Vain yksi hevonen. Locienin mieleen tuli metsän omat villihevoset, metsähevoset, joita heidänkin hevoset alun perin olivat olleet. Ehkä kyseessä olisi jopa metsänhenki. Miten vain, ne eivät olisi uhka hänelle.

Locien erotti kohta etäämpänä pimeässä lähestyvän hahmon. Se oli vain tumma silhuetti, mutta se oli selvästi hevosen muotoinen. Se lähestyi hitaasti kuin olisi epävarma. Välillä se pysähtyi ja tuntui katselevan ympärilleen. Locien ei ollut varma koska hahmo sotkeutui metsän puiden varjoihin. Locien aikoi jo hivuttautua takaisin suojattomampaan paikkaan ja mennä varoittamaan hevosta, kun äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei hän tosiaan nähnyt hevosen ympärillä olevaan pimeyteen yhtään sen paremmin kuin tavallinen ihminenkään näkisi. Hänen silmiensä olisi pitänyt erottaa asiat paremmin. Oli kuin jokin estäisi häntä näkemästä tarkemmin. Pöllökään ei ollut alkanut huhuilla uudelleen. Sen vaitiolo oli varoitus. Locien jäykistyi paikoilleen.

Hevonen tuli lähemmäs ja nyt pimeys antoi sen verran periksi, että Locien saattoi erottaa, mikä varjo kuului hahmoon ja mikä metsään. Eläin ei ollutkaan hevonen. Lähinnä Locienin mieleen tuli kentauri eli hevosenvartalon omaava olento, jonka kaulasta alkoi ihmisen ylävartalo. Mutta tässä olennossa oli jotain pielessä. Tämä olento ei ollut kentauri!

Vanhat tarinat kertoivat awdaireista, joilla oli kentaurien tapaan hevosen vartalo, mutta sen sijaan, että paikalla missä hevosen pään piti olla tai kentaurien tapaan ihmisvartalo, awdaireilla lähti tämän ihmisvartalon viereltä vielä kaksi muuta päätä molemmilta sivuilta. Päät olivat punasilmäisiä hevosien päitä terävineen pedon hampaineen. Ihmis-

olennon iho oli kuvattu olevan kuolleen harmaa.

Tähän päivään asti Locien oli pitänyt niitä satuina. Hän suorastaan kuulu Sildarionin leikkisän naurahduksen: Hölmö, et kai sinä satuihin usko? Nyt hän uskoi. Tämä olento oli todella awdair, tarinoiden Karkotettu. Elukka, jota ei pitänyt olla.

Valkoinen susi nosti kätensä suunsa eteen pitääkseen poissa hirviön löyhkän, joka levitti pelkoa, kylmyyttä ja pimeyttä ympäristöön.

Äkillinen risahdus hätkähdytti Locienia ja hän oli hetken jo varma, että olento hyökkäisi hänen kimppuunsa. Avatessaan silmänsä räpäytyksen jäljiltä, Locien tajusi, että ääni oli lähtenyt hänen takaansa toiselta puolelta jokea. Locienin katse siirtyi väkisinkin sinne melkein odottaen näkevänsä toisen pedon. Sen sijaan hän näki peuran. Nuori hyväkuntoinen naaraspeura oli säikähtänyt esille jostain kivikon takaa. Locien näki sen luikkivan henkensä edestä karkuun kuin metsänruskea salama, joka puikkelehti suuntaa muuttaen etäämmälle koettaen kadota metsän varjoihin.

Peto oli nähnyt peuran. Se tuijotti saalistajan katseellaan eläimen perään joen toiselta puolelta. Locien yllätykseksi se äkkiä loikkasi vahvoin hevosmaisin jaloin joen yli aivan kivikon edestä. Ilmassa liitäessään se oli ollut Locienia niin lähellä, että jos hän olisi ojentanut kätensä, hän olisi melkein voinut koskea siihen. Silti peto ei ollut huomioinut häntä kivien välissä. Se oli lähtenyt peuran perään.

Locien näki awdairin koettavan saada kiinni hätääntyneen eläimen. Hetken näytti, että peuranaaras ehkä pääsisikin karkuun, mutta äkkiä jokin hopeinen viuhahti ilmassa pedon suunnalta kohti peuraa. Locien erotti peuran putoavan kesken loikan. Se putosi näkyvistä, mutta Locien kuuli sen. Peuran valittava tuskainen ääni huusi pimeässä metsässä. Locien tunsi sydäntään särkevän, sillä peura tuntui olevan suurissa tuskissa.

Peto hidasti vauhtiaan. Se ilmeisesti tiesi, ettei sen saalis voisi paeta enää. Niinkin kaukaa kuin Locien siitä oli, hirviö tuntui suorastaan nauttivan peuran kärsimyksestä ja pelosta. Se jatkoi matkaa hitaasti kadoten kohta myös sinne, minne peurakin oli kadonnut. Locien kuuli silti peuran huutavan vielä pitkään. Sitten huuto lopulta vaimeni eläimen kuollessa viimein. Locien värisi silmät kostuneina kyynelistä. Hän olisi tahtonut auttaa peuraa, mutta jotenkin vain tiesi, ettei olisi pystynyt.

Locienilla ei ollut paljon aikaa miettiä tapahtunutta, kun peto äkkiä ilmestyi takaisin. Se pudotti jotain maahan hevosmaisten jalkojensa eteen ja käveli sitten sen yli lähtien lähestymään taas kivikkoa haistellen äänekkäästi. Locien ei halunnut kokea peuran kohtaloa, mutta pahasti näytti siltä, että se saattaisi olla edessä. Hänen pitäisi ehkä lopettaa piilossaan kyyristely ja hyökätä vielä, kun peto ei ehkä täysin tiennyt missä hän oli, tai ei ainakaan odottaisi hänen tekevän niin. Hän voisi myös koittaa paeta, mutta elukka saisi hänet varmasti kiinni, jos hän juoksisi metsään nyt.

Locien koetti hätäisesti miettiä mahdollisuutta sukeltaa kivikon lohkareiden alle, mutta ei uskonut sen onnistuvan sillä onkalot, joita kivikon kätköissä oli, olivat ahtaita eikä hänellä ollut tietoa, mistä pääsisi sitten takaisin pinnalle. Lopulta hän vain perääntyi pelokkaasti syvemmälle kivikon suojaan. Nuoren haltian hämmästyksekseen peto kuitenkin pysähtyi ennen kuin pääsi kivikon luokse. Locien kuuli yhä nuo äänekkäät hengenvedot olennon katsellessa ympärilleen. Lopulta se alkoi liikkua hitaasti, mutta vain kierrellen ympyrää. Sitten hirviö äkkiä pysähtyi taas ja nosti päätään. Siinä se seisoi kuin patsas lyhyen hetken ajan. Locienin suuremmaksi yllätykseksi peto lähti kiireesti pois kivikon suunnalta. Hän kuuli sen rääkäisymäisen äänen. Sitten se oli poissa.

Olento ei tullut takaisin, mutta pitkään metsä kivikon ympärillä pysyi hiljaa. Mikään ei liikkunut eikä äännellyt paitsi tietysti virtaava vesi ja hiljainen kahina puissa. Locien uskalsi vasta pitkän ajan päästä tuntea helpotusta, vasta sitten kun pöllö aloitti huhuilunsa uudelleen. Sen ääneen jossain kaukaa vastasi susi omalla laulullaan.

Locienin katse siirtyi väkisinkin kohta kauemmas kohdasta, jossa olento oli seissyt. Se pysähtyi sinne, missä metsänruskea mytty makasi maassa tuskin edes näkyen aluskasvillisuuden seasta. Näky puistatti häntä. Ei siksi, että eläin oli kuollut, vaan se kuinka se oli kuollut ja se, että se nyt vain lojui maassa kuin pois heitetty roska. Sillä ei ollut tarkoitusta. Se oli tapettu täysin turhaan.

Haltioiden metsästyslaki oli pitkälti sama kuin petoeläimillä. He kaatoivat ainoastaan sen, minkä tarvitsivatkin ja käyttivät huolella kaiken, mitä riistaeläin heille tarjosi. Haltiat myös valitsivat jahdissa huolella eläimen, jota metsästivät, etteivät veisi eläinlapselta äitiä, äidiltä lastaan tai muuten tervettä ja hyväkuntoista eläintä, joka vaikutti laumaan tai eläinlajiin vahvistavasti. Monet muut haltiakansat eivät edes metsästäneet vaan elivät kasveilla. Metsästäjillä oli kaikesta huolimatta tapa kunnioittaa riistaa. Onnistuneesta kaadosta kiitettiin eläintä, joka on tarjonnut itsensä saaliiksi. Myös metsänhenkeä kiitettiin siitä, että tämä oli sallinut heidän ottaa yhden metsäneläimen itselleen.

Nyt aivan luonnostaan ja toivoen jotenkin hyvittävänsä sen, ettei ollut voinut pelastaa tervettä nuorta naaraspeuraa turhalta kuolemalta, Locien alkoi hiljaa mutista rituaalin mukaisesti saalista kunnioittavia sanoja. Tämän jälkeen hän ryhtyi mutisemaan kiitossanoja metsänhengelle, vaikka sanat eivät ehkä sopineet tilanteeseen nähden. Metsänhenki oli varmasti raivoissaan ja Locien koetti lepytellä sitä jotenkin. Hänelle itselleen tuli aavistuksen verran parempi olo sanojen myötä.

Kesti vielä kauan ennen kuin Sildarion ilmaantui takaisin kivikon luokse. Locien kyyhötti yhä vyötäröään myöten vedessä hieman rauhoittuneempana kuin aikaisemmin. Hän oli hyvin helpottunut Sildarionin palatessa elossa ja muutamia naarmuja lukuun ottamatta täysin kunnossa. Locien kahlasi pois vedestä joen rannalle Sildarionin luokse.

Ne ovat toistaiseksi harhaantuneet muualle. Johdaton ne aika kauas, mutta meidän on pidettävä kiirettä, että pääsemme hevosten luokse, ennen kuin ne tajuavat virheensä ja tulevat tukkimaan taas tien meiltä, Sildarion hoputti ja kääntyi lähtemään. Locien seurasi häntä kiireesti.

Ovatko Malmar ja Zadar sitten vielä siellä elossa? Locien kysyi hiljaa.

Ovat kyllä, mutta en voinut mennä niiden luokse hakemaan niitä. Nyt reitti on kuitenkin selvä.... toistaiseksi. Joten nostelehan jalkojasi, Sildarion kertoi. Locien kuuli tämän äänen yrittävän keveyttä, mutta siinä oli silti kuin hampaiden kiristelyä mukana. Vanhempi haltia oli silmäillyt hieman kuollutta peuraa.

Kuule olen pahoillani. Sinä taisit joutua hankaluuksiin. Olin varma, että saisin ne kaikki perääni... Sildarion sanoi hiljaa. Locien läppäsi kädellään ystävänsä olkapäätä.

He etenivät varovaista hölkkää Sildarion johdolla. Molemmat pitivät ympäristöä tarkkailemalla huolta siitä, etteivät olennot päässeet yllättämään heitä, mutta Locien antoi Sildarionin valita etenemissuunnan ja tahdin. Pöllön huhuilu kantautui yhä metsässä, mutta kun se lakkasi pidemmäksi aikaa myös Sildarion pysähtyi entistä valppaampana paikoilleen suojelevasti Locienin eteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja kohta pöllö kajautti ilmoille uuden ääntensarjan ja he jatkoivat etenemistä. Seuraavan kerran kun pöllö lakkasi huhuilemasta he eivät Sildarionin mukaan olleet enää kovin kaukana hevostensa luota. Pöllö ei palannut takaisin huhuilemaan.

Ne taisivat huomata löytää pois sieltä, minne ne johdin. Tule, meidän pitää kiirehtiä! Sildarion käski ja kiskaisi Locienin juoksuun. Locien kuuli olennon rääkäisyn ja loikan jälkeisen tömähdyksen maata vasten sieltä, missä he olivat hetkisitten seisseet odottamassa. Metsä kaikui äänistä nyt muualta ympäriltä paitsi suunnasta, jonne he koettivat juosta, mutta olennot lähestyivät.

Heti Sildarionin takana juokseva Locien tunsi äkkiä terävää kipua jalassaan ja hän kaatui maahan kiemurtelemaan tuntiessaan sietämättömän polttavan kivun vasemman jalan pohkeessaan. Hän tarttui molemmin käsin vahingoittuneeseen jalkaansa ja veri tahri ne välittömästi. Kun hän huitoi hieman käsillään, hänen sormensa osuivat johonkin keppiin, joka lojui maassa jalan vieressä. Jotenkin hän yllättyi sitä, kun tajusi sen nuoleksi. Se, mikä oli viuhahtanut ilmassa olennon suunnalta kohti peuraa, oli ollut myös nuoli.

Valkoinen susi! Sildarionin huuto kuului hieman edempää. Tämä oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän siitä kohtaa, mihin Locien oli kaatunut. Locien nosti katseensa häneen ja näki tämän virittävän oman jousensa nostaen sen osoittamaan kohti heidän tulosuuntaansa ja ampui.

Locien puri hampaansa yhteen. Toisella kädellä hän piteli haavaa ja toisella poimi maasta nuolen. Hän siirsi kättään niin, että pääsi näkemään nuolen, joka oli häneen iskeytynyt. Se oli metallinen nuoli, jossa kulki kummallisia vakoja. Kärki oli väkäinen, ja oli vain hyvä, ettei se ollut tarttunut kiinni vaan raapaissut hänen pohjettaan. Joka tapauksessa haava aiheutti hänelle hirveät tuskat. Sen toisessa päässä oli mustat sulat, jotka tuntuivat melkein metallisen jäykiltä nekin. Kaikin puolin kammottavan oloinen nuoli muistutti Locienia jostain.

Locien ei kuitenkaan voinut jäädä siihen. Hän koetti nousta pystyyn ja katsoa taakseen nähdäkseen ääntelijän. Sildarion nuoli suhahti hänen päänsä ylitse. Saman tien vanhempi haltia olikin jo Locienin luona kiskomassa hänet pystyyn eikä nuorella haltialla ollut aikaa katsoa, oliko Sildarion osunut.

Meidän on jatkettava hevosten luokse. Pystytkö juoksemaan? Sildarion kysyi, mutta kiskoi Locienin sitten mukaansa, ennen kuin hän ehti vastata mitään. Aikaa ei ollut. He lähtivät juoksemaan uudelleen kohti paikkaa, jossa heidän hevosensa odottivat heitä.

Sildarion tuki Locienia ja koetti pitää tämän juoksemassa, mutta Locien alkoi tuntea haavan käyneen kylmäksi. Kylmyys ja jäykkyys alkoivat levitä haavasta pitkin jalkaa muuttaen hänen etenemisensä enemmän epätoivoiseksi kompuroinniksi kuin juoksemiseksi.

Onneksi olennotkin etenivät nyt varovaisemmin. Sildarionin nuoli oli ainakin hämännyt niitä, ellei jopa tappanut yhtä. Se ei ollut kovin todennäköistä, vaikka Sildarion olikin loistava ampuja, mutta jos olennot olivat awdaireija, niitä ei yksi nuoli voinut kaataa, vaikka se olisikin osunut suoraan sydämeen. Tarinat awdaireista ainakin kertoivat niin. Missä sydän sitten senkaltaisella olennolla sijaitsikaan?

Locien näki viimein heidän hevosensa Malmarin ja Zadarin. Sildarion kiirehti irrottamaan hevoset ja auttoi sitten Locienin vaalean harmaan Malmarin selkään. Itse hän nousi vaalean rautiaan villiharjaisen Zadarin selkään ja kannusti sen sitten laukkaan kiskoen Malmarin mukaansa.

Valkoinen susi, käske Malmarin juosta lujempaa. Älä hidasta sen vauhtia tai pysähdy. Jatka kylään niin nopeasti kuin Malmar jaksaa kulkea, Sildarion käski yllättäen. Hieman vastahakoisesti Locien esitti Malmarille pyynnön ja tottelevaisesti se kiihdytti vauhtiaan lisää. Nämä hevoset pystyivät lyhyeksi aikaa nostamaan vauhtia senkin nopeuden yli, jota jotkut pitivät niiden rajana. Mutta vain lyhyeksi aikaa ja tämä maasto tyyppi oli muutenkin vaarallinen sellaiseen vauhtiin. Sildarion jättäytyi Zadarin kanssa kauas jälkeen. Locien luotti siihen, että tämä tiesi, mitä teki.

Kipu haavassa tuntui äkkiä pahenevan ja metsä Locienin silmissä alkoi kadota sumun sekaan. Hänen päänsä painui vasten Malmarin niskaa ja hulmuavaa vaaleaa harjaa. Hevosen kavioiden kopse tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Samassa myös takaa kuuluva awdairin rääkäisy ja Zadarin kimeä hirnahdus katosivat sumun sekaan.

KAKSI

Locien oli ollut huolissaan Sildarionista ja Zadarista. Sildarion oli ollut yksin niitä vastassa ja niitä oli ties kuinka monta. Locien oli nähnyt mielessään kauheita kuvia siitä kuin pedot kävisivät Sildarionin ja Zadarin kimppuun.

He olivat kuitenkin molemmat selvinneet. Varmasti kiitos Sildarionin älykkyydelle ja oveluudelle. Ja kiitos metsänhengelle, joka oli johtanut vihollisen harhaan. Vanhempi haltia oli tuonut Locienin kotiin ja kun hän oli jälleen pystynyt ajattelemaan ei ympärillä ollut enää synkkää yöllistä metsää täynnä outoja petoja vaan kaunis tumman elävän puun muodostama huone suurineen ikkunoineen ja haalean vihreäkuvioisine tavaroineen ja kankaineen. Keskipäivän valo siivilöityi puiden lehvästöjen ja lasittoman ikkunan läpi sisälle. Ulkona linnut lauloivat onneaan, ihan kuin metsässä ei ikinä olisikaan ollut vieraita petoja. Metsä itsekin oli rauhoittunut. Sen lehdet kahisivat kevyessä tuulessa ja lähistöllä olevat purot solisivat rauhallisina. Locien oli tajunnut makaavansa oman huoneensa sängyllä ja sängyn vierellä seisoivat hänen äitinsä, kylän parantaja ja Sildarion.

Me pääsimme pakoon. Älä huoli, prinssini, Sildarion oli sanonut nähdessään Locienin katselevan ympärilleen hölmistyneenä, mutta sitten kurtistanut kulmiaan vilkasten pienesti valtiattaren suuntaan. Tai ehkä meillä ei olisikaan syytä olla huolimatta.

Nuori haltia ei ollut uskonut, että he voisivat selviytyä. Elukoita oli ollut niin paljon. Hän katsoi Sildarioniin ja näki ystävänsä vaihtaneen vaatteita ja siistiytyneen yön jäljiltä, mutta taistelun jälkiä oli silti yhä näkyvissä siteenä käsivarressa ja naarmuina sekä ruhjeina siellä missä iho oli esillä. Pahemmilta haavoilta Sildarion näytti kuitenkin välttyneen. Hän mietti, kuinka se oli mahdollista, mutta Sildarionin katse kertoi hänelle saman lauseen, minkä vanhempi haltia oli monesti Locienille toistanut. Metsä piti huolta omistaan ja kätki salaisuuksia.

Locien nousi istumaan