Kaikki rakkauteni

By Markku Turunen

Nuorukainen asustaa kesän veneessä ja tekee töitä rakennustyömaalla, pohdiskelee tulevaa, haaveilee kirjailijan ammatista ja tarkastelee leppoisasti elämänmenoa ympärillään.
Kaikki rakkauteni-novellikokoelman tarinat kertovat Turuselle ominaiseen lämpimän satiristiseen sävyyn suomalaisista pikkukaupungeista ja niiden asukkaista. Nuorista ja vanhoista, miehistä ja naisista, koirista ja kaikesta sellaisesta arkisesta elämästä, mihin pikkukaupungissa nyt voi törmätä. Hurmaavasti kuvatut sattumukset nousevat arjen yläpuolelle, ja yllättävät käänteet tarjoavat lukijalle aihetta niin nauruun kuin samaistumiseen.
Yksitoista novellia sisältävässä kokoelmassa on runsaasti mustaa huumoria, absurdeja käänteitä ja ironisen hauskaa henkilökuvausta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 28, 2024
• ISBN: 9788728536261

Book preview

Kaikki rakkauteni

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1991, 2024 Markku Turunen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728536261

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Sortumaraja

Jukolansalon korkeat kerrostalot olivat melkein valmiita, kaikki seitsemän. Joissakin taloissa oli asuttu jo jonkin aikaa, toisia vielä viimeisteltiin. Yhden talon edustalla oli kuorma-auto jonka lavalta kaksi miestä purki muuttokuormaa. Istuin Tahvanaisen kanssa Aapoksi nimetyn talon päädyssä, katselimme miten äijät nostelivat toiveikkaan ripeästi nojatuoleja ja pöytiä. Vieressämme oli toimistoparakki missä meidän oli määrä ilmoittautua. Parakin ovi oli lukossa. Olimme olleet siinä jo hyvissä ajoin ennen seitsemää, mutta nyt kello oli puoli kahdeksan eikä Raskia vielä näkynyt. Miehen nimi oli työnvälitystoimistosta saamissamme lapuissa.

Luvassa oli viikon keikka, pihatöitä. Sellainen sopi meille oikein hyvin, sillä kesä oli aivan liian lyhyt tuhlattavaksi kokonaan työntekoon. Olimme kyllä sitä mieltä että työttömyys oli räikein osoitus kapitalistisesta mädännäisyydestä, mutta emme ottaneet asiaa henkilökohtaisesti.

Yhden talon edustalle oli kipattu muutamia multakuormia, siinä oli varmaankin työmaamme. Toisten talojen pihat olivat jo ruohonkasvua vaille kunnossa. Selostin Tahvanaiselle miten olin ajatellut järjestää elämäni:

– Jos kirjoitan joka päivä puoli liuskaa, minulla on vuodessa kasassa 190 liuskaa. Ei tee edes tiukkaa, pari lausetta päivässä. Voiko mukavampaa hommaa kuvitella?

– No nyt se tuli, Tahvanainen sanoi, nousi ja lähti lompsimaan isoissa saappaissaan kohti parakin eteen pysähtynyttä Ladaa. Tahvanainen oli aika pitkä ja niin laiha että aina silloin tällöin hätkähdin uudestaan sen laihuutta. Minäkin työnnälsin itseni ylös ja menin sen perään.

Tahvanaisen olemus ei ollut erityisen luottamusta herättävä, pitkä vaalea tukka silmillä ja pälyilevä katse. Olin hyvilläni että jo aamusta oli ollut niin lämmin ettei Tahvanainen ollut kiskonut ylleen vaaleaa likaista poplariaan. Takin selkään se oli maalannut punaisella ensi katsomalta täysin viattoman kuvan joka tarkemmin katsottuna paljastui melko häkellyttävästi kokoelmaksi sukupuolielimiä. Minusta aina tuntui että minun piti paikata sen sanoja, eleitä ja ilmeitä. Se oli tietenkin turhaa, ja kertoi enemmän minun komplekseistani kuin sen. Tahvanainen pärjäsi aivan hyvin omillaan, sentään koulun paras poikaoppilas yhteiskoulussa vielä kaksi vuotta sitten, kipsisen hymypojan omistaja.

Kesken jääneen lukion jälkeen olin mennyt hotelliin töihin ja Tahvanainen oli viettänyt vuoden päivät kotitalollaan maalla, kahdestaan paksun häijyn kissansa kanssa. Se kertoi käyneensä joskus pitkinä talvi-iltoina naapurissa telkkaria katsomassa, sanoneensa tullessaan päivää, mutta jättäneensä lähtiessään näkemiin sanomatta sillä se olisi kuulostanut niin hölmöltä.

Olin käynyt muutaman kerran tapaamassa sitä siellä maalla, talossa jonka vuorilaudat olivat kauan sitten jääneet naulaamatta seiniin. Kahta puolen ulko-ovea hangessa oli ollut keltaisia kusisuppiloita, ulkohuussi oli pihan toisessa päässä romahtaneen ladon päädyssä. Se oli oikeastaan mukava paikka. Tahvanaisen vanhemmilta keskeneräiseksi jäänyt.

Yksi talvi oli riittänyt karistamaan Tahvanaisesta pahimmat haaveet sen sortin idyllistä. Seuraavana talvena se oli ollut vähän aikaa töissä postissa ja parissa muussa paikassa, mutta enimmäkseen se oli nostanut päivärahaa.

Mutta nyt me seisoimme krapulaisen Rask-nimisen miehen edessä odottamassa että tämä komentaisi meidät töihin. Se katsoi meitä vähän aikaa ihmeissään ja sanoi sitten:

– Ai saatana niin ne mullat.

Saimme varastolta lapiot ja rupesimme tasoittelemaan multakasoja Simeonin edustalla. Jokaisen talon päädyssä oli iso kuparilaatta johon oli pakotettu veljesten profiilit ja kunkin talon nimi. Tahvanaisen mielessä pyörivät naiset.

– Sitä minä en ymmärrä että maailman kaikkien naisten joukossa olisi joku yksi ainut minua varten, se sanoi. – Eihän siinä ole mitään järkeä.

– Ei se kovin tieteelliseltä kuulosta, myönsin. Jos minun olisi pitänyt nimetä yksi ainoa minua varten tarkoitettu, se olisi ilman muuta ollut hyvämuotoinen Mölsän Leena, tai sitten tämän isosisko Ritva joka kylläkin oli jo yli kahdenkymmenen eikä vilkaissutkaan ikäisiini päin. Olin pari kertaa jutellut Leenan kanssa, se oli ollut rinnakkaisluokalla yhteiskoulussa.

– Ikävä tulee sitä etsiessä, Tahvanainen jatkoi. – Jo Suomessa yksistään satojatuhansia.

Siitä sille kehkeytyi uusi mielikuva:

– Ajattele muuten mikä määrä naisia.

Naureskelimme sille vähän aikaa. Hyvissä ajoin ennen yhtätoista läksimme syömään. Olimme liikkeellä polkupyörillä ja ajoimme parin kilometrin päässä olevaan huoltoaseman baariin missä söimme pyttipannut ja joimme kahvit. Ruokatunnin jälkeen Rask tuli katsomaan työntekoamme.

– Ai perkele, se sanoi. – Olisitte aloittaneet tuolta toisesta päästä, tähän täytyy kaivaa vielä montut pyykinkuivaustelineitä varten.

Sanoimme ettemme voineet sitä tietää. Rask nyökkäili ymmärtäväisesti.

– En minä sitä sanokaan. Joka tapauksessa huomisaamuna kun ne telineet tulee niin kaivatte sitten niille montut.

Rask katseli vähän aikaa ympärilleen ja näytti:

– Johonkin tähän.

Rask lähti taas asioilleen ja me siirryimme lapioinemme talon toiseen päähän. Emme viitsineet enää paljon tehdä, puoli neljältä veimme lapiot varastolle. Norkoilimme siellä vähän aikaa kunnes arvelimme työpäivämme tulleen täyteen.

Poljimme kovaa vauhtia ikään kuin jotain hyvinkin hauskaa olisi odottamassa siellä minne olimme menossa. Tahvanainen kääntyi Kaikuvuoren kohdalta kämpilleen.

– Lähetkö illalla kaljoille, se huusi vielä kadun toiselta puolelta.

– Saa nyt nähdä.

Minä jatkoin Heikinpohjan venelaiturille. Olin asunut Sepon veneessä kesäkuun alkupuolelta asti. Se oli vanha ja vettynyt lightning-luokan purjevene, liti, jonka Seppo oli ostanut vajaalla tonnilla opiskeluaikoinaan. Kun Seppo oli lähtenyt Lappeenrantaan töihin se oli jättänyt sen minulle ja toivonut että olisin saanut myydyksi sen jollekulle. En ollut niin hullu että olisin ruvennut sitä myymään.

Minulla oli veneessä mukavat oltavat. Puomisaksilla nostetun puomin yli olin virittänyt pressun niin että minulla oli siinä teltta jossa mahtui hyvin istumaan, keulakannen alle olin järjestänyt makuusopen. Veneessä oli kaasukeitin, astioita, matkaradio, herätyskello, kirjoituskone ja kasa kirjoja. Vaatteitani säilytin matkalaukussa peräkannen alla. Pesin itseni ja vähät pyykkini siinä laiturilla. Pyykit kuivattelin vanteissa. Muunkin tarvitsemani talousveden sain suoraan järvestä, vaikka se periaatteessa olikin juotavaksi sopimatonta. En sairastunut. Kiinnitysköyteen olin virittänyt autonrenkaan sisäkumin niin ettei vene nykinyt aalloissa ja sain nukkua rauhassa. Minulta puuttui vain vessa, mutta sellainen oli kaupungin jokaisessa kapakassa ja baarissa.

Tietysti vene oli myös kulkuneuvo. Harva se ilta purjehdin sillä Haislahden poikki ja Konepajanniemen ympäri matkustajasatamaan, mistä oli lyhyt matka minne vain, kirjastoon, kapakoihin, lippakioskille. Pitempiäkin matkoja olimme tehneet, Tahvanaisen kanssa olimme käyneet Punkaharjulla, Sulkavalla ja Puumalassa. Ja kunhan olisimme saaneet Jukolansalon keikkamme heitetyksi, lähtisimme Linnasaaren kansallispuistoon Haukivedelle. Veneessä ei ollut muuta vikaa kuin että se vuoti kölilaatikon juuresta ja se piti tyhjentää kerran päivässä etteivät tavarani olisi kastuneet.

Joskus kävin kotona syömässä. Äitini olisi mielellään puhunut tulevaisuudestani, eikä sille riittänyt että olin aikeissa mennä syksyllä vapaaehtoisena armeijaan. Kerran erehdyin sanomaan että aion ruveta kirjailijaksi, siitä äiti purskahti itkuun ja alkoi rukoilla että lopettaisin haihattelun. Seuraavaksi se hommasi minulle työpaikaltaan vanhan matkakirjoituskoneen ja nivaskan makulatuuripaperia. Se sanoi että kirjoittaminen oli hieno harrastus, mutta ennen kirjailijaksi ryhtymistä oli syytä hankkia jokin porvarillinen ammatti, varmuuden vuoksi. Mika Waltari oli kuulemma opastanut aloittelevia kirjailijoita sillä tavoin.

En käynyt kotona kovin usein. Sen sijaan eräänlaisessa yhteydessä äitiini olin ruokakaupan kautta, mistä ostin sen tilille välttämättömiä elintarvikkeita kun rahani olivat lopussa. Suuri helpotus oli kun äiti tapasi Toivon, vanhan leskimiehen Lounais-Suomesta, ja sai muutakin ajateltavaa kuin minun tulevaisuuteni.

Kahlitsin polkupyöräni riimulla ja munalukolla laiturin luona olevaan lyhtypylvääseen. Venettä en ollut koskaan yrittänyt lukita millään tavalla, eikä sieltä ikinä hävinnyt mitään, mutta kaksi polkupyörää minulta oli varastettu.

Leevi näytti istuvan laiturilla. Kun astuin laiturille ja askeleni alkoivat kumista lankuissa, se kääntyi katsomaan ja nousi sitten seisomaan. Sillä oli yllään vanhat mustat liivit ja valkea paita johon oli painettu kuvia sanomalehtien etusivuista, hihansuut olivat rispaantuneet ja paksussa liassa. Sen jalassa roikkuivat leveät samettihousut, varpaat pilkistivät koripallotossujen rei’istä. Samoja tossuja se oli käyttänyt keskikouluaikaan koripallokerhossa, johon molemmat olimme kuuluneet. Sen musta rasvainen tukka roikkui olkapäillä kuin rätti. Sen silmät olivat pulpahtamaisillaan kuopista ja ne olivat punaiset, niin valkuaiset kuin luometkin.

– En ole nukkunut kahteen päivään, se sanoi. Sen mielisairaalareissut olivat aina alkaneet pitkällä valvomisella. Sen isä oli pappi ja äiti joku seurakuntasisar, melkoisia huuhkajia molemmat. Ei Leevin sairautta voitu siltikään laittaa näitten tiukkapipoisuuden tiliin, ei ainakaan kokonaan. Leevin pikkuveli oli talvella kadonnut ja löydetty