Menolippu

By Hannele Pokka

Pirkko muuttaa maalta Helsinkiin opiskelemaan oikeustiedettä, mutta ei aikaakaan, kun hän on jo tutustunut koko joukkoon mielenkiintoisia ikätovereita eri puolilta Suomea ja opiskelu jää kakkossijalle. Pirkko tutustuu myös kumman kiinnostavaan mutta varattuun Laakson Eskoon, joka houkuttelee hänet mukaansa opiskelijapolitiikkaan ja puuhaamaan keskustan kaikkien aikojen vaalivoittoa. Helsinki on niin täynnä aatteita ja kiihkeää sykettä, että ajanjakso jättää maalaistyttöön lähtemättömän jäljen.Romaani on kirjoitettu päiväkirjan muotoon, ja se kuvaa koskettavasti opiskelijoitten elämää sekä aikuistumista 1970-luvun Suomessa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2021
• ISBN: 9788726970791

Book preview

10.9.1972

Jännittää kamalasti. On aamu ja pian olen Helsingissä. Järvenpää-Kerava-Tikkurila. Ihmisiä tuntuu tunkevan joka asemalta junaan. Tulijat ovat aamuvirkkuja kaupunkilaisia, jotka ovat menossa töihin Helsinkiin. Niillä on salkut ja sanomalehdet mukanaan. Yksi lukee vieressään istuvalle naiselle jostain urheilulehdestä ääneen juttua Lasse Virénin voitosta Münchenin kisoissa. Kotonakin oli seurattu tiiviisti näitä kilpailuja. Mieleeni pulpahtivat myös olympialaisten synkät tapahtumat. Arabisissit olivat hyökänneet olympiakylään kello viideltä aamuyöllä ja tappaneet kaksi israelilaista urheilijaa.

Kotona Lieksassa tällaisessa väkijoukossa olisi käynyt melkoinen puheenpulina, mutta täkäläiset matkaajat istuvat urheiluhullua lukuun ottamatta pääasiassa ääneti omissa puuhissaan. Jolleivät ne lue lehteään, ne kököttävät paikallaan ja tuijottavat eteensä puristaen salkkuaan tai käsilaukkuaan niin kuin joku tulisi yhtäkkiä nappaamaan laukun itselleen.

Minua alkoi hävettää, kun tuijotin ihmisiä. Siksi kaivoin laukustani päiväkirjani ja aloin kirjoittaa tätä. Yritän näyttää tärkeältä, että ihmiset luulisivat minunkin tekevän jotain työhommia, mutta luultavasti jo päällepäin minusta paistoi, että olen maalaistyttö ja ensimmäistä kertaa yksin kaukana kotoa. Kirjoittamisesta sain kuitenkin jotain tekemistä. Olen pitänyt päiväkirjaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Ensimmäiset päiväkirjavihkoni tosin poltin kiukuissani saunan uunissa, kun aina utelias pikkusiskoni oli onnistunut löytämään ne piilopaikastani, jonka piti olla varmoista varmin; vaatekaappini alahyllyltä alusvaatteitteni seasta. Olin löytänyt siskon huoneestani. Siinä se oli istunut sänkyni päällä ja nauraa räkättänyt syvimmille tunnoilleni, joita oli purkanut vihkojeni sivuille. Olin lyönyt pikkusiskoa vihoilla päähän ja harmitellut, että ne olivat pehmeäkantisia, sillä sellaisella viholla hutkiminen tuntui varmaan vain perhosen siiven sipaisulta. Pidin kirjoittamisesta vuoden tauon, mutta sitten keksin paremman piilopaikan muistiinpanoilleni: pyysin isää tekemään lukollisen laatikon, jolloin saatoin turvallisin mielin jatkaa päiväkirjan pitämistä.

Onneksi istumapaikkani on ikkunan vieressä ja saatoin kääntää katseeni aika ajoin ulos. Oli kirkas ja aurinkoinen aamu. Maisemakin oli kovin maalainen. Keltaisia viljapeltoja, hyvin hoidettuja pihapiirejä, joissa on kukkia ja omenapuita. Kotona pakettipelloilla heiluu kuloheinä, eikä monikaan kylässä viitsi panna pihapiiriään niin viimeisen päälle kuntoon kuin täällä etelässä. Ladon ovet saattoivat meillä päin repsottaa isoissakin taloissa ja navettojen taakse kertyi kaikenlaista rojua. Portaiden vieressä meilläkin on kukkapenkki, jonka huolenpito on ollut minun ja pikkusiskoni vastuulla. Nämä uusmaalaiset pihat ne vasta näyttävät äveriäiltä. On hedelmäpuita, kukkaistutuksia, marjapensaita, leikattuja nurmikoita.

Väsytti oikeastaan hirveästi. Otin istumapaikan, kun isä sanoi, että nuori ihminen jaksaa yhden yön matkustaa junassa istumapaikalla ja nukkua siinä sen, minkä tarvitsee. Ei siitä nukkumisesta kyllä mitään tullut. Säpsähdin melkein joka pysähdyspaikassa hereille. Joensuu, Lappeenranta, Kouvola, peräkylän tyttöä tuodaan.

Keittiön ikkunasta olin usein katsonut, kun aamulla kouluun lähdön aikaan Helsingin juna painui ohi Lieksaan päin, ja illalla, kun tein läksyjä, se kolisteli taas etelään. Olin päättänyt, että siihen junaan astun, kun pääsen ylioppilaaksi.

Kotikylässä ei tapahtunut mitään, ei sen puoleen kotonakaan. Isä ajoi tukkirekkaa, ja kun se ei ajanut, se nukkui tai auttoi mummoa ja ukkia niiden töissä. Äiti jakoi aamulla kylän postin, ja kun se iltapäivällä tuli postinjakohommistaan kotiin, se keitti pottuja, paistoi makkaraa ja lämmitti pirtin uunin, ja kun se oli syönyt, se otti nokoset tai luki Nyyrikkiä. Nyyrikissä mökin tyttö Liisa lähti kaupunkiin tai kouluun ja tapasi tumma- tai vaaleatukkaisen hurmurin, jonka näkeminen sai sydämen jyskyttämään. Minun sydämeni ei ole koskaan sykähdellyt kenenkään pojan takia. Olen 19-vuotias, eikä minua ollut koskaan suudeltu. Huh, tuo viereisellä penkkirivillä istuva salkkuherra ihan varmasti vilkaisi minua säälivän näköisenä. Mutisinkohan äsken ääneen, ettei ole suudeltu. Ei, hassuhan minä taidan olla.

Kun sain ilmoituksen Helsingin yliopiston oikeustieteellisestä, että olin päässyt opiskelemaan, se tuntui juhlalliselta. Äiti ei tosin ollut oikein innoissaan. Sen mielestä minun olisi pitänyt lukea opettajaksi. Mummo sattui silloin tulemaan keittiöön ja kuuli keskustelumme.

– Tyttären pittää saaja tehhä niinkö hänestä tuntuu parhaalta, mummo toimitti.

Samaa mieltä oli ukkikin ja kehotti vielä lähtöä edeltävänä iltana minua pysymään erossa kaikenlaisesta vouhotuksesta niin kuin politiikasta. En kyllä ymmärtänyt, miksi ukki oli asiasta ylipäänsä kiinnostunut. Ei meidän perheessä puhuttu politiikkaa. Isä varsinkin oli sitä mieltä, että Kutsetti on paras puolue. Isä kun ajoi Enso-Gutzeitille puutavaraa. En sanonut ukille yhtään mitään, kun se valisti minua siitä, mihin minun ei kannattanut ryhtyä, sillä olin toista mieltä. Olin lukioaikana alkanut ajatella, että aktiivinen ja poliittisesti valveutunut nuori pärjäisi Suomessa paremmin kuin kirjojensa ääressä nyhertäjä.

Asunnon hankkiminen pääkaupungista oli tuottanut vaivaa. Oli käyty läpi isän ja äidin sukulaiset, mutta harva meidän suvustamme oli muuttanut Helsinkiin. Muuan pikkuserkku Pohjanmaalta oli, mutta äiti sanoi sen olevan niin tiukan lestadiolainen, että siinä huushollissa minun olisi ikävä olla. Mummo ehdotti, että panisin pääkaupungin lehteen ilmoituksen.

– Siihen kun laetat, että uskovvainen tyttö, joka opiskelloo tuomariks yliopistossa ehtii itelleen asuntoa. Ei juo eikä polta, eikä elä huonoo elämätä, niin mikä ettei asuntoo löyvy. Aloin jo sorvailla ilmoitusta, kun pelastuksen sanoma saapui ruskean kirjekuoren muodossa äidin postilaukusta. Sain ilmoituksen, että minulla oli asunto Vallilassa osakuntien asuntolassa.

Mäkiniemen leninkiliikkeestä Lieksasta käytiin ostamassa takki ja pitkät housut. Housut olivat väriltään vaaleanruskeat, lanteilta kapeat ja alhaalta leveälahkeiset. Takki oli musta ja hyvin tyköistuva. Sen lisäksi minulla oli kesäajan käytössä viininpunainen lyhyt samettimaisesta kankaasta tehty takki, joka oli ostettu keväällä ylioppilasjuhliin. Se oli ollutkin tarpeen, sillä juhlapäivänä oli satanut räntää, vaikka oli toukokuun viimeinen päivä ja tavallisesti kesä jo pitkällä.

Postitilillään äiti osti vielä kaksi poolopuseroa, oranssin värisen ja violetin.

– Sinnuu varten olen tilistäni säästäny, että olis ies hyvät kamppeet, kun menet sinne herrojen Helesinkiin, se mutisi. Kotona ei ollut totuttu vaatteita ostamaan eikä siihen ollut rahaakaan.

Eilen kotikylällä oli sumuinen tihkusateinen ilta, kun olin noussut linja-autoon matkustaakseni ensin Lieksaan, josta lähti yöjuna Helsinkiin. Olihan meidän kylälläkin asema, mutta yöjuna ei ottanut kyytiin pikkuasemilta, eikä pikavuoro, johon minun oli tarkoitus nousta, ottanut kyytiin kuin keskikylällä olevalta pysäkiltä. Ukki ja mummo olivat saattamassa, samoin pikkusisko ja veljet sekä äiti. Isä oli joutunut lähtemään ajohommiin jo edellisenä päivänä.

Ei se mitään sen kummempaa ollut sanonut, kun se oli aamulla tehnyt lähtöä.

– Vae lähet sie Helesinkiin, se oli vain sanonut ja pörröttänyt tukkaa. Se oli suurin hellyydenosoitus isältä, mutta sekin oli nostanut melkein kyyneleet silmiini.

Tuulisella linja-autoasemalla olisin toivonut, että isäkin olisi ollut minua saattamassa, vaikka tiesin, ettei isä voinut ajoaikataulujaan valita. Taksimies Pentikäinen ja pari muuta kyläläistä olivat jääneet katsomaan, kun Turusen tyttö lähtee suureen maailmaan opiskelemaan.

– Voe hyvä isä sentään, mummo sanoi ja pyyhki kyyneleitä hihaansa. Ukki yski, näki että sekin oli liikuttunut mutta ei halunnut näyttää. Se rupesi käärimään sätkää ja näytti kiinnittävän hommaansa erityisen suurta huomiota.

– Nouskaahan kyytiin. Myö lähetään, kuljettaja kuulutti ja nousi autoon paikalleen istumaan. Äiti ei enää sanonut mitään, otti vain syliinsä ja puristi. Se haisi vähän hielle, mutta minä nuuhkin sitä tyytyväisenä. Linja-auton ikkunasta katsottiin ja minua rupesi hävettämään, kun me siinä kaiken kansan nähden halailtiin. Vähän nolostuneena nappasin laukkuni. Se oli lainattu veljeltä. Linja-auton kuljettaja tuli vielä uudestaan ulos ja auttoi minua panemaan laukun auton tavarasäilöön. Kiipesin autoon, sinne tihkusateeseen jäivät äiti ja muu suku.

Auton ikkunasta näkyi kotimaisemaa: vaaroja, mäkiä, peltoaukeita, taloja, kauempana kimalteli pala Pielisen pintaa. Reitti oli kouluvuosilta tullut niin tutuksi, että tunnistin tien jokaisen mutkan.

Lieksan asemalta olin ostanut menolipun Helsinkiin. Se tuntui jotenkin kohtalokkaalta: vain menolippu.

Nyt minun täytyy varmasti lopettaa kirjoittaminen, sillä konduktööri kuulutti, että tullaan Helsinkiin.Tämä on eri mies kuin se, joka oli junassa lähtiessäni Lieksasta, nuorempi ja kaupunkilaisen näköinen.

10.9.1972

Helsingin asemalle juna vihdoin pysähtyi höristellen kuin hevonen juoksun jälkeen. Ihmiset purkautuivat matkalaukkuineen junan ovista ulos. Lähdin kulkemaan virran mukana. Niin hirveästi ihmisiä en ollut nähnyt ikinä. Ne hyökkäsivät suurena laumana jostakin ja painuivat jonnekin. Ilmakin tuntui erilaiselta hengittää, kuin siinä leijuisivat monen sadan junassa nukkuneen ihmisen hajut, junien ja aseman haju, junalaiturin asfaltista huokuva viileä henkäys. Aurinko paistoi jossakin korkealla rakennusten yläpuolella. Oli tulossa lämmin päivä.

Ajattelin ottaa taksin asunnolle. Olin hankkinut Helsingin kartan jo kesällä kotiin ja mittaillut, ettei matka uuteen asuntoon voinut olla mahdottoman pitkä, ehkä pari kilometriä. Sen kyllä kävelisi, mutta ei matkatavaroiden kanssa.

Taksin löytäminen ei minua huolestuttanut. Kunhan kulkisin junasta tulleiden mukana, päätyisin taatusti taksiasemalle. Ensin tultiin valtavan suureen halliin, jossa oli kioskeja vieri vieressä ja hirvittävä määrä kiireisiä ihmisiä. Jonkin kioskin kulmalta lehahtivat vastavalmistetun kahvin ja pullan tuoksut. Vatsani murisi. Olin kyllä tehnyt eväät kotona matkaa varten: makkaravoileipiä ja puolukkapiirakkaa sekä pullo marjamehua, mutta eväät olivat lähes koskemattomina laukussani, sillä jännitykseltä en ollut saanut syödyksi. Hallissa kävi kova veto, sillä siitä aukesi ovia eri suuntiin ja ne paukkuivat auki ja kiinni tämän tästä, kun ihmiset kulkivat niistä. Hetken epäröityäni lähdin kävelemään matkalaukkua kantavan miehen perässä. Astuin ulos ovista, joiden edessä aukion toisella laidalla näkyi kellertävä korkea rakennus. Aukion laidassa oli pitkä rivi takseja.

Ulos päästyäni oikein huokaisin helpotuksesta, vaikka sielläkin seisoi paljon ihmisiä. Tuntui, että taivasalla oli helpompi kohdata kaikki ihmiset vieraine hajuineen, sillä helsinkiläiset tuoksuivat erilaiselle kuin ihmiset kotikylässä. Nämä haisivat tupakalle, partavedelle, väkeville parfyymeille, sanomalehdelle ja virastoille. Kotona maalla ihmisistä lemahtivat navetan, metsän tai hien hajut. Lieksassa pankkineiti tiskin takana tuoksahti deodorantille tai jollekin hajuvedelle, mutta täällä Helsingissä tuntui, että kaikki ihmiset olivat aamulla valaneet tai suihkuttaneet itsensä hajusteita täyteen.

Menin taksijonoon seisomaan niin kuin muutkin ja pian olin jonon ensimmäisenä valmiina astumaan kyytiin. Kuljettaja tuli avaamaan minulle takaoven niin kuin herroille ikään ja nosti matkalaukkuni tavaratilaan. Sanoin hyvät päivät ja osoitteen, jonne olin menossa. Kuljettaja ei sanonut mitään vaan lähti ajamaan. Tunnistin heti suunnan, kun taksi kääntyi rautatieasemalta Mannerheimintielle. Eduskuntatalo vaikutti massiiviselta kivijärkäleeltä, kohta sen jälkeen kadun oikealla puolella hohti Finlandia-talo valkoisena syysauringon valossa. Kierrettiin Töölönlahti, ja taksi painui rautatiesillan alitse ja lähti nousemaan ylös mäkeä. Vasemmalla kohosi korkea maailmanpyörä.

Minusta matka tuntui jo pitkältä, mutta taksimies sen kun ajoi. Ei puhunut mitään niin kuin kotona Pentikäinen. Mulkaisi vain silloin tällöin etupeilin kautta takana istujaa ikään kuin varmistaakseen, että joku maalaistyllerö siinä taas istui, sellainen, joka on tullut jostakin takahikiältä matkalaukun ja suurten toiveiden kanssa Helsinkiin.

Vielä mentiin monista liikennevaloista ja käännyttiin suuresta risteyksestä vasemmalle. Sitten kuljettaja yhtäkkiä kääntyi pääkadulta sivummalle. Kurvattiin korkeitten kerrostalojen sivu, kunnes päädyttiin kapean tornitalon pihaan. Leppäsuonkatu 3 B, murahti kuljettaja. Kaivoin rahat lompakostani, maksoin ja kömmin autosta ulos. Kuljettaja nosti matkalaukkuni pihalle ja ajoi tiehensä.

Asfalttipihassa ei ollut paljon katselemista. Puita siinä ei kasvanut. Olipahan muutama auto pysäköitynä kadun reunalle. Pihamaan nurkassa oli roskapytty, naapurissa kolme samannäköistä tornitaloa. Laskeskelin, että kerroksia niissä oli kahdeksan. Menin sisään kiiltävälattiaiseen ala-aulaan. Siellä oli pöytä, ja pöydän takana istui minua luultavasti muutaman vuoden vanhempi nainen. Menin reippaasti hänen luokseen ja kerroin, että minulle oli täällä asunto. Naisella oli edessään pieni laatikko, joka oli täynnä pahvikortteja.

– Näissä lukee, keitä täällä tänä vuonna asuu, se selitti, kun näki, kuinka uteliaana vilkuilin, kun se plarasi korttipinoaan.

– Turunen, Pirkko, Anneli, se luki. Sinulla on huone 306, siis kolmannessa kerroksessa.

Se käski minun kuitata paperin, joka osoittautui vuokrasopimukseksi. Paperissa luvattiin, että saisin asua osakuntien omistamassa opiskelija-asunnossa kokonaisen lukuvuoden ajan, kunhan maksaisin vuokrani ajallaan.

En uskaltanut käyttää hissiä vaan raahasin matkalaukkuni portaita pitkin kolmanteen kerrokseen. Sieltä pitkän käytävän puolivälistä löytyi huone numero 306. Avattuani asuntoni oven havaitsin, että kämppä oli siisti. Siinä oli yksi huone, jossa oli seinän mittainen hylly kirjoja varten, sänky ja kirjoituspöytä tuoleineen. Pöydällä oli puhelin. Huoneen takana oli pikkuruinen vessa, jossa oli suihku. Luksusoltavat kotiin verrattuna. Kotona oli ulkohuussi eikä vesijohtoja. Kotona lämmitys ei tullut pattereista vaan lämmittämällä uuneja ja keittiön hellaa. Pakkasella se ei riittänyt, joten ikkunat olivat jäässä yläruutua myöten, ja lattiarajasta veti niin, että varpaita paleli, vaikka olisi ollut villasukat jalassa.

Ensi töikseni soitin kotiin, mutta siellä ei kukaan vastannut. Isä oli luultavasti ajohommissa ja äiti vielä jakamassa postia. Sitten soitin mummolle, joka oli jo tullut navetasta ja ilahtui soitostani. Mummolle kerroin, kuinka hienon opiskelija-asunnon olin saanut.

– Kyllä matka meni mukavasti, vaikka en pystynyt nukkumaan. Sanoin lähteväni ilmoittautumaan yliopistolle, kunhan saisin tavarani purettua. Mummo käski olla varovainen, etten jäisi autojen alle. Lupasin varoa autoja ja taskuvarkaita, joista se tuntui myös olevan huolissaan, ja sanoin soittavani muutaman päivän kuluttua.

Mummon ääni toi kodin mieleen. Se oli luultavasti navetasta tultuaan keittänyt kahvit. Siinä ne istuivat ukin kanssa, ja mummo kertoisi ukille, mitä olimme puhuneet puhelimessa ja päivällä se kipaisisi kertomaan samat terveiset kotiin äidille ja isälle. Oikein tunsin nenässäni mummon keittiön vastakeitetyn kahvin tuoksun, johon sekoittui lämpimän ruisleivän makea haju.

Katselin pienessä hiljaisessa huoneessa ympärilleni, ja silloin tuli itku. Oikein vollotin, sillä minulla oli kauhea ikävä kotiin, tuttujen askareiden pariin, äidin ja isän luo. Täällä minä olin yksin oudossa huoneessa vieraassa kaupungissa ilman ainuttakaan ystävää tai edes tuttua. Heittäydyin makaamaan vihreällä peitolla varustetun sängyn päälle. Tähänkö minun piti jäädä vuosikausiksi asumaan ilman äitiä, isää, siskoja ja veljiä, ilman ukkia, mummoa ja tuttuja kotikylän kavereita, ilman lehmiä, vasikoita ja kissoja?

Aikani itkettyäni kyyneleet ehtyivät. Tuijotin kattoa. Se oli puhtaan valkoiseksi maalattu, eikä siinä näkynyt likaraitoja niin kuin kotona pirtin katossa. Talo oli luultavasti vasta saneerattu ja kaikkien huoneiden katot ja seinät olivat saaneet uuden kiiltävän maalikerroksen, sillä luulisi, että opiskelijat olisivat jättäneet omat jälkensä huoneisiin. Huone tuoksui vähän pölyiselle. Ehkä siellä ei ollut vähään aikaan asuttu.

Olin kai hetkeksi nukahtanut, sillä kun säpsähdin hereille, ihmettelin, mihin kummaan paikkaan olin joutunut. Sänky oli outo, samoin koko huone. Sitten muistin, että olin Helsingissä. Vilkaisin rannekelloani. Se näytti vasta yhdeksää. Olin nukkunut vain viisitoista minuuttia. Painoin rannekellon korvaani kiinni varmistaakseni, että se varmasti kävi ja näytti oikeaa aikaa. Kuulin vaimean tikityksen. Oikeassa ajassa oltiin. Kellon rannekkeesta lemahti nenääni tympeä lemu. Nahkahihna oli jo vanha. Navetan sontatunkiolla ja heinäpellolla siihen oli tarttunut omat arominsa samoin kuin lehmiä lypsettäessä. Pitäisi hankkia kaupungilta uusi hihna, mietin. Sitten harppasin päättäväisesti sängystä ylös, vetäisin junassa nuhjaantuneet vaatteet yltäni ja menin suihkuun.

Suihkun jälkeen olo tuntui virkeämmältä. Pitkiä housuja minulla ei ollut kuin yhdet, jotka olivat olleet minulla jo junassa, joten vedin taas leveälahkeiset vaaleanruskeat housut jalkaan ja äidin ostaman oranssin poolopaidan päälle. Tukkaa olin vääntänyt kotona lähtiessäni papiljoteilla kiharoille, mutta ne olivat junamatkan aikana oienneet, eikä minua huvittanut ryhtyä niin monimutkaiseen ja aikaa vievään harrastukseen enää uudestaan. Kampasin vessan peilin edessä nopeasti tukkani. Huulipunaa en käyttänyt, sillä kotona äiti ei pitänyt siitä, että koululaiset meikkasivat itseään, vaikka kaikki tytöt olivat käyttäneet meikkiä paitsi minä ja luokan uskovaiset tytöt. Pitää ostaa meikkejä, suunnittelin. Eteisen naulakosta sieppasin ylleni viininpunaisen samettitakin ja nappasin käteeni pienen laukkuni, jonne olin taitellut yliopistoon ilmoittautumista varten tarvittavat asiakirjat. Olin ne monta kertaa tarkistanut, mutta vielä kurkistin laukkuuni kuin varmuuden vuoksi, olivatko kaikki paperit tallella.

Eteisen ison peilin edessä katselin arvostelevasti itseäni. Paksureunaiset rillit, joiden takaa pilkistivät siniset silmät, paksu ruskea tukka, johon oli papiljottien jäljiltä jäänyt muutama omituinen kiehkura. Lyhyt kapea vartalo, paksut sääret ja erittäin lihaksikkaat käsivarret -jälkimmäiset kiitos kaikkien niiden heinähangollisten, joita oli kesän aikana nostellut. En tosiaankaan omasta mielestäni ollut mikään kaunotar. Vain hiukseni saivat armon silmissäni. Ne olivat tuuheat ja hieman luonnonkiharat. Myös silmälasieni kehyksistä pidin. Lieksan silmälasiliikkeen naisen kanssa olimme pitkään valinneet kehyksiä tai oikeammin nainen oli valinnut ja minä olin istunut kärsivällisesti peilin edessä ja kokeillut kehysparin toisensa jälkeen, kunnes nainen oli ollut tyytyväinen.

Nämä harmaat kehykset tuovat sinun kauniin siniset silmäsi hienosti esiin, se oli väittänyt. Känsäisine käsineni näytin kuitenkin lähinnä siltä, mikä olinkin: maalaistytöltä. Se ei minua tippaakaan häirinnyt vai häiritsikö sittenkin. Tuijotin peilikuvaani haastavasti. – Eivät kaikki voi olla kaunottaria, sanoin peilikuvalleni, ja sekin nyökkäsi ymmärtäväisesti. Vedin uudet kiiltonahkaiset saappaat jalkaani, puristin tiukasti laukun kainalooni ja lähdin kartta kädessä suunnistamaan kohti yliopistoa.

Kävelymatka oli pitkä. Ensin piti kävellä Mäkelänkatua ja Hämeentietä Kallion ja Sörnäisten kautta Hakaniemen torille. Autojen moottorit jylisivät, raitiovaunut kolisivat ja pakokaasujen lemu sai minut kaipaamaan kotikylän raitista ilmaa. Hakaniemen torin kulmilla käveli vastaan niin pelottavan näköistä porukkaa, että jouduin väistelemään ajoradan reunalle. Tyhjät pullot kilisivät muovikasseissa, kun miehet hoippuivat eteenpäin kohti lähintä viinakauppaa.

Kun pääsin Pitkänsillan yli, huokaisin helpotuksesta. Kadulla liikkui taas tavallisen näköistä väkeä ja pian alkoivatkin näkyä jo Senaatintorin ympäristön keltaiset rakennukset. Yliopiston ala-aulassa Fabianinkadulla jäin hämmentyneenä seisomaan. Mihin osaisin mennä? Kaikkialla oli opiskelijoita, jotka määrätietoisen näköisinä olivat menossa jonnekin. Minäkö vain epäröin? Sitten hoksasin ala-aulan peräseinällä ison pahvisen kyltin ja nuolen: ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ilmoittautuminen toisessa kerroksessa. Kivuttuani kiiltäväksi kuluneet kiviset portaat ylös olin pitkässä käytävässä. Sielläkin oli taas pilvin pimein opiskelijoita. Opasteita oli kuitenkin aseteltu oville niin, että kirjoittautuminen kävi sukkelasti. Täyttelin kuponkeja ja ojentelin niitä tiskin yli tehokkaan näköisille rouville. Yksi niistä työnsi käteeni lapun, jossa luki, että uuden ylioppilaan tuli ilmoittautua yliopiston rehtorille, Mikko Juvalle, seuraavana päivänä kello 11.00.

Henkäisin helpotuksesta, kun olin taas kadulla. Yliopiston päärakennuksen käytävät olivat haisseet joltakin puhdistusaineelta, jota nähtävästi käytettiin lattioiden siivoukseen. Siellä tuoksui myös tunkkainen paperi niin kuin Lieksan verotoimistossa.

Seuraavaksi kävin anomassa lainan ja opintorahan Kaivokadun Postipankista. Se oli mutkaton toimitus, sillä Postipankki ei vaatinut opintolainalle takaajia. Näin minua oli valistanut historian opettajani, joka oli muutamaa päivää ennen lähtöäni soittanut ja kysellyt kuulumisia. Kaipa se halusi vielä varmistaa, että me opiskelupaikan jostakin yliopistosta saaneet pääsisimme hyvin aloittamaan uudella paikkakunnalla.

Postipankin virkailijalle opettajan mukaan riitti, kun näytin opintokirjani, jossa luki, että olin tänä syksynä kirjoittautunut läsnäolevaksi yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Jonotusnumeron otettuani istahdin pankin seinän vierelle asetetulle penkille. Muutama eläkeläinen ja meitä opiskelijoita siinä nökötti. Odotellessani oli aikaa katsella lähintä pankkivirkailijaa, joka tiskin takana kirjoitti koneellaan nopeasti jotakin. Oikeastaan tämä pankkivirkailija ei näyttänyt erilaisemmalta kuin rouvat Lieksan pankissa. Tälläkin oli yllään pankin univormu, niukkalinjainen jakkupuku ja hän oli kietaissut kaulaansa huivin. Vuorollani kävin jättämässä täyttämäni lainahakemuskaavakkeen. Hämmästyttävän vähäpuheisia Helsingin pankkirouvat tuntuivat olevan. Tämäkin vain vilkaisi minua ohimennen katsomatta edes silmiin, kun kysyin, milloin saisin päätöksen opintolainastani. Lieksan pankissa minua olisi neuvottu hakemuksen täyttämisessä ja sanottu jotain rohkaisevaa alkaneelle opintielle. Tämä rouva ei tuntunut olevan lainkaan kiinnostunut siitä, mistä olin tullut ja mitä opiskelin, vilkaisi vain papereitani ja sanoi, että hakemus käsiteltäisiin mahdollisimman pian. Ei sille mitään voinut, että kohtelu masensi. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja kysyin, kuinka kauan Helsingissä on pian.

Virkailijarouva rypisteli tärkeänä otsaansa ja sanoi uskovansa päätöksen tulevan parissa – kolmessa viikossa. Laskeskelin mielessäni, että isän ja äidin antamalla rahalla pärjäisin hyvin, vaikka lainapäätös viipyisi pitempäänkin.

Ulos päästyäni piristyin taas. Olin jo hoitanut melkoisen joukon muodollisuuksia. Lähdin taas kävelemään yliopistolle, tällä kertaa Porthaniaan, missä olivat oikeustieteellisen tiedekunnan tilat ja pääosa luentosaleista. Tiedekunnan ilmoitustaululla oli lista luennoista. Olin pettynyt, kun kaikille pakolliset peruskurssit alkaisivat vasta syyskuun puolen välin jälkeen. Mitä ihmettä tekisin kokonaisen viikon? Alkaisin lukea tenttikirjoja, järkeilin mielessäni.

Porthanian toisessa kerroksessa oli ruokala. Jonotin muiden mukana ruoka-annostani, joka oli vetinen lihamurekepihvi ja pottumuusia. Se oli reilu annos. Söin kaiken nopeasti, sillä minulla oli nälkä.

Ruokalassa en uskaltanut vilkuilla naapuripöytiin. Siellä tuntui juttu kulkevan. Minunkin pöytääni tuli pari miestä istumaan, mutta eivät ne minulle puhuneet mitään, enkä minäkään tohtinut puhua niille. Minä, joka kotipuolessa olin aina ollut vilkas ja puhelias, olin ollut lähes koko päivän puhumatta juuri sanaakaan kenenkään kanssa.

Ryhdyin tutkimaan karttaani ja lähdin kävelemään kohti eduskuntataloa. Sen takana piti kartan mukaan sijaita pohjalaisten osakuntien osakuntatalo. Äiti oli kotoisin Oulusta, ja se oli toivonut, että liittyisin pohjalaiseen osakuntaan, vaikka asuimmekin Pohjois-Karjalassa. Minusta osakunnalla ei ollut niin väliä. En aikonut harrastaa osakuntaelämää, mutta halusin olla äidille mieliksi.

Syysaurinko paistoi, ja kadulla kävellessä tuli hiki. Kotona syksy oli lähestymässä pitkin harppauksin, yöt olivat kylmiä. Aamulla kuura saattoi peittää jo nurmikon, haavan ja pihlajan lehdet punersivat ja vaikka päivällä vielä oli lämmintä, auringon mentyä mailleen ilta muuttui äkkiä koleaksi. Helsingissä aurinko hehkui kuin keskikesällä. Töölönlahden rannassa ui parvi sorsia, ja ihmiset kävelivät kesähepenissään.

Voi kuinka kovaa ja kuumaa asfaltilla käveleminen oli. Tunsin, kuinka hiki valui otsalta poskille ja niskasta kaulaan. Tuoksuin varmasti vahvasti hielle, mutta asialle ei nyt voinut yhtään mitään.

Eduskuntatalon luona katsoin taas karttaa. Osakuntatalon piti olla kohta eduskunnan takana. Tavailin kadunkulmissa katujen nimiä: Museokatu. Siinä se oli: Pohjalaisten osakuntien talo. Se näytti hienolta ja arvokkaalta vanhalta rakennukselta. Alakerrassa oli ravintola, jonka ikkunat eivät minusta vaikuttaneet erityisen kutsuvilta. Väkeä näkyi istuvan juomassa olutta, vaikka oli vasta varhainen iltapäivä. Osakuntakerrokseen mentiin Töölönkadun puolelta. Sotkuiselle ilmoitustaululle oli kiinnitetty sekava valikoima erilaisia lappusia. Talossa näkyi majailevan kolme osakuntaa; pohjoispohjalainen, eteläpohjalainen ja ruotsinkielisten Vasa Nation.

Kipusin portaat viidenteen kerrokseen. Rappukäytävä oli parempiakin aikoja nähnyt. Pohjoispohjalaisen osakunnan huoneen ovelle oli tekstattu kyltti uusien osakuntalaisten ilmoittautumisesta, niin että pöljempikin sen siitä saattoi lukea. Ovikin oli kutsuvasti auki. Pöydän ääressä istui pönäkkä nuori mies ja pöydänkulmalla laiha rillipäinen pitkänhuiskea poika.

Olin kuullut, että osakunnassa oli paljon harrastusmahdollisuuksia. Juristeilla oli Kriminaaliklubi ja oli siellä poliittistakin toimintaa. Ainakin keskustapuolueen toimintaan olin päättänyt tutustua. Äiti ja isä äänestivät keskustaa, samoin ukki ja mummo. Sen jälkeen, kun lukiovuosina olin innostunut teinikunnassa yhteiskunnallisista asioista, olin päätellyt, että keskusta saattaisi olla minunkin poliittinen kotini. Olinhan maalta kotoisin, ja keskusta oli maaseudun puolue.

– Missä niitä maalaisliittolaisia on, henkäisin melkein ensi sanoikseni.

– Jaa, sanoi pönäkkä poika, joka esittäytyi Antero Kinnuseksi, – minä olen luullut, että maalaisliitto on muuttunut keskustapuolueeksi.

– Niin, niin, sanoin kärsimättömänä, maalaisliitto tai keskustapuolue, niistä minä olen kiinnostunut. Onko niitä maalaisliittolaisia täällä?

– Onpa hyvinnii, Kinnunen ilmoitti murteella, jota en ikinä ollut kuullut, mutta opin pian tunnistamaan sen kainuulaiseksi.

– Taitaa meillä tässä olla tiitterä tyttö, se huomautti pöydän reunalla keikkuvalle, joka esittäytyi Leinoksi.

– Valitettavasti etunimeni ei ole Eino vaan Otto Antero, mies selitti.

– Ottaa se kuitennii, Kinnunen sanoi.

Olin hämilläni, sillä kaveruksilla tuntui olevan oma keskinäinen huumorinsa, jota en ymmärtänyt. Kinnunen huomasi, että olin pudonnut kärryiltä ja otti osakuntavirkailijailmeen ja tiedusteli, mikä maalaisliittolaisen nimi oli, jotta voitaisiin kirjoittaa osakunnan nimiluetteloon. Tämän jälkeen osakuntaan kirjoittautuminen kävi sukkelasti. Siinä ohessa toverukset valistivat minua, että seuraavalla viikolla olisi uusien osakuntalaisten tutustumisillanvietto, ja fuksien toivottiin osallistuvan aktiivisesti osakuntaelämään.

– Missä sinä asut, Kinnunen uteli. Kuultuaan että asuin osakunnan asuntolassa se huomautti, että aktiivisuus osakuntatoiminnassa takaisi asuntolapaikan myös jatkossa.

– Ruppeet vaan osakunnan sihteeriksi tai emännäksi, Kinnunen houkutteli.

– Maalaisliittolaisilla on kokous ensi viikon torstaina, Leino huusi minun perääni.

– Mekin tullaan, se lisäsi.

Jaaha, ne olivat sitten ensimmäiset pesunkestävät keskustalaiset, mietin kävellessäni pois osakunnasta. Palasin asunnolle. Kävelin tietysti, ja meni melkein tunti, ennen kuin oikaisin Vallilan asunnossa sängylleni pitkäkseni ja ryhdyin tutkimaan opinto-opasta.

Päivän päätteeksi kävelin uudessa asuinympäristössä ja löysin Vallilan siirtolapuutarhan pienine, somine mökkeineen ja omenapuineen. Oli kuin olisi ollut maaseudulla keskellä kaupunkia. Illalla en tahtonut saada unta, vaikka edellisen yön valvoin junassa. Siksi avasin taas päiväkirjani ja kirjoitin muistiin päivällä kokemiani asioita.

11.9.1972

Makasin illalla valveilla kauhean myöhään. Huone ei ollut pimeä, sillä katulamput loivat seinille hämyisiä varjoja. Minua itketti taas. Ja siihen itkuuni taisin lopulta nukkua säpsähtääkseni hereille todella aikaisin. Tuijotin pöllämystyneenä ympärilleni. Näin oudot huonekalut ja sängyn. Ikkunan takana kuului liikenteen humu. Aivan, olin Helsingissä uudessa opiskelijakodissani. Rannekelloni näytti puolta seitsemää. Jalat olivat kankeat ja kipeät paljosta kävelemisestä, mutta muuten tunsin itseni valmiiksi kohtaamaan taas pääkaupungin.

Minulla ei ollut sähkölevyä, joten sieppasin kahvipannuni ja -paketin, ja lähdin alakertaan, missä sijaitsi talon yhteinen keittiö. Koko talo tuntui nukkuvan. Melkein säikähdin, kun keittiössä olikin joku. Tuo joku oli pyöreähkö nuorimies, jolla oli vaalea harjastukka. Se oli laittanut makkaraa, voita ja leipää pöytään, keittänyt itselleen vettä ja liotti nyt tyytyväisen näköisenä teepussia mukissaan.

– Huomenta, sanoin hyvätapaisesti, johon se vastasi: -Terve.

Kun olin saanut kahvini keitettyä, menin istumaan sitä vastapäätä pöydän ääreen. Minusta vaaleatukkainen vaikutti niin mukavalta, että sain oikein puheliaisuuspuuskan. Selitin tälle Kalleksi esittäytyneelle miehelle yhdellä hengenvedolla, että olin toista päivää Helsingissä ja ensimmäistä yötä uudessa asunnossani ja että olin Pohjois-Karjalasta kotoisin.

– Mistä sinä tulet, utelin.

– Nurmoosta ja Pohojanmaalta, Kalle vastasi. Sekin oli maalta kotoisin, lypsykarjatilalta.

– Mä olen lypsäny niin paljon lehemiä, että häijyä teköö, se ilmoitti. Nymmä en aio enää lehmänkantturaan kattoakkaan. Musta tuloo lääkäri.

– Jaa, sanoin minä vähän hölmistyneenä, sillä kyllä minä olin aikonut lehmiä lypsää mummon apuna, kun taas pääsisin kotona käymään. Kalle oli ollut jo Helsingissä keväästä lähtien, sillä se oli käynyt lääkiksen pääsykokeiden valmennuskurssit. Osakuntaan se kertoi liittyneensä, mutta ei aikonut olla aktiivinen. Lääkiksessä on niin paljon omia juttuja. Toissailtana olivat olleet Medisiinareitten ensimmäiset bileet uusille. Joku lääkefirma oli lystin kustantanut.

– Viinaa ja ruokaa oli älyttömästi, se kehui.

Kerroin, että aion osallistua opiskelijapolitiikkaan, jahka kerkiäisin.

– Kepulaisia meilläkin varmaan kaikki ovat, Kalle myönsi.

– Mutten mä semmooseen viitti aikaa tuhulata. Mihimmä sillä pääsisin? Mä aion opiskella ja bailata, kummä oon kerta tänne päässy. Kotikyläs nei olis millähän uskonu, että Vaaran poika pääsöö lääkiksehen, mutta pääsinpähän vaan.

– Ei,