Paksun lumen talvi

By Hannele Pokka

Ennennäkemätön lama kurittaa Suomea syksyllä 1992. Työttömyys on hurjassa nousussa, ja velkataakka painaa harteita. Oikeusministeri Hannele Pokka tietää kuitenkin, millä keinoilla talous pelastetaan. Hän suostuu presidenttiehdokkaaksi keskustan esivaaleihin ja pitää teesit kirkkaina mielessään: lamalasku pitää jakaa oikeudenmukaisesti, ja valtionvelan kasvu on pysäytettävä. Pokka kohtaa kansalaisia vaalitoimistossaan Helsingin keskustassa ja lukee velkaantuneiden kirjeitä huolestuneena vinttikammarissaan. Paksun lumen talvi mullistaa niin Suomen sisäpolitiikan kuin Pokan henkilökohtaisen elämän, sillä hän kihlautuu syksyllä ja avioituu pääsiäisenä.Muistelmateos kuvaa murrostalven vaiheita ihmisläheisesti ja mukaansatempaavalla otteella. Se liikkuu Helsingin politiikan ja Pokan kotiseudun, Lapin, maisemissa ja tarjoaa aitiopaikan ajan sisäpoliittisiin kiemuroihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 8, 2021
• ISBN: 9788726970838

Book preview

Pommin kestävä tarina

Muonion rajakomppanian päällikkö pyyhkäisi kiusaantuneena tukkaansa. Hän oli saanut ikävän tehtävän. Olimme juuri tulleet koskelta sisään Munnikurkkion rajavartioasemalle. Asema oli jo lakkautettu, mutta sen oli ollut määrä olla kalastusretkemme yöpymispaikka viikon ajan. Olimme tulleet edellisenä yönä. Loma piti keskeyttää heti alkuunsa, sillä hallituksella oli taas kriisi. Muonion rajakomppanian päällikkö tuli tuomaan tietoa, että seuraavana päivänä piti olla Helsingissä. Minuakaan ei juuri naurattanut, sillä patikkamatka Karesuvannosta Munniin oli vienyt tunteja.

Päällikkö vaihtoi jalkaa ja pyyhki hikeä otsalta. Tuijotin häntä otsa rypyssä. »Mitäs nyt yhdestä loman loppumisesta. Tällä hallituksella tuntuu olevankin vain kriisejä», tokaisin kuin itseäni lohduttaakseni. »On muutakin», sanoi päällikkö ja pyysi minua käymään toisessa huoneessa. »Tämän voin sanoa vain kahden kesken», hän sai sanotuksi.

Menimme huoneeseen, jossa oli ennen rajavartioston päivystys. Nyt huone kumisi tyhjyyttään. »Sinut on uhattu tappaa», sanoi päällikkö. »Meille on tullut tieto, että se lentokone aiotaan räjäyttää, johon nouset.» »Joku hullu varmaankin», sanoin maltillisesti. »En osaa sanoa», sanoi päällikkö. Hän selvästi salaa jotain, päättelin. »Mutta meillä rajavartiostossa asia on otettu erittäin vakavasti. Saat tarkemmat tiedot niiltä, jotka tulevat sinut hakemaan täältä. Minulla ei ole valtuuksia kertoa enempää.»

Rajavartioston helikopteri oli komennettu hakemaan minua. Kopteria odoteltiin puolille öin kunnes se yhtäkkiä ilmestyi metsän takaa ja laskeutui vartioaseman pihalle. Kulottuneelle pihamaalle astui kolme miestä. Virkapuvuista päätellen kaikki olivat rajavartioston miehiä. Yksi oli tullut Helsingistä saakka. »Johan on noutajat», sanoin muulle porukalle.

Noustiin elokuiselle taivaalle. Matka Rovaniemelle kesti runsaan tunnin. Kopterimiehiltä sain kuulla, että rajavartioston päivystäjä oli saanut erikoisen puhelinsoiton. Soittaja oli osannut kysyä päivystysvuorossa olevaa henkilöä nimeltä. Saatuaan päivystäjän langanpäähän soittaja oli muitta mutkitta ilmoittanut, että jos Pokka nousee huomenaamulla Swissairin koneeseen, kone räjäytetään alas. »Oliko varmasti Swissairin kone?» minä kysyin. »Enhän minä ole minnekään ulkomaille lähdössä.» Ylipäänsä minun ei pitänyt olla minnekään lähdössä, vaan tarkoituksenamme oli kalastaa koko elokuun toinen viikko Munnikurkkiossa. »Oliko Swissairin nimi annettu harhautusmielessä?» jatkoin kyselemistä. Siihen kopterimiehet eivät osanneet vastata. He tiesivät vain, että keskusrikospoliisi tutki asiaa ja kaikkiin varotoimenpiteisiin oli ryhdytty.

Koko lentomatkan Rovaniemelle mietin, kuka ylipäänsä oli voinut tietää lomamatkastani Enontekiölle. Minä olin kertonut asiasta pääministerille, sillä koko kesä politiikassa oli eletty kriisitunnelmissa. Kuka tiesi, että minun oli määrä lähteä aamukoneella Helsinkiin? Puoli kaksi aamuyöstä laskeuduimme Rovaniemelle. Lentokentällä oli vastassa poliisiauto, josta lappoi virkapukuista miestä ja susikoiraa kopterin ympärille. Minut komennettiin poliisiautoon. Mitään uutta poliisimiehillä ei ollut kerrottavana, paitsi että he olivat saaneet määräyksen huolehtia minun turvallisuudestani.

»Haluatteko mennä hotelliin yöksi?» he kysyivät. »Miksi? Onhan minulla kotikin», tokaisin. Sovittiin, että menen kotiin nukkumaan aamuyön tunneiksi. Niin lähdettiin kahdella poliisiautolla. Koira ja aseistetut poliisimiehet tutkivat meidän talon lähitienoot läpikotaisin. Mitään hälyttävää ei löytynyt. Menin nukkumaan hämmentyneellä mielellä. Mitä tavatonta oli tapahtunut, kun tuntui, että puolet Rovaniemen poliisikunnasta oli hälytetty yösydämeksi minun takiani liikkeelle?

En saanut unta. Levottomat ajatukset pyörivät mielessä. Oliko hallitus kaatumassa huomenna? Halusiko joku pelotella minua niin, etten uskaltaisi tulla Helsinkiin? Ajattelin, ettei kukaan koskaan ollut yrittänyt pelotella minua paitsi… Mieleen muistui pari puhelinsoittoa edellisen talven aikana. Silloinkin hallituksella oli kriittiset ajat, kun piti saada eduskunnassa hyväksytyksi Euroopan yhteisön jäsenhakemus. Minä vastustin jäsenhakemusta. Puhelu tuli molemmilla kerroilla eduskunnan hakulaitteeseen. Kummallakin kerralla soittaja oli mieshenkilö, joka kysyi ensin, oliko oikeusministeri Pokka puhelimessa. Kysyjän ääni oli tehostetun virallinen. Kun vastasin olevani kysytty henkilö, soittajan ääni muuttui: »Lähde akka vitomaan ja sassiin, tai me tullaan noutamaan sinut sieltä.» Ladeltuaan ilkeällä äänellä uhkauksensa, mies sulki puhelun. Sama toistui muutaman viikon kuluttua. Mietin, oliko pommiuhkauksella ja soitoilla jotain tekemistä toistensa kanssa. Olin saanut ristikseni myös yhden häirikkökirjoittajan. Hän kirjoitti törkyisiä kirjeitä aina samalla kirjoituskoneella ja postitti kirjeensä Rovaniemeltä. Tämä kirjoittaja tuntui olevan joku paikkakuntalainen, joka tuntui saavan melkein orgasmin kirjoittaessaan herjaavia kirjeitään. Niiden kirjeiden kirjoittaja tuskin kykeni järjestämään pommiuhkauksia.

Kieriskelin levottomana sängyssäni. Ajatukset palasivat menneeseen kesään ja Munnikurkkion retkeen, joka oli päättynyt niin yllättäen. Oli ollut mielenkiintoista lähteä Munnikurkkioon, sillä sinne ei kenelläkään enää ole asiaa.

Ennen Aslak ja Piera saattoivat lähteä vasiten ajamaan Raittijärven kylästä Munnikurkkioon. »Tultiin kahville», he saattoivat sanoa pyöräytettyään vartioaseman pihalle kello kaksi aamuyöstä. Kun kahvit oli juotu, he katosivat taas yöhön. Rajavartioasema oli poromiehille mieluinen käyntipaikka. Siellä kuuli uutisia, oli puhelin ja sopivia työkaluja korjata »Lynksi» ajokuntoon. Raittijärven poromiehille Munnikurkkion lopettamispäätös ei ollut iloinen uutinen.

Vartioasema rakennuksineen näyttää edelleen olevan päällisin puolin kunnossa, mutta sen yllä leijuu hiljaisen rappion leima. Pian rakennusten katot alkaisivat vuotaa ja seinät pakkasessa lohkeilla, kun huoneita ei enää lämmitetä. Kukaan ulkopuolinen ei ole kiinnostunut ostamaan hylättyä vartioasemaa, sillä lähimmälle maantielle Karesuvantoon on matkaa jalan ja veneellä viisikymmentä kilometriä. Matkaa voi lyhentää kulkemalla tieuraa Kalkoaivin erotuspaikalle saakka. Saksalaiset raivasivat aikoinaan kivikkoon tieuran. Sen oli tarkoitus olla oikotie Kautokeinoon. Kai se olikin. Moni innokas marjastaja on hankkinut kalliita hilloja, kun on tieuralla vioittanut autonsa öljypohjaa. Maastoautolla kulkeminen joten kuten käy. Vauhti tosin ei ole kävelyä joutuisampaa.

Munnikurkkion vartioasema on saanut nimensä koskesta, jonka rannalle asema on rakennettu. Munnikurkkio Lätäsenossa on komea koski. Sen kuohut saisivat voimaherrat laskemaan watteja. Lätäsenon kosket ovat kuitenkin niin kaukana, etteivät voimayhtiöt ole pitäneet niiden hyödyntämistä kannattavana. Tornion- ja Muonionjokien latvajoki Lätäseno saakin monine koskineen kuohuta rauhassa.

Minä olin kuullut Lätäsenon koskista ja niissä viihtyvistä harreista. Sellaisia harreja ja siikoja ei ollut muualla. Päätimme Jussin kanssa lähteä sinne kalaan. Elokuun toinen viikko oli merkitty allakkoihin. Silloin pohjoisen illat pimenevät ja koivunlehdet alkavat kellastua. Silloin harri on syönnillä.

Kaipasin muutamaa lomapäivää, sillä politiikan kesä oli ollut rauhaton. Kansaa peloteltiin kasvottomilla markkinavoimilla. Eduskunta lähti kesälomalle juhannusviikolla.

»Ellei korko laske, hallitus ei näe syksyä», ennusti Seppo Kääriäinen, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kun keskustan ministeriryhmä kokoontui juhannuksen jälkeen. Pääministeri ei ollut kokouksessa mukana. »Meidänkin täytyy olla valmiina neuvottelemaan uudesta hallituspohjasta», jatkoi Kääriäinen ja oikaisi rotevaa ruumistaan Smolnan neuvotteluhuoneen tuolissa. Tuolissa oli ison miehen epämukava istua. Ja Kääriäinen on ison talon isännän mittainen mies.

Useimmat ministereistä olivat lähdössä kesälomalle. Sinne lähdettiin tunnelmassa, voiko lomaa ylipäänsä pitää.

»Oletko kuullut, että Kääriäinen neuvottelee sosiaalidemokraattien kanssa uudesta hallituspohjasta», kysyi Isohookana-Asunmaan Tytti, kun juhannuksen jälkeen perjantaina matkustimme yhtä matkaa Kultarantaan Presidentin esittelyyn. »En ole kuullut. Eikä Kääriäisellä ole valtuuksia neuvotella yhtään mitään. Puolueella on puheenjohtaja sitä varten, että hän johtaa puoluetta. Jos hallitus kaadetaan, se on puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän kädessä», minä sanoin tomerasti, vaikka minuakin edellisen päivän hallitusvaihdospuheet olivat jääneet vaivaamaan.

Päätin kysyä Aholta, tiesikö hän Kääriäisen puuhista. Tilaisuus keskusteluun tulikin aivan pian, sillä vanhan tavan mukaan valtioneuvoston jäsenet ja autonkuljettajat poikkeavat kahville motelli Valtatie l:een ennen Kultarantaan menoa. Aho kertoi itse kehottaneensa Kääriäistä keskustelemaan sosiaalidemokraattien kanssa. Missä tarkoituksessa, ei minulle selvinnyt. Politiikkojen pelejä, kuittasin mielessäni.

Heinäkuun alussa tapasin sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajan, koska halusin tietää, mitä mieltä suurimmassa oppositiopuolueessa oltiin presidentin valtaoikeuksista. Ulf Sundqvist ei vaikuttanut oppositiopuolueen puheenjohtajalta. Hän oli hyvinhoidettuja sormenpäitään myöten vallankäyttäjä ja luultavasti valmis tuomaan sosiaalidemokraatit hallitusvastuuseen heti, kun ajankohta olisi sopiva.

Heinäkuun alussa olin muutaman päivän Lapissa. Laitoimme kotona navettaan uuden katon. Ei tuntunut kesältä, sillä pohjoistuuli puhalsi kuin huhtikuussa. Lämmintä oli pahimpina päivinä vain kolme astetta ja taivaalta tippui kylmiä pisaroita. Kehittävä harrastus, arvelimme kotiväen kanssa, laittaa kelkkahaalarissa kattoa, kun ei vähemmillä kamppeilla tarkene.

Heinäkuun toisella viikolla keskustan ministeriryhmä piti kriisikokouksen. Tunnelma oli kireä, sillä korot olivat nousussa ja konkurssikierre kasvussa. Väyrynen puhui sääntelytoimista ja minä pankkifuusioista. Aho lupasi toimia korkotason alentamiseksi. Lähdin kokouksesta kotiin yhtä huolissani kun olin sinne tullutkin. Homma ei tuntunut olevan kenenkään hanskassa. Kotona miehet laittoivat kattoa. Tuuli oli kääntynyt etelään. Haisi kesälle.

Heinäkuun puolivälissä pidin Songan kyläjuhlassa kotikunnassa puheen pankeista ja niiden korkopolitiikasta. Mitään järisyttävää uutta siinä puheessa ei ollut. Tuli toistettua vaatimukset pankkien saneeraamisesta. Sanoin, että pankkeja on liikaa, eikä pankkitoimintaa voi ylläpitää jatkuvasti valtion varoilla. Ihmiset kuuntelivat vakavan näköisinä.

Juhlassa palkittiin veteraaneja. Puristin siinä juhlassa monia käsiä, joissa näkyi työn jäljet. He saivat kotirintamamitalin pyhäpuvun rintamukseen kiitokseksi uutterasta työstä. Mietin, ettei suomalainen sisu ole mihinkään kadonnut nuoremmiltakaan. Vanha sonkalainen isäntä tuli puhuttelemaan kahvitauolla. Puhuttiin mitalin saajista, kotirintamalla olleista. Veteraani kysyi, tiesinkö, miksi saksalaiset olivat toisessa maailmansodassa hyviä sotilaita ja suomalaiset hyviä taistelijoita. En osannut arvata ja hän auttoi. »Saksalainen oli hyvä sotilas, kun hän osasi marssia hyvin paraatissa. Siihen suomalaisesta miehestä ei ollut. Mutta hän osasi taistella. Tämä pitää muistaa nytkin», sanoi veteraani. »Kuinka niin?» »Ei suomalaista saa marssimaan paraatissa. Nyt pankkiherrat ja Viinanen yrittävät saada meidät astumaan täsmälleen samalla tavalla. He antavat meille valmiin mallin ja sanovat, ettei muita vaihtoehtoja ole. Se on pötypuhetta. Suomalaisella on aina vaihtoehto, jonka hän haluaa toteuttaa omalla tavallaan tai olla toteuttamatta. Suomalaiselle pitää näyttää suunta. Kyllä hän osaa tapella sinne itsekin.» Vanha isäntä hymyili oikein ystävällisesti, otti keppinsä, piippunsa ja lähti kotiin.

»Korot pitää saada alas vaikka voimatoimin», sanoivat pohjalaisisännät Seinäjoen maatalousnäyttelyssä, jossa pistäydyin heinäkuun viimeisenä päivänä. Mietaan Jussikin kävi politikoimassa. Koroista hänkin tuntui olevan huolissaan.

Lehdistö puolestaan arvioi minun ja Väyrysen vaativan korkosäännöstelyä. Puhuttiin Väyrysen ja Pokan korkopiikistä ja syytettiin markkinavoimia häiritsevien puheenvuorojen käyttämisestä. Unohdettiin, etteivät markkinavoimat olleet suinkaan kasvottomia. Markkinavoimien takaa löytyi joukko suurten pankkien ja vientiyritystemme rahoitusjohtajia ja muita markanvartijoita.

Heinäkuun jälkeen oltiin siinä tilanteessa, että markka horjui. Hallituksen kannatus ja Suomen talous näyttivät olevan vakaassa syöksyssä alaspäin.

Hermostuminen levisi keskustapuolueen kentälle. Sielläkään hallitukselle ei ollut paljon ystäviä, vaikka sosiaalidemokraattien kykyä ja halua kantaa vastuuta epäiltiin yleisesti. »Onko Sundqvistista muuhun kuin olemaan huono pankinjohtaja?» kyseltiin.

Yön tunteina menneiden viikkojen tapahtumat kertautuivat mieleen. Olisiko kabineteissa jo sovittu uudesta hallituksesta? Se olisi Ahon loppu, sillä uuden laajapohjaisen hallituksen vetäjäksi häntä tuskin hyväksyttäisiin. Luultavasti pääministeriksi kelpaisi vain Kalevi Sorsa. Unessa näin, että olin Munnikurkkion koskessa kalassa, mutta vieheestä nousi harrien asemasta pommeja.

Heräsin silmät raskaina parin tunnin yöunen jälkeen. Poliisiauto oli ovella odottamassa. Miehet lähtivät ajamaan minut kentälle. Siellä minut muitta mutkitta erotettiin muista matkustajista istumaan tyhjään huoneeseen. Lentokoneeseenkin minut kuljetettiin takakautta. Nähtävästi pommia pelättiin. Mitään riskiä ei haluttu ottaa. Myöhemmin kuulin, että jokainen matkatavarakin oli tutkittu perusteellisesti.

En oikein osannut pelätä. Suomessa on tottunut siihen, että ollaan turvallisessa maassa, jossa tasavallan presidenttikin voi kuljeskella kaduilla vapaasti ja puhua ihmisten kanssa.

Matka sujui aivan rauhallisesti. Helsinki-Vantaan lentokentällä odotti vielä tiukempi poliisisaattue. Minut kiskaistiin lentokoneen putken päästä erikseen. Poliisiauto oli tullut kentälle. Ja sitten lähdettiin ajamaan saattueena Helsinkiin. Moottoripyöräpoliisit olivat minua kuljettavan auton edessä ja takana.

Minä mietin, mistä oikein oli kysymys? Jos joku hullu soittaa ja ilmoittaa räjäyttävänsä lentokoneen ilmaan, tuskin tällaisia varotoimia edellytettäisiin, mietin. Mitä todella oli tapahtumassa? Oliko minun henkeni todella vaarassa? Nämäkään poliisimiehet eivät osanneet vastata. He ilmoittivat vain noudattavansa ylempien määräyksiä.

Oikeusministeriöön tultiin autosaattueessa. Kun keskustan ministeriryhmä kokoontui aamupäivällä ennen hallituksen neuvottelua, paikalla olivat pääministerin lisäksi Väyrynen, Pura, Pekkarinen, Huuhtanen ja minä. Tunnelma ministeriryhmän kokouksessa oli jännittynyt. Oli kuin olisi odotettu jotain erikoista tapahtuvaksi. Kuultiin, että sosiaalidemokraattien puoluetoimikunta oli aamulla päättänyt, ettei sdp enää tavoittele hallituspohjan laajentamista. Merkitseekö sdp:n ilmoitus, että sdp tulkitsee hallituksen jo kaatuneeksi? kysyi joku.

Mitään merkittävää tuona päivänä ei kuitenkaan tapahtunut. Hallituksen kriisi-istunto kuihtui siihen, että pääministeri, valtiovarainministeri ja Suomen Pankin pääjohtaja vannoivat, ettei hallituksen talouspolitiikalle ole vaihtoehtoa. Väyrynen kertoi, että hänen sanojaan on tahallaan vääristelty. Minun Viinanen väitti puhuneen omiani pankkien tervehdyttämisestä puhtaasta tietämättömyydestä. Siinä Viinanen erehtyi, sillä eduskuntakaan ei seuraavan vuoden tammikuussa suostunut hyväksymään pankkien tukemista ilman tehokkaampaa valvontaa. Kriisi kuihtui siis sillä kertaa siihen. Toive Esko Ahon hallituksen korvaamisesta toisella, laajapohjaisemmalla hallituksella jäi elämään.

Markkinavoimat eivät rauhoittuneet ennen kuin markka oli päästetty myöhemmin syksyllä kellumaan. Siihen loppui taistelu markan arvosta. Sitä oli käyty korkealla korolla, konkursseilla ja työttömyydellä. Loppulaskun summa ei ole vielä tiedossa. Varmaa vain on, että kasinopelin jälkilaskua maksavat muut kuin ongelmien aiheuttajat.

Myöhemmin sain selville, että Munnikurkkion kalamatkasta tiesi aluksi vain erityisavustajani Ossi Hyvönen ja pääministeri, jolle itse soitin lähdettyämme Rovaniemeltä ajamaan kohti Karesuvantoa. Pääministeri oli seuraavana päivänä määrännyt Ossi Hyvösen hankkimaan minut seuraavan päivän kriisi-istuntoon paikalle.

Ossi oli soittanut pääministerin virka-asunnon puhelimesta Muonion rajakomppaniaan ohjeet. Rajavartioston päivystäjä oli soittaessaan NMT-puhelimella maininnut minut nimeltä, kun oli ollut kysymys helikopterikuljetuksen järjestämisestä.

Kenen puhelimia oli kuunneltu? Pääministerin virka-asunnon? Rajavartioston? Minun? Vai meidän kaikkien?

Poliisi piti mahdollisena, että Rovaniemen rajavartioston päivystävän upseerin NMT-puhelinta oli kuunneltu.

Valtioneuvoston turvapäällikkö käski minun unohtaa koko jutun. Hän sanoi, että aina hulluja maailmaan mahtuu. Jos kysymyksessä oli hullu häirikkö, miten hän osasi kuunnella juuri tuota puhelua ja juuri tuohon ajankohtaan? Mistä hänellä oli kuunteluun soveliaat laitteet? Sellaisiin laitteisiin ei ole varaa kenellä tahansa hullulla. Sattumaako? Sanotaan, että sattumia on vain sopassa.

Tapaus jäi minulle arvoitukseksi. Minulla olisi ollut mahdollisuus tehdä rikosilmoitus. Rikos itsessään oli vakava, kysymys oli ilmailuliikenteeseen kohdistuneesta vakavasta uhkauksesta, lentokoneen räjäyttämisestä. Kone, jolla tulin Rovaniemeltä Helsinkiin, oli täynnä matkustajia. Suomen lain mukaan teolta kuitenkin puuttui objekti, koska uhkaus oli osoitettu lentokoneeseen, joka ei liikennöi Suomessa. Oliko tarkoituskin verhota uhkaus muotoon, johon meikäläisen lain koura ei ulotu? Oliko tarkoitus pelotella minut pysymään Munnikurkkiossa kairan takana? Jos olisin pysynyt, olisiko maahan tullut elokuun toisella viikolla uusi hallitus?

Paksun lumen talvi

Minustako presidentti?

Kävelen metsässä. Olisi pitänyt lähteä suksilla, sillä lunta on paljon ja se upottaa jalan alla. On aivan tyyntä ja äänetöntä. Vaikka on varhainen iltapäivä, hämärtää. Auringosta muistuttaa vain verenpunainen viiva etelän taivaalla. Jänikset ovat tehneet polun metsään. Jäljet ovat aivan tuoreita, edellisöisiä.

Kesänavetan veräjän vieressä oleva kuusi on kasvanut niin paljon, että veräjäpuut ovat sortuneet sen alaoksien alle. Siitä on yhdeksän vuotta, kun meidän lehmät ovat viimeksi kulkeneet laitumelle veräjän kautta. Pian veräjäpuut maatuisivat kuusen latvusten alle. Kesänavetan katto on edellisen talven lumista sortunut. Navetta olisi pian purettava. Eikä sen jälkeen olisi kuin vaatimattoman näköinen kuloheinää kasvava niittyaukio muistuttamassa monen sukupolven lehmänhoitajien työstä. Jos veräjänpielen kuusi osaisi puhua, sillä olisi varmasti monta tarinaa kerrottavana. Luultavasti kuusi on ollut pystyssä jo isonvihan aikana, ehkä vieläkin varhemmin. Sillä on ikää ainakin kaksi, ehkä kolmekin sataa vuotta. Salama on vioittanut sen latvusta, mutta se näyttää voittaneen luonnonvoiman aiheuttaman rungon vioittumisen ja on päättänyt jatkaa kasvamistaan.

Istahdan puun alle, sillä maa on puun juurella melkein paljas. Tuuhea oksisto on estänyt lumen tulon. Olen lähtenyt etsimään sopivaa kuusta joulupuuksi, mutta ajatus tahtoo kiertyä politiikkaan. Olen