Rikosreportaasi Suomesta 1986

By Eri tekijöitä

Rikosreportaasi Suomesta sisältää monia jännittäviä ja autenttisia poliisiselontekoja Suomesta. Tutkintatyössä mukana olleet poliisit ovat kirjoittaneet selonteot. Kaikki tapaukset on käsitelty loppuun ja niistä on langetettu tuomiot. Reportaasia lukiessa voi vain haukkoa henkeä ja todeta, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Lukija saa seikkaperäisen kuvauksen pohjoismaisen poliisihistorian dramaattisimmista tapauksista ja tutustuu siihen palapeliin, joka liittyy rikollisten löytämiseen. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2018
• ISBN: 9788711971895

Book preview

Egmont-yhtiö

Pako rajan taa

Vuonna 1978 Pohjolan Poliisi Kertoo julkaisi artikkelin Poliisi panttivankina. Artikkelin päähenkilö oli Pena, vankikarkuri, joka ryöstettyään postitoimiston otti häntä pidättämään tulleen poliisin panttivangikseen ja ajelutti itseään poliisiautolla maata pitkin ja poikin.

Seuraavassakin artikkelissa kerrotaan Penasta ja hänen viimeisestä karkumatkastaan, joka veikin hänet rajan taa …

Kaksi herätystä

Oli pimeää, edelleen kuin yöllä. Mutta aamu jo oli, herätyskello näytti viittä, ja Sven Frisk havahtui ennen sen pärähdystä. Hän huomasi ettei Ullakaan nukkunut enää, mutta ei sanonut tälle mitään. Hän ajatteli pakkasta. Se ei ollut lauhtunut, sen tiesi siitä että asunnossakin oli viileää. Ja hän pohti lähtisikö Amazon käyntiin, saati toinen auto, sen suhteen kaikki oli vielä epävarmempaa — etenkin kun hän ei vielä edes tiennyt mikä se tulisi olemaan. Mutta sinänsä se oli ehkä enemmänkin Lindströmin Stigun murhe.

Hän nousi ja alkoi pukeutua, ja nyt kaikki muukin oli äkkiä hänen mielessään, ja päällimmäisenä oli pistooli. Se oli vanha. Ja vain kuus-kolmevitonen, Haenel Suhl, jokin. Ja kirotuinta oli, ettei hän ollut saanut siihen kuin kolme patruunaa.

Ja sitten hän ajatteli vankilan kuljetusautoa, sitä ettei se yksinkertaisesti voisi tulla perille ennenkuin hän ehtisi käydä sairaalan WC:ssä, ja hän ajatteli Tottea, Torsten Nylundia — Toten piti päästä sinä aamuna ehdonalaiseen Helsingin Keskusvankilasta, Sörkasta, ja hänen piti ennättää sitä Stigun kanssa vastaan. Eikä hän ollut varma, oliko Totte hommaan oikea mies: se saattoi olla hermona kun oli juuri vapautunut. Mutta toisaalta: jotenkin sen piti velkansa kuitata. Ja Pena Räsänen oli itse päätynyt tähän tapaan.

Sven Frisk lähti asunnosta ja tuli ulos pakkaseen Keinulaudantielle. Oli keskiviikko, tammikuun 23. päivä 1985. Kello oli 05.14.

Likimain samoihin aikoihin herätyskello soi Mäenlaskijantiellä olevassa yksiössä ja herätti Stig-Stigu Lindströmin ja hänen kupeellaan köllöttelevän naisen. Nainen ei noussut, mutta Stigu kohottautui, hitaasti ja vastentahtoisesti, ja hamutessaan vaatteita ylleen hän mutisi vuoteen suuntaan:

— Tietkö Kirre … mua pännii mennä. Mutta mun täytyy. Mä olen kerta luvannut mennä.

— Mihin ihmeeseen sä nyt sitten oikein menet?

— Niinkuin mä sanoin — se kaverin fiude … Mut tullaan sitäpaitsi hakemaan. Hitto, mua odotetaan jo takuulla …

Stigu suori itsensä rivakasti ulos. Ja oikeassa hän oli ollut: valkoinen Volvo Amazon odotti häntä jo.

Vuoteeseen jäänyt Kirre kertoi myöhemmin:

Stigu pyysi että minä laittaisin herätyskellon soimaan hyvin aikaisin. Se sanoi menevänsä aikaisin työhön, laittamaan jotain lattiaa, mutta minä epäilin että Stigu valehteli, sillä se ei halunnut tehdä koskaan mitään duunia. Sitäpaitsi se mutisi jotain jonkun kaverin auton maalaamisestakin, ja minä tulin itsekseni siihen tulokseen, että sillä oli jotain hämärää tekeillä … Stigu tuli illalla ja oli tosi sekavan tuntuinen. Se puhui hermona että nyt sitä kohta viedään, että se on tehnyt elämänsä pahimman virheen ja että jotain on ammuttu. Kun sitten telkkariuutisista tuli tästä Pena Räsäsen jutusta, Stigu alkoi itkeä. Ja se itku oli minun mielestäni aitoa.

Kaksi lähtijää

Helsingin Keskusvankila on Sörnäisissä. Se on Ristikkotiellä, punatiilisenä ja tummanpuhuvana, muurinsa takana jotenkin epätodellisena ja loittona.

Sinä keskiviikkoaamuna päivävuoroon tulevien vartijoiden askeleet narskuivat muurin tuntumassa tavallista riuskempaan tahtiin ja joku yötuurin tehnyt yritti turhaan autoaan käyntiin — muutoin kaikki oli rauhallista. Mutta paksujen tiiliseinien sisäpuolella oli aamusta aamuun samanlaisena toistuva hälinä jo täydessä käynnissä.

Kello 06.30 ylivartija Notko alkoi avata ensimmäisessä kerroksessa olevien matkasellien ovia. Sellit olivat tavallista karumpia, mutta miehet viettivätkin niissä vain yhden yön, viimeisensä vankilassa — ainakin sillä erää; heillä oli edessään siirto muualle ja joillakin onnekkailla pääsy vapauteen. Notko tirkisti lasilevyn peittämästä aukosta sisään, losautti salvat paikoiltaan, kiersi lukon auki, sanoi huomenen, siirtyi seuraavalle ovelle, toisti samat liikkeet; hänen takaansa kuului kärrynpyörien kitinää ja astioiden kalahtelua putsareiden jakaessa aamupalaa.

Neljännen sellin ovelle ilmestyi Torsten Nylund, Totte. Hän oli pääsemässä siviiliin ja tallustelisi tuotapikaa jo missä itse halusi. Totte ei ollut vaikea kundi, vaan kutakuinkin tavallinen asukki, sellainen jonka unohti pian — nyt hän oli ollut istumassa yhdeksän kuukauden kakkua jostain petosjutusta. Notko tokaisi jotain viimeiseen aamuun ja pakkaseen liittyvää ja siirtyi eteenpäin.

Ensimmäisessä kerroksessa ei ollut kattoa — tai oli: pelkät kalterit, joiden läpi näki seuraavaan kerrokseen ja siitäkin eteenpäin, aina neljänteen asti. Ylhäältäkin kuului kalinaa ja puhetta, ja Notko seurasi sitä konemaisesti, näki samalla tavalla silmäkulmastaan, että kakkoseen majoitettu Lars Frisk ilmestyi kongille kurkkimaan alaspäin. Hänen mielessään jopa käväisi, että Lars muistutti veljeään Sveniä, joka oli sillä kerralla vapaana tai jossain muussa vankilassa. Ja hän huomasi että Lars huikkasi jotain Totelle, joka viivytteli vellilautasineen edelleen sellinsä ovella, mutta hän ei piitannut siitä — oli tavallista, että muut vangit huutelivat tervehdyksiä vapautuville tovereilleen. Edellisaamuna joku oli hihkaissut: Syö nyt vielä kun saat!, ja se huvitti Notkoa vieläkin. Larsin ja Toten välinen huutelu venyi tavanomaista pidemmäksi, mutta ennenkuin Notko ehätti kääntyä miesten puoleen, se päättyi jo Lars Friskin toivotukseen: — Lycka till!

— Tack, tack, Totte urahti ja vetäytyi selliinsä. Repliikit olivat eräästä televisio-ohjelmasta ja tulleet kaikessa yksinkertaisuudessaan jo lentäväksi pilaksi. Vasta myöhemmin päivällä ylivartija Notko oivalsi, etteivät ne olleet sillä kerralla pilaa.

Mutta silloin kaikki oli jo ohi.

Toisaalla vankilassa vartija Timo Leppänen oli myös aloittelemassa työpäiväänsä. Hän oli vakituinen keikkamies, saattoi toisinsanoen vankeja oikeuteen ja sairaalatutkimuksiin, minne milloinkin, ja sinä aamuna hänen nimensä kohdalla työlistassa oli ollut merkintä:

Vv. Räsänen, Pentti, ao II — HYKS, Korvaklinikka RTG-os, Haartmanink. 4 E. Meno yht.- kulj. klo 08.30, paluu sop.muk.

Ja nyt Leppänen paineli avo-osastoa kohti ja hetken aikaa hänen kulmiensa välissä oli hienoinen ryppy — Pena Räsänen oli tosi kovanaama.

Hän kuului hintelästä olemuksestaan huolimatta vankien keskuudessa ehdottomaan eliittiin. Tai enemmänkin: kiistaton kingi Pena oli, ja pyöritti epäilemättä ainakin pillerikauppaa, vaikkei koskaan kärynnytkään.

Leppänen ei tuntenut pian kolmikymmenvuotiaan Penan menneisyyttä kovinkaan hyvin. Selvästi hän muisti oikeastaan vain kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se, että kerran Pena oli karannut raastuvasta ja kaapannut myöhemmin itseään pidättämään tulleen poliisin panttivangikseen, ajellut poliisiautolla ympäri maata vankeineen ja siepannut lopulta taksin kuljettajineen. Ja toinenkin asia liittyi karkaamisen: vuotta myöhemmin Pena oli paennut Sörkasta käyttäen apunaan omatekoista avainta ja sähkökaapelia. Nuo tiedot riittivät Leppäselle — hän tiesi että hänen täytyi olla tarkkana.

— Huomenet, hän aloitti tultuaan Penan sellille.

— Sitä olisi ikäänkuin sairaalareissu edessä …

— Niin.

— Ja syödäkin olet jo ehtinyt?

— Niin. Sinäkö tulet saatille?

— Mennääs sitten tännepäin …

Leppänen johdatti Penan osastolta pois ja alakerran metallinilmaisijan luo. Se oli kuin ovenkehys — tosin ilman ovea ja ympäröivää seinää.

— Menepä siitä läpi.

Pena totteli. Kone piippasi heti. Kimeästi.

— Aha …

— Vyö se on, Pena äännähti ja alkoi ropeltaa soikea auki. — Ja sytkäri …

Hän kaivoi taskustaan metallisen savukkeensytyttäjän ja laski sen vyönsä viereen pöydälle, kulki uudelleen ilmaisijan läpi, ja nyt se pysyi vaiti. Mutta Leppänen ei ollut eilisen teeren poikia. Hän harppasi itsekin laitteen alta, ja nyt se vinkaisi jälleen kuten pitikin; hänellä oli taskussaan raskas avainnippu. Ja puseronsa alla hänellä oli nahkaisessa kainalokotelossa virka-ase. Se oli seitsemänkuus-vitonen FN 10. Sen lippaassa oli seitsemän panosta. Patruunapesä oli tyhjä. Vielä.

Harmillinen yllätys

Reilun neljän kilometrin päässä Keskusvankilasta sähköasentaja Airaksinen astui porraskäytävän ovesta ulos Kuusitielle. Ja pysähtyi niille sijoilleen.

— Ei hemmetti, hän sanoi täyteen ääneen vaikka oli yksin. Tai juuri siksi hän sen sanoikin: hänen luotettavin kaverinsa oli poissa. Kaverin sukunimi oli Ford, etunimi Taunus. Se oli punainen ja siinä oli neljä pyörää, sen arvo oli likimainen yksitoistatuhatta ja se oli ostettu osamaksulla. Ja nyt se oli poissa. Sen tilalla oli vast’ikään pysäköidyn näköinen Skoda. Airaksinen pyörsi ympäri ja juoksi takaisin asuntoonsa, tarttui puhelimeen ja kieputti kaksi nollaa ja kakkosen.

— Poliisin hälytyskeskus, hänelle vastattiin.

Kiroilevat valot

Vankilan pienoisbussissa oli seitsemäntoista paikkaa, ja kun kuljettajana toimiva vartija neljännestä vaille yhdeksän vihdoin usutti sen liikkeelle, se oli täpösentäynnä.

Mukana oli hänen lisäkseen yhdeksän vartijaa ja seitsemän vankia — kaksi vartijaa piti tosin heittää Kuopion junalle Pasilaan. Asemalta piti kiepata radan länsipuolelle Oikeustalolle, ja sinne tyhjenisikin melkein koko lasti. Oikeustalolta oli määrä huristaa Meilahteen Korvaklinikalle, jonne tipautettaisiin Pena Räsänen ja tämän saattajana oleva Leppänen, ja sen jälkeen edessä olikin enää piipahdus keskustaan ja Kirurgiseen sairaalaan viimeisen vangin ja tämän vartijan kanssa.

Bussi jyryytti eteenpäin, ja sisäpeilistä kuljettaja näki että kaikki oli hyvin — miehet olivat rauhallisia, aamutokkuroissaan vielä, eikä montaakaan sanaa vaihdettu. Vain Pena Räsänen kurotti kaulaansa hieman ennen Oikeustaloa ja luikkasi:

— Mulla on aika tilattu puoli yhdeksäksi. Ja nyt kello on jo vaikka mitä …

— Kyllä me ehditään.

— Joo joo. Sieltä kun myöhästyy saa odottaa lopun päivää …

Kuljettajan huulilla oli jo: Kuluuhan se aika — odotellessa, mutta hän toistikin vain:

— Kyllä me ehditään.

Kello 09.08 pienoisbussi kaarsi jo Korvaklinikan edustan kujalle. Kuljettajan täytyi olla tarkkana, sillä kuja oli kapea, ja nyt kinokset ja molemmin puolin pysäköidyt autot saivat sen entistä ahtaammaksi. Jopa pysäköintikieltomerkin takana klinikan oven tuntumassa seisoi jokin punainen auto ja tuprutti pakokaasuja ilmaan niin että hyvä kun eteensä näki.

Kuljettaja pysäytti keskelle kujaa — muu ei auttanut — sihautti oven auki ja nyökkäsi Leppäselle. Tämä ja Räsänen pudottautuivat alas ja lähtivät harppomaan klinikan ovea kohti; Penalla ei ollut käsirautoja, se olisi herättänyt turhaa huomiota, ja sitäpaitsi raudat olivat hankalat kun niitä joutui avaamaan ja sulkemaan tavan takaa tutkimusten aikana. Mutta eikö vain bussin takana ollutkin jo joku pysähdyksestä hermostunut. Kuljettaja näki sen peilistä. Se oli valkoinen Volvo Amazon, väläytteli vaativasti valojaan, melkein kuin olisi kironnut.

— Mennään, mennään …

Bussi huojahti liikkeelle, mutta ei lähtenyt vielä keskustaa kohti. Se kiersi klinikan edessä olevan pienen rakennuksen ja palasi äskeiselle paikalleen. Amazon oli tiessään. Mutta punainen auto oli edelleen tyhjäkäynnillä. Sen sisään ei nähnyt, takaikkuna oli lumessa.

— Menes Nieminen varmistamaan että ne pääsivät sinne, kuljettaja tokaisi viimeiselle kyydissä olevalle vartijalle, ja tämä lähti ja hävisi klinikan ovesta sisään. Kuljettaja tuijotti kadulle. Kaksi päivää sitten hän oli tuijottanut sitä viimeksi ja vieläpä täsmälleen samasta paikasta; silloin Korvaklinikalta oli tullut ulos yllättäen tuttu mies — Sven Frisk. Se oli ollut Sörkassa useaan otteeseen, sen veli taisi olla siellä nytkin. Ja Sven Friskin seurassa oli ollut joku nuhruinen heppu. Molemmat olivat pälyilleet ympärilleen — kai ne jotain olivat hautoneet. Ja taas! Taas bussin takana vilkuteltiin valoja! Nyt se oli kylläkin ambulanssi, näytti vinkkarilla haluavansa oven eteen. Mutta silloin palasi jo Nieminenkin.

— Kyllä ne sinne pääsivät, hän ilmoitti.

— Senkun mennään …

Bussi lähti harvinaisen äkäisesti liikkeelle. Sairasauto lipui klinikan oven eteen ja jäi siihen. Punainen Taunus sytkytti sen edessä vajaan viidentoista metrin päässä. Ja sisällä sairaalassa vartija Leppänen ja vankeusvanki Räsänen olivat jo ehtineet ilmoittautua katutasoa kerrosta alempana olevalle röntgenosastolle.

Vedenheitto

— Odottakaa tässä ihan pieni hetki, hoitaja sanoi ja hymyili, kääntyi ja lähti jonnekin peremmäs, ja Leppäsen mielessä käväisi että sellaista kävelyä katsoi ilokseen. Hän vilkaisi vieressään seisovaan Penaan, mutta tämän ilme ei ollutkaan sellainen kuin Leppänen oli odottanut — Pena näytti pikemminkin vaivautuneelta.

— Minun pitäisi päästä vessan, Pena sanoi.

— Jaa. Minä en kyllä tiedä missä se täällä …

— Täältä se löytyy, Pena äännähti, kääntyi saman tien ja lähti astelemaan heidän tulosuuntaansa. Leppänen ei jäänyt metriäkään jälkeen, pysyi tiiviisti Penan tuntumassa. He tulivat röntgenosaston ja ylös vievän portaikon väliseen käytävään. Ja siellä WC oli, tuskin kymmenen metrin päässä. Pena työnsi valkoisen oven auki. Leppänen kiilautui hänen viereensä ja kurkisti sisään. Yksi nopea silmäys riitti: WC oli vain muutaman neliön suuruinen, siellä ei ollut toista ovea tai ikkunaa, ei ketään sivullistakaan; seinässä oli pesuallas ja peili, lattialla pytty ja metallitelineeseen pingoitettu jätepussi.

— Okei, Leppänen äännähti ja vetäytyi syrjään, ja Pena astui käymälään ja veti oven perässään kiinni.

Pena oli yksin. Ensimmäiseksi hän kiersi kahvan varattu-asentoon. Sitten hän veti syvään henkeä, astui pesualtaan luo ja kiersi veden kohisemaan, kumartui yksin tein roskapussin ylle ja kohotti sen pellistä tehtyä kantta. Pussin pohjalla oli rypistyneitä paperipyyhkeitä. Pena pöyhäisi ne syrjään,