Sata ja kaksi pelikorttia

By Kaarlo Erho

Kun toimittaja Kalle Kanto lukee uusimmasta Aamuttaresta jutun häkämyrkytykseen kuolleesta ompelijatytöstä, jokin jutussa alkaa häiritä häntä. Mistä nimi Lehtonen on oikein tuttu? Pian Kanto muistaa, että myös toinen Lehtonen-nimeä kantanut nainen kuoli pari vuotta sitten epämääräisissä olosuhteissa. Nainen paljastuu ompelijatytön äidiksi. Miksi samaan perheeseen olisi osunut kaksi erikoista onnettomuutta niin pienen ajan sisään? Kanto ei voi antaa asian olla, vaan ryhtyy tutkimaan tapausta. "Sata ja kaksi pelikorttia" on Kaarlo Erhon jännittävä salapoliisiromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun Raumalle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 28, 2021
• ISBN: 9788726349641

Book preview

1.Luku: Pieni uutinen.

Aamuttaren no:ssa 263, tiistaina marraskuun 14 päivänä, oli uutinen, jonka vaatimaton paikka ja mitätön ulkoasu todistivat, että sillä ei ollut sanottavaa merkitystä. Olipahan vain tuollainen melkein mitätön juttu, mistä kuitenkin piti panna uutinen lehteen, koska sellaisia ei sattunut sentään aivan joka päivä Rauman kokoisessa kaupungissa. Joku melkein tuntematon tyttö oli kuollut tapaturmaisesti häkämyrkytykseen, suljettuaan uunin pellit liian varhain lämmityksen jälkeen. Koska kysymyksessä oli vain mitätön ompelijatyttö, jota tuskin kukaan tunsi, ei asia tietystikään kiinnostaisi kovinkaan monta kansalaista. Siitä ei siis kannattanut tehdä etusivun juttua.

Uutinen, jonka yövuorossa ollut toimittaja oli saanut poliisilaitokselta myöhään yöllä, oli seuraava:

Tapaturmainen kuolema.

Myöhään eilen illalla saimme täkäläiseltä poliisilta tietää, että ompelijatar Leeni Maria Lehtonen oli tavattu asunnossaan Hakrinkadun varrella, Nummen asuntoalueella, kuolleena. Tohtori Kunnas, joka oli poliisin toimesta hälytetty paikalle, totesi tytön kuolleen häkämyrkytykseen nukkuessaan. Tapaturman syynä lienee ollut uunin savupeltien liian aikainen sulkeminen.

Toimittaja Kalle Kanto luki tämän uutisen ollessaan vielä vuoteessa. Hänkään ei tietysti kiinnittänyt siihen alussa sen suurempaa huomiota kuin kukaan muukaan Aamuttaren lukija, sillä tyttö, josta uutisessa kerrottiin, oli hänellekin tuiki tuntematon henkilö, joten hän sivuutti jutun vain lukaisemalla sen, kuten toisetkin pienet uutiset.

Jostakin käsittämättömästä syystä osui tuo uutinen toistamiseen hänen silmiinsä juuri silloin, kun hän oli heittämäisillään lehden pois kädestään. Hän luki uutisen uudelleen läpi, eikä vielä silloinkaan havainnut siinä mitään erikoista. Vasta aamukahvia hörppiessään hän taas muisti tuon lukemansa uutisen tapaturmaisesta kuolemasta. Ja nyt hänen mieleensä tuli jotakin sellaista, mikä sai hänen mielenkiintonsa hereille.

— Lehtonen? hän mutisi itsekseen, kuin jotakin muistellen. — Lehtonen? Sitten hän sieppasi lehden uudelleen käteensä, ja luki uutisen vielä kertaalleen. Huonetoverinsa Villen, Aamuttaren nuoremman toimittajan, puoleen kääntyen hän virkkoi: — Kuulehan, Ville, sinä kaikkitietävä! Kerrohan minulle jotakin eräästä neiti… tai antaa olla! Sano sen sijaan minulle, kuka oli viime yönä yövuorossa?

— Maaseutu! vastasi Ville suu täynnä vehnäleipää. — Miksi niin? Onko siellä jotakin hullusti?

— Kysyin muuten vain, Kanto vastasi pidellen yhä lehteä kädessään. — Tässä on eräs pieni uutinen, joka herätti mielenkiintoani, ja se on tullut myöhään illalla.

— Mikä juttu se on? toinen uteli. — Onko joku tapettu, tai onko kenties tehty pankkiryöstö?

— En tiedä muuta kuin, että tässä kerrotaan jonkun tyttölapsen kuolemasta. Katsohan sinäkin, Ville, tuntuuko juttu sinusta mitenkään erikoiselta?

Toinen otti lehden ilmeisen vastenmielisesti, ja luki Kannon hänelle osoittaman uutisen. Luettuaan sen, hän tarjosi lehden takaisin ja virkkoi:

— Ei laisinkaan, veliseni. Ei sen erikoisemmalta kuin mikä toinen uutinen hyvänsä. Tyttö on hätiköinyt lämmityspuuhissaan, ja saanut maksaa hätäilynsä hengellään. Niin että älä yritäkään etsiä siitä mitään salaperäistä, sillä se olisi vain salapoliisivaistojesi hukkaan heittämistä. Juttuhan on selvääkin selvempi.

— Älä ole niin varma asiastasi, poikaseni, Kanto vastasi rauhallisesti. — Minusta tuntuu siltä, että tässä jutussa on jotakin mätää. Alitajunnassani piilee joku hämärä muistikuva, jonka pitäisi olla jonkinlaisessa yhteydessä tähän juttuun, kunhan saisin sen putkahtamaan sieltä vain esiin.

— Ahaa! Mestari haistaa siinä sittenkin jotakin erikoista! Ville huudahti, sillä hän oli tottunut jo siihen, että Kanto tavallisesti vaistosi rikoksen jo kaukaa. — Siinä tapauksessa peräännyn suunnitelmien mukaan. Annahan tänne se lehti, niin minäkin katson uudelleen.

Ville sai lehden ja luki uutisen toistamiseen, nyt tosin paljon huolellisemmin kuin äsken. Hetken mietittyään hän laski lehden kädestään pöydälle ja virkkoi:

— Voin päästää sinut pälkähästä. Olen nimittäin varma siitä, mistä tuo sinun muistikuvasi johtuu. Ellen väärin muista, niin pari vuotta takaperin kuoli täällä eräs toinen nainen myöskin tavallisuudesta poikkeavalla tavalla, ja hänenkin nimensä oli Lehtonen. Siinä koko juttu.

— Niin sen täytyy olla, Kanto vastasi koettaen samalla palauttaa mieleensä tuon pari vuotta sitten tapahtuneen asian. — Kaivahan sinä nuoremmaksesi esiin toissavuotinen leikkelekokoelma, siitähän nähdään, onko aavisteluissamme mitään perää!

Ville meni ovensuuseinän täyttämälle asiakirjakaapille, ja etsi sieltä vahakangaskansiin sidotun vihon, jonka jokaisella lehdellä oli liimattuna jokin sanomalehtileike. Sivun muu osa oli täynnä lyijykynämerkintöjä ja reunamuistutuksia aina kyseessä olevan uutisen tärkeyden mukaan. Ville antoi leikekirjan Kannolle, ja jatkoi kahvinjuontiaan.

Kanto ryhtyi lehteilemään leikekirjaansa, ja löysikin viimein etsimänsä uutisen. Se oli peräisin kahdenkymmenen kuukauden takaisesta Aamuttaren numerosta. Liimauksen vuoksi jo hieman kellastuneessa leikkeessä oli seuraava uutinen:

Hukkumisonnettomuus Raumalla.

Eilen aamulla varhain löysivät muutamat satamaan työhön menossa olevat työläiset kanaalista, Avainkimpun kallion luona olevan mutkan kohdalle muodostuneesta sulasta kohdasta, naisen ruumiin. He ilmoittivat löydöstään poliisiviranomaisille, jotka toimittivat ruumiin leikkaushuoneelle. Toimitettu lääkärintarkastus todisti, että nainen oli kuollut todennäköisesti myöhään yöllä. Ilmeisesti hän jostakin syystä oli horjahtanut kanaalin kivetyltä reunalta veteen. Mitään väkivallan merkkejä ei ruumiissa ollut. Vainaja todettiin hänen käsilaukussaan olevien papereiden perusteella silittäjä Senja Lehtoseksi, joka on parin vuoden ajan harjoittanut silitysliikettään paikkakunnalla. Onnettomuuden uhri jätti jälkeensä yhden aikuisen lapsen.

Henkilöitä, jotka ovat kulkeneet sataman tiellä myöhään eilistä vasten yöllä, ja jotka mahdollisesti tietävät jotakin tapahtuneesta onnettomuudesta, pyydetään hyväntahtoisesti ottamaan yhteys täkäläiseen poliisilaitokseen tapahtuma-ajan ja muiden sellaisten seikkojen toteamisen vuoksi.

— Tässä se on, Kanto virkkoi työntäen leikekirjan Villen eteen. — On todellakin kummallista, että äiti ja tytär kuolevat tällaisissa, sanoisinko omituisissa olosuhteissa näin lyhyen ajan sisällä. Eikö sinustakin, Ville?

— Miksi ei, kun sinä sen noin esität, Ville vastasi. — Mutta jos sinä et olisi ruvennut puhumaan mitään, niin enpä totisesti olisi kiinnittänyt juttuun ollenkaan huomiotani. Eikä tämän silti tarvitse merkitä mitään sellaista, että kysymyksessä olisi rikos, mitä sinä nähtävästi ounastelet. Hyvinhän tässä voi olla kyseessä vain kaksi onnetonta tapaturmaa, ja niin uskon olevankin.

— Niin kai, Kanto vastasi välinpitämättömästi. — Mutta koska minulla ei ole tällä kertaa mitään muutakaan erikoista puuhaa, niin poikkeanpa poliisikamarissa kuulemassa, mitä mieltä ystävämme komisario on tästä jutusta. Voit muuten sanoa päätoimittajalle heti toimitukseen mentyäsi, että olen haistanut tässä jotakin erikoista, ja että jos komisario sattuisi kysymään häneltä, niin hän vain kertoisi antaneensa tehtäväkseni laatia tästä kuolemantapauksesta jonkinlaisen jutun, jonka tarkoitus olisi kiinnittää ihmisten huomiota kaikkialla, niinkin pienessä asiassa, kuin uuninpeltien sulkeminen, piilevään vaaraan. Voihan hän lisätä, että hän paikkakunnan julkisen sanan päämiehenä pitää suoranaisena velvollisuutenaan kiinnittää ihmisten huomiota tuollaisiin varomattomuuksiin. Koeta samalla onkia mahdolliset tiedot kuolleesta tytöstä, jos siellä toimituksessa hänestä mitään tiedetään. Ehkäpä kaupunkiosaston kaunokainen on joskus teettänyt puvun siinä liikkeessä, missä tyttö palveli, tai jotakin muuta sellaista, ymmärräthän?

— No, sinä pahanilmanlintu, komisario Leino sanoi tervehdittyään Kantoa, — mitä katalia rikoksia olet taas ollut haistavinasi, koska kunnioitat osastoamme läsnäolollasi? Sillä eihän sinua täällä tavallisesti näe muuta kuin silloin, kun luulet jonkun rikoksen tapahtuneen.

— Erehdys, hyvä komisario, erehdys, Kanto virkkoi. — Nyt ei ole kysymys mistään rikoksesta, ei sinne päinkään. Asiani on suorastaan ihmisystävällistä laatua. Aamuttaren kaikkivoivan pään aivoihin on pälkähtänyt sellainen tuuma, että hänen lehtiriepunsa voisi esiintyä jonkinlaisena ihmiskunnan hyväntekijänä. Hän on nimittäin saanut päähänsä, että häkämyrkytysten aiheuttama vaara olisi poistettava, eikä hän löytänyt sen poistamiseksi muuta keinoa kuin sen, että minä tartun teroittamattomaan kynääni, veistelen sen kärjen teräväksi ja töherrän hänen lehteensä artikkelin häkämyrkytysvaarasta ja sen torjumismahdollisuuksista. Mutta, niin kuin hyvin ymmärrät, en voi tuollaista juttua saada kokoon, ellei minulla ole jotakin aineistoa siihen. Luin aivan sattumalta tämänpäiväisestä Aamuttaresta uutisen jonkun tyttölapsen surullisesta kuolemasta, jonka häkämyrkytys oli aiheuttanut, ja niin päätin pyytää, että sinä antaisit minun vähän vilkaista tuosta jutusta tehtyjä pöytäkirjoja.

Komisario oli kärsivällisesti kuunnellut Kannon vuodatusta, osoittaen sen jatkuessa ilmeillään hyvinkin selvästi, että hän arvasi toisen tarkoittavan tarinoillaan kaikkea muuta, kuin mitä puhui. Kannon lopetettua hän vilkaisi tätä melkein vihaisesti ja virkkoi:

— Saat kyllä mielihyvin lukea pöytäkirjat ja laatia jutusta niin kauhistusta herättävän artikkelin kuin tahdot. Mutta varoitan sinua jo etukäteen, että älä yritäkään sekoittaa tähän juttuun mitään rikosta, sillä siinä tapauksessa sinä iskisit kirveesi kiveen. Juttu on selvä, ilman muuta selvä tapaturma. Paina se mieleesi!

— Kiitoksia, vanha veikko, Kanto vastasi. — Teen sinulle mieliksi. Kirjoitan oikein pöyristyttävän jutun tuosta häkäpeikosta, niin pöyristyttävän, että sinä itsekin jätät uunin pellit kokonaan sulkematta sen luettuasi.

Kanto luki huolellisesti tapahtumasta tehdyn pöytäkirjan, ja teki taskulehtiöönsä joitakin merkintöjä. Luettuaan paperit loppuun hän virkkoi komisariolle:

— Milloin suoritetaan ruumiinavaus?

— Sitä ei suoriteta ollenkaan, komisario vastasi. — Tohtori Kunnas oli asiastaan niin varma, että piti sellaista turhana, koska pintapuolinenkin tutkimus osoitti aivan selvästi, että tyttö oli kuollut häkämyrkytykseen. Tyttöparka on nähtävästi sulkenut uuninpellit liian aikaisin, joten häkää oli muodostunut huoneeseen hänen nukkuessaan. Hän on mennyt tajuttomaksi, ennenkuin on käsittänyt vaaraa. Siihen viittaa sekin, että hän on antanut ylen nukkuessaan, otaksuttavasti itse tietämättä mitään asiasta.

— Jaha, Kanto virkkoi. — Kas siinäpä se on, hyvä veli. Se varomattomuus, se varomattomuus. Sanoitko, että tyttö asui yksinään, ettei hänellä ollut ketään omaisia paikkakunnalla?

— En sanonut mitään sellaista, komisario tuhahti. — Eikä se sitä paitsi kuulu tähän. Tyttö olisi varmaan kuollut, vaikka hänellä olisi ollut kymmenen sisarusta paikkakunnalla, koska hän asui yksin pienessä huoneistossaan.

— Hänen hallussaan oli siis useampia kuin yksi huone?

— Kyllä. Hänellä oli pieni keittiö ja melkein yhtä pieni makuuhuone. Mutta mitä se tähän kuuluu? Vaikka hänen ympärillään olisi ollut kuinka suuri huoneisto tahansa, olisi käynyt samoin, koska makuuhuoneen ovi oli kiinni.

— Ei se kuulukaan, Kanto vastasi. — Kiitoksia vain tiedoistasi. Minä käyn vielä puhuttelemassa sen talon isäntäväkeä, ja jos mahdollista pistäydyn tytön makuuhuoneessakin. Ei kai sitä ole mitenkään eristetty?

— Sinne et pääse, komisario vastasi. — Ruumis on edelleen siellä ja avaimet minun hallussani. Ruumis toimitetaan vasta tänään ruumishuoneelle, kunhan saadaan selville, kuka huolehtii tytön hautauksesta ja muusta sellaisesta.

— Siinä tapauksessa pyydän sinulta vielä yhtä suosionosoitusta. Lähde kanssani kävelemään Nummen alueelle. Pieni kävely tekee varmaan itsellesikin hyvää. Ja minulle olisi suureksi eduksi, että saisin katsella aiheeni edellyttämän murhenäytelmän viimeistä tapahtumapaikkaa. Saisin inspiraation ja…

— Hiiteen sinun inspiraatiosi, komisario tiuskaisi. — Mutta koska minun on mentävä sinne joka tapauksessa, niin samanpa tekee, vaikka otan sinutkin mukaani. Odota hetkinen, että ehdin antaa sairasautolle kuljetusmääräyksen.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat molemmat miehet, seurassaan etsivä Tammi, tapahtumapaikalla.

Talo oli tyypillinen laitakaupunkirakennus. Se oli rakennettu laudoista, ja siihen oli sovitettu aivan ihmeteltävän paljon pieniä huoneistoja. Alimmassa kerroksessa, mihin pääsi suoraan kadulta menevästä porraskäytävästä, niin kuin pihamaan puoleltakin, oli kaksi jonkinlaisiksi liikehuoneiksi tarkoitettua huonetta sekä kaksi asuinhuoneistoa. Tästä samaisesta käytävästä johtivat leveähköt portaat melkein samanlaiseen, mutta kapeampaan käytävään, jonka kummallakin puolella oli kaksi huoneen ja keittiön käsittävää huoneistoa.

Tapaturmaisesti kuollut tyttö oli asunut ylimmän kerroksen koilliskulmassa olevissa huoneissa. Komisario johti sinne seurueensa. Kanto pani merkille heti huoneistoon astuessaan sen rakennuttajan epäkäytännöllisyyden, sillä suunniteltaessa ei ollut kiinnitetty vähäisintäkään huomiota mukavuuteen tai muihin sellaisiin syihin. Pääpaino oli pantu siihen, että ahtaaseen tilaan mahtuisi mahdollisemman monta asuttavaa huonetta. Niinpä huoneet olivatkin epämukavia koppeja, joissa kussakin oli vain yksi ikkuna, sekin sellaisella seinällä, mihin sen oli helpoimmin voinut sovittaa. Huoneisto ei siis ollut millään tavoin ylellinen,