Ei tikkua ristiin

By Risto Juhani

Mitä käy, kun komisario Pesonen ryhtyy yhteistyöhön taparikollisen kanssa?Kapu Kapanen pyytää komisario Pesoselta apua: häntä epäillään vaimonsa murhasta. Pesonen on hämmentynyt eikä mikään ihme: onhan Kapu aiemmin vainonnut häntä ja ollut varsinaisen kelmin maineessa. Hetkikin on erikoinen, sillä Pesonen odottaa kahvilassa tietoa lapsenlapsensa syntymästä. Hän toipuu leikkauksesta ja liikkuu vain vaivoin kepin kanssa. Alkaa erikoinen tapahtumaketju: Pesonen koordinoi tutkintaa kahvilanpöydästä tuttu naispoliisi apunaan. Kaksikko yrittää pelastaa arkkivihollisensa pulasta. Mutta onko Kapanen oikeasti syytön?Komisario Pesonen on puolikuntoinen, mutta se ei estä konkaria osallistumasta tutkimuksiin. Vauhdikas romaani on kotimaisen laaturikossarjan kuudes ja viimeinen osa.Kiitetty kotimainen dekkarisarja seuraa komisario Paavo Iisakki Pesosen tutkimuksia. Pesonen on omaperäinen pohdiskelija, jolla on erityinen taito vaistota epäiltyjen todelliset tunteet. Pesosen työparina toimii suomenruotsalainen rikoskonstaapeli Gunnar Oljemark.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 16, 2023
• ISBN: 9788728558058

Book preview

Ei tikkua ristiin

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2012, 2023 Risto Juhani and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728558058

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kaikkein viimeiseksi rikoskomisario Pesonen olisi kaivannut kahviseurakseen ikuista riesaansa, hämärien kujien kuningasta, liikemies Jyri Kapu Kapasta.

Näin nyt kuitenkin oli käymässä.

Leppoisa aamu uhkasi tärveltyä siihen paikkaan.

Tarpeeksi hankalaa oli jo, kun hän joutui juomaan aamukahvinsa ja syömään juustosämpylänsä torikuppilassa, eikä kotona keittiön pöydän ääressä kuten tavallisesti. Aidatun kahvila-alueen äärimmäisestä kulmauksesta hän oli uskonut löytäneensä suojan uteliaitten katseilta. Hän yritti piiloutua aamutuulessa hiljalleen heijailevan päivänvarjon katveeseen, mutta ei se mitään pelastanut. Kapanen oli jo huomannut hänet ja kierteli kaarteli muka joutessaan, vailla päämäärää torimyyjiä jututtaen. Samalla mies vahti syrjäsilmällä, ettei komisario vain päässyt livahtamaan. Hän hinkkautui askel askeleelta kohti Pesosta. Pysähtyi myyntitiskin luo, vilkuili alta kulmain, sai kahvinsa ja lähti kuin muka vapaata pöytää hakien kohti sitä kulmausta, jossa komisario istui.

Kahvilanpitäjä vaistosi Kapasen aikeet, aavisti vaaran. Hän tiesi, että nämä kaksi miestä sopivat toisilleen yhtä hyvin kuin tuli ja vesi. Kapanen oli jo melkein kättelyetäisyydellä, kun emäntä tuli puolijuoksua tiskinsä takaa ja ehätti väliin. Hän tunsi velvollisuudekseen varjella komisarion rauhaa, tunsi hienoista ylpeyttäkin, kun oli onnistunut omimaan kaikkien tunteman poliisimiehen vakituiseksi asiakkaakseen suuremmalta ja suositummalta kilpailijalta.

– Tässä on siulle vappaa paikka, emäntä yritti ohjastaa Kapasta sivummalle. Hän hätääntyi, kun Kapanen jatkoi määrätietoisesti kohti Pesosta. Nainen hoosasi tiskirättinsä kanssa, pyyhkäisi vielä esiliinansa helmallakin pöytää. Hän kiirehti vetämään esiin tuolin kuin hovimestari konsanaan. Se kaikki tapahtui niin luontevasti osana aamutorin elämää, ettei näitä erityisjärjestelyjä huomannut varmaan kukaan muu kuin kolme asianosaista. Se vähän lohdutti komisariota.

Kapanen seisoi neuvottomana paikallaan, vain pää pyöri kuin tornipöllöllä.

– Täs näin, sie istutkin, Kapu, tähän likkojen seuraan, imatralaislähtöinen kahvilanpitäjä houkutteli.

– Asiaa, olisi asiaa, Kapanen sopersi emännälle kämmenensä suojassa kuiskaten ja vilkuili samalla komisarioon.

– Sie se saatkin hoitaa siun asiis ihan jossain toises paikkaa, emäntä alkoi hermostua.

– Ei tätä… tärkeää… et nyt puuttuisi tähän.

Kapanen seisoi niin totisena asiassaan, että emäntäkin vähän epäröi. Hän vilkaisi kysyvästi komisarioon, mutta ei saanut tolkkua toteemina istuvasta Pesosesta. Tämä nojasi kaikessa rauhassa tuolin selkämykseen, kenotti vielä päätään ja katseli nenänvarttaan pitkin. Emäntä vilkuili yhtenään myyntitiskiin päin, mutta ei rohjennut lähteä. Kapulla oli toisessa kädessä kahvimuki ja toisessa nippu rullalle käärittyjä papereita. Tilanteen ratkaisu oli komisarion, ja hän huomasi nauttivansa siitä. Hän nyökkäsi ja päästi emännän pinteestä. Tämä lähti hyppykengässä. Kahvitiskillä oli asiakkaita jonoksi asti ja yksin jäänyt apulainen pulassa.

Kapanen siirtyi komisarion eteen, luimisteli istumislupaa anoen ja pyöritteli paperirullaa kädessään. Miehen siniharmaa puku oli rypyssä, paidan kaulus auki ja takin sivutaskusta roikkui pätkä riemunkirjavaa solmiota. Näihin ryhtinsä ja itsevarmuutensa menettäneisiin surkimuksiin komisario oli vuosien varrella törmännyt toistuvasti. Kapanen oli hänen tietämänsä mukaan ollut pidätettynä ja vapautunut varmaankin vain muutama tunti sitten. Yksinäinen yö sellissä – kukaties syyllisyyskin – oli murjonut miestä ilkeästi: parta ajamatta, raskaat varjot silmien alla, hiukset sikin sokin ja kallis pukukin kuin lumppurilta haettu. Irvikuva siitä sliipatusta menestyjästä, jollaisena komisario oli aikanaan tullut Kapu Kapasen tuntemaan.

Mitä tämän kanssa pitäisi tehdä, komisario katseli ja seisotti miestä edelleen. Hän harmitteli ettei ollut keksinyt nousta ja häipyä heti Kapasen nähtyään. Kai hän olisi lähtenytkin ellei keppi… keppi pahalainen, jota hän edelleen tarvitsi kävellessään, olisi tehnyt hänen nousemistaan könteäksi ja liikkumista ylipäätään… Ei hän aivan helvetin onnellinen ollut siitä, että ihmiset näkivät hänet jalkapuolena kämpyränä. Ei todellakaan. Näyttäytyminen torikahvilassa, yleensä kaupungilla, oli semmoisenaan epämiellyttävää. Kun hän jonakin päivänä palaisi hoitamaan virkaansa, kuiskittaisiin selän takana tietenkin, että rampa siellä nyt jahtaa konnia, mitähän siitäkin mahtaa tulla. Pesonen kuuli ne kuiskeet jo mielessään. Sietämätön koko tämä sairausloma, uusi elämäntilanne kaikkineen, kukkurana vielä tyhjä koti. Runsas viikko sitten oli vaimo noussut junaan ja lähtenyt taakseen katsomatta. Pesonen oli seisonut yksin asemasillalla sakeassa aamusumussa ja katsonut haikeana loittonevan junan perään. Siinä lähdön ja eron tunnelmassa hän oli onnistunut heruttelemaan muiston Sumujen sillasta, sodanjälkeisestä elokuvasta, jossa Vivien Leigh ja Robert Taylor itkettivät katsojia. Itkua Pesonen ei saanut tikistettyä, mutta haikeus riipaisi kyllä syvältä. Sen lisäksi lukemattomat käytännön asiat vyöryivät päälle heti junan mentyä, suistivat hänen päivänsä yhtä lailla kuin yönsäkin pois raiteiltaan.

Komisario tiesi millä asioilla Kapanen liikkui. Olisiko hän kiinnostunut tämänkään vertaa, jos puheille olisi ollut pyrkimässä joku toinen? Tuskinpa. Kapu Kapasella oli erityinen paikka Pesosen elämässä, ja sen tähden mieheen tällä kertaa liitetty rikosepäily kiinnosti komisariota aivan erityisesti. Kapasta olivat seuranneet laahuksena toistuvat yhteenotot virkavallan kanssa. Nyt mies oli ensimmäistä kertaa kynsipuussa henkirikoksesta epäiltynä.

Komisario rypisti otsaansa ja mittasi Kapua katseellaan. Hän kävi siinä samalla mielessään läpi oikeutensa puuttua tutkintaan jalkapuolena toipilaana. Ei lupaa eikä oikeutta. Epävirallisesti hän voisi tietenkin jututtaa vanhaa venkulaa, hyvinkin tuttavallisesti tässä nimenomaisessa tapauksessa. Virallisesti hän oli ulkopuolinen. Olisi paitsi kiellettyä, myös epäkorrektia kollegoita kohtaan käydä sormeilemaan keskeneräistä tutkintaa.

– Istu ja toimita asiasi, komisario murahti ja tavoitti helposti vanhan narisevan virkaäänensä.

Kapanen ei toista käskyä kaivannut. Hän vetäisi kerkeästi alleen tuolin, pälyili vielä tottumuksesta ympärilleen, ja istui selkä suorana arasti tuolin reunalle.

Kapanen oli saikkaroinut aamun tunnit herraties missä, vältellyt varmaan tuttuja, mutta tarkkaillut samalla komisarion ilmestymistä vakiopöytäänsä. Hän sai aikaan pienen huojentuneen hymyn, mutta se liukeni saman tien kun hän näki komisarion karun ilmeettömät kasvot. Alta paljastui pelkoa ja totista hätää. Kohtaaminen jännitti vaikka mistään kuulustelusta ei ollutkaan kyse.

Tähän tapaamiseen Kapanen oli ladannut kaiken toivonsa. Vähän rauhoituttuaan hän yritti oikoa rullalle käärityt paperit pöydälle Pesosen nähtäviksi. Tämä ei eleelläkään osoittanut kiinnostustaan tuliaisiin, vaan katseli välinpitämättömänä miehen nykivää ja epävarmaa sohlaamista paperiensa kanssa. Sitä askarta katsellessa komisario unohti toviksi, että he istuivat uteliaiden ihmisten ympäröimänä. Heillä oli vuosien saatossa ollut kiperiäkin yhteenottoja, mutta ne olivat tapahtuneet pääasiassa komisarion virkahuoneessa. Nyt Pesosta vastapäätä istui tuskan ja hädän pehmittämä mies. Kapasta oli sillä hetkellä yhtä helppo lukea kuin iltapäivälehteä. Komisario yllättyi, kun huomasi jotenkin ymmärtävänsä edessään istuvan miehen hädän.

Kahvilan aidan taakse alkoi kertyä uteliaita. Monet tunsivat sekä Pesosen että Kapasen. Supattelu lähti kiertämään pitkin väkijoukkoa. Arvailut tunnetun rikospoliisin ja kaupungin suurimpana kelminä pidetyn Kapasen tapaamisen syistä sinkoilivat. Maailmankirjat olivat pahasti sekaisin, arvelivat hurskaimmat ja hyveellisimmät.

Pesonen ärtyi hiljalleen katsojista ja kuiskuttelijoista, katui toisenkin kerran, ettei ollut ymmärtänyt häipyä ajoissa omille teilleen. Kun Kapanen huomasi komisarion tuskastumisen, hän yritti päästä pikaisesti asiaansa ja rullasi määrätietoisesti auki nuhruisen paperikäärönsä. Kuninkaan sanansaattaja, Pesonen ajatteli sitä katsellessa.

– Koko elämä on nyt kyseessä, Kapanen värisytti ääntään, liehutti papereitaan ja sai kuin saikin sen kuulostamaan kehnon komedian repliikiltä.

Näistä elkeistä komisario ei pitänyt.

– Eikö sinun asiasi yleensä hoideta tuolla, Pesonen sanoi tylynpuoleisesti ja nyökkäsi torin laidalla olevaan poliisitaloon.

– Ei tätä… tai siellä tietysti, olinhan minä kuultavana, mutta siellä on nyt toiset ihmiset, ei ne edes halua selvittää totuutta eikä kuunnella kun meikäläinen nyt on… kaikenlaista sattunut vuosien mittaan… ajojahtia tämä on… minut oli kuitenkin pakko päästää, Kapanen lisäsi loppukaneetiksi aivan kuin se olisi riittänyt kumoamaan kaikki ne häneen kohdistuneet epäilyt, joiden perusteella hänet oli otettu kiinni ja kuultavaksi.

– Joka kerran keksitään.

– Tiedän.

Näytti kuin Pesonen ei olisi edes kunnolla kuunnellut. Sen sijaan hän merkkasi vaivihkaa katseellaan aidan takana seisovan miehen, joka jotenkin erottui muusta väkijoukosta. Hän näytti seuraavan valppaasti tapahtumia, hankkiutui väen lomitse lähemmäksi ja oli kuuntelevan näköinen. Koko ajan mies pysytteli kuitenkin Kapasen selän puolella, aivan kuin ei olisi halunnut tämän huomaavan häntä. Mies oli ruosteenruskeassa pikkutakissa, vihertävässä kauluspaidassa ylänappi auki, solmio löysällä. Virkamies jostakin lähialueen toimistosta, tullut piipahtamaan torille, ehkä tapaamaan tuttua, ties vaikka Kapasta, komisario aprikoi. Luontonsa ja tapojensa mukaisesti hän pohti olisiko joskus joutunut tekemisiin miehen kanssa. Tämä pysytteli edelleen Kapasen selän puolella ja tarkkaili erityisesti Pesosta, näytti kuin miehen huulet olisivat liikkuneet komisarion harvojen sanojen tahtiin. Komisarion ja miehen katseet kohtasivat yllättäen. Ruskeatakkinen väisti ensin. Pesosen katse oli kuuluisa, sen tiesi jokainen hänen eteensä joutunut. Siinä oli jotakin hiljaista voimaa ja läpitunkevaa ankaruutta. Mies aidan takana kohtasi sen nyt ensi kertaa. Hän astui muutaman askeleen takaperin kuin olisi pelästynyt. Piti kuitenkin edelleen tiukasti silmällä sitä pöytää, jonka ääressä Pesonen ja Kapanen istuivat.

Torin reunaan pysähtyi kallis Mercedes ja siitä nousi tyylikäs pukumies, lähestyi joustavin askelin ruskeatakkista. Komisario pani merkille, että mies jätti autonsa ylimielisesti bussipysäkille. Tulija kosketti ruskeatakkista hartiasta ja tämä säpsähti yllätettynä. Miehet naurahtivat. He vaihtoivat muutaman sanan ja lähtivät taakseen katsomatta torilta. Ruskeatakkisen kädet viuhtoivat kiihkeästi. Pesonen seurasi miesten loittonemista ja olisi ollut valmis lyömään vetoa, että viimeistään autolle ehdittyään pukumies katsoisi taakseen. Käsi Mersun oven kahvalla mies sai tekosyyn kääntyä, mutta väkijoukko oli jo peittänyt Pesosen ja Kapasen näkyvistä.

Koko tänä aikana komisario ei ollut puhunut kymmentä sanaa enempää.

Kapanen tunsi levottomuutta, vilkaisi arasti alta kulmain josko komisario oli lainkaan kiinnostunut hänen murheestaan.

– Taas pulassa, Pesonen sanoi innottomasti.

– Ja pahassa.

– Sinulla on ollut vuosien mittaan monta tilaisuutta muuttaa kurssia.

– Pakko myöntää, Kapanen sanoi alakuloisena.

– Kovin usein et olekaan mitään myöntänyt.

– Olen yrittänyt pitää puoliani.

– Teettänyt poliisilla määrättömästi turhaa työtä.

Siitähän te palkkannekin saatte, oli jo Kapasen huulilla, mutta mies puraisi kieltään ja ymmärsi vaieta.

Kerta kerran jälkeen Kapanen oli joutunut Pesosen kynsiin, Pesosen luokalle kuten sanottiin. Oli ollut selvitettävänä pientä filunkia ja vähän suurempaakin kolttosta. Yhteistä niille kaikille oli ollut, että ne olivat liikkuneet valkokaulusrikollisuuden ja ihan tavallisen halvan lurjustelun välimaastossa. Mihinkään rajuihin rikoksiin Kapanen ei koskaan ollut syyllistynyt, hänestä ei sellaisiin tuntunut olevan. Röyhkeistä otteista huolimatta pohjimmiltaan pelokas ja arka mies, oli komisarion vuosien takainen arvio. Kapanen oli yrittänyt todistella olevansa vain kelpo liikemies, jonka onni oli usein onnahdellut ja jonka kierot kumppanit olivat kaataneet kuprunsa hänen niskaansa. Kakkuakin oli tullut, parista kuukaudesta muutamaan vuoteen, sakkoja ja korvauksia kaupan päälle. Kaukana olivat ne ajat, jolloin Kapu Kapanen paahtoi hopeanvärisellä Jaguarilla pitkin kaupungin katuja. Nurkkapöytä kaupungin parhaassa ravintolassa oli silloin pysyvästi hänelle ja hänen seurueelleen varattuna. Nyt hän oli joutunut nöyristelemään päästäkseen arkiseen torikahvilan pöytään.

– Minä olen pyytämässä apua enkä tiedä ketään toista, joka voisi minua auttaa, Kapanen sanoi paksulla äänellä ja katsoa napitti epätoivoisena komisariota silmiin. Ryhti oli pettänyt ja hartiat painuneet lysyyn, kasvoilla valvottujen öiden karut jäljet.

Komisario muisteli olisiko pahimmillaankaan nähnyt Kapua näin kiusatun ja piestyn näköisenä.

– Minä olen sairauslomalla, hän sanoi.

– Minä tiedän… mutta jos saisin kertoa… ihan epävirallisesti… vuosien mittaan tottunut asioimaan, Kapanen tapaili sanoja.

Hän epäröi sinutellako vai teititelläkö komisariota. Tämä oli aina sinutellut Kapua – kuten yleensä muitakin kuulusteltaviaan.

– Semmoista tottumista sinun ei kyllä kannata laskea itsellesi erityiseksi ansioksi, komisario pyrki kovettamaan itsensä.

– Ei tietysti… kuitenkin kun… nyt kun kerrankin tietää olevansa syytön…

– Kuten aina.

– No ei tietysti mutta…

Kapanen kiehnäsi tuolissaan, leuka vavahteli ja silmät räpsyivät. Miehen katse alkoi ajelehtia. Komisario tarkkaili ja kuunteli sitä kummissaan. Oliko hän koskaan nähnyt Kapua tällaisena? Tavallisesti Kapu yritti ja yritti, loppuun asti, jahtasi edes pientä porsaanreikää, josta livistää. Olisiko tämä nyt se historiallinen kerta, jolloin Kapu oli oikealla asialla ja todella syytön?

– Kerro nyt sitten asiasi ennen kuin koko tori on tuossa aidan takana kuuntelemassa.

Kapanenkin arasteli yleisöä; hänet tunnettiin laajalti yli kaupungin, ja väkijoukossa oli epäilemättä myös sellaisia tuttuja, joiden tapaamista hän mielellään kaihtoi.

– Vaimo on kuollut, tapettu, hän sanoi pöydän yli kumartuen.

– Tiedän.

– Minua epäillään.

– Onko aihetta?

– Ei pitäisi olla…

– Ei pitäisi niin, miksi kuitenkin epäillään?

– On tietysti joitakin seikkoja… onnettomia sattumuksia ja sekin tiedetään, että Violan ja minun avioliitto on ollut jo pitkään…

Kapasen posket nykivät ja hän pyyhkäisi kämmenselällä silmiään. Mahtoiko mies itsekään olla järin varma syyttömyydestään?

– Tietysti minut haettiin ensimmäisenä, vanhasta tottumuksesta, hän puuskahti tuskastuneena.

– Minä olisin luultavasti tehnyt samoin, Pesonen sanoi viileästi.

– Olenko koskaan ollut epäiltynä väkivallasta? Kapanen puolustautui pyytämättä.

– Kerta se on ensimmäinenkin.

– Minä olen syytön, minä vannon.

– Toistaiseksi, koska päästivät sinut.

– Ei ne siellä usko minua.

– Parhaillaan keräävät tulisia hiiliä sinun pääsi menoksi, sillä tavoin poliisi toimii, rikospoliisi erityisesti.

– Sen tähden minä tulin pyytämään apua.

– Taitavan juristin apua sinä tarvitset, minusta ei ole sinulle mitään hyötyä.

Loppukesän pistävä aurinko oli löytänyt reiän päivänvalosta ja osui komisarion hartiaan kuin polttolasilla. Tämä korjasi kärsimättömänä asentoaan ja yritti nykiä vaivalloisesti tuoliaan varjoon. Kapu kohottautui auttaakseen, mutta myöhästyi. Pesosen keppi luiskahti käsinojalta pöydän alle. Kapanen kumartui kerkeästi auttamaan, mutta Pesonen torjui.

– Haenko toisen kahvin? Kapu yritti seuraavaksi.

Komisario pudisti päätään.

– Jotain kylmää juotavaa?

– Lopeta!

Kapu istui onnettomana paikalleen ja työnsi hikisissä käsissä nuhraantuneet paperit lähemmäksi komisariota, yritti oikoa niitä siistimmäksi. Sekin epäonnistui; paperit karkasivat saman tien takaisin rullalle.

Pesonen olisi halunnut lähteä. Istua nyt siinä kaiken kansan töllättävänä! Kapun hermostunut sohlaaminen ei oloa ainakaan parantanut. Hän yritti hätäisesti miettiä mitä seuraisi, jos hän nyt lähtisi. Tulisiko Kapu perässä? Hyökkäisikö joku Kapun tuttava heti tenttaamaan heidän keskustelujaan? Alkaisiko Kapu löröttää tarinaansa oitis seuraavalle, Pesosta suopeammalle kuuntelijalle?

Komisario katseli taivaita, kuunteli torin ääniä, oli tunnistavinaan juuresten ja mullan tuoksun. Tätä aikaa vaimo ja vävykin kaivoivat talviperunaa Hankasalmen pihapellosta, listivät pulleita punajuuria ja vetivät hiekkamaasta pitkiä solakoita porkkanoita.

Kun mitään ihmeellistä ei näyttänyt tapahtuvan, haipui ihmisten mielenkiinto hiljalleen. Kaksi miestä siinä vain istua toljotti kuin ventovieraat toisilleen. Väki häipyi omilleen, jälkeen jäi vain pakahduttava, syksyä enteilevä ja surullinen toritunnelma. Saattoi olla ensimmäinen kerta, kun Pesonen huomasi siinä todeksi sen, että kesä oli mennyt. Hän viipyi omissa ajatuksissaan aivan kuin olisi istunut yksin. Kapu Kapanen toisella puolen pöytää oli kuin kuka tahansa puolituttu torilla istuskelija. Jos olisi keino ollut, olisi kai Pesonen siirtänyt tämän jonnekin näkymättömiin. Mutta ei ollut. Kapanen istui siinä häntä vastapäätä, neuvottoman näköisenä tosin, mutta todellisena. Hänen se tilanne oli jotenkin laukaistava. Jos heidän välissään pöydällä olisi ollut sakkilauta, olisi Pesosen kuulunut sanoa: patti! Vai olisiko peli vielä muutamaa siirtoa vajaa? Ja mitä sitten tulisi? Tietysti sakki ja matti. Kummalle? Todennäköisesti Kapulle.

Voisiko tämä mies tappaa? Komisario muistutteli Kapasen rikosrekisteriä, eikä mieleen noussut ainuttakaan väkivaltaan vivahtavaa tapausta. Kun Pesonen oli vuosia sitten puristanut ensimmäisen kerran Kapun velttoa, taikinaista kättä, hän muisti ajatelleensa ettei tuo mies ollut ainakaan tappajien sukua. Hän vilkaisi vaivihkaa Kapun käsiä. Ne näyttivät samoilta kuin ennenkin: hypistelivät ja rutistelivat hermostuneesti paperista kahvimukia. Muovilusikan mies oli veivannut lerpuksi kuten ihmemies Uri Geller vuosia sitten televisiossa.

Pesonen joutui siinä ajan venyessä tunnustamaan, että tapaamisesta oli tulossa hankalampi kuin olisi uskonut. Kapasen lähentyminen oli ensin ärsyttänyt, suunnattomasti oikeastaan, mutta sitten se oli muuttunut melkein hupinumeroksi, lomalaisen viihteeksi ilman virkavastuun sanelemia velvoitteita. Vajaa tunti tapaamisesta eikä Pesonen edelleenkään tiennyt mitä tehdä. Entä jos Kapanen todella olikin syytön? Se varmaan selviäisi tutkinnan edistyessä – vai selviäisikö? Oltiinko Kapasesta tekemässä syyllistä hänen vanhan maineensa ja rikoshistoriansa takia?

Pesonen oli kuullut rikosylikonstaapeli Ritva Rantalaihon johtavan tutkintaa. Hänet, nuoren suojattinsa, Pesonen uskoi tuntevansa tarkaksi ja oikeamieliseksi poliisiksi. Lisäksi talossa oli Gunnar Oljemark, Pesosen ikiaikainen työpari, vähäpuheinen mutta timantintarkka rikospaikkatutkija ja viisas realisti. Riittikö se?

– Mitä sitten kuvittelet minun voivan tehdä? Pesonen sinkosi äkkiä kysymyksen kuin nuolen kohti surkeana murjottavaa Kapasta.

Niin pitkälle Kapasen suunnitelmat eivät ulottuneet. Rohkeutta vaatinut lähestyminen sisälsi pelkkiä haparoivia toiveita, epämääräistä luottamusta komisarion oikeudenmukaisuuteen. Se oli melkein kuin rippi-isään turvautumista.

– Niin… jotenkin vaan… ajattelin… sitä ajattelee, että saisi oikeutta…, mies sopersi.

Oikeutta. Että saisi oikeutta.

Kapasen avuttomuus satutti, sinkosi nuolen kimmokkeena takaisin. Vaikka komisario oli vuosien mittaan