Kotilaisen kotiryssä

By Lasse Lehtinen

Kun venäläinen poliitikko Mihail Gorbatshov laittaa alulle perestroikan 1980-luvulla, vaikutukset kiemurtelevat aina Suomeen asti. Sen saa kokea myös idänkauppaan luottanut vaatetehtaan omistaja Voitto Kotilainen. Perestroikan myötä jo lähes 60-vuotias Laatuvaate Oy on yhtäkkiä konkurssin partaalla. Kotilaisen suvussa on osattu tehdä kauppaa niin laittomalla viinalla kuin varastetuilla virvoitusjuomilla, mutta miten Kotilaisen mahtaa nyt käydä? Täytyykö hänen hyvästellä rikas elämä ja uima-altaalla varustettu Kulosaaren palatsi?Kotilaisen kotiryssä on Lasse Lehtisen humoristinen romaani vuodelta 1991.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2021
• ISBN: 9788726823585

Book preview

— Kuulehan kissa, millaista oli sinun entinen elämäsi?

— Huonoa, huonompaa ei olisi voinut olla. Sellaista en enää haluaisi kokea.

— Entä sinä Musti, millaista oli sinun elämäsi?

— Tavallista. Puolivälin keskipaikkeilla. Kun annettin ruokaa, oli elämä parempaa, kun ei annettu niin huonompaa.

— Minunkin elämäni oli tavallista, puolivälin keskipaikkeilla, sanoo Fedja-setä. — Mutta nyt ruvetaan elämään toisella tavalla. Eletään onnellisina.

(E. Uspenski)

1. luku

»Kansalainen! Jonottakaa siivosti!»

Nuori miliisi oli hetken pälkähdyksestä, tai ehkäpä lämpimikseen, ryhtynyt järjestämään jonoa »Kaupan numero 407» ulkopuolella paraatikuntoon. Sekös kansalaisia ilahdutti. »Noilla palkoilla astuisi jonoon itse», joku mutisi.

Se juuri saattoi olla miliisin mielessä, sillä hän oli valinnut virkaintonsa kohteeksi kuusiinkymmeniin ehtineen viiksekkään, terävänenäisen mutta pyöreänaamaisen miehen, jolla oli älykkäät silmät ja joka oli muita jonottajia paremmin pukeutunut. Sellaiset miehet eivät yleensä jonota, ja jos jonottavat, ainakin etuilevat, vähintään vilauttavat veteraanimerkkejään.

Mutta tämä ei niin tehnyt. Etuoikeutettu, jota on nöyryytetty, ja hyvä niin, miliisi mietti ja napautti pampulla miestä olkapäälle.

»Ei niin leveästi, papparainen. Täytyy mahtua ohitse kulkemaan.»

Päivä muistutti toisia samankaltaisia Moskovan päiviä niin erehdyttävästi, että sen yli olisi huoletta voinut elää eikä kukaan olisi tullut juuri sitä päivää kaivanneeksi ennenkuin kuolemanhädässä. Pilvenriekaleet riippuivat sieltä täältä alakuloisesti kuin viimeiset piimät pöydälle unohtuneen lasin reunassa. Ilma oli sateinen. Se olisi yhtä hyvin voinut olla kirkas, sitä ei jonossa seisova miehemme luultavasti edes olisi huomannut. On nimittäin niin, että ihminen ei kaiken aikaa jaksa tehdä huomioita ympäröivästä elämästä, säästä puhumattakaan, ei etenkään sellainen, joka oli vaipunut mietiskelevään ikävään oman pääkoppansa sisäpuolella.

Hän, meidän miehemme, oli siinä seistessään, jo ennenkuin miliisi tuli yrmyilemään, mietiskellyt elämäänsä ja asemaansa — sekä olevaisuudessa että yhteiskunnassa — kiihkeän ankarasti, sitten huolellisen pohdiskelevasti ja lopulta viisaan verkkaisesti. Aina sama tulos, ajatukset kiersivät kehää. Juuri kun oli saanut langan päästä kiinni ja ryhtyi kerimään, oli langan toinen pää vetävän kädessä, kuten on tapana sanoa.

Joku liittyi jonon päähän ja kysyi kovalla äänellä:

»Mitä tänään annetaan?»

»Kaalia», hänelle vastattiin.

Ostap Klavdievitš Nepeipivo mietti synkkää kohtaloaan. Vielä kaksi kuukautta sitten varaulkomaankauppaministeri, jolla oli etuoikeuksia vaikka kuinka. Nyt kolmantenatoista jonossa, jonka päässä on luvassa kaalia, tuskin muuta, keltainen muovikassi kädessä. Elämä ei ole kohtuullista, Ostap Klavdievitš ajatteli. Ensin antaa toisella kädellä runsaasti, sitten ottaa toisella kaiken pois.

Hän oli seissyt siinä tunnin, sinä aikana jono oli liikahtanut eteenpäin neljä metriä. Hän seisoi jonossa siksi, että hänen vaimonsa Elektra Davidovna oli niin edellyttänyt. Huhu kertoi, että »Kaupassa numero 407» on kaalia. Sopisi olla hyödyksi, vaimo oli sanonut. Hyödyksi! Niin kuin tässä ei olisi oltu hyödyksi jo kolmekymmentä vuotta, enemmänkin. Useimmat vaimot koko maailmassa eivät saa osakseen sellaista kohtelua, sellaista hyvinvointia kuin Elektra Davidovna oli saanut, eivät koko elämänsä aikana.

Oli ollut asunnot, datša Moskovan lähellä, kylpylälomat Mustallamerellä, ulkomaan matkojakin, vaimolla tosin vain Suomeen, mutta kuitenkin.

Se nainen ei ikinä olisi ollut yksin mitään! Hän, Ostap Klavdievitš, oli kaiken saanut aikaan. Määrätietoisella etenemisellä puoluekoneistossa, peräänantamattomalla sitkeydellä, palvelualttiudella, joka haki vertaa, porras portaalta, askel askeleelta hän oli kivunnut asemissa ja vaikutusvallassa yhä korkeammalle, varaulkomaankauppaministeriksi asti.

»Kansalainen, suvaitkaa olla tuuppimatta», vuohen näköinen nainen sanoi, kun Ostap Klavdievitš hipaisi häntä.

Neuvostoyhteiskunta oli ollut armelias ja palkitseva. ’Kaikille tarpeittensa mukaan, jokaiselle kykyjensä mukaan.’ Mutta sitten! Ilmianto, kotitarkastus, tuomio, takavarikko, hyvä ettei karkotus.

Hänellä oli ollut valuuttatili suomalaisessa pankissa. Yhtäkkiä KGB:llä oli siitä tarkat tiedot. Eikö Suomessa ole pankkisalaisuutta? Kapitalisteihinkaan ei voi enää luottaa.

’Väärinkäytöksiä ja juopottelua’, syytteessä sanottiin. Kaiken ottivat, juuri mitään ei jäänyt. Ja nyt tässä, ämmien kanssa kaalijonossa, »hyödyksi» perheelle.

Kaikki on suhteellista, Ostap Klavdievitš ajatteli, kun hän oli kymmenentenä jonossa. Vieläkin heillä asiat olivat keskimäärin paremmin kuin kansalaisilla yleensä. Eivät suhteet kerralla katoa, luojan kiitos! Heillä oli kaksi huonetta, pieni keittiö, pieni halli, oma kylpyhuone — joka oli vallan tavaton etuoikeus näissä oloissa — ja oma käymälä. Heillä oli enemmän kuin 9 m² henkeä kohti, joka oli yleisliittolainen normi. Ostap Klavdievitš tiesi, että normit ovat normeja. Käytännössä, sen hän oli vastikään oppinut sanomalehdestä, neuvostokansalaisilla on 4 m² asuintilaa henkeä kohti, joten siinä katsannossa normit ylittävä asunto oli moninkertainen onni. Mutta sitäkö vaimo osasi arvostaa!

»Sinä jaksat, vaimo, aina valittaa! On tälläkin elämällä puolensa», hän oli sanonut Elektra Davidovnalle päivänä muutamana. »En sentään saanut kuulaa kallooni.»

»Ennen oli paremmin», Elektra Davidovna oli sanonut ja supistanut suunsa suppuun, kuten naisilla tapana on.

»Ennen muka parempi? Alituista muuttamista.»

»Muuttamista hyvinkin, mutta muuttamista parempaan, isompaan!»

»Niin! Aivan oikein! Minä tein karriääriä, siksi muutettiin aina vain isompaan ja isompaan, sinulta se olisi jäänyt tekemättä!»

»Somastipa siinä kävi! Missä on virkasi nyt?»

Ostap Klavdievitš ei ollut vastannut heti, hänen teki mieli sanoa, että olisi eukko ollut tyytyväinen edes kun asiat olivat hyvin. Valitti silloin, valittaa nyt. Kun asuttiin isossa asunnossa, niin siitä löytyi jos jonkinlaista vikaa. Palvelusväki oli vaimon mielestä kunnotonta ja varasteli. Totta kai venäläiset varastavat. Se on maan tapa. Itsekin olisi varastanut, jos olisi ollut siinä asemassa.

Kuin ajatusten lukija Elektra Davidovna oli ryhtynyt huokaamaan.

»Ennen sentään asuttiin Kutusovski Prospektin varrella. Nyt esikaupungissa ja tällaisessa torakanpesässä.»

»Liikenteen melua silloin valitit. Hissi piti pahaa ääntä, vaikka oli suomalaista tekoa.»

»Entä datša? Nyt ei ole sitäkään.»

Kylläpä nainen osasi iskeä arkaan kohtaan, tuo paholaisen tytär! Heti, kun valtion omaisuutta ruvettiin myymään yksityisille, Ostap Klavdievitš oli pitänyt varansa ja ostanut käytössään olleen huvilan itselleen. Kotitarkastuksen jälkeen hän siirsi sen nopeasti velipuolensa nimiin, joka nyt piti sitä omanaan.

»Mistä olisin voinut tietää, että oma veli pettää? Onneksi sain sen edes veljen nimiin, olin maksanut 15 000 ruplaa datšasta, olisi sekin raha mennyt tuomarille!»

»Siinä minulla veli!» Elektra Davidovna oli sanonut tietäen, miten se mieheen sattuisi.

»Ei sinulla ole koskaan veljeä edes ollut. Isäsi ei osannut poikia tehdä. Jos joku on syypää tähän onnettomuuteen, niin se on sinun sisaresi mies. Paholainen oli hänen äitinsä!» Ostap Klavdievitš oli manannut.

»Älä kiroa esivanhempia», Elektra Davidovna oli varoitellut kapusta kädessä.

»Minun veljeni on sentään ihminen. Hän on luvannut, että saamme joskus datsalla käydä. Ei kaikkea tarvitše omistaa, käyttöoikeus riittää. Mutta lankomies! Siinä vasta iljetys on…eläköön palkallansa.!»

Se oli pahin kirous, minkä Ostap Klavdievitš osasi.

»Ei ole lankosi muita kummempi…veljesi taas, antaa ehkä käyttää, mutta vain milloin häntä itseään huvittaa. Minä niin viihdyin datsallamme», Elektra Davidovna huokasi kuin olisi edesmenneestä, rakkaasta lähisukulaisesta puhunut.

»Ja nyt sinä kerrot!»

»Oli kauppa, ravintolat, elokuva…»

»Huonoja elokuvia, sanoit, ei tarpeeksi romantillisia. Liikaa amerikkalaisia…»

»Oli kirjastokin…» Elektra Davidovna jatkoi huokailuaan.

»Luitko yhtäkään kirjaa?»

»Uimahalli…»

»Ja lehmän munat! Joka perjantai sama laulu: minä ja lapset haluamme datšalle, sinä haluat jäädä kaupunkiin ja mennä konserttiin.»

Elektra Davidovna ei ollut antanut periksi.

»Te miehet halusitte pelata tennistä ja lentopalloa ja minä sitten sain istua siellä yksin tai typerän Anna Mihailovnan kanssa, jolle piti sinun takiasi olla mieliksi. Turhaa oli sekin. Missä oli Leonid Ivanovitš kun olisit puolustajaa tarvinnut?»

Ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen Ostap Klavdievitšilla oli aikaa katsella kunnolla ympärilleen Moskovassa. Paikkakunta vaikutti rapistuneemmalta kuin hän oli muistavinaan. Myös ihmiset olivat oudon nukkavieruja, vaikka hänkin oli osaltaan vuosikaudet ahkeroinut, jotta kansalaisilla olisi ollut vaatteita, jopa kalliita tuontitavaroita. Se oli uuden komennon syytä, Ostap Klavdievitš ajatteli itsekseen. Kauppakin melkein tyhjä. Maali oli lohkeillut niin ulkoseinästä kuin sisältä. Tuoksu oli jotenkin epämääräinen kunnes märkään, paksuun ulsteriin pukeutunut iso mies tuli kaupasta kolme kaalia kassissaan ja puhalsi mahorkansavua Ostap Klavdievitšin silmille.

Entinen varaulkomaankauppaministeri oli jo ovella ja kohta myymälän sisällä. Kaalia ei näkynyt, olivat kai takahuoneessa. Jotkut ostivat kalasäilykkeitä. Hänen edessään oli enää seitsemän neuvostokansalaista. Vaimot ovat vaimoja, hän ajatteli. Ne eivät muuksi muutu. Ovat aina samanlaisia, kiittämättömiä ja vaativaisia. Mies ei saa eläessään tunnustusta, haudalla kyllä itketään.

Mutta hän oli, kuten sanottu, erityisen pettynyt lankomieheensä Alexander Andrejevitšiin, ja pahiten Anna Ivanovnaan, omaan sihteeriinsä. Että ihmiset voivat olla julmia ja petollisia!

Lankomiehen vielä ymmärtäisi. Ostap Klavdievitš oli jotenkin vaistonnut, että hänen lankomiehensä oli kaikki nämä vuodet aavistanut kuka oli syypää tämän leirituomioon viisikymmentäluvun alussa. Se oli ollut sellaista aikaa, he olivat molemmat olleet nuoria. Suuremmat voimat olivat heitä heitelleet, kysymys oli jommasta kummasta.

Ostap Klavdievitš oli järkeillyt, että Alexander Andrejevitš joutaa paremmin istumaan kuin hän, jolla oli jo vaimo ja lapsiakin, jos ei ihan olemassa niin teon alla kuitenkin. Viisi vuotta Siperiassa oli lyhyt aika verrattuna siihen, mitä monet paljon hyödyllisemmät kansalaiset — olivat vanhan rautaisen komennon aikana joutuneet kestämään. Olisi ollut onnellinen, ettei nirri lähtenyt!

Mutta että Anna Ivanovna! Kaikki nämä vuodet hän olikin ollut hyvä Ostap Klavdievitšille vain tämän aseman takia. Tämä oli väistämätön johtopäätös. Sinä päivänä kuin varaulkomaankauppaministeri menetti virkansa, Anna Ivanovna muuttui täysin. Ei pienintä huomionosoitusta, ei hellää sanaa, ei lohduttavaa lausetta, ei lämmintä käden puristusta. Puhumattakaan kiihkeistä suudelmista, vaikkapa viimeisestä rakkaudenosoituksesta heidän tavallisessa paikassaan, arkistohuoneen suuren tammisen kaapin takana. Ei, ei puhettakaan! Vain ylenkatsetta äänessä, ehkä vahingoniloakin ja sellainen jäätävä katse, jollaista hän ei aikaisemmin ollut Anna Ivanovnan silmissä nähnyt.

Jälkeenpäin hän oli kuullut, että Anna Ivanovna oli saanut pitää turkkinsa, kaikki sormukset ja rintaneulat ja silkkipuserot ja nahkakäsineet ja kengät ja laukut, joita hän oli matkoiltaan sihteerilleen kanniskellut. Häneltä itseltään kyllä takavarikoitiin kaikki, mitä ei ehditty piiloon kantaa.

Ehkä Anna Ivanovnalla oli koko ajan ollut suhde hänen alaisensa kanssa, josta tuli Ostap Klavdievitšin seuraaja? Ehkäpä itse ministerin kanssa? Mistä sen tietää, ovela pikku narttu! Anna Ivanovna ei lopultakaan ollut mikään kovin hyvä sihteeri, Ostap Klavdievitš ajatteli hetken päästä, kun hänen edessään jonossa oli vain kuusi kansalaista. Anna Ivanovnan ymmärrys ei ollut maailman parhaita, hänen konekirjoituksensa huolimatonta ja täynnä virheitä.

Kaikesta ulkomaalaisesta kosmetiikasta huolimatta hän suvaitsi silloin tällöin haiskahtaa hielle, nyt hän sen muisti, aivan selvälle hielle, samaan tapaan kuin mummo, joka vahti hissiä heidän entisessä talossaan Kutusovski Prospektin varrella. Ja kun hän vielä tarkemmin muisteli, myös Anna Ivanovnan pienessä asunnossa, jonka hän jakoi äitinsä kanssa, oli ollut epäsiistiä.

Äiti oli ollut nuorempana kaunis, kuten tyttärensä nyt, mutta ilmeinen homsantuu hänkin. Aviottoman tyttären hän oli tekaissut tähän maailmaan ja kasvattanut huonosti ja antanut tyttärelle isännimen, vaikka isästä ei tietoakaan. Sellainen tytär millainen äiti.

Jos onnettomuus olisi kohdannut Ostap Klavdievitšiä yksin, hän ei ehkä olisi valittanut. Elämä heittelee. Oli toki mukava komennella kymmeniä, satojakin virkamiehiä, ja pitää heidät pelon vallassa. Oli mukavaa saada osakseen kohtelua, huomaavaisuutta ja huolenpitoa. Ja ilmaiseksi kaiken lisäksi. Oli omat kaupat, parturit, autokeskus, bensiiniasemat, omat klubit, joissa sai katsella ulkomaalaisia elokuvia. Tärkeintä oli kuitenkin, että oli puhelin, paljon puhelimia. Loppuaikoina Ostap Klavdievitšin pöydällä oli ollut kuusi puhelinta. Niistä yksi oli ollut vertuska, jolla oli suora yhteys keskuskomiteaan.

»Mies on elänyt vaikeat ajat, nähnyt kaikenlaista, miten on käynyt mahtailijoille ja lörpöttelijöille, ylpeilee puhelimillaan, ja sitten puhuu puhelimessa sopimattoman jutun», Elektra Davidovna muistutti nykyään miestään, aina kun tuli puhe menetetyistä eduista.

No, se piti paikkansa, tosin vain puolittain. Ilmapiiri oli vapautunut. Tuli perestroika ja tuli glasnost, kaikenlaista sallittiin, mitä ennen ei siedetty. Hän kertoi jutun, myönnetään, puhelimessa toiselle toverille, luotettavalle ihmiselle. Eikä siitä sen enempää. Sellaisesta jutusta olisi Stalinin aikana ammuttu, mutta nyt sitä kerrottiin hauskana anekdoottina.

»Mitkä ovat alkoholismin kolme vaihetta? Ensin lähtee tukka. Sitten tulee laikku päähän. Viimein haluaa kieltää viinan kaikilta.»

Sitä oli kerrottu eteenpäin, ja aina mainittu jutun lähde. »Ostap Klavdievitš sanoi niin ja niin». Sen ne tekivät tahallaan. Pääsihteerillä oli ehkä aihetta loukkaantua, mutta kyllä kaikkia yleensä nauratti.

Paljon miestä mielisteltiin, mutta ei siitä kyttyrästä ² kukaan juuri pitänyt. Sopimaton juttu ei suinkaan ollut erottamisen syy, lisäpunnus kupissa ehkä.

»Kun kuolemme, emme pääse Novodovitšin luostarin hautausmaahan etkä saa kuolinilmoitusta Pravdaan. Ja sinä olet rauhallinen kuin kolhoosin lypsäjä», Elektra Davidovna pauhasi.

Lapsista Ostap Klavdievitš oli ylpeä! Ei pahaa sanaa kummaltakaan. Larissa, lempeä kaksikymmentäviisivuotias, musiikille omistautunut. Äitinsä mielestä vanhapiika, mutta minkäs teet, jos ei sopiva kohdalle osu.

Ja Kolja, valmis lääkäri, komea poika, jääkiekossa melkein maajoukkueessa, kolmenkymmenenkahden vanha. Tyttöjä on ollut joka sormelle, mutta yksikään ei ole äidille kelvannut.

Larissa ei ole moittinut vaikka sello tuskin nykyiseen asuntoon mahtuu ja soittaa saa keskellä päivää tunnin verran, naapureiden vaatimus. Nikolai vain naureskelee, tuo puolet palkasta kotiin, auttaa kaikella tavalla. Siunatut lapset!

Näin vanhaksi piti elää, että oppi lopulta tuntemaan ihmisluonnon. Ostap Klavdievitšin mielestä maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä, paskamaisia ja vähemmän paskamaisia. Jälkimmäiset ehdottivat häntä kolhoosin johtajaksi Azerbaidžaniin, parhaimmillaan tarjottiin oikein sovhoosia. Mutta tässä sitä seisotaan kaalijonossa miliisin tuupittavana ja arvuutellaan, mitä illalla syötäisiin.

Neuvostoyhteiskunta on ollut kahden systeemin taistelua, sosialismin ja hermosysteemin. No, huonomminkin on käynyt joillekin. Uzbekistanissa ammuttiin miehiä. Ovea on näytetty muillekin, ja totta puhuen häntä varoitettiin.

Jo Andropovin aikana oli tehty selväksi, että myös häntä tarkkaillaan.

En silti pahimpia ollut, kaukana siitä. Aseman mukaan meillä vilppiä tehdään, ja nykyään enemmän kuin milloinkaan, Ostap Klavdievitš ajatteli. Vielä tästä noustaan. Entisen varaulkomaankauppaministerin mielessä alkoi kehkeytyä suunnitelma.

Vuohen näköinen nainen sai kassakuitin ja siirtyi toiseen jonoon.

»Teille?» kassanhoitaja kysyi.

»Kaalia, jos on», Ostap Klavdievitš sanoi, ja latasi ääneensä mielestään sopivan määrän arvovaltaa.

»Loppuivat juuri. Ottakaa teetä tai sardiinipurkkeja.»

»Meillä on teetä ja sardiineja kaapit täynnä. Kohta koko perheellä on vinot silmät ja kalanpyrstöt.»

»Menkää sitten muualle norkoilemaan, kansalainen», kassanhoitaja sanoi. »Hukkaatte yhteistä aikaa.»

2. luku

Pankinjohtaja Robert Salvén katseli rivitalonsa ikkunasta vastapäistä, komeaa keltaista kartanorakennusta niin kateellisena, että hänen vatsaansa nipisti. Vatsanpurut saattoivat johtua myös orastavasta vatsahaavasta tai kolmatta päivää jatkuneesta ummetuksesta, mutta aivan varmasti suuri kateus, koko mielen vanginnut, raateleva kateus, oli kaikkien hänen kärsimiensä tautien äiti.

Vastapäisessä talossa asui Salvénin harmiksi vuorineuvos Voitto Kotilainen, yksi Kulosaaren ja koko Helsingin rikkaimmista miehistä. Robert Salvén ei itsekään ollut alkuaan aivan varaton, sen lisäksi hän oli nainut kohtalaisen varakkaasta suvusta. Mutta parin viime vuoden aikana hän oli tehnyt muutaman suuren virheinvestoinnin, sekä pörssissä että kiinteistökaupoissa. Pahinta oli, että hän ei ollut pelannut ainoastaan omilla tai vaimonsa rahoilla, vaan käyttänyt sijoitustoimintaan myös pankin varoja. Nyt hänellä oli täysi työ peitellä jälkiään.

Robert Salvén oli kadehtinut Voitto Kotilaista niin kauan kuin oli ollut tämän pankkiiri. Hän oli kadehtinut Kotilaisen liikemiesvaistoa, komeata taloa, taidekokoelmaa, uima-allasta, ja kymmenen viime vuoden ajan myös Kotilaisen uutta vaimoa. Kun nai rahaa, ei voi kovin nirsoilla ulkonäön suhteen, siitä rouva Salvén oli miehelleen elävä, jokapäiväinen muistutus.

Salvén seisoi ikkunassa ja söi luumuja. Hän