Fyrkanvaltaajan kuolema

By Lasse Lehtinen

Kun poliisi löytää pyjamaan pukeutuneen kuolleen miehen New Yorkin kaduilta, kukaan ei aavista, että kyseessä on upporikas liikemies Ville Kupru. Kupru ei ollutkaan kuka tahansa kaduntallaaja, vaan hänellä oli runsaasti omistuksia niin Yhdysvalloissa kuin myös Suomessa. Hiljattain Kupru oli sairastunut vakavasti, mutta toimittaja Ilari Pulli on varma, ettei hänen ystävänsä kuollut luonnollisesti. Uskooko Yhdysvaltain poliisi Pullia? Mitä sellaista Kuprun historiassa on tapahtunut, että joku on halunnut hänet hengiltä?"Fyrkanvaltaajan kuolema" on Lasse Lehtisen huumorilla höystetty rikosromaani, jossa sukelletaan liike-elämän kiemuroihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726823592

Book preview

www.egmont.com

Lasse lehtinen,

hellänhäijy hauskuttaja

Lasse Lehtinen, syntynyt Kotkassa 21.3.1947. Kouluvuodet Kuopiossa, kesätöitä maakunnan sanomalehdissä. Toimittajana Seurassa 1966–69, tv-uutisissa 1969–72. Kansanedustaja 1972–83, Kuopion kaupunginvaltuuston jäsen 1969–81. Ulkoministeriön lehdistösihteeri 1983–85, Suomen Lontoon suurlähetystön lehdistöneuvos 1985–90, Amer-yhtymän sidosryhmäjohtaja 1990.

Perheeseen kuuluu vaimo ja poika, harrastuksiin mm. lukeminen, elokuvat, matkailu ja ruoanlaitto.

Teokset: Kekkosen lapsenlapset 1979, Virolainen — tasavallan isäntärenki 80, Fagerholm — Kekkosen tasavallan kakkonen 81, Työläjärvi — tasavallan tahtonainen 82. Kaikki vankkaa asiaproosaa. Romaanin ja huumorin puolelle Lehtinen siirtyi 1983, jolloin ilmestyi Uskottu mies. Muut menestys- ja veijariromaanit: Tuntematon kersantti 84, Satumainen onni 85, Valkoinen ihmissyöjä 86, Punainen vuorineuvos 87, Minä ja Thatcher, matkapöytäkirja Lontoosta, ilmestyi 1989.

Lasse Lehtisen odottamaton poistuminen eduskunnasta oli itse asiassa kotimaisen kertomakirjallisuuden kannalta iloinen asia. Parlamentaarikon paikalla istuessaan tämä teräväsanainen tekstintekijä olisi ehkä pitkäänkin pitäytynyt vankalla asialinjalla, mutta suomalaisen sisäpolitiikan maailmaan sijoitettu hulvaton iloittelu teki hänestä hetkessä koko tasavallan tunteman naurattajan.

Se rooli istuu Lehtiselle kuin mittatilauspuku. Myös nyt, kun kasinotalous saa kyytiä, liituraitaan pannaan liikettä ja nurkanvaltaukset, sisäpiirikaupat, pörssiromahdukset, kurssimuutokset ynnä muut taloussivuilta tutut termit aukeavat lukijalle aivan uudella tavalla.

Lasse Lehtinen, jonka kirjallisina esikuvina on pidetty mm. Aapelia, Veikko Huovista ja Arto Paasilinnaa ja jota joku arvostelija on verrannut jopa Jörn Donneriin, on vanhan suomalaisen tarinankerrontaperinteen omaleimainen jatkaja. Suomalaisen proosan preesensin, jonka väitetään olevan noin viidentoista vuoden mittainen, tämä mies muuttaa meillä hyvin vähän käytetyksi aikamuodoksi eli futuuriksi.

Toisin sanoen: useissa teoksissaan Lehtinen ennustelee tulevia. Ja kuin kiusalla monet asiat myös toteutuvat. Punaisessa vuorineuvoksessa kuvatuista vaatetus- ja jalkinealojen yritysten konkursseista ja fuusioista voi lukea lehdistä nyt, kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Kuka takaa, ettei suomalaista pankkia myydä saksalaisille ja vakuutusyhtiöitä kaupata viiden vuoden kuluttua Japaniin kuten Fyrkanvaltaajan kuolema väittää?

Eipä juuri kukaan. Eipä silti, ei Lehtinen mikään selvänäkijä ole: hän vain panee asiat merkille hiukan aikaisemmin kuin kansa keskimäärin. Ja monella sellaisella tapahtumasarjalla, joka Lehtisen paperille panemana vaikuttaa suorastaan uskomattomalta, on tukeva todellisuuspohja. Myös Fyrkanvaltaajan kuoleman yritysvaltausyritykset ovat tuttuja niin tv-uutisista kuin Kauppalehdenkin sivuilta.

Tutulta, turvalliselta, suomalaiskansalliselta pohjalta ponnistavat myös Lehtisen romaanien sankarit. Maakunnan miehet, jotka hämmentyneinä huomaavat päätyneensä kansakunnan kermaisimpaan kerrokseen. Markkinatalouden airuet, jotka valavat rasvaa kapitalismin rattaisiin sellaisella innolla, että kone meinaa käsistä karata, veijarit ja huijarit, jotka jopa lain väärälle puolelle joutuessaan saavat lukijan sympatiat puolelleen.

Lehtisen naishahmot puolestaan ovat hauskan kaksijakoisia. Rautaisen amatsonin rinnalla esiintyy usein lempeä hengetär, ja usein kirjailija myös pystyy yhdistämään nämä molemmat tyypit. Sankarin kannalta katsottuna se herättää sekaannusta, lukijassa suurta riemastusta.

Fyrkanvaltaajan kuolemassa ylimääräinen lysti lähtee jo naisten nimistä: Dallasista tuttu Sue Ellen on kirjassa pantu kahtia. Ja vaikka päähenkilöiden vaimot vähän taustahahmoiksi jäävätkin, ei ole mitään syytä epäillä, etteikö heillä olisi osansa miesten menestykseen.

Lehtisen kielenkäytöstä saa epäilemättä eniten iloa se, joka on aiemmin törmännyt terminologiaan muissa yhteyksissä. Komiteasuomen koomisuutta ei ehkä muuten tajuaisikaan! Ja kun markkinointi- ja talousslangiin yhdistetään urheilu-uutisten mehevimmät ilmaukset sekä juorupalstojen parhaat fraasit kuten Fyrkanvaltaajan kuolemassa on tehty, syntyy maukas sekahedelmäkeitto, jossa sattumia on sakeassa ja jota innolla lusikoi ihan kuka vain.

Lasse Lehtisen huumori on purevaa, tyylikästä, vähäeleistä, osoittelematonta, moralisoimatonta. Häijyydessäänkin hän on hellä — ja hauskanpidon ytimenä on aina vakava sanoma, jota kirjailija ei kuitenkaan tyrkytä. Näin lukijalle jää lukuisten muiden ilojen lisäksi myös oman oivalluksen ilo.

Helena Sormunen

Lukijalle

Joillakin kirjailijoilla on niin hyvä mielikuvitus, että pystyvät kirjoittamaan kirjoja omasta päästään. Minun on viskottava sekaan materiaalia elävästä elämästä, tosiolevaisuudesta.

Vaikeinta kirjoittamisessa on muuttaa todellisuutta niin, että se tuntuu lukijan mielestä uskottavalta. Lukijat kun on kuolemanvakavien kirjailijain ja pystyyn kuolleiden kriitikoiden toimesta hyvin harjaannutettu lukemaan nimenomaan mielikuvitusromaaneita.

Jos tässä kirjassa kuvatut ilmiöt ja asiat kuitenkin sattuisivat hiemankaan muistuttamaan todellisuutta, niin pyydän anteeksi. Jos taas joku kirjani henkilöistä sattuisi muistuttamaan jotakuta elävää henkilöä, niin se on kyllä kokonaan asianomaisen oma vika.

Lago di Varpa

27.8.1990

L.L.

— Poikani, miksi ryöstäisit pankin?

Perusta pankki.

Ei pidä koskaan aliarvioida sitä inhon määrää,

joka kehittyy niissä maan yksinkertaisissa,

joita heitä älykkäämmät ilkkuvat.

Pankki- ja pörssisanastoa

Tomumaja

Sattuneesta syystä tiedän, herra poliisikapteeni, ettei William Benjamin Kuprun kuolema ollut luonnollinen. Ja siksi tulin tapaamaan teitä.

Olin Ville Kuprun harvoista ystävistä viimeinen, joka näki hänet hengissä ja ensimmäinen, joka kävi häntä tervehtimässä sen jälkeen, kun henki oli paennut hänen ruumiistaan.

Tomumumaja oli tavattavissa ensimmäisen kerran hengenlähdon jälkeen New York Cityn yleisellä ruumishuoneella. Siellä hän makasi omassa lokerossaan kylmänä ja alastomana, kauttaaltaan siniharmaana — vai johtuiko se valaistuksesta? — tylyn näköinen tunnistuslappu toisessa niistä julkeanmuotoisista isoistavarpaista, joista naiset kovin pitivät ja joista hän itse oli niin ylpeä. Vielä sairaalassa hän oli huolehtinut, että varpaankynnet lakattiin tietyllä helmenhohtoisella, värittömällä lakalla.

Kuolleenakin hän oli itsensä näköinen. Sairaus, joka oli hänet äkkiä laihduttanut, vain korosti suurta päätä ja älykölle tyypillistä otsaa. Vilpittömät hirvensilmät, suuret ja kosteat, katsoivat nyt tuuheiden kulmakarvojen alta tosiolevaisuuden tuolle puolen, kuten pappishenkilöillä on tapana sanoa. Hänen kasvonpiirteensä olivat kaikessa harmaudessaankin rauhalliset, jollakin tavalla kysyvät. Joku ystävällinen sielu oli taivuttanut hänen kätensä ristiin rinnalle kuin pyhimyksillä ikään. Maailman kalleimmissa kuntosaleissa trimmattu vartalo oli joutunut antamaan periksi julmalle, äkilliselle taudille.

Ruumislaatikoita ruostumattomasta teräksestä oli satoja hyllymetrejä peräkkäin ja päällekkäin. Ilma kellarissa oli viileä ja se tuoksui kalmalle ja lysolille kuten olin kirjojen ja elokuvien perusteella kuvitellutkin. Valkotakkiset toimenhaltijat liikkuivat salissa kuin aaveet Manalassa ja availivat ja sulkivat vaiteliaiden omaisten ja viranomaisten toivomuksesta vetolaatikoita.

Luontevimmin salissa käyskentelivät sinipukuiset poliisit, jotka tulivat ja menivät ovista kuin puhelinasentajat. Sinipukuisten lanteilla roikkui toinen toistaan suurempia virka-aseita, valmiina hiljentämään lopunkin elämän katakombeissa.

Poliiseja juhlallisempia olivat kumaraselkäiset mustat äidit ja nyyhkyttävät tyttäret. Seuraavan tapon merkit saattoi lukea latinovainajien palavasilmäisten ja viiksekkäiden serkkujen otsilta. Ruumiit olivat sukua kävijöille, isoja mustia rikkiammuttuja miehiä tai veitsellä pistettyjä pieniä viiksekkäitä mehikaanoja tai päähän ruhjottuja parrakkaita valkoisia pummeja.

Hautajaiset, herra poliisikapteeni, olivat kyllä vainajan arvon mukaiset. Wall Streetin kerma, kulttuuripiirien kuuluisimmat ja lauma reporttereita kansoitti hautausmaan, johon meri näkyi puiden lomasta.

Sellaista mustien limusiinien määrää ei usein nähty Youngs’in hautausmaalla, sillä mafiapomot ja huumeparonit haudataan yleensä muualle. Niillä kukilla, joita hautakummulle asetettiin, olisi koristanut pienemmän suomalaisen sankarihautausmaan.

Ville Kuprun vaimo ja minun entinen vaimoni seisoivat vierekkäin ja pitivät kumpikin omaa perillistään kädestä. Kun tilaisuus oli päättynyt, pysähdyin kättelemään saattoväkeä.

»Oletko nyt tyytyväinen?» vaimoni kysyi puoliääneen suomeksi.

»Näytänkö minä tyytyväiseltä?» minä kysyin ja ojennuin samalla taputtamaan poikaani päälaelle.

Yhtä hyvin olisin voinut taputtaa seipään nenään iskettyä melonia.

»Sinun on ilmeisen vaikea ylläpitää hautajaisilmettäsi», vaimoni sanoi ja talutti jäykän nuoren miehen autoon.

Yleinen ruumishuone ei millään muotoa ollut Ville Kuprun arvolle sopiva paikka aloittaa viimeinen matka. Mutta sekin oli hänen oma heittonsa elämän noppapelissä, herra poliisikapteeni, kuten tulette huomaamaan.

Pitikö hänen vielä viimeisillä voimillaan mennä karkaamaan yksityissairaalasta, jossa viimeinen matka olisi alkanut viimeisellä vilkaisulla Reutersin pörssiruutuun. Lähtöä olisi vauhditettu reippaalla morfiinihumalalla ja potilaalla olisi ollut stereokuulokkeet korvissa henkilökunnan vilkuillessa vuoroin kelloa, vuoroin potilaan sydän- ja aivokäyriä oskilloskoopeista?

Siellä hänen olisi pitänyt saada kuolla, äveriäästi ja näyttävästi, niinkuin hän oli tottunut viime vuodet elämään. Kun potilas olisi hengähtänyt viimeisen kerran ja hikkaava elektroninen hyppely kuvaruudulla tasaantunut pelkäksi tasaista vihellystä päästäväksi viivaksi, henkilökunta olisi hetimiten ryhtynyt pakkaamaan sairaalan kallista lopputuotetta, ruumista, lähtökuntoon.

Sähkökojeen kolkko vihellys olisi käynnistänyt hyvin rasvatun koneiston, jossa tuo arvovaltainen tomumaja olisi ensin saanut viimeisen kölninvedelle tuoksuvan kylpynsä, sitten se olisi ottanut vauhtia parturista ja kauneushoitolasta, jatkanut menoaan kohti tuonpuoleista täydellisellä manikyyrillä ja pedikyyrillä, ja päätynyt säilöntäainekylvyn ja silikonikäsittelyn jälkeen (vainajan jäämistöstä huolella valitussa kokopuvussa) sille varattuun viiden tuhannen dollarin hintaiseen tammiarkkuun, joissa tapaa olla nurkissa enemmän hopeaa kuin monen keskiluokkaisen amerikkalaisperheen astiakaapissa kahdenkymmenenviiden avioliittovuoden jälkeen.

Mutta ei, Ville Kuprulla oli vielä ollut asiaa jollekulle elävälle. Kaikesta päätellen minulle.

Poliisi nimittäin löysi pyjamaan pukeutuneen kuolevan miehen Manhattanilta hotellini, Waldorf Astorian, ovisyvennyksestä hyvin varhain eräänä kesäisenä lauantaiaamuna.

Mike Tysonin näköinen hiilenmusta ovimies muisteli myöhemmin kuulusteltaessa, että keltainen taksi oli miehen siihen tuonut kolme tuntia aikaisemmin. Matkustaja oli maksanut kahdella kahdenkymmenen dollarin setelillä, jonka jälkeen taksi, ilmeisesti kuubalainen, oli kieräyttänyt heikossa kunnossa olevan asiakkaan autosta oven eteen kadulle ja ajanut tiehensä, vaihtorahoineen kaikkineen, kuten ovimies muisti mainita.

Ensin ovimies oli luullut, että kyseessä oli hotellin asukas. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun taloon tultiin juhlista heikossa kunnossa ja pyjama päällä. Pyjamapukuinen oli kuitenkin kysynyt tiettyä suomalaista herraa, siis minua, muistanut huoneeni numeronkin, ja niin ovimies oli mennyt sisään soittamaan minulle. Hän ei saanut vastausta, ei tietenkään, sillä olin vielä kaupungilla juhlimassa Bettyn kanssa.

Kun ovimies palasi, pyjamapukuinen oli kadonnut ja ovimies oli unohtanut koko jutun, kunnes poliisi noin kolmen tunnin kuluttua tuli kysymään, tiesikö hän, kuka on ovisyvennyksessä makaava kuollut mies?

Kun tulin hotelliin, jouduin saman tien ruumishuoneelle tunnistamaan vainajan. Henkilöllisyydestä ei ollut epäilystä, hän oli Ville Kupru.

Seisoin ruumiin vierellä ja kysyin voinko koskettaa edesmennyttä. Luvan saatuani tunnustelin hänen valtimoaan. Joku valkotakkisista sanoi, että he kyllä osaavat hommansa ja mies on taatusti kuollut. Mutisin anteeksipyynnön.

Jollekin, joka piti kirjaa, kerroin, että vainaja oli hyvä ystäväni vuosien takaa, entinen liikekumppanini ja tukijani ja suojelijani, liikemies, mesenaatti, sijoituspankkiiri, ynnä muuta, ynnä muuta, muuan Ville Benjamin Kupru, syntynyt Onttolassa, Suomessa, 41 vuotta sitten, nykyinen asuinpaikka Long Island, Oyster Bay, New York. Hänellä oli myös kaupunkiasunto Viidennellä Avenuella. Yksi valkotakkisista vihelsi kunnioittavasti ja sanoi tunnistavansa vainajan kuvien perusteella.

Kerroin mistä sairaalasta vainaja oli karannut. Valkotakkinen vihelsi toistamiseen.

Istuin poliisiautossa kunnes viranomaiset olivat radioteitse tarkistaneet asian. Sairaalasta ilmoitettiin, että Mr. William B. Kupru oli sairastanut parantumatonta verisyöpää ja ollut sairaalasta kadotessaan jo henkitoreissaan.

Paikalle tullut siviilipukuinen poliisi, joka muistutti enemmän luutnantti Colomboa kuin Clint Eastwoodia, katsoi passini, otti henkilötietoni ja sanoi palaavansa asiaan, jos aihetta ilmenisi. Näytti kuitenkin, että kuolemantapaus oli luonnollinen, ellen jollakin tavalla ollut auttanut potilasta karkaamaan, jolloin minua voitaisiin syyttää kuolemantuottamuksesta.

Vakuutin, että minulla oli alibi niille tunneille, jolloin potilas, sittemmin vainaja, seikkaili rakastamassaan suurkaupungissa viimeisen kerran. Poliisi ojensi kirjekuoren.

»Tämä löytyi vainajan taskusta. Se on osoitettu teille.»

Herra poliisikapteeni, edellä kertomani tapahtui pari viikkoa sitten. Vain puoli vuotta aikaisemmin ystäväni oli saanut terveen paperit vuositarkastuksessa. Hän oli ollut elämänsä kunnossa.

Anderson

En ollut sopinut tapaamisesta etukäteen.

Kello oli kymmentä yli viisi iltapäivällä kun vihdoin sain tarpeeksi rohkeutta astua rakennukseen, joka muistutti newyorkilaisia poliisiasemia, joita olin elokuvissa ja televisiossa nähnyt. Astuin sarjafilmiin, jonka nimi olisi voinut olla ’Stone Street Station’.

Poliisiasema oli likainen, alkuaan punatiilinen, nyttemmin ruskeanharmaa rakennus vuosisadan vaihteesta. Tuhansista raskaista syntisistä askeleista aikojen saatossa kuluneet, kiiltävät hiekkakiviraput johtivat roskaiselta ja meluisalta kadulta taloon. Rappujen alapäähän oli arkkitehti krapula-aamuna luonnostellut roomalaistyyliä jäljittelevät pylväät, joiden ilmeisenä tarkoituksena oli lisätä kävijässä synnintuntoa ja antaa julkiselle rakennukselle arvovaltaa.

Sisällä ensimmäisessä kerroksessa ankean, räikeästi valaistun käytävän päässä oli pitkä ja korkea ja jokseenkin ankea asiakaspalvelutiski. Tiskin toisella puolen istui väsyneeltä vaikuttava päivystävä kersantti. Hänen takanaan oli — arvasitte oikein — ankeita pöytiä, pöydillä parempiakin aikoja kokeneita kirjoituskoneita, pölyisiä paperipinoja ja pöytälamppuja, pöytien edessä tuoleja ja tuoleilla koneiden ylle kumartuneita virkapukuisia poliiseja, jotka takoivat näppäimistöjä samalla ankean uuvuttavalla tyylillä kuin poliisit takovat kirjoituskoneitaan kaikkialla maailmassa: tap, tap, tauko, tap, tauko, tap-tap-tap, tauko, tap-tap-tap-tap-tap, tauko, ja niin edelleen.

Kaksi mustaa poliisia retuutti perässäni suurta vaaleaa kikattavaa huoraa, joka oli joko huomattavan humalassa tai sitten aivan taivaallisessa pilvessä. Hänen iloinen naurunsa ja hilpeä vaatetuksensa valaisivat kerralla synkän vastaanottotilan.

Kysyin väsyneeltä poliisikersantilta tietä hänen esimiehensä luo.

Poliisikersantti katsoi minua kuin seurakunnan poikaohjaaja tupakanpoltosta kiinni jäänyttä. Hän pudisti päätään surullisen näköisenä.

»Kapteeni Anderson on paikalla mutta hänellä on tärkeitä vieraita. Sitäpaitsi hänen vuoronsa loppuu kohta. Mitä asiaa teillä on? Oletteko sopinut tapaamisesta?»

Sanoin että asiani on yksityinen ja valehtelin sopineeni käynnin kello viideksi. Kersantti kääntyi kymmenen astetta ja puhui katonrajassa olevalle kellolle, joka näytti viittätoista yli viittä.

»Eikös kapu sanonut ettei häntä saa häiritä?» hän kysyi kellolta.

Yksi virkapukuisista, jolla oli lupa puhua kellon puolesta, vastasi.

»Kapun luona on syyttäjänviraston miehiä. Ne sanoivat että niillä on edessä monen tunnin kokous. Niitä ei saa häiritä hirttämisen uhalla.»

Syyttäjänvirasto sopi hyvin. Minulla oli paljon kerrottavaa nimenomaan syyttäjäviranomaisille.

Kikattavalta naiselta irtosi peruukki. Kikatus lakkasi siihen paikkaan.

»Voihan perse», nainen sanoi römeällä äänellä.

Naisella oli nyt lyhyeksi leikattu musta siilitukka. Hänen kengännumeronsa oli ainakin neljäkymmentäkolme. Nailonsukkien läpi tunki mustaa karvaa.

»Minua kusettaa», hän sanoi yhä römeällä äänellä.

»Haluatko miesten vessaan vai naisten vessaan, kuningattareni?» toinen poliiseista kysyi.

»Entten tentten teelika mentten», transit-matkustaja sanoi. »Sinä olet ihan hupakko, söpöläinen pikku jepari. Tyttöjen vessaan tietysti.»

Kolmikko lähti jonnekin, ehkäpä vammaisten vessaan, jonne he mahtuisivat kaikki kolme.

»Olettekos tekin syyttäjänvirastosta?» kersantti kysyi minulta.

Nyökkäsin innokkaasti.

Kersantti nosti puhelimen luurin ja soitti kerroksiin.

»Kapteeni? Täällä on joku joka sanoo myös olevansa syyttäjänvirastosta… Oletteko vilustunut, sir? Toivottavasti ei mitään vakavaa. Okei, sir, lähetän hänet ylös», kersantti sanoi meidän molempien ihmeeksi ja sulki puhelimen.

Hän osoitti kirjaa, johon minun oli raapustettava nimeni.

»Menette nurkan takaa rappuja toiseen kerrokseen, käännytte oikealle ja kävelette käytävän päähän. Nimi on ovessa. Anderson. Kapteeni Raymond C. Anderson. Yhdellä ässällä.»

Toisen kerroksen käytävillä oli hiljaista. Kapteeni Andersonin virkahuoneen ovi oli lupauksen mukaan käytävän päässä. Se oli lujatekoisen näköinen ja paneloitu halvalla tammijäljitelmällä. Se oli nyt myös raollaan. Koputin oveen, sillä herrasmies on herrasmies poliisiasemallakin.

»Oletko se sinä, Jack?» äreän tuntuinen