Tuntematon kersantti

By Lasse Lehtinen

Urho Mömmön elämä ei ala kaksisesti. Äiti kuolee lapsivuoteeseen, ja Urho joutuu orpokotiin. Jo orpokodissa Urho näyttäytyy kuitenkin erityislaatuisena poikana, joka aiheuttaa hoitajissa kummastusta. Siinä missä muut lapset ystävystyvät ikätoveriensa kanssa, Urhopa päättää viettää aikansa kunnan vanhimman papparaisen seurassa. Urho popsii nauriit kuorineen ja juo maitoa suoraan lehmän utareesta.Kukaan hoitajista ei kuitenkaan aavista, mitä Urhosta on tuleva. Kun sota syttyy, Urhosta tulee nimittäin itse Mannerheimin oikea käsi. Ja minkälainen oikea käsi – vihollisten on syytä varoa, kun vastassa on urheista urheellisin Urho Mömmö!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726823554

Book preview

Puh)

Prologi

jossa Sankari esitellään, Isänmaan historiaa kerrataan ja tarina autetaan alkuun.

Syksyinen yö oli musta kuin leivinuuni sisältä. Suureen taloon oli omien palkollisten joukkoon majoitettu vieraita, maanmittausporukka. Maita oli lohkottu koko edellisen päivän ja sitä juhlittu myöhään iltaan.

Pitkä huljakka maanmittari, insinööri ja porukan johtaja kähmi tiensä yön pimeässä pelästyneen piian luokse. Mies teki tekosensa toisen juuri vastustelematta. Hädissään oli tyttöparka, mutta herroille piti piikaihmisen olla mieliksi. Niin oli opetettu.

Kun raskaus rupesi näkymään, piika sai lähteä. Syyllistä ei odottava äiti osannut nimetä. Miten olisi osannutkaan kun ei mitään ollut nähnyt eikä aamusella kehdannut ketään silmiin katsoa. Emäntä epäili isäntääkin välillä, sitä varmemmin näytettiin onnettomalle ovea.

Kappalaisen rouva armahti ja tarjosi työtä odotusajaksi, ruokapalkalla. Perheessä tarvittiin kotiapua. Myös laupeudenteot ovat tunnetusti otolliset Kaikkivaltiaan kirjanpidossa. Sopimukseen kuului, että lapsi synnyttyään joutuu lastenkotiin ja äiti jatkaa töitä pappilassa.

Rouvan harmiksi ilmainen piika kuoli heikkouttaan lapsivuoteeseen. Poika, joka hänestä syntyi, oli puolestaan huomiota herättävän suuri ja heti ensiotteissaan rivakan tuntuinen.

— Tästä se riesa tulee naisväelle, vanha kätilö sanoi. Hänellä sanottiin olevan silmää vastasyntyneille, kokemusta lapsenpäästöstä pitkältä ajalta.

Poika sai kasteessa etunimet Urho Viena. Elettiin vuotta 1923. Pastorin tuoreessa muistissa oli Vienan retki, jolle hänen veljensä, myöskin pappi, oli ottanut osaa. Sukunimeksi merkittiin äidin nimen mukaan Mömmö.

Häävi ei ollut Urho Mömmön elämän avaus.

Kaksikymmentäluvun sosiaalihuollossa oli ilmeisiä puutteita, jos oloja vertaa nykyisiin. Puheena oleva pitäjä, joka sijaitsee Pohjois-Kymenlaaksossa, oli järjestänyt kaikenpuolisen vaivaishoidon saman talon eri päätyihin. Toisessa päässä asutettiin hoopoja ja horiskoita, nykykielellä sanottuna vajaakykyisiä ja vanhuksia. Toinen siipi oli orpoja tai heitteille jätettyjä lapsia varten.

Ruokaa, lämpöä ja vaatteita ei aina riittänyt tyydyttävästi kaikille kunnan holhokeille. Varsinkin talvet olivat ankeita. Vanhukset ymmärsivät marraskuuhun mennessä enimmäkseen kuolla pois kunnallistaloutta rasittamasta. Herkästi kutsui Taivaan isä myös laihoja ja heikkoja lapsia luokseen.

— Parempi että kävi näin sillekin Luojan luomalle, kunnanhallituksen jäsenet sanoivat hurskaasti toisilleen. Omatunto keveni, verorasituksesta puhumattakaan. Joka kerta kun huollettavien kirjoista sai yhden nimen yliviivata.

Urho Mömmö sen sijaan ei suostunut kuolemaan. Hänestä varttui vaatimattomillakin ruuilla vanttera pikkumies. Hän söi kaiken mikä silmiin sattui ja näytti syötäväksi kelpaavalta. Aivan pienenä, kun hoitajattaren silmä vältti, hän saattoi popsia nurmelta kastematoja. Ehkä juuri tämä tärkeä valkuaisainelisä osaltaan auttoi lupaavaan kasvuun.

Sitä mukaa kun ikää varttui, Urholle kehittyi moniaita tapoja jatkaa omatoimisesti julkisen sektorin laihoja tarjouksia. Hän tohti imaista sisäänsä raa’an kananmunan heti, kun se oli kanasta irronnut, tai juoda lehmän maitoa suoraan utareesta. Näin hänellä pula-aikanakin oli mahdollisuuksia lisäravinnon saantiin. Kunnalliskodin navetalla norkoilu kannatti, sen Urho oppi varhain.

Kuorineen raakana nautitut lantut, nauriit ja perunat saattoivat puolestaan olla selityksenä, että kasvavan pojan ruumis sai riittävät vitamiinit ja hivenaineet. Kalanmaksaöljyn lastenkoti otti käyttöön kun Urho oli kuudennella vuodella. Sitä hän nautti iloisesti ja kulautti mahaansa, jos siihen tarjoutui tilaisuus, myös muiden lasten annokset.

Urho Mömmö oli suurikokoinen ja aina hyväntuulinen. Niinpä pitäjän sosiaaliasioista vastaavat päättelivät, että poika ei voi olla täysipäinen. Vahvistus arveluille saatiin kun Urho ystävystyi pitäjän vanhimman miehen Viktor Kusminin kanssa.

Ukko Kusmin oli kirkonkirjojen mukaan syntynyt melkein sata vuotta aikaisemmin, vuonna 1836, ja ehtinyt omien puheidensa mukaan ottaa osaa Krimin sotaan.

Hän kuului myös niihin harvoihin kunnan elätteihin, jotka eivät suostuneet kuolemaan. Se oli sitäkin ihmeellisempää kun äijä ei näyttänyt syövän juuri mitään. Jostakin hänelle maksettiin eläkettä, jonka hän käytti kaikenlaatuiseen tupakkaan: nuuskaan, purutupakkaan ja piipputupakkaan. Viinaa hän oli myös valmis ostamaan jos sattui saamaan. Elettiin kieltolain aikaa ja vaikka paremmissa piireissä juopoteltiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin ei kunnan hoidokille väkeviä monasti tarjottu.

Kun sellainen onni kohdalle osui, Viktor Kusmin joi annoksensa samalta seisomalta ja julisti heti kohta sodan turkkilaisille. Humalainen vanha mies herätti synkkää pahennusta ahdasmielisessä maalaispitäjässä. Ukko Kusmin oli rivo suustaan ja armoton valehtelija jo selvänä, juovuksissa ihan pitelemätön.

Kaikista tuntemistaan maailman ihmisistä pieni Urho ihaili eniten Ukko Kusminia. Monia ihmisiä ei nuori mies luonnollisesti vielä tuntenut, joten vanhuksella ei juuri ollut kilpailijoita.

Äijä taasen oli niin höperö, että hän piti pikku poikaa vertaisenaan ja puhui tälle aina kuin aikuiselle. Kukaan muu ei Kusminia kuunnellut, jos ei ollut pakko. Ei ihme että nämä kaksi viihtyivät hyvin yhdessä.

Urho ei ollut vielä kymmentäkään kun hän tiesi paljon asioita sodista. Useimmat tiedot eivät täsmänneet historian kirjojen kanssa. Ukko Kusmin oli keksinyt sattumukset omasta hopeanharmaasta päästään, mikä lienee sotaveteraanien ikimuistoinen oikeus.

— Eräänkin kerran turkkilainen ampui kanuunalla kenttäkeittiöön. Kokki hajosi niin pieniin palasiin ett ei äijästä löytynyt koskaan muuta kuin vyön solki. Puulusikoita satoi taivaalta kaksi päivää, ukko valehteli.

Oli siinä kasvavalla ihmettelemistä.

Urho oli älykäs poika vaikka kirkonkylän väki kieltäytyi sitä näkemästä. Eräs aivan ainutlaatuinen ominaisuus hänellä oli muiden ohella: Urho tarvitsi unta vain neljä tuntia yössä. Maailmanhistoria tietää vastaavia tapauksia. Sellainen lahja on joskus suotu suurille sotapäälliköille tai eteville tiedemiehille.

Tietenkin moinen ominaisuus aiheutti lastenkodissa monia ongelmia. Mitä tekee täysin virkeä pieni poika vuoteessa aamuyöstä? Millä hän saa aikansa kulumaan? Lukemattomat olivat kepposet ja lukemattomat niistä aiheutuneet rangaistukset ennen kuin Urho oppi ovelaksi. Siitä pitäen yön hiljaiset hetket soveltuivat sellaiseen, mikä piti muilta salaa tehdä.

Koulussa hän oli muita lapsia etevämpi oppimaan, olihan hän insinöörin poika, ja muita parempi urheilija. Siitä huolimatta Urho sai muita huonompia numeroita. Ei kerta kaikkiaan sopinut, että orpokodin suurikokoinen mölöpoika pärjäisi koulussa talollisten lapsia paremmin. Oppikouluun menosta ei puhettakaan, kuka sen olisi sitä paitsi maksanut. Ei Urhoa myöskään hyväksytty suojeluskunnan poikaosastoon, mikä häntä kovasti katkeroitti.

— Ties vaikka olisi punikin poika, ja melko varmasti onkin, opettajatar sanoi miehelleen, joka komensi poikaosastoa. Asia oli sillä loppuun käsitelty.

Urho täytti elämänsä urheilulla ja kirjoilla. Häneltä ei sentään älytty kieltää oikeutta käyttää koulun kirjastoa. Päinvastoin, sille vähän naureskeltiin:

— Mitäs Urho nyt aikoo lukea? »Välskäriii kertomuksia»? Voi sinua poika rukkaa, ota nyt mukaasi mutta ethän sinä siitä mitään ymmärrä.

Vaan ymmärsipä Urho. Kaiken hän ahmi mikä luettavalta näytti, monet kirjat kahteen, kolmeen kertaan. Kirjojen avulla saattoi myös omin päin opiskella kaikenlaista. Seikkailukirjoista oppi väijytyksen ja jälkien seuraamisen periaatteet. Partiolaisen kirja opetti leiritaitoja ja maastossa selviytymistä. Muutaman kilometrin päähän salolle Urho rakensi itselleen salaisen leirin ja tukikohdan, jossa oli hyvä harjoitella ruumiinkuntoa ja sotilastaitoja.

Urho Mömmö oli päättänyt ruveta maailman parhaaksi sotilaaksi.

Nuori mies oli perusluonteeltaan lempeä, mutta suurimpia nöyryytyksiä hänkään ei suosiolla niellyt. Kolmekymmentäluvun lopulla pitäjässä sattui sarja kummallisia tapauksia, joille ei löytynyt järkeenkäypiä selityksiä. Omituisia omaisuusvahinkoja sattui nimenomaan henkilöille, jotka tavalla tai toisella olivat tulleet sortaneeksi Urho Mömmöä. Yhteyttä ei havaittu, sillä tihutyön tekijä oli äärettömän kärsivällinen ja iski yleensä öisin.

Urho Mömmö kasvoi mieheksi kaikin puolin. Kesällä 1939 hän täytti kuusitoista, mutta oli varreltaan, tiedoiltaan ja taidoiltaan jo aikamiehen mittainen. Maailman tapahtumia hän seurasi sivukorvalla tarkasti.

Koulun päätyttyä Urho jäi kunnalliskotiin rengiksi. Siihen oli parikin syytä. Talo oli tuttu ja Viktor Kusmin hengissä. Myös luonnonvoimat olivat alkaneet jyllätä nuorukaisessa. Pienellä paikkakunnalla ainoan avun saattoi Urhon tapaiselle vasta heränneelle uroolle tarjota kunnalliskodin navettapiika. Hänellä kylän virkeimmät pojat olivat harjoitelleet jo punakapinan vuosista lähtien. Urhosta oli isänsä tapaan kasvamassa kyltymätön kellistäjä.

Syksyllä ruvettiin kylällä toden teolla hälisemään maailman tilanteesta. Suojeluskunta harjoitteli iltapimeälle saakka ja talolliset hääräilivät tärkeinä. Ilmassa oli sodan merkkejä, sanottiin. Marraskuun viimeisenä päivänä sota alkoi kun joku ampui Mainilan laukaukset ja venäläiset joukot ylittivät rajan. Radiossa sanottiin että Mannerheimista on tehty ylipäällikkö. Urho Mömmö katseli yli lentäviä venäläisiä koneita ja kuuli miesten sanovan että Suomi on sodassa.

Saman päivän aamuna kuoli kunnanelätti Viktor Kusmin vuoden ikäisenä. Viime sanoikseen hän oli kähissyt:

— Kuolema turkkilaisille!

Seuraavana päivänä Urho Mömmö ilmoittautui pitäjän suojeluskunnassa. Hän tahtoi mukaan. Joukkoja koottiin kansakoululla rintamalle lähettämistä varten.

— Se on se kunnalliskodin hölmö renki, joka hiippailee yökaudet metsissä ja roikkuu aina navetalla. Ties vaikka lehmien kanssa pelehtelisi, Urho kuuli jonkun isännistä sanovan. — Alaikäinenkin se on.

Siinä paikassa hän teki päätöksensä. Hän menisi rintamalle omin neuvoin ja tekisi muutaman uroteon malliksi. Eiköpähän sitten ala kelvata.

Urho Mömmö sijoitti vähäiset säästönsä linja-autolippuun ja lähti matkalle kohti itää.

Kahden viikon ajan sotataidoistaan vakuuttunut nuorukainen tarjoutui eri paikkakunnilla avuksi Suomen armeijalle. Sotaan hän ei kuitenkaan kelvannut ilman asianmukaisia todistuksia. Esikunnissa ehdotettiin ilmavalvontatehtäviä. Eräs äkäinen majuri ärähti:

— Nämä ovat miesten hommia, eivät poikasten!

Urho Mömmö sisuuntui entisestään ja päätti näyttää.

Univormuja ei riittänyt läheskään kaikille sotilaille. Useimmat lähtivät rintamalle siviilivaatteissa, vain armeijan kokardi lippalakissa ja sotilasvyö pompan ympärillä muistuttamassa toimenkuvasta. Sellaiset oli helppo hankkia.

Laatokan suunnalla kuului olevan vaikeuksia.

— Ryssä yrittää Laatokan molempia laitoja pitkin meikäläisten selustaan, nuori silmälasipäinen luutnantti selitti tilannetta Imatran linja-autoasemalla. Hän lisäsi tohkeissaan, että onneksi kenraali Laatikainen on siellä tulppana viholliselle.

Urho Mömmö hivuttautui yhä lähemmäs rintamaa erilaisilla kulkupeleillä. Kyselijöille hän iski salaperäisen näköisenä silmää ja sanoi:

— Laatikaisen miehiä…

Rintamalla ei kukaan enää ehtinyt kysellä mitään. Ilma oli täynnä tykinjylyä, kiväärinpauketta ja savua. Eräältä kaatuneelta Mömmö otti kiväärin ja ryhtyi tiirailemaan hankien taakse, josko sieltä joutaisi yhtään vihollista tapettavaksi. Metsän rajasta ilmestyi hyökkäysvaunu, jonka torni kääntyi hitaasti. Tankin tykinputki osoitti kohta suoraan lumessa kyyristelevään Mömmöön, näkyi leimaus ja kaikki musteni.

Kun Mömmö heräsi oli kaikki hänen ympärillään hiljaista. Hän nousi seisomaan. Korvat soivat hiljaista tilliä, muuta ei kuulunut. Ympärillä tapahtui sitä enemmän. Ruskeapukuisia piippalakkeja parveili ympärillä. Kaikilla oli pyssyt ojossa häntä kohti. He aukoivat suitaan kuin elävissä kuvissa, mutta pihaustakaan ei kuulunut.

Urho Mömmön kuulo palautui vähitellen matkalla vankileirille. Neljän viikon ajan häntä kuljetettiin kuorma-autoilla, junilla ja hevosilla, korsuista parakkeihin, parakeista kivitaloihin, kivitaloista mökkeihin ja lopulta taas parakkiin. Koko ajan häntä kuulusteltiin Suomen armeijan tekemisistä, joukkojen vahvuuksista, sijoituksista, miehistön hengestä ja upseereiden erityisistä luonteenominaisuuksista.

Sangen pian sotavanki hoksasi, etteivät kuulustelijat suinkaan halunneet kuulla totuutta, joka sitä paitsi oli vähemmän uskottava, vaan lennokkaan kertomuksen, joka vahvistaisi kuulustelijain ennakko-odotukset. Loppumatkasta Mömmö osasi jo tarjoilla hyytävän kertomuksen Suomen kurjista oloista, verenhimoisista fasistiupseereista ja tavallisen kansan kaipuusta sosiaalivallankumouksen kautta vapauteen. Jostakin syystä tämä kertomus ei enää kelvannutkaan perillä leirillä, vaan tulokas pieksettiin pahanpäiväisesti. Lisää oli luvassa, jos valeita vielä riittäisi.

Toista vuotta Urho Mömmö karaistui Vorkutan vankileirillä, joka sijaitsee Uralin vuorijonon pohjoisimmassa päässä, lähellä Jäämerta. Hän harjaantui sujuvaksi venäjän puhekielessä ja oppi kansantapoja. Hän oppi myös tulemaan vähällä toimeen ja pitämään suunsa kiinni. Vastaamaan hän oppi vain kysyttäessä ja silloinkin kysyjän mieliksi. Hän tuli tuntemaan monia Suomen sukulaiskansoja, lisäksi saksalaisia, ukrainalaisia, gruusialaisia ja kirgiisejä. Useat vangit olivat kommunisteja ja leirillä ojennusta varten poliittisista syistä. Heiltä nuori mies oppi valtiollisen ajattelun teoriapuolta, vartijat opettivat käytäntöä. Menetyksistä mainittakoon, että hän laihtui ensimmäisinä kuukausina viisitoista kiloa.

Syyskesällä 1940 Urho Mömmö keplotteli itselleen siirron leirin sairaalaan, jota johti ronskiotteinen viiksekäs venakko. Poliklinikalla hän perehtyi lääketieteen ja kirurgian perusteisiin sekä oppi aimo annoksen arkipäivän psykiatriaa. Ruokaa sairastuvalla sai enemmän varsinkin sen jälkeen kun sanitäärioppilas huomasi voivansa palvella rouva tohtoria henkilökohtaisella tavalla.

Helmikuussa 1941 Urho Mömmö karkasi. Kovin kummoisia etsintöjä hänen löytämisekseen ei edes järjestetty.

— Tundra korjaa kulkumiehen, sanottiin leirillä.

Kulkuri taivalsi kohti kotimaata hampaat irvessä. Sotilaan kutsumus oli entistä selkeämpänä hänen mielessään. Urho Mömmö päätti ilmoittautua tarpeeksi isolle herralle.

1. luku

jossa vanha Marsalkka pohtii valtiollisia kysymyksiä ja kokee elämänsä säikähdyksen, joka kuitenkin muuttuu muikeaksi mielihyväksi. Sankarin maine tarkistetaan ja hän joutuu opiskelemaan sissitaitoja.

Sotamarsalkka Mannerheim tunsi itsensä reippaammaksi kuin aikoihin. Hän oli illansuussa palannut joukkojen luokse tekemältään tarkastusmatkalta. Sotaonni näytti olevan Suomelle myönteinen. Marsalkka oli oikaissut täysissä pukeissa lavitsalle ja mietti näkemäänsä.

Pojat olivat marssineet itään päin innostuksen puna poskillaan. Se oli hyvä asia. Hänen oli pitänyt pinnistää etteivät pahat aavistukset mitenkään olisi nousseet silmiin saakka.

Hän oli seissyt Värtsilän aseman laiturilla ja katsellut ohi kulkevia junia ja marssirivistöjä. Nuorten miesten luottavaisiin katseisiin Marsalkka oli vastannut lämpimän arvokkaasti, tyylillä jonka hän tiesi hallitsevansa vuosikymmenien praktiseerauksen jälkeen.

Yöpöydällä lepäsi venäjänkielinen teos, joka vuosikymmenet oli kulkenut hänen mukanaan. Kiinalaisen Sun Tzun ohjeita kenraaleilleen. Marsalkka tarttui kirjaan ja ryhtyi selaamaan. Hän ajatteli omia kenraaleitaan. Suomalainen on hyvä sotilas, mutta kenraalina oloa eivät osaa. Niin monelta puuttuu arvokkuus. Suomalaisista talonpojista saattaa toisinaan tulla hyviä kenraaleita. Ehkä maanomistus antaa ryhtiä.

»Jos kenraali on kuumaverinen, hänen arvovaltansa voi helposti tehdä tyhjäksi. Hänen luonteensa ei ole luja.» Sopivassa tilaisuudessa täytyy kiinalainen viisaus tarjoilla Talvelalle. Päivällä kenraali oli vaatimalla vaatinut, että olisi heti ryhdyttävä etenemään Tuulosjoen linjalta syvemmälle Venäjälle. Kenraali ei suostunut ymmärtämään, että hyökkäävät joukot tarvitsevat huoltoakin, ja reservejä.

Majurina sotilas yleensä on tyhmimmillään, tietää liikaa muttei tarpeeksi. Mutta kun kenraalitkin jo uskovat Suur-Suomeen. Sehän on pelkkää ylösrakentavaa propagandaa, hyvää sellaisenaan. Armeijalla pitää olla päämäärä, tavoitteita. Siksi sallittiin kolportöörien laatia Ylipäällikön päiväkäsky innostavassa hengessä. »En tule panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala ovat vapaat.» Ei kenraaleiden sitä pitänyt kirjaimellisesti ottaa. Maa on valtion perusta, siitä ei kukaan luovu kuin pakosta. Venäjä on suurvalta ja sellaisena pysyy. Venäjältä pitää maata anastaa vain sen verran että on mistä neuvotella, että voidaan vaihtaa kun aika tulee. Puolustus on siirrettävä vastustajan alueelle. Eivät ymmärrä venäläistä ja Venäjän kansan sielua nämä reunavaltioiden asukkaat. Hitlerille saattaa käydä kuten Napoleonille. Suomen kansa odottaa, että nyt marssitaan Pietariin asti. Kenraalit yllyttävät ja sanovat että se on ihan mahdollista! Bolsevikit ovat polvillaan, he sanovat. Voi olla että bolsevikit ovat polvillaan, mutta venäläiset eivät ole. Jokaisen bolsevikin jälkeen tulee vielä tuhat venäläistä.

Nämä suomalaiset ovat kummallisia. Ovat kovin laillisia silloin kun ovat olevinaan oikeassa mutta tekevät laittomuuksia heti kun se on mahdollista. Suomalaiset poliitikot ovat juristeja ja talonpoikia, luulevat että maasta voi riidellä lakituvassa ja aitaa siirtää öiseen aikaan. Suomen sota Venäjää vastaan voidaan voittaa vain strategialla. Venäjää ei valloiteta eikä alisteta ulkoapäin. Itä-Karjalaan Suomen armeija menee käymään, ei vapauttajaksi. Ääneen tällaista ei uskalla ajatella yhdenkään kenraalin kuullen, ellei nyt sitten Heinrichsin. Kenraalit ymmärtävät harvoin historiaa ja maantiedettä.

Marsalkka vääntäytyi istualleen, hieroi viiksiään ja huokasi. Tapahtumia oli ollut päivän mittaan liikaa. Auttaisikohan viski? Muuten menee koko yö valvoessa ja huominen päivä on pilalla, ainakin alaisilta. Marsalkka nousi ja käveli kaapille. Saksalaiset ovat maailman parhaita alihankkijoita, hän ajatteli. Niin puuhakas ja toimelias kansa, aina varastamassa muilta, ja vain parasta. Marsalkka siristi silmiään ja vei pullon lähemmäksi valoa. Delamain & Co., Très Belle Crande Champagne, Cognac Pale & Dry. Vaihteeksi konjakkia? Mikäpä siinä, hän tuumi.

Päämajakaupunki Mikkeli nukkui jo levotonta poikkeusaikojen unta kun vanha sotamarsalkka vielä seisoi alushoususillaan keskellä huonetta. Matkalla toilettiin hän oli yllättänyt vartiosotilaan omista ajatuksistaan, luomet raskaina. Poika oli pahasti nolostunut, hän uskoi ilmeisesti, että Marsalkka oli luullut hänen nukkuneen.

Marsalkka meni vaatekomerolle ja avasi kaapin oven.

Vanha mies säikähti suunnattomasti. Kaapissa seisoi rähjäinen olento, joka yritti sanoa jotakin. Marsalkka ei kuunnellut. Ulkoisesti hän säilytti tyyneytensä. Muutaman sekunnin aikana hän katseli sielunsa silmillä pitkät otokset elämän filminauhaa. Ajat Nikolajevin ratsuväenkoulussa; retket Pietarissa, sen silloilla, kanavien varrella ja laitureilla; palvelus keisarinnan Chevalier-kaartissa, vastaanotot ja tanssiaiset hovissa; Puolan vuodet; sota Japania vastaan; monenlaiset mielikuvat nuoruuden vuosilta nousivat hänen mieleensä. Ajatus jäi lopulta kiertämään yhtä tapausta. Hänen jalo täysverinen ratsunsa ammuttiin taistelussa Mantsuriassa. Hän näki mielessään, miten verinen vaahto purskahti Talismanin lautasista ja hevonen hänen allaan alkoi vajota…

Mies kaapista astui esiin ja auttoi Marsalkan istumaan laverin laidalle. Vähitellen vanhan miehen mieli palasi nykypäivän. Mikkeliin. Hän nousi seisomaan ja sanoi venäjäksi:

— Nuori mies, tehkää mitä teidän on määrätty tehdä. Mutta antakaa minun ensin pukeutua. Tahdon kuolla saappaat jalassa.

Pitkään sai Urho Mömmö vakuutella, ettei hän ole venäläinen desantti, joka on lähetetty tappamaan suomalaisten ylipäällikkö. Pyssykin puuttuu.

Koko pitkän yön nämä kaksi miestä, joilla oli ikäeroa lähes kuusikymmentä vuotta, istuivat valveilla ja keskustelivat matalalla äänellä. Kielet siinä sekoittuivat,' Mömmön venäjän taito ei ollut vielä samaa luokkaa kuin Marsalkan suomen osaaminen.

Välillä Marsalkka unohtui vain kuuntelemaan. Mömmön ääni häipyi jonnekin taustalle ja Marsalkka vajosi omiin ajatuksiinsa. Juuri tuollaisen pojan hän olisi halunnut erään naisen kanssa. Muisto toi monen vuoden jälkeen karhean tunteen kurkun seudulle.

Mömmö selosti elämänsä vaiheet juurta jaksain. Marsalkka alkoi uskoa häntä. Vähä vähältä sotilaan aivoissa oli alkanut itää suunnitelma. Mitä enemmän hän suunnitelmaansa ajatteli, sitä muikeammaksi kävi ilme viiksekkäillä kasvoilla.

— Selostakaa kynällä ja paperilla mitä kaikkea näitte vihollisen puolella ja mitä siitä itse päättelette, Marsalkka sanoi.

Toista tuntia Mömmö piirteli kirjoituspöydän vieressä karttoja, niihin nuolia, katkoviivoja ja selityksiä. Marsalkka katseli nuorukaista melkein hellästi. Vasta kahdeksantoista ja jo sellainen eletty elämä takanapäin. Pojassa on ainesta. Jos hänen kertomuksensa pitää paikkansa on meillä tässä kaikkien aikojen tiedustelija. Tulla nyt kävellen puolen Venäjän halki, huomaamatta kahden armeijan ohi, sotatoimialueen läpi ja piiloutua itsensä ylipäällikön vaatekomeroon niin ettei koko Mikkelin varusväki huomaa mitään, se vasta on jotakin!

Marsalkka ymmärsi tiedustelun arvon, tai vakoilun niin kuin sitä oikeammin nimitettiin. Hän oli itse ollut Venäjän keisarillisen armeijan paras tiedustelu-upseeri ja taitava valokuvaaja jo silloin. Vajaat neljäkymmentä vuotta sitten hän oli ratsastanut Aasian halki Kaspian rannoilta Kiinan pääkaupunkiin Pekingiin. Matka kesti kaksi vuotta. Sinä aikana hän teki muistiinpanoja Keisarillista pääesikuntaa varten. Kiina oli heräämässä tuhatvuotisesta unesta ja Venäjän oli tärkeätä tietää missä määrin Kiinassa toteutetuilla uudistuksilla saattoi olla poliittisia ja sotilaallisia vaikutuksia. Erityisesti piti haastatella rajaseudun väkeä, hallintoviranomaisia ja kauppiaita, piti laatia karttoja teistä ja silloista, kuulostella mielialoja ja arvioida luonnonvarat. Oli hänkin ollut aika poika aikoinaan.

Marsalkka katseli piirroksia ja kuunteli Mömmön selostusta. Yhden ainoan kerran hän keskeytti:

— Tarkoittaako herra Mömmö että venäläiset ovat rakentaneet noin paljon uutta rautatietä Vienanmeren eteläpuolelle? Näyttäkää kartasta, olkaa hyvä.

Mömmö liikutteli sormeaan jossakin Sorokan ja Obozerskajan tienoilla.

— Tästä kulkee ihan uusi rata itä-länsisuunnassa. Seurasin sitä kilometritolkulla. Junia kulkee molempiin suuntiin ja isoja junia kulkeekin. Panssareita ja tykkejä ja umpivaunuja.

— Uskomatonta… Silloinhan ei Muurmannin radan katkaiseminen ratkaise mitään… ne kiertävät Arkangelin radan kautta, Marsalkka puheli kuin itsekseen.

— Just niin, Mömmö sanoi.

Marsalkka käski hänen jatkaa. Muut yksiyiskohdat sopivat kokonaiskuvaan, joka hänellä itsellään rintamalohkon tilanteesta oli. Airo saisi arvioida merkityksen sotatoimien kannalta.