Juho 19-33

By Juhani Syrjä

Nuori Juho on vapautunut valkoisten vankileiriltä ja palannut kotitorpan askareisiin. Rahan puutteessa hän pyydystää oravia myydäkseen nahat ja hakkaa halkoja lähimetsissä. Paiskimalla uutterasti töitä hän onnistuu tienaamaan kylliksi oman paikan vuokraamiseen ja mennäkseen naimisiin. Kun perheeseen siunaantuu lapsia, Juho pystyy ostamaan pientilan velalla. Lainan takaisin maksaminen tuottaa ongelmia, mutta sisukas perheenisä ei lannistu sittenkään.Elämäkerrallinen romaani on kiitetyn Juho-sarjan toinen osa. Sodan varjo on läsnä muistelevan ja kokevan nuoren miehen mielessä, mutta päivät täyttyvät arkisesta työstä, joka tasaa tavallisimmat murheet.Juho-sarja kertoo kirjailija Juhani Syrjän isän elämäntarinan. Nuori Juho kokee kansalaissodan taistelut ja vankileirin kauhut, elättää kovalla palkkatyöllä perhettä ja on jo vanha mies Koiviston noustessa presidentiksi. Sukukronikka kattaa kokonaisen vuosisadan ja seuraa suomalaisen yhteiskunnan historiaa yksilön näkökulmasta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728183779

Book preview

Juho 19-33

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1999, 2022 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183779

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Kapinan jälkisiivouksessa oli Pälkäneeltä ja sen lähipitäjistä kuollut paljon työikäisiä miehiä. Eivätkä kaikki leireiltä palanneetkaan olleet vielä toipuneet työkuntoisiksi pyhäinmiesten päivään mennessä, kun renkien ja piikojen vuosipestejä sovittiin.

Epaalan Ylikartanossakin oli jääty vajaalle miehitykselle. Kun maa joulukuussa lopulta jäätyi ja satoi pysyvän lumen, pestautui siihen asti Akun kanssa Ruokolan suota pelloksi kuokkinut Matti Ylikartanoon. Talon isäntä Matti Heikkilä, josta myöhemmin tuli Kokoomuksen kansanedustaja, oli saanut Vilppulassa kuulan kurkustaan läpi eikä ollut siitä vielä parantunut. Ulkotöitten johtaminen jäi paljolti punikkiveljelleni. Muut täysivoimaiset rengit olivat iältään kokemattomia poikasia, ja talon vanha luottorenki tullut jo hakovaarin ikään.

Heikki jatkoi työtään päiväläisenä – taikka paremminkin semmoisena isäntärenkinä – Kirkko-Mustalassa, joka yhä virallisesti omisti Vimmun torpan. Aku hoiteli isän apuna alkutalven vähiä kototöitä, ja minä kerkisin kulkea oravametsällä Heikin hyväksi koulaaman koiran ja kolmen linjan kiväärin kanssa. Oravia oli metsissä paljon, ja vähän köpelöllä aseellani ammuin niitä kaikkiaan satakunta. Haulikolla olisin saanut paljon enemmän. Nyt moni koiran haukkuma orava kätki itsensä tiuhaan oksistoon. Puun potkimisen ja muun ryskäämisen jälkeen se lähti puittamaan, eikä siihen kiireeseen kannattanut kiväärillä yrittääkään. Aspilan Väinön suojeluskunnasta saamat panokset loppuivat kesken, mutta lisää löytyi kyliltä, kun vähän kyseli. Ammuin oravia heikennetyillä latauksilla ja pidin taskussani muutamaa täysivoimaista paukkua siltä varalta, että koira haukkuisi metson taikka koppelon. Ja sainkin minä joulun maissa reppuuni yhden raavaan metson vietäväksi äidille, joka oli siitä mielissään. Paljon useampia haukulle mennessäni karkuutin.

En tiedä olisinko uskaltanut lojauttaa hirveä, jos koira olisi semmoisen löytänyt. Valtiopetoksesta saatu ehdonalainen tuomio oli päällä. Ja vaikka salakaadosta kiinni jäämisen vaara oli salokulmilla pieni, oli vankeus vielä turhan hyvässä muistissa. Moraalin kanssa ei tässä asiassa olisi tarvinnut yhtään taistella.

Kolme vuotta takaperin olin ollut Ruokolan metsässä teurastamassa ja syyspimeällä kantamassa kotiin saman koiran pysäyttämää hirveä. Heikki oli ampunut kokoliasta urosta haulikon täyteisellä vähän huonosti. Kun hän oli mennyt sitä pistämään, se olikin noussut ylös ja alkanut etujalkaansa linkaten tulla päälle. Huonosti suutitusta varapanoksesta oli lyijymotti kävellessä tipahtanut taskun pohjalle, ja kiireissään Heikki toisti hirveä pelkällä välitulpalla. Kolmasti Heikki sitten ampui kohti tulevaa elukkaa läheltä haulipanoksella otsaan, perääntyi selkä edellä, latasi ja ampui. Vasta viimeisellä mukanaan olleella panoksella hän ymmärsi tähdätä kaulantyveen. Hirvi pysähtyi ja hiipui siihen. Veretkin tulivat jo samalla ulos. Kun hirveä sitten nyljettiin, vedettiin nahkaa päästäkin sen verran auki, että nähtiin otsaluussa haulien iskemä tumma kohta. Oli raskasta ja jännittävää kantaa lihoja. Jouduttiin tekemään kaksi reissua, vaikka Heikin hartioilla kulki kerralla paljon ja minäkin jo otin melkoisen taakan.

Aspilan Väinö sai reilusti lakkinahkansa. En kumminkaan antanut ihan puolia hänelle, vaikka semmoinen oli puhe syksyllä ollut. Perustelin jakoa itselleni sillä, että olin joutunut hankkimaan panoksia lisää muualta. Olin kulkenut metsissä viikkokaupalla ja saanut nylkemisen vaivat päälle. Ja koirakin minulla oli omasta puolesta.

Itselleni en ruvennut teettämään lakkia, kun nahoista sai myyden hyvän hinnan. Minulla ei ollut rahaa yhtään. Päivän kuokkatyöstä tienaamani markatkin olivat menneet kiväärin panoksiin. Oravannahoista saadut jokuset setelit lompsassa lämmittivät enemmän kuin uusi karvalakki. Pään suojaksi kotonurkista sentään jotakin löytyi aina kelien mukaan.

Sen vähätöisen keskitalven aikana luin Seitsemän veljestä ja miellyin siihen kovasti. Raamatun ja virsikirjan lisäksi se oli ainoa kirja meillä. Kun äitini ei osannut lukea, ei Vimmussa ollut Genoveevaakaan, kuten se naisten kirjana oli monessa muussa sen ajan taloudessa.

Vuoden kansakoulun käyneenä minusta ei koskaan tullut oikein nopeaa lukijaa. Luin hartaasti sen minkä luin, ja kärsimättömänä minä hylkäsin lehdessäkin pian semmoisen kirjoituksen, joka ei kiinnostanut. Isän lukunopeudesta en tiennyt. Hän tunsi Raamattunsa ja selasi sitä usein. Mutta hyvin isä muisti myös Jukolan veljesten vaiheet ja heidän monet sanontansa. Se minua joskus vähän ihmetytti. Isä ei ollut yhtään metsästyshenkinen eikä hän juurikaan puhunut leikkipuheita. Jos isä olisi ollut juoppo, hän olisi nuukuutensa ja uskonnollisten lauselmiensa takia muistuttanut Simeonia, joka oli veljeksistä kaikkein vähiten minun mieleeni.

Oli jo puhuttu selväksi, että Vimmu lunastettaisiin Heikin nimiin. Meillä oli Matin ja Akun kanssa edessä oman elinpaikan hankkiminen. Siihen tarvittiin rahaa – osti sitten tilan omaksi tai vuokrasi viljelläkseen. Kolme vuotta minua vanhempi Iita-siskoni ei vielä suunnitellut kotoa lähtemistä. Vimmussa oli naisihmiselle työtä. Karjaa oli paljonlaisesti ja äiti käymässä huonovoipaiseksi. Ikää hänellä oli jo hyvän joukon yli kuusikymmentä vuotta, ja jokin pysyvämpi elinvika alkoi ilmoitella itsestään jo silloin. Asia muuttuisi Iitan osalta vasta kun Heikki löytäisi itselleen emännän. Kirkko-Mustalan tyttären kanssa siitä asiasta ei näyttänyt lopultakaan tulevan kystä. Talo oli talo ja itsenäistyväkin torppa oli torppa. Muitakin syitä saattoi olla. Heikki ei niistä puhunut.

Kaikilla meillä kolmella irtoimeksi jäävällä Vimmun pojalla oli maahènkeä. Nuorella miehellä oli luonnollinen aikansa kuljeskella töitten perässä vähien tavarakapsujen kanssa. Kustaa, joka yhä piiloili viranomaisia jossakin etelärannikolla päin, oli elänyt irtonaisen työmiehen elämää yli sen ajan, ja jo ennen kapinaa Kustaa oli antanut ymmärtää, ettei vakiintunut elämä häntä kiinnostanut. Vanhimman, perheellisen ja tilallisen Kalleveljen antama esimerkki houkutteli meitä nuorempia enemmän.

Tammikuulla alkoi Aspilan metsässä tukkisavotta ja lähdimme Akun kanssa sinne kaatomiehiksi. Jos toinen olisi voinut ajaa Vimmun hevosella, olisimme tienanneet paremmin, mutta siitähän ei mitään tullut. Isän saituus oli entisestäänkin lisääntynyt, kun torpparien lunastuslaki oli säädetty ja kauan kerättyjen kasorahojen arvo koko ajan huononi. Ja isä oli niin tykkänään maamies, ettei hän pitänyt oikeana tulona muuta kuin maasta ja karjasta saatua rahaa. Hevosta tarvittiin peltotöihin.

Syksystä saakka oli ollut nähtävissä taas, että keväästä oltaisiin vähillä syömäperunoilla ja kesällä vallan ilman – minäkin kun olin pohjattomaan nälkääni appanut perunoita kuten muutakin ruokaa varmasti kahden miehen edestä.

Oikein hyvänä kasvukesänä oli Vimmussa päästy uuteen satoon asti sillä kylvöalalla, jonka isä raaski varata perunalle, eikä hän suostunut rahaa tuottamatonta viljelystä laajentamaan. Mitään todellista säästöä perunamaanuukuudesta ei tietenkään tullut. Leipää ja lihaa vain kului vastaavasti enemmän, kun isä sentään ymmärsi ihmisen työssä jaksaakseen tarvitsevan ruokansa siinä kuin hevosenkin.

Me vetelimme yhdessä Akun kanssa puita nurin justeerilla. Siitä eteenpäin työnjakomme oli semmoinen, että Aku karsi ja minä katkoin pokasahalla rungot tukeiksi mittamiehen käytyä. Karsimisessa meni enemmän aikaa ja tein hevosmiehen kanssa aina kuormat.

Oli tuntunut vapaalta kulkea koiran ja pyssyn kanssa metsiä, mutta hauskaa oli myös tehdä urakkapalkalla työtä. Voima karttui, ja joskus helmikuulla tunsin jo olevani vähintään yhtä jaksavassa kunnossa kuin vuotta aiemmin kapinaan lähtiessäni.

II

Kevättä kohti kerkisimme Akun kanssa vielä hakata lähimetsissä halkoja. Olin oppinut laittamaan sahan pystyväksi ja osasin käyttää sitä voimiani turhaan pärskytykseen haaskaamatta. Akulle sopi paremmin aseeksi kirves.

Työ meni välillä urheiluksi. Minä mittasin nousevaa kuntoani, eikä vanhemman veljen luonto antanut periksi kasvattaa luokoa välillemme. Aku karsi pölkyt, halkaisi ja pinosi sitä mukaa kun niitä hänelle kaadoin ja katkoin. Sahalla lykkimällä karsin oksia rungon päälipuolelta aina sen verran, että mahduin metrin välein katkomaan.

Tienaamillani rahoilla hankin vähän parempaa vaatetta, että kehtasin lauantai-iltaisin ja pyhisin käydä kylillä. Pukua en vielä saanut irti enkä kelloakaan. Kuljeskelin uudessa puserossa, housuissa ja työsaappaissa. Aikaa kyselin kavereilta, kun siitä tarkkaa tietoa kaipasin.

Tytöt olivat kiinnostaneet minua jo jokusia vuosia, vaikka olinkin heidän kanssaan ujonsorttinen. Miehenvaisto pisti nyt kevättä kohden kulkemaan ahkerammin kylillä. Tuttuja poikiakin oli mukava nähdä. Heidän joukossaan oli lähimmän vuoden aikana vain käynyt kova kato.

Muutaman kilometrin päässä Vimmusta Pälkäneveden rannassa oli entinen Lahdenpohjan torppa, jonka Niemiön Kalle oli jokusia