Juho 63-84

By Juhani Syrjä

Eläkeikään kypsynyt Juho hoitaa pientilaa vaimonsa Martan kanssa uudessa asuinpaikassaan Ylöjärven Takamaalla. Kovaan työntekoon tottuneen miehen on vaikea levätä laakereillaan, mutta jälkikasvua seuratessa ja tilaa hoitaessa ei onneksi tarvitsekaan. Vanheneva mies seuraa politiikkaa, lukee kirjailijapoikiensa Jaakon ja Juhanin uunituoreita romaaneja ja hätistelee lastenlastensa Eppu Normaaliksi kutsutun soittoporukan perunamaalle. Sydämeltään sosiaalidemokraattinen Juho pääsee myös näkemään Mauno Koiviston valinnan Suomen presidentiksi vuonna 1982 sekä Eppujen nousun suomalaiselle tähtitaivaalle. Elämänmakuinen sukukronikka saa arvoisensa päätöksen sarjan neljännessä osassa, jossa kirjailija Juhani Syrjä kuvaa elämän ehtoopuolelle kulkevaa isäänsä Juhoa.Juho-sarja kertoo kirjailija Juhani Syrjän isän elämäntarinan. Nuori Juho kokee kansalaissodan taistelut ja vankileirin kauhut, saa poikkeusoloissa perheen ja on jo vanha mies Koiviston noustessa presidentiksi. Sukukronikka kattaa kokonaisen vuosisadan ja seuraa suomalaisen yhteiskunnan historiaa yksilön näkökulmasta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728183755

Book preview

Juho 63-84

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 2001, 2022 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183755

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Kun sain hommatuksi kesän ja talven tarpeiksi polttopuita, aloin kaivaa kanalan sokkelia. Poikien työkaveri ja minullekin tuttu palomestari Rajala piirsi koulun takaseinästä vinkkeliin erkanevan lautarakennuksen. Sen solamaiseen ja taloon liittävään alkuosaan tuli tilaa polttopuille ja elukoitten rehulle. Lämpimäksi tehtävän seinän taakse oli piirretty pieni navetta ja etuhuone. Yhtenäiseksi kanatilaksi jäi runsaat sata neliötä, jonne sai kirjan mukaan panna puolen tuhatta munijaa.

Pistelin poudan kovettamaa hiesusavea lapiolla kottikärryyn ja työnsin tontin takavieruun täytemaaksi. En pitänyt työssä isoa kiirettä. Monena päivänä otin semmoisen tavan, että täytin ja tyhjensin välillä huilaamatta viisitoista kärryllistä ja kävin sisällä juomassa termospullosta kupillisen kahvia. Kaivantoa silläkin tahdilla syntyi. Olin tehnyt menneen talven metsäajossa tuoreen kuntokokeen, enkä tuntenut tarvetta kuormittaa itseäni äärirajoille.

Korkeakosken pitäviltä hiekkamailta tulleina olimme maaperän suhteen liian luottavaisia. Sokkelikaivanto olisi pitänyt tehdä leveämpänä. Keväin kuohuva savihiesu sekoittui reunoilta runtisoraan, ja kun kanala 70-luvun puolivälissä jäi kylmilleen, routa alkoi nostella ja kallistella sitä talvisin. Myös Jaakkokin joutui vuosien mittaan paaksailemaan suoraan monia rakennelmiaan koulunmäellä ja Rantalassa.

Uudisasukkaan mieleni pysyi luottavaisen hyvänä. Uskoin kanalan valmistuvan talveksi. Tiesin saavani pojista rakennusapua, ja piirustuksen tehnyt Rajala oli luvannut tulla vuorovapaillaan panemaan konsvärkkiä alulle.

Ylöjärven Takamaan maisema miellytti silmää. Keväällä selvävetisenä taivasta peilaava Vähä-Vahantajärvi oli kesää kohti ruohottuva, mutta semmoisenaankin se oli mukava läikkä katsella ja kuunnella, kun lokit sun muut vesilinnut pitivät riekastustaan. Seutu oli lehtomaisen rehevää. Toukokuussa metsänpohja kukki kirjavanaan sini- ja valkovuokkoja, ja Liimolanvuoren vierinotkossa kasvoi Pälkäneeltä tuttuja niinipuitakin, joita kävimme vasiten Jaakon kanssa katsomassa. Kesä -63 oli aurinkoinen ja lämmin – tykkänään toisenlainen kuin edellinen kolkko sadekesä. Vähän enemmän olisi nyt kyllä saanut tulla vettä naapurien kevätviljoille, joitten edistymistä koulunmäeltä seurasin.

Alkukesän kuivuus jarrutti viljan ja heinän kasvua useimpina niinä kahdeksanatoista kesänä, jotka Martan kanssa asuimme Takamaalla. Meri- ja mannerilmaston taitekohdassa tuppasi tuulenhenki pysyttelemään pitkiä aikoja lännen ja luoteen välillä. Kun enimpinä vuosina jännitin säitä myös omien kylvöjeni puolesta, nimitin isojen aukeitten yli tulevaa martoa puhallusta kiukuissani Mäkeläntuuleksi, vaikkei minulla tällä suunnalla olevan talon väkeä vastaan mitään ollut.

Kesäkuusta alkaen Martalla oli taas lypsylehmä. Sitä liioitettiin koulun tonttiin kuuluvalla peltosaralla ja pihan hikevässä alarinteessä, joka pitkillä poudillakin jaksoi lykätä voikukanlehteä ja muuta haukattavaa ruohoa. Koulunmäelle kotiutuva Martta lypsi ja siilaili mielikseen maitoa ja juotti sitä minulle ja Hannulle sekä Alamökin väelle. Viiliä hän hapatti paljon ja kuori vähän kermaa kirnutakseen kotivoita, josta vallankin Jaakko tykkäsi kovasti, kun hän matkusti väkensä luokse Jyväskylästä.

Mikko ja Martti olivat aika vilpereitä, ja Kirsi oli heidän kanssaan yksin purjeessa, kun yritti tehdä kirjallisia töitänsä Alamökissä. Vähältä huusholliltaan Martta kerkisi heitä vähin hoidella, ja Hannuakin velvoitettiin isommakseen pitämään veljenpoikiaan silmällä. Kun Jyväskylässä asuvan Sepon perhe vietti osan loma-ajasta koululla, liittyi Aku joukkoon, ja veljekset taisivat olla serkusta vähän mustasukkaisia toisilleen.

Juhanikin tuli pioneeri-sotamiehen vaatteissa Parolasta useamman päivän lomalle, jonka oli tienannut ampumalla. Pikkupojat häntä seurailivat ja ohesta kuulivat sotakoulutusta kiivaasti arvostelevia puheita. Jyväskylässä Aku uhkaili pihan kiusanhenkeä sedällä, joka oli tappanut sodassa monta kensarttia. Kukaan pojistani ei ihastunut armeijaan, mutta kaikkea komentamista vihaavalle Juhanille palvelusaika oli alusta loppuun täyttä myrkkyä.

Pertti vietti monia palomiehen vapaapäiviään kanalatyömaalla. Sirpa oli kesäkuun puolivälissä synnyttänyt poikavauvan, josta tuli Martan uusin ihanne. Myöhemmin hän sai usein hoitaa samaista Mattia ja tätä kahta vuotta vanhempaa Elinaa Sirpan palattua töihin.

Kun sokkelin jälkeen kaivettiin vesijohto-ojaa koulun keittiön ja kanalan välille, sattui Pertin eteen isokas maakivi, jonka hän punnasi kaivannon laitaa vasten ylös. Pulteri kieritettiin sisäpihan pienelle avokalliolle, ja siitä tuli koetinkivi. Kaikki poikani saivat sen ajallaan ilmaan. Itse en häneen puuttunut, vaikka voimaa olisi Ylöjärven alkuvuosina vielä löytynyt kiven tarpeisiin. Pelkäsin rikkovani maanrajasta alkavalla nostolla selkäni, jota tarvitsin vielä moneen muuhun tähdellisempään työhön.

Lauri kerkisi kanalatyömaalle aika harvoin oman talonsa viimeistelyltä ja kolmilapsiseksi kasvaneelta perheeltään, jonka nuorimmainen, Juha, oli vasta reilun puolen vuoden iässä. Autoton Seppo ei juurikaan liikkunut kesäloman jälkeen Jyväskylästä. Jaakko tuli aina pyhiksi. Ja Kaisukin matkusti suunnilleen joka toisena viikonloppuna Pikonlinnasta uuteen paikkaan, jota hän ei ihan heti osannut kodiksi sanoa. Vähitellen Kaisu antui muutokseen ja alkoi tuiskahdella minulle ja muille vanhoista aiheistaan.

Korkeakoskea kaipasi eniten 10-vuotias Hannu, jolta oli jäänyt sinne kasvukavereita. Kallosen Veikko kutsuttiin pariksi viikoksi kylään torjumaan haikeutta. Pojat touhusivat sovinnossa ja pyrkivät yksissä tuumin jättämään pikkupoikia kintereiltään. Vielä jokunen vuosi takaperin heille oli tullut riitaakin, kun nopea Veikko tempaisi painissa aina kädestä, ja siitä suulleen horjahtanut ja suuttunut Hannu haukkui voittajaansa perkeleen karjalalaiseksi – mistä lie oli saanut tietoonsakin Veikon isänpuolisen heimon.

Hannu oli ikäisekseen pitkä ja roteva. Aika oli hänen ikänsä ollut semmoista, että hyvää ruokaa piisasi. Viime vuodet Korkeakoskella poika oli aamupalakseen syönyt rovion paistettuja kananmunia, kun täydellä hinnalla myyntiin kelpaamattomia särömunia kertyi. Nopeasti kasvava ruumis asettui hallintaan hieman hitaasti. Naureskellen ja vähän surkutellen oli ikkunasta seurattu, miten Hannu sitkeästi harjoitteli pihassa korkeushyppyä ja rima aina kimposi suoralla vauhdilla yrittävän pojan tossunkärjestä.

Mieltäkiinnittävältä rakennustouhulta en malttanut lukea kesän lehtiä kovin tarkasti. Television iltauutisista pysyin maailman menosta kutakuinkin selvillä. Rafael Paasion valinta sosiaalidemokraattien puheenjohtajaksi sopi minulle, kuten sekin, että puolueen suunta kääntyi Tannerin ajoista vähän enemmän vasempaan. Paasio vaikutti jäyhältä ja ulosanniltaan hitaalta mieheltä, mutta olihan hänellä parinaan liukaskielinen Pitsinki, joka ei väittelyissä jäänyt kenellekään vastausvelkaa.

Sekin oli minusta hyvä, että Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtajien välille vedettiin kuuma puhelinlinja, etteivät ihan ilman varmistusta päästäneet lentoon atomiohjuksiaan, mikäli jotain outoa havaittiin ilmassa lähestyväksi.

Syksyllä elämä hiljeni koulunmäellä, kun Kirsi lähti Alamökistä poikiensa kanssa Jyväskylään. Hannukin aloitti neljännen luokkansa Lakialan koulussa, jonne tuli tietä pitkin runsaan kolmen kilometrin matka – talvella suksin oikaisemalla vain puolet siitä.

Juhani pääsi lokakuussa pois armeijasta. Pimeässä kotiutunut poika yritti pitää iloista naamaa, kun koettelemus oli vihdoin ohi ja aikuisen miehen vapaus edessä. Mutta käydessäni aamupuolesta yötä vessassa hän istui keittiöön petatun hätäsängyn laidalla ja poltti tuskaisen oloisena piippuaan. Seuraavana päivänä Juhani lähti viimeistelyvaiheessa olevan kanalan työmaalle minun kanssani. Työrupeama jäi vallan lyhyeksi. Hän otti sahatakseen ja naulatakseen ulkoseinässä kattotuolien välit täyttävän ylimmän lautalinjan. Mittauksessa tuli virhe, ja poika katkoi väärällä jaolla lovetun laudan monille pätkille. Juhani sanoi, ettei hänestä nyt ollut kirveshommiin, ja lähti haulikon kanssa metsään.

Toiseksi nuorimman poikani olemus pysyi päivästä toiseen tuskaisena. Hannuunkin hän tuppasi hermostumaan, vaikka oli nuorempaansa aina ennen suojellut ja hoivannut. En pyytänyt Juhania enää kanalatyömaalle. Ajattelin, että yksinäinen metsissä kävely oli parasta hoitoa. Työn etsiminenkin oli kohta edessä. TVH:lla vartosi sama harjoittelijanvakanssi, josta Juhani oli lähtenyt sotaväkeen, mutta homma ei häntä enää kiinnostanut.

Gummeruksen mainososastolta osui sopivasti eroamaan äitiyshommiinsa Seppoa jelpannut taiteilijanapulainen, ja Juhani haki vapaaksi tullutta paikkaa. Jaakko ja Seppo uskalsivat suositella nuoremman veljensä palkkaamista, vaikka tältä olivat kuvalliset harrastukset jääneet viime vuosina vähiin. Loppuvuodesta alkaen pojat hoitivat Gummeruksen kirjojen mainostamista melkein veljeksissä – jo vanhempi sihteerinainen neljäntenä.

Amerikassa tapettiin Kennedy, josta oltiin juuri saamassa hyvä käsitys. Alkuun olin epäillyt, että nuori ja sodassa pahimmoikseen sankarimainetta saanut mies olisi presidenttinä vaarallinen, kun tilanne Neuvostoliiton kanssa oli kireä. Sikojenlahden myttyyn mennyt hyökkäys ei nostanut Kennedyn osakkeita, mutta Kuuban ohjuskriisin jämerä hoito kyllä. Yhdessä nuoremman veljensä kanssa hän yritti parantaa neekerien asemaa ja lyödä vähän kynsille hulluimpia kommunistien jahtaajia.

Itse pidin alunperinkin Kennedyn puolta sen takia, että hän oli demokraatti. Matkan päähän – pelkkinä puhuvina kuvina – Nixon ja hänen kannattajansa tuntuivat perkeleelliseltä porukalta, jota oli helpompi vihata kuin Suomen julkiporvareita.

Myöhäsyksyllä tein kanojen ruokakaukaloita ja munintapesiä koulun isossa luokassa. Siellä oli tilaa pitkällekin tavaralle ja aina vatupassissa oleva alusta asetella lautoja ja hakata niitä yhteen. Kädestä lasketun työkalunsa löysi avaralta lattialta helposti.

Yritin ottaa mitat vähän tarkemmin kuin Korkeakoskella samoja kalustoja tehdessäni. Siellä oli jokuseen syöttökaukaloon sattunut liian ahdas rako partaan ja sen päällä pyörivän suojakehän väliin, ja niitä oli pitänyt myöhemmin korjailla, kun rehu ei kulunut. Vielä lapsuuteni aikaan semmoista säästeliästä ruokakaukaloa olisi kehuttu ja sanottu, että se on tehty juuri oikealla ajalla kaadetusta puusta.

Vuoden lopulla tuotiin oljensilpulla ja purulla paksulti kuivitettuun kanalaan Vesilahdelta viisisataa kahdeksan viikon ikäistä nuorikkoa. Mieleni melkein teki hakea niille metsästä oma joulukuusi. Välillä jo viileänä asunut tila lämpeni pelkästä elävästä lihasta, koska tuuletuksen tarve oli vähäinen. Avatun oven takana oli vastassa lämmin ja sulkava haju. Kun puhtaan valkeat linnut kuoputtivat esiin lattialle kylvettyjä jyviä, tuoreet paskat sekoittuivat kuivikkeeseen, joka ei ollut vielä alkanut palaa ja uhota pistävää ammoniakin hajua.

Martta rakenteli joulua. Leipomiseen, kinkun ja joulumakkaroitten paistamiseen hän käytti Alamökin leivinuunia, kun ylätalon keittiössä oli pelkkä hella. Samalla huone lämpeni Jaakon väelle. Pyhien mittaan kerkisivät kaikki jälkeläisemme syödä Martan hyviä laitoksia. Yksinäiset Kaisu ja Juhani tulivat jo aatoksi.

Sain lahjaksi Tauno Kaukosen Klaanin, joka oli jämerästi kirjoitettu romaani. Miehen hyvää menestystä oli syksyn mittaan seurattu vähän perheasiana – kuin korvauksena sille, että Pohjantähti-sarja oli tullut valmiiksi jo edellisvuotena, eikä Linnan Väinöltä nyt tullut kirjaa. Jaakko oli opastanut Kaukosta Tampereen työväenopiston kirjoittajapiirissä ja lukenut käsikirjoitusta myöhemminkin. Tekijä kiitti julkisesti Jaakkoa televisio- ja lehtihaastatteluissa.

Ville Repo oli lähtenyt Gummeruksen kirjallisen johtajan paikalta käynnistämään Weilin & Göösin kirjankustantamista ja saanut evääkseen Kaukosen romaanin, kun Gummeruksen toimitusjohtaja ei ollut sitä jostain syystä huolinut. Revon seuraaja, Rauno Ekholm, arvioitutti hänkin tarjolle lähetettyjä käsikirjoituksia Jaakolla, jonka lukijanmainetta Kaukosen menestys kasvatti. Joulun pyhinä Jaakko puhui taas innostuneesti nuoresta lapinpojasta ja toivoi tämän romaanin valmistuvan seuraavaksi syksyksi.

II

Talvi lähti kulumaan leppoisasti. Aamulla oli ensimmäinen työ vääntää keittiön seinän katkaisijasta kanalaan valo, jolla päivää vähitellen venytettiin kuuteentoista tuntiin. Valon syttymisen jälkeen seinien ja ikkunoitten läpi alkoi kuulua huminaa, kun kanat lentelivät alas nukkumaorsilta. Kumpi puolisoista ensin nousi, sytytti hellaan lämmittävän valkean ja pisti pannun kuumenemaan. Itse kahvinhimossani joudutin asiaa panemalla pannun nestekaasuliekille, mutta nuukempi Martta tyytyi puuhellan hitauteen.

Kahvin jälkeen Martta kävi lypsämässä lehmän ja vilkaisi samalla, ettei kanalassa ollut hämminkiä, kuten vaikkapa kanan törmäyksestä sijoiltaan luiskahtanut juoma-automaatti vuotamassa vettä lattialle. Palattuaan hän paistoi Hannulle pannullisen kananmunia ja hautoi teetä, sitten herätteli pojan pöytään ja kouluun. Itse kannoin päävastuun kanoista, mutta aamulla ei ollut tarve kiirehtiä. Lisäsin kuivaa puolitiivisterehua kaukaloihin joskus puoli kymmenen maissa ja keräsin munat pesistä. Yhdessä Martan kanssa putsasimme lämpimät munat ja pistelimme ne kennoihin. Sydänpäivä jäi kanoilta vapaaksi, jos ei ollut isompaa rehun tai kuivikkeen siirtämistä. Neljältä heitin lattialle päivän annoksen kauroja, joita sain ostaakseni naapureilta. Päälle keräsin munat toisen ja sille päivälle viimeisen kerran. Kanatouhujen lisäksi minulla oli jonkun verran askaretta polttopuitten pienimisessä ja sisälle kannossa. Martalla oli ruokahuushollinsa, siivoamisensa ja kerran kahdessa viikossa takavuosista paljon vähentynyt pyykki Alamökin saunaporstuassa.

Olimme liittomme aikana tottuneet sen verran työteliäisiin päiviin, että tämmöinen puuhastelu tuntui melkein lomalta. Yhden lehmän lypsäminen aamuin illoin ei jaksanut puuduttaa Martan käsiä. Molemmat olimme terveitä eikä kenestäkään lapsesta ollut huolta. Rahallisestikin näytimme tulevan toimeen, koska tarpeemme olivat vähäiset. Karjakaupan jälkiperistä ja talonmyynnistä kertyneet rahat eivät olleet kuluneet muutossa ja kanalan rakentamisessa vielä pohjilleen. Minulla oli suunnitelmia elinkeinon laajentamiseksi, ja kansaneläkekin oli lähdössä juoksemaan jo vuoden päästä.

Kahden ollessamme joskus puhuimme, että elo taisi olla meillä parhaimmillaan. Omasta mielestäni eivät yhteiset vuotemme olleet ennenkään sujuneet kehnosti, jos luvusta laskettiin Savijärven viime vaiheet ja osuuskaupan nurkissa vietetyt ahtaimmat vuodet. Martta liitti huokauksen piiriin isomman osan mennyttä aikaa, kun surullinen ja raskas elämä oli hänestä jotenkin kunniakasta.

Televisiota tuli pidettyä iltaisin paljon auki – tammikuussa päivälläkin, kun Innsbruckissa oli talviolympialaiset, joissa suomalaiset taas mukavasti pärjäsivät. Minusta televisio oli hieno vehje, joka toi maailman keinutuolista seurattavaksi, enkä ymmärtänyt laiteen moittijoita. Kaikki ohjelmat eivät tietenkään miellyttäneet, mutta pakkokos oli väkisin katsoa. Eniten minua harmitti kova ja useimmiten ihan turhasta yltyvä naurunrähäkkä, joka kuului muuten katsottavien ulkomaisten sarjojen taustalta.

Marttaa vaivasi, kun ruudussa pussattiin ja mies saattoi käsineen kajota naiseen aika rohkeasti. Ihan sietämättömäksi tilanne tuli silloin, jos Hannu oli katsomassa kolmantena. Aikuistenkin lastensa aikana Martta saattoi rohkeamman ohjelman aikana sanoa: Eihän tätä kukaan katsele, ja painaa koneen sammuksiin.

Uusi asuinseutumme Ylöjärven Takamaalla oli nimensä mukaisesti hieman taantumuksellista seutua, jos sitä vertasi teolliseen Korkeakoskeen. Maineeltaan punainen Tampere oli niin lähellä, että valot kajastivat taivaanrannalla. Vireämpi väki oli paennut sinne tai kauemmaksi, ja useimmat paikoilleen jääneet jupiutuneet