Juho 34-63

By Juhani Syrjä

Kolmekymppinen perheenisä Juho paiskii palkkatöitä kaupan lihamestarina laman painaessa harteita. Hän painaa pitkää päivää vaimon ja lapsikatraan hengenpitimiksi, ja johtajien ja muitten herrojen sikailun seuraaminen kylällä kismittää. Onneksi Juhon onni kääntyy 30-luvun lopulle tultaessa, ja rahaa alkaa karttua. Sota on viedä ilon jälleen, mutta Juho jatkaa silti unelmansa jahtaamista poikakatraan ja vaimonsa avustuksella. Komean sukukronikan kolmas osa vie osuuskaupan lahtihuoneeseen, toisen maailmansodan tiimellykseen ja työteliään mutta vähävaraisen lapsiperheen arkeen. Ansiokas teos tarjoilee laajat näkymät vähittäin jaloilleen nousevaan Suomeen ja tavallisen kansan oloihin iloineen ja murheineen.Juho-sarja kertoo kirjailija Juhani Syrjän isän elämäntarinan. Nuori Juho kokee kansalaissodan taistelut ja vankileirin kauhut, elättää kovalla palkkatyöllä perhettä ja on jo vanha mies Koiviston noustessa presidentiksi. Sukukronikka kattaa kokonaisen vuosisadan ja seuraa suomalaisen yhteiskunnan historiaa yksilön näkökulmasta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728183762

Book preview

Juho 34-63

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 2000, 2022 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183762

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Kun aloitin ensimmäistä ehjää vuottani Korkeakosken osuuskaupan lihamiehenä, minulla oli hyvä lahtihuone, mutta myyntipaikassa tuli takapakkia. Itsellisenä kauppiaana Hirsilässä olin saanut viimeistä lukua paloitella ja punnita lihaa sisällä, nyt piti taas seisoskella torilla ilmojen armoilla. Osuuskaupan pienessä ruokamyymälässä ei ollut tilaa käsitellä eikä pitää lihaa esillä. Laajentamissuunnitelma oli kyllä valmiina, mutta jatkuva pula-aika lykkäsi rakentamista.

Johtajan kanssa oli tullessani sovittu, että saisin toimia täysin itsenäisesti, kunhan määräajoin tilittäisin käyttörahani liikkeen kassaan. Niitten rahojen toivottiin paisuvan. Kuukausipalkkani tuli eri momentilta, mutta toimi tietysti vertauslukuna sille, kuinka paljon kykenin liikkeelle tienaamaan. Tämmöisiä laskelmia aloin itse harrastaa vasta vuodenvaihteen jälkeen, kun loppuvuosi -33 meni melkein tykkänään valmistelevissa hommissa.

Ensimmäinen toiveeni oli teurastamon rakentaminen. Olin saanut jo tarpeekseni liitereistä ja navettaladoista, kinnerköysistä ja kapuloista. Tiesin, etten niistä jatkossakaan täysin pääsisi. Joskus oli edukkaampaa lahdata elukka ostopaikalla ja kuljettaa jäähtyneenä ruhona. Pääosan vähittäismyyntiin ostamistani elukoista halusin kumminkin tehdä lihoiksi kunnollisissa tiloissa. Haluni vahvistui, kun kävin Tampereella katsomassa ammattimiesten sujuvaa työtä.

Kun osuuskaupan ulkotiloissa ei ollut osoittaa huonoakaan lahtipaikkaa ja tähtäys oli semmoiseen tulevaisuuteen, jossa tuoretta lihaa myytäisiin kiinteässä myymälässä kaikkina arkipäivinä, johtaja antoi minulle valtuudet yhdessä johtokuntaan kuuluvan pehtoori Toivion kanssa suunnitella pienen uudisrakennuksen. Paikan hän määräsi kaupan tontin takalaidalta.

Varsinainen teurastamopuoli ja nahkavarasto rakennettiin kaavailujeni mukaan. Savustuspaikan olisin tahtonut väljemmäksi, oikein kunnon saunaksi, kun semmoista ei osuuskaupan pihapiirissä ollut. Toivio kumminkin arveli, ettei monikaan halusta kylpisi kuolleitten ruhojen kanssa saman katon alla ja pelkässä savustuskäytössä tila olisi polttopuitten surma. Lihojen ripustusportaat halusin silti tehtäväksi lauteitten malliin, ja reistasin jokusen kerran saunoa ahtaassa kopperossa väkeni kanssa, kun tehtaan ylläpitämään saunaan tuli pitkähkö matka ja julkiset tilat aluksi vierastuttivat Marttaa ja isompia lapsia.

Rakennustyö ei olisi kuulunut lihamiehen pestiin, mutta ilokseni pistelin parina päivänä hyvää kaivuumaata. Koko keskinen kylä makasi keltaisen hiekkapatjan päällä, joka olisi ollut rakennukselle jo semmoisenaan hyvää runtimaata.

Harkitsevainen Toivio vastasi kenkätehtaan rakennuksista, ja osuuskaupan lahtihuoneen teettäminenkin lankesi hänelle. Tehtaan rakennuksilla ei ollut käynnissä hommia eikä sesonkikiireitä ollut muissakaan ulkotöissä. Entisen Myllylän talon hiekkaisilta pelloilta oli kaivettu perunat Aaltos-yhtymän paikallisille ja tamperelaisille herroille, syyskynnöt tehtynä ja saha siltä vuodelta jo topissa. Tehtaan vakinaiset ulkotyömiehet joutuivat pelaamaan aikaa niissä vähissä kupsutuksissa, joita pehtoorilla oli heille tähän vuodenaikaan osoittaa työksi – kun täyttä laiskottelua ei suvaittu. Pehtoorillakin oli aikaa seisoa katselemassa, miten poistin pintamaita sovitulta rakennusalalta ja kaivoin sen ulkokulmalle viemärikaivoa. Ja koska Toivion silmä oli tottunut palveluunsa, hän piti minua vallan kauheana lapiomiehenä.

Sokkelin ja permannon valamisessakin olin mukana, mutta kirvestyön alettua lähdin päivikseni maakuntaan ja kerkisin vielä loppuvuodesta ostaa ja myydä Tampereen Voimaan pari junanvaunulastillista karjaa.

Lihan vähittäismyynti jäi loppuvuodesta vähiin, melkeinpä kaupan henkilökunnan ja johtajan herraskaisen lähipiirin joululihojen hommaamiseen. Kun teurastamo tuli valmiiksi, tein siellä puolenkymmentä sikaa. Panin kinkut ja jokusen etulavankin suolaveteen, ja joulun alla uudenkirkas kiuaskoppi sai seiniinsä tummaa väriä ja pysyvästi hyvän hajun, kun savustin siellä osan kinkuista. Loput ruhonkappaleet myin tuoreeltaan Korkeakosken torilla.

Kylmällä aikaa oli uudessa lahtihuoneessa mukava touhuilla. Tiistain keskiviikon maissa tapoin jokusia elukoita. Lihat olivat jäykistyneet leikattaviksi, kun torstaina Hirsilässä ja perjantaina Korkeakoskella oli toripäivät. Visuseinäisessä huoneessa pysyi kovalla pakkasellakin sopiva lämpö, kunhan silloin tällöin piti tulta muuripadan alla. Aina oli käytettävissä kuumaa tai vähintään, haaleaa vettä, jos piti pestä käsiä tai työkaluja. Ja kun illalla otin lihoja alas ripustuskoukuista ja ison tukin päällä esipaloittelin niitä toriaamua varten, sain vääntää katkaisijasta työhöni tarpeeksi valoa. Pitkälle kevätkesään teurastamo pysyi vastaavasti viileänä.

Hirsilässä saakka aloin käydä myymässä lihaa osuuskaupan tiliin vasta vuodenvaihteen jälkeen. Torstaiaamuina lykkelin vesikelkalla tavarani osuuskaupan varaston eteen, ja kuljettajan kanssa nostelimme pienen kuorma-auton lavalle kolme puulaatikkoa, joissa yhdessä oli sikaa, toisessa raavasta ja kolmannessa pieni lihatukki, kirves, veitsi ja puntari, valkoista käärepaperiakin lihan paketoimista ja kynällä laskemista varten. Kuormaan pantiin vielä raakalaudasta lyöty pöytälevy ja sen pukkijalat sekä Hirsilän sivumyymälän viikkokuormaan kuuluvat tavarat.

Korkeakoskelta oli Hirsilään rataa pitkin vain kuusi seitsemän kilometriä, mutta maantie sinne teki ison vinkkelin, ja matkaa karttui kaikkine mutkinensa tuplasti. Varovaiselta Kilpis-Jussilta ajo huonosti aurattuja teitä otti paljon aikaa, ja peiteltyinäkin lihat menivät lavalla kohmeeseen.

Minulla oli tarkenevat kädet enkä muutenkaan ollut erityisen viluinen, mutta iskihän kylmä väkisin monen tunnin seisoskelussa. Vielä pahempi kiusa oli myyntitavaran jäätymisestä. Veitsi ei pystynyt jäiseen lihaan, ja kirveellä lyöden siitä lensi hallitsematonta pirstaa. Ostajatkin vähän mokisivat, jos heillä oli tarkoitus laittaa lihasta ruokaa vielä saman päivän numerossa.

Korkeakoskella myyntipaikka oli niin lähellä lahtihuonetta, että hoitelin kaikki kuljetukset sinne itse, talvella vesikelkalla ja kesällä käsirattailla. Torimyyntien lisäksi ei käsieni kautta alkuaikoina kulkenut muuta vähittäislihaa. Koko vakanssini olisi ollutkin melko mitätön, jos en olisi toimittanut Tampereelle elävää teuraskarjaa.

Jos kynä sattui toriaamuna unohtumaan taskusta, sen sai myyntipaikoillani ostetuksi toisikätiseltä Salon Kallelta, joka pikkutavaroittensa kanssa kävi Hirsilässä junalla. Ja oli kyniä hevosella kulkevan Hangonniemen Mildankin kuormassa, vaikka hän kauppasi etupäässä vaatetavaraa.

Kaikki myyjät eivät esiintyneet molemmilla toreilla. Voit, kananmunat ja perunat tulivat kylien lähitaloista. Korkeakoskella kilpailivat lihanmyynnissä kanssani vakituisesti Setti Rantanen ja Eino Hietaniemi, jolla oli kylässä myös kiinteä kuivan tavaran myymälä. Hirsilässä oli Auras-Eetu alkanut pitää lihakauppaa lähtöni jälkeen ja hän teki sieltä retkiä myös Korkeakoskelle. Tehtaanjärven törmällä asuva Rantas-Setti oli laiska lähtemään Hirsilään, niin innokas hevosmies kuin muutoin olikin, ja Hietaniemi keskitti myyntinsä Korkeakoskelle.

Leipiä Korkeakoskella myi vakituisesti Heinisuon emäntä, Hirsilässä sillä kaupalla kävivät Leppähampaalla asuvat sisarukset, joita sanottiin Ekmanin neideiksi. Lähellä kylää oleva Heinisuo oli kohtalainen karjatalo, ja sieltä toimitettiin suurin osa osuuskaupassa myytävästä maidosta. Torimyynti esitti Heinisuon taloudessa pienempää osaa, kun taas neidit ja heidän äitinsä elivät leivistä, ja sisarukset kävivät Hirsilän lisäksi myös Oriveden kirkonkylässä. Korkeakosken torilla ei heidän pöytäänsä koskaan ollut, vaikkei matkaa Salokunnan kautta olisi tullut kovinkaan paljon enemmän kuin tuli Nihuan kautta Hirsilään.

Vuosikymmenien kuluttua sain tähän selityksen. Juhani halusi puhuttaa minua nauhalle, ja vierailimme Martan kanssa Ylöjärveltä käsin Leppähampaalla. Naapurissa yksinään elelevä Ekmanin Signe tuli hyvänlaisen sielunsa pelastukseksi koululle kauppaamaan Vartiotornia. Kahvipöydässä muistelimme menneitä toripäiviämme ja niitäkin vanhempia aikoja, ja Signe kertoi isättömäksi jääneen perheensä saaneen vuonna -18 niin kovan kauhun vanhaa kotikylää kohtaan, etteivät halunneet sen koomin Korkeakoskella käydä.

Aseisiin tarttuneet tutut suutarit olivat pyytäneet äiti Jennyä ruuanlaittajaksi, ja hän oli kerinnyt jokusen sopan keittää ennen valkoisten tuloa ja siitä alkanutta ihmisperkausta. Huonojalkaista ja vasta rippikouluikäistä Hermanni-poikaa oli pidetty punikiksi epäiltynä viikon ajan vangittuna aseman suolamakasiinissa. Ja kohta kun tämä oli päässyt kotiin, oli joku valkoiseen puoleen lukeutuva kylänmies iltamyöhällä tuonut tietoa, että Jennyn päälle oli tehty ilmianto ja hakijat aamulla tulossa. Äiti ja lapset haalivat tärkeimmät tavaransa hevosen rattaille ja ajoivat yön aikana Oriveden Taipaleenkylälle, jossa heillä oli sukua.

Naisvaltaisen perheen säikähdys ja piiloilu oli kestänyt kuukausia. Sitten he olivat vähitellen alkaneet uskoa, ettei äitiä enää vietäisi kiväärinpiippujen eteen, ja alkaneet elää pientä julkista elämäänsä Oriveden puolella.

II

Olimme Martan kanssa eläneet viime vuodet niukkuudessa, kuten suurin osa kansaa. Pula oli yleisesti jo vähän helpottumassa, mutta meidän kohdallamme se osuuskaupan palvelukseen tultuani paheni. Hirsilässä kertyneet kasorahani suupuivat olemattomiin. Panin asian ensin muuton syyksi, kun uuteen paikkaan sovittautumisesta tulee aina ylimääräisiä kuluja. Vasta aikaa myöten aloin nähdä ja uskoa, miten kallista pelkällä palkkatyöllä eläminen oli. Runsaan tuhannen markan palkka oli alkuun tuntunut pettävän isolta, etenkin kun Savijärvellä ja vielä Hirsilässä oli ollut puute juuri rahasta.

Martta oli sidottu lapsijoukkoomme. Esimerkiksi seinänaapureinamme asuvat ja meitä jokusia vuosia nuoremmat Syväset saattoivat tienata molemmin samaan kassaan. Aimon omaani pienempää myymälänhoitajan palkkaa olin kerinnyt jo mielessäni hieman vähätellä, mutta kun siihen lisättiin myyjänä toimivan Pirkon palkka ja nurinperisen ynnälaskun kautta olemattomien lasten kulutus, asia näytti vallan toiselta.

Monet kylän naineista naisista kävivät tehtaassa töissä. Yhtiön puolesta oli järjestetty lapsille ilmainen päivätarha, ja valistuneissa suutariperheissä lapsia olikin vain yhdestä kahteen, korkeintaan kolme.

Meillä Lauri vasta otteli Veturin huoneissa ensiaskeleitaan. Seppo taas kerkisi liikaa siihen nähden mitä hänellä vielä oli järkeä. Kuusivuotiaalta Kaisulta ei voinut odottaa isoja apuja, ja kahdeksattaan täyttävä Jaakko oli päivät kansakoulussa. Silti Martta olisi kotihuushollinsa lisäksi halusta osallistunut rahalliseen elatustyöhön, jos siihen vain olisi ollut mahdollisuus. Minua Martta joskus alkuaikoina avusti lahtihuoneella, kun isomman raavaselukan lekatainnutuksessa tarvittiin päänpitelijää ja veren saaminen tarkasti talteen oli yksin hankalaa, mutta tästä en kehdannut enkä oikein voinutkaan maksaa hänelle palkkaa käyttövaroistani.

Niinkin sanotaan, että mihin kuorma kaatuu, siihen korsi jää. Minä käsittelin paljon syötävää lihaa. Haittanani oli rehellisyys ja semmoinen kunniallisuuden vaatimus, jota saattoi pitää synnillisenä ylpeytenä. Ja jos jollakin ihmekurilla olisin saanut itseni veistämään kotiinpäin siivoillessani kaupan lihoja, ei Martta olisi laittanut sitä kimpaletta pataansa. Mieluummin hän käristi ostoperunoitten kastikkeeksi ostolaisia jauhoja paistinrasvassa, joka sentään oli peräisin lahtaamieni elukoitten sisäelimien ympäriltä. Verilättyjä ja palttua syötiin usein, ja Martan omatunto salli myös keittää voimakkaan makuisen perunasopan naudan häntäsaparoista, joita ei siihen aikaan kelpuutettu kauppatavaraksi. Mutta kun Martta minun rahapalkattomana apulaisenani perkasi, keitti ja hakkasi sisäelimistä ja niitten kiinnikelihoista höystöjä myytäväksi, sain jyrkästi käskeä häntä erottamaan valmiista satsista soosin aineet omalle väelle. Rahallakaan ei lihaa kyllä ostettu. Martta piti tärkeämpänä tarjota kasvaville lapsille joka päivä maitoa ja leivän päälle hiukan voita.

Lihan suhteen ruokataloutemme vähitellen parani. Aloin uudessa toimipiirissä taas tehdä kotiteurastuksia, joista oli yleisenä tapana maksaa palkka lihana. Kyllästymiseen saakka sain kylässä ja maakunnassa kuulla puhuttavan pitkäpäisistä sioista, koska eräs samoilla main toiminut ja lyhytaikaiseksi jäänyt ammattitoveri oli pyytänyt sikalahdista palkakseen pään ja katkaissut sen lapoja myöten.

Viraapelityöt tein enimmäkseen päivännäöllä, kun harvassa paikassa oli riittävästi keinovaloa. En varastanut aikaa osuuskaupalta, koska en mitannut sitä myöskään toisin päin. Touhuilin lahtihuoneella iltamyöhäiseen ja viivyin ostoreissuilla tarpeen mukaan yökunnissa. Jos laskettiin pois toriajat ja Tampereelle teuraselukoita kuljettavien junien kulkuvuorot, oli kellon mittaama aika hallinnassani. Oman jaksamisen ja viitsimisen siivu tästä kaikille yhteisestä olikin melkein ainoa omaisuuteni.

III

Osuuskaupan nimissä tein torikauppaa kahdessa kenkien tekemisellä elävässä kylässä, jotka hengeltään poikkesivat paljon toisistaan.

Hirsilän kireän ilmapiirin tunsin jo ennestään. Mutta vasta kevättalvesta -34 alkoivat kylän asiat mennä oikein pahaan jamaan, kun kenkätehtaassa päätösvallan kaapannut johtaja liu’utti palkat niin alas, että työntekijät, joista monet olivat tehtaan perustajia ja nimellisiä osakkaita, rupesivat lopulta lakkoon. Lakon takana oli senaikainen heikko ammattiliitto, mutta lapualaishenkinen johtaja ei sitä noteerannut. Hän laitatti oululaiseen Kalevalehteen työpaikkailmoituksen ja pani ensi hätiin tehtaan töihin oman palvelusväkensä. Hengenveljiensä kanssa hänen onnistui värvätä tehtaalle talkoolaisia Oriveden kansanopistolta, ja jonkin verran ensiapua tuli myös Pihkalan kaartilta, joka siihen aikaan oli valmiudessa rikkuritoimiin.

Tehtaan vuokrataloissa asuvat lakkolaiset saivat häädön asunnoistaan. Kylään tuli outoa väkeä, joista osa oli vilpitöntä maalaiskansaa – etupäässä nuoria miehiä ja naisia Oulun lähiseudulta. Tulokkaat joutuivat lakkolaisten katkeruuden kohteiksi, ja minun vanha riitakumppanini Jussilan Topi pääsi elementtiinsä, kun rikkureitten suojaksi perustettiin järjestyskaarti. Hirsilän työväenyhdistys piti Harjulassa kokouksia ja kehotti omaa väkeä pidättäytymään väkivallasta, mutta kyllä kai kylänraitilla miehiä vähän tuupittiin. Ja suuta soitettiin tietysti paljon, puolin ja toisin.

Lakko loppui aikanaan, kun tuntipalkkoja nimellisesti nostettiin, mutta vanhojen hirsiläläisten olot eivät siitä parantuneet. Johtaja piti lakkoon osallistuneita pakkolomilla ja heitä kutsuttiin töihin vain kiireimpiin hätiin, kun taas muualta tulleet saivat tehdä täysiä työviikkoja.

Asioitten sanottiin korjaantuvan sen kohdalta, joka toi työväenyhdistyksen jäsenkirjan tehtaan konttorille. Sitä ei monenkaan luonto antanut tehdä. Työtä oli kengäntekijöille saatavilla muualla. Hirsilästä lähti paljon ammattiväkeä ja jokuset heistä tulivat Korkeakoskelle. Laitisen Paavokin, joka Aunensa kanssa oli kerinnyt tulla Hirsilässä tuttavaksemme, jätti sinne keskeneräisen talon, ja perhe muutti Kaunistolle, tehtaan pitkään vuokrataloon.

Voi sanoa, että yhden miehen takia koko Hirsilän kylä pysyi lamassa parisen vuotta pitempään kuin muu Suomi. En usko kenkätehtaan hallitsijankaan juuri rahallisesti kostuneen tappelustaan työväen kanssa – verrattuna siihen, että olisi maksanut vähän reilummin palkkaa ja jättänyt poliittisen painostuksen pois.

Harvat asiat ovat ihan yksioikoisia, vaikka ne semmoisina mielellään näkisi. Kuulin puhuttavan, että Hirsilän kenkätehtaan tuotanto oli takavuosien heikon johtajan aikana kärsinyt siitä, kun suutariosakkaat olisivat halunneet kaikki olla mestareita. Lapuan aatetta ei tämän epäkohdan korjaamiseen olisi kumminkaan tarvittu.

Kahden kylän ostovoimien eron näki torikaupassa. Korkeakoskella meni kaupaksi paistejakin, mutta Hirsilässä sain kääriä paperiin enimmäkseen halpoja kylkilihoja. Lakkolaiset ja pakkolomalaiset olivat taloutensa kanssa ymmärrettävästi lujilla, mutta isoja palkkarahoja ei ollut höllöteltäväksi myöskään järjestäytymättömillä tulokkailla, jotka vielä huonolla ammattitaidollaan pyörittivät kenkätehdasta.

Korkeakoskella ei pula ollut päässyt missään vaiheessa oikein pahaksi. Aaltos-yhtymän puolesta ei väännetty jousta sen kireämmälle kuin itse aika sitä ruuvasi, kun kenkiä oli vaikea saada kaupaksi köyhtyneille kansoille. Tehtaalla oli sentään riittänyt vakituiselle väelleen koko ajan töitä.

Työn teettäjien ja tekijöitten välisellä viileällä sovinnolla oli Korkeakoskella jo vanha historiansa. Se oli kapinan aikana jyrkästi katkennut mutta jatkunut sen jälkeen entistä varjellumpana.

Kylässä oli vuosisadan alussa toiminut niin tyyni törkeä kauppias, ettei hän ollut nauttinut edes herraskaisen väen suosiota. Kun osuuskauppa oli vuonna 1904 perustettu, olivat jäseniksi liittyneet asemapäällikkö, pappi, tehtaan isännöitsijä ja koko Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas Oy. Tehtaan johto oli ehkä laskenut palkkatarpeet pienemmiksi, kun väki sai ostaa tavaransa kohtuullisella hinnalla.

Kun osuuskauppa oli toisaalta Korkeakosken työväenyhdistyksen kanssa yhtä puuta kuin lukkari ja lukkarin housut, ei tehtaan herrojen sopinut näytellä hampaitaan myöskään Nummelaan päin. Osuuskaupan myöhempi kahtiamenokaan ei Korkeakoskella pahemmin tuntunut. SOK:lainen Kotipohja oli maanviljelijöitten kauppa, eikä sille ollut kylässä paljon kannatusta.

Punaisten teurastus oli ollut paikkakunnalla niin kauhea, että se oli säikäyttänyt niitäkin, jotka alkulämpimissään olivat kostoa vaatineet. Korkeakoskella ja Lylyssä oli ammuttu paljon miehiä. Tehtaan johdolle oli tullut ihan asiallinen pelko siitä, että ammattitaitoiset työntekijät käyvät vähiin, ja joku pidätetty suutari oli kuulemma viime tipassa pelastettu ampumishaluisilta pohjalaisilta, jotka Orivedellä silloin yhä kohtasivat punaisten vastarintaa. Hävinneellä puolella säikähdys ja järkytys oli tietysti vielä suurempi, eikä kapina-ajasta kylässä 30-luvulla paljoa puhuttu.

Aaltos-Eemeli oli ostanut kenkätehtaan vasta kaksikymmenluvun puolivälissä ja saanut alkaa Korkeakosken työväen kanssa puhtaalta pöydältä. Yhtiön patruunahenkinen komento kylässä oli enemmän suostuttelevaa kuin käskevää.

Porvarillinen Aamulehti jaettiin jokaiseen tehtaalaiseen ruokakuntaan. Sen aatetta vastaan sai kotona kiukutella, samalla kun luki uutiset isommalla rahalla toimitettuina kuin Kansan Lehdestä, jolle minun oli helppo olla uskollinen, kun ei tämmöistä ilmaisjakelua työni puolesta ollut.

Yhtiön kustantamaa lastentarhaa saattoi pitää molemminpuolisena etuna. Tehdas oli muinoin ollut kummina myös kylän kovalle jalkapalloharrastukselle, joka jatkui työväen urheiluseuran nimissä ja sai vanhalta suojelijaltaan paita- ja kenkärahaa. Kansalaisopistonkin yhtiö käynnisti ja kustansi jakamaan suutareille sivistystä shakinpeluusta Suomen poliittiseen historiaan. Kaukaisempina aikoina oli tehdas maksanut myös työväenmarsseja yhä töräyttelevät torvet sillä ehdolla, että orkesterin nimeksi pantiin Korkeakosken soittokunta.

Suojeluskunta ei rehkinyt pitäjässä mielenosoituksellisesti. Sen jäsenet