Perintö

By Juhani Syrjä

Vaikka Martti Kaipio on raivannut tiensä komeasti esimiesasemaan, elämä tuntuu valuvan hukkaan. Kun firman arvot eivät osu yksiin Martin omien kanssa ja muutenkin turhauttaa, hän ottaa lopputilin ja muuttaa maalle lapsuudenkotiinsa. Siellä työnteko merkitsee rehellistä, hikistä uurastusta ja rehkimistä. Ympäröivää yhteiskuntaa ja byrokratiaa on kuitenkin mahdotonta paeta. Kiperät kysymykset seuraavat miestä kaupungista maalaisidylliin, joka ei olekaan mikään kadotettu paratiisi.Juhani Syrjän kriittinen romaani kertoo yksilöstä, joka joutuu vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksiin, ja maalaa samalla kaunistelemattoman kuvan arkisen työn kauneudesta ja kamaluudesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 16, 2022
• ISBN: 9788728183854

Book preview

Perintö

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1978, 2021 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183854

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Prologi

Kylässä oli vain muutama sata asukasta, joista useimmat kävivät työssä kenkätehtaassa tai sen yhteyteen kiinteästi liittyvillä sahalla ja korkoverstaalla. Punatiilinen tehdas oli rakennettu korkean kosken niskalle, korkoverstas alemmas kosken viettoon, ja aivan alimpana, muistona kaukaisemmilta ajoilta, tuijotti virtaavaa vettä vanha nahkatehdas tyhjin kaari-ikkunoin. Tehdas oli keskellä kylää ja siinä oli torni kuten tuomiokirkossa.

Joki katkaisi kylän. Se kasautui padon taa noin puolentoista kilometrin mittaiseksi altaaksi, putosi jyrkkänä koskena ja muuttui jylhän kurun pohjalla virtaavaksi pyörteiseksi uomaksi. Rehevä ja päivälläkin hämyinen joen painanne taittui ison kosken jälkeen vasemmalla rajaamaan kylän laitaa. Pienemmän Alakosken jälkeen se kaarsi takaisin, jatkui kylää halkovan tien suuntaisena, madaltui ja leveni. Joki polveili tulvaniittyjen halki, kohtasi Maankylän ruohikkoiset järvet, jatkui leveämpänä ja laiskempana virtana läpi kauan viljeltyjen, entisen suurjoen suistomaitten, levähteli matkallaan laakeissa järvissä pudotakseen vielä yhteen huimaan koskeen ennen liittymistään suurempaan vesistöön. Tehtaan koneita pyörittävät vetensä joki keräili laajan erämaa-alueen järviltä ja soilta.

Kylän pääraitti ylitti kosken juuri jyrkimmän putouksen kohdalta – silta oli osa patorakennelmaa ja pato siltaa. Rautatie halkoi kylän ylälaitaa ja ylitti maapenkereillä kapeaksi kuristetun patoaltaan kolisevana rautasiltana.

Metsät kylän ympärillä olivat enimmäkseen avaria hiekkapohjaisia männiköitä, ja samaa keltaista hiekkaa oli vahvalti kylän alla. Routimattomaan hiekkaan oli ollut helppo perustaa rakennukset, ja helposti olivat miehet laatineet lapsilleen ylellisen hiekkarannan lapioimalla parinkymmenen metrin matkalta patoaltaan jyrkkää törmää veteen.

Tehtaan tornissa pesivät tervapääskyt. Nahkatehtaan vintillä oli lepakoita. Osa kosken vedestä, keskikesällä lähes koko vesimassa, juoksi vahvan rautaisen putken sisällä nahkatehtaan uumenien betoniseen bunkkeriin.

Siellä tapahtui jotakin salaperäistä.

Miekkailevat pojat jäykistyivät tyhjien parkkialtaiden reunoille, kun kosken unettavan tasaiseen kohinaan sekoittui hetkeksi kimeä pyörimisen ääni. Ovi oli avattu ja suljettu jossakin siellä syvällä missä sähköä tehtiin, ja jyrkät rautaportaat alkoivat helähdellä askelista. Toiskätinen laitosmies, joka ei koskaan puhunut mitään, ilmestyi pyöreästä aukosta ja käveli lankkukäytävää pois.

Oikukkaasti pyrähtelevä lauma vähän toisella kymmenellä olevia poikia sai katkeamasta uuden herätteen. He kätkivät miekkansa odottamaan toista kertaa, kiipesivät lasittomasta kaari-ikkunasta ulos ja alkoivat varoen nostella virran sileiksi nuolemia laakeita kiviä. Kun hyvin sattui paljastui kiven alta pienen mateen näköinen limainen kala. Silloin käsi painettiin hitaasti veteen ja puristettin äkkiä sormet liukkaan kalan ympärille. Koskikara oli poikastensa vuoksi levoton ja lenteli poikien ympärillä, istahti välillä kivelle ja hermostui taas lentämään. Rikkoutunut vesi tuoksui happamen kirpeälle, ja kosken ja suvannon taitteessa pyöri kellertävä vaahtopatja. Viiden tervapääskyn lentoreitti noudatti toistuvasti kosken uomaa. Ne suhahtivat tiukassa muodostelmassa nahkatehtaan kulman takaa, kriikaisivat poikien kohdalla, lisäsivät äkkiä korkeutta ja hävisivät patosillan taa.

Pojat pistivät saalistamansa kivinilkat taskuihin kissalle tuliaisiksi ja lähtivät suvannon ja turbiinijoen väliin jäävään niemeen, jossa kasvoi isoja kuusia. Pojat nimittivät niemeä saareksi, koska vain kapea, taiten kuljettava maaharjanne yhdisti sen muuhun maailmaan. Ja kun saareen oli päästy, oli kuin kosken kohina olisi sulkenut oven perässä.

Saari oli kiihdyttävä paikka, ja Martista oli jotenkin omituista ja väärin, ettei siellä koskaan tapahtunut sen kummempia. Nyt joku tiesi peukaloisen pesän ja sitä käytiin varoen katsomassa. Keväällä tehty havumaja rapisi jo hiukan, mutta poikien kiinnostus jättiläiskuusen runkoon tukeutuvaan huoneeseensa rapisi myös, eikä majaa ryhdytty korjaamaan tuoreilla havuilla.

Suuret koomikot ja vitsinikkarit palasivat niemestä. Kaiken aikaa naamojaan väännellen ja vahvoja puheita viljellen he keinottelivat itsensä kapeaa lankkusiltaa turbiinijoen yli ja kävelivät käsiään korkealla kannatellen sakean nokkosmaan läpi tehtaan ja kylän kaatopaikalle.

Kuormat kipattiin penkan päältä jyrkkään luiskaan, ja aivan rotkon pohjalle oli painavana esineenä kierinyt savunhajuinen hammaslääkärin tuoli. Hammaslääkärin talo oli palanut jo aikoja sitten, mutta vielä pojat kiertelivät tuolia kauhun ja kiinnostuksen tuntein kuten kaatunutta vihollista. Sitten he alkoivat kiivetä luiskaa, nahan ja pahvin silput vyöryivät ja nuljahtelivat alaspäin äkisti kuin elävä aine: Vähänkin mielenkiintoiset esineet tutkittiin, huudettiin kirkkaana särähtävä kirous, kun käsi kiivetessä tapasi jotakin märkää ja tahmeata. Aivan yläreunalla oli uusi kuorma tehtaalta. Mäkisen Ville oli sen siihen hiljattain kipannut. Siinä oli röykkiöittäin kärkikoviketta, jota pojat tunkivat ahnain käsin taskuihinsa ja paidan poveen. Heillä oli tiedossa taas jännittäviä yrityksiä saada herkästi palava aine räjähtämään omatekoisissa pommeissaan. Kasassa oli myös hylättyjä päällisenleikkausmalleja. Nämä jäykästä kartongista muotoillut ja ohuella pellillä reunustetut epäkkäät olivat erinomaisia heittokapineita. Pojat keräsivät ne, kaikki ja pinkaisivat kahden tien väliin jäävälle ruohokentälle heittelemään. Mallit, varsinkin isot liitivät kauan, ne tekivät monimutkaisia kaarroksia, kohosivat korkealle, laskeutuivat loivasti ja pitkään ruohonlatvoja viistäen, tai syöksyivät niin äkkiä ja jyrkästi, että iskeytyivät pystyyn pehmeään maahan. Kaikkialla risteilevät tervapääskyt kiinnostuivat korkealle nousevista leijoista kuin sukulaisistaan, lensivät nopeasti kohti, kirkaisivat ja tekivät suhahtavan väistöliikkeen.

Leikki oli jo menettänyt viehätyksensä kun suutarit pääsivät ruokatunnille. Ensimmäiset kulkivat polkupyörillä, mutta sitten tuli Rantasen Lasse, joka aina juoksi alkumatkan tehtaalta kotiin, vaikka oli kylän lihavin mies. Hän nosti kättään pojille ja hörähti jotakin puuskutuksensa lomaan. Lassen naama oli ponnistuksesta punainen, ja suuri vatsa keinui rempahdellen.

Lasse oli kylän kommunistien henkinen johtaja, ja muutamat toisenmieliset katsoivat velvollisuudekseen häntä vähän vihata. Lassen juoksuakin väitettiin pelkäksi mielenosoitukseksi tehdasta ja kapitalismia kohtaan, mutta hän itse sanoi juoksevansa vain siksi että se lisäsi ruokahalua. Lassen myhäilevän olemuksen vuoksi viha jäi voimattomaksi, ja lisäksi häntä kunnioitettiin osaavana miehenä, koska hän kasvatti viinirypäleitä lasihuoneessaan, teki hyvää viiniä omenista ja oli onnistunut liittämään omenapuun oksan pihlajan runkoon.

Lassen jälkeen tuli Rymylän pääjoukko: enimmäkseen rinnakkain käveleviä pariskuntia. Viimeisenä Mäkis-Ville kumipyörärattaillaan seisten. Pitkin päivää tiellä ajeleva Ville oli kylän tervehdityin mies, ja jokaiselle hän vastasi samalla mukavalla hevosmiehen nuotilla. Pojat tervehtivät, Ville vastasi ja ilmaan jäi lämmin hevosenhajuinen vana.

Pojat lähtivät koteihinsa syömään. Marttikin, vaikka ei heillä vielä ruoka-aika ollutkaan. Tehtaan päiväjärjestys ei koskenut heitä. Vanhemmat veljet ja Elina-sisko olivat kukin vuorollaan kyllä olleet lyhyen ajan tehtaassa, mutta olivat nyt kaikki töissä Tampereella.

Vähän ennen kahtatoista täyttyivät tiet töihin palaavista suutareista. Tehdas imi heidät kammioihinsa käsittelemään nahkaa, lankaa, nauloja, liimoja, värejä ja liuottimia pumpatakseen heidät taas neljältä ulos ovestaan ja teille kuten verisuonille, jotka ruokkivat kylän lohkoja: Rymylää, Risulaa, Pötkylää, kaupanraittia ja asemanseutua. Kylä eli ja tehdas eli. Virtaava vesi valaisi ja antoi koneille voiman, rautatie toi tarveaineita ja vei valmiit kengät.

Kylän raitti hiljeni iltapäiväänsä. Koski piti tasaista kohinaa, tehtaalta kuului koneitten ja tuulettimien humu, korkoverstaalta automaattisorvien rytmikäs jyrskytys ja joskus kovempana erottuva sirkkelin soitto. Kirkuvat tervapääskyt leikkoivat ilmaa kuin mustat sirpit. Osuuskaupan kuorma-auto ajoi hiljaa ja pölytti tietä. Joukko tehtaan ulkotyömiehiä käveli pehtoori Toivolan johdolla lautaniput olalla Rymylään päin. Borgmannin Leo oli kyllästynyt kääntelemään nahkoja varastolla ja lähtenyt pitkässä työtakissaan kaupalle ostamaan tupakkaa.

Leo käveli selkä suorana ja niska jäykkänä. Kytketyt koirat haukkuivat häntä talojen pihoilta, ojanpenkalla raukeana makaillut kissa otti pitkän pakolaukan ja jäi talon kivijalan juureen lavat korkeina seuraamaan miehen kulkua. Osuuskaupan pihalla Leo tapasi viisi-kuusivuotiaan pojanrehvelin, jota puristi niskasta ja kysyi: härkää vai luikuria. Päästettyään kitisevän pojan käsistään meni Leo kauppaan sisälle. Hän osti piipputupakkansa ja kouraisi lähtiessään rusinoita avoimesta laatikosta. Myyjätytön pelokas ja halveksiva katse selässään Leo meni ulos ja lähti hitaasti takaisin ikävälle työmaalleen. Säännöllisin väliajoin hänen kätensä nousi suun eteen, ja hän mutusti saalistaan silmät ilmeettöminä.

Martin piti lähteä kauppaan äidin asialle. Sinne oli hyvä mennä nyt kun suutarit olivat tehtaassa. Kaupassa ei tarvinnut odotella vuoroaan ja tie oli väljä ja vapaa. Kylän ihmiset olivat lähes kaikki suutareita, eikä Martti oman kylänsä väkeä pelännyt. Mutta tehtaan pumppaamina, joukolla liikkuessaan he olivat kuin jotakin Martille vierasta rotua – sen ilmeettömämpiä ja vieraampia, mitä lähempänä tehdasta heidät kohtasi.

Ostettavaa oli niin vähän, että Martti lähti jalan. Hän käveli mieluummin kuin remppui kahden puolen pyörää satulankärki ristiselässään.

Ilma oli lämmin ja tyyni. Se lepäsi hautovana Niemen Yrjön kasvihuoneitten kohdalla. Kasvihuoneet oli samennettu vehnäjauhovellillä, ja taimilavojen ruudut oli nostettu sivuun. Martti väitteli tapaamasta Yrjöä. Hän oli luvannut kitkeä lavoja ja nyppiä varkaita tomaateista, mutta viihtynyt työssä vain vaivoin neljä päivää, eikä nyt tiennyt maksaisiko Yrjö niiltä päiviltä – pyytää hän ei ainakaan kehtaisi. Martin taskussa oli vielä laskelma, kuinka paljon hänellä koulun alkaessa piti olla palkkana ansaittua rahaa. Summa vaikutti suurelta vielä senkin jälkeen, kun siitä oli vähennetty suunnitellut ostokset: lapinleukun ja kolmipatterisen rosvolampun hinta. Loput rahat hän kai olisi antanut äidille.

Ilma väreili oikukkaasti maantien yllä. Vaaleiksi maalattujen puolitoistakerroksisten omakotitalojen pihamaat olivat hiljaisia. Aikuiset olivat tehtaalla eivätkä lapset viihtyneet tyhjien talojen pihoilla.

Tien molemmilla puolilla oli ensin pitkään säännölliset talorivit, mutta sitten tuli väljempää. Tuli hiekkainen jalkapallokenttä, sitä vastapäätä nurmettunut jääkiekkokentän laani. Ja sen jälkeen rapattu työväentalo.

Vielä pari vuotta sitten olivat VPK:laiset talven ensimmäisillä kovilla pakkasilla ruiskuttaneet jääkiekkokentälle vettä, valot olivat iltaisin palaneet laajan kaukalon yllä, ja kylän nuoret miehet olivat pelanneet menestyksekkäitä otteluita tamperelaisia joukkueita vastaan. Martin veljetkin olivat pelanneet, vieläkin ajelehti vintin pimeässä komerossa omatekoisia polvi- ja säärisuojuksia. Sinne komeroon joutuivat kaikki käytöstä jääneet tavarat, joita ei raaskittu kokonaan hävittää. Ja aina etsiessään sieltä tavaroita sai Martti käteensä pitkän ja vahvan hiuspalmikon, jonka äiti oli leikannut kohta kun oli muutettu Varpulasta kylänlaitaan. Jääkiekko-harrastus oli äkkiä loppunut, kuten oli jo aiemmin loppunut yleisurheilukin. Kesäjuhlien aikana työväentalon takaisella kentällä sentään vielä kilpailtiin, ja viime kesänä oli Martin vanhin veli voittanut lähes kaikki lajit kuulantyönnöstä sadan metrin juoksuun.

Mutta jalkapallokentällä ei ruoho ehtinyt kasvaa.

Martille tuli äkkiä hätä ja hän poikkesi työväentalon nurkan taakse. Pissattuaan hän tarkisti vielä kerran, ettei ketään ollut näkemässä. Sitten hän kaivoi palkkalaskelman taskustaan, hautasi sen seinänvierustan pehmeään hiekkaan ja jatkoi vapautuneena matkaa.

Työväentaloa vastapäätä oli ryhmä punaisiksi maalattuja tehtaan vuokrataloja. Yhden talon ullakolla piti oleman vielä nähtävissä reikä, jonka räjähtämättömäksi jäänyt tykin ammus oli tehnyt kapinan aikaan. Valkoiset olivat panssarijunasta ampuneet muutamia laukauksia työväentaloa kohti: Sen työväentalon oli sitten eräs kapitulantti polttanut jatkosodan aikana, kun se oli ollut alokkaitten koulutuskeskuksena. Oli peittänyt tulella kavalluksensa, jonka varusmiesten ruoka-aineitten hankkijana oli tehnyt, tiesi vanhempi väki.

Neliömäisen rakennusryhmän jälkeen alkoi ruohoinen kenttä, missä Ville iltaisin laidunsi hevostaan pitkän liekanarun päässä. Kenttä oli kiilan muotoinen ja sen halkaisi oikopolku. Polun kimmoisa sileys tuntui ohuen kumitossun pohjan läpi ja askel muuttui keveämmäksi. Tien toisella puolella oli muutamia ennen sotia rakennettuja omakotitaloja, ja siitä haarautui keltahiekkainen, kohta kahtia jakautuva tie, jonka oikeaa haaraa pääsi oikaisemaan kirkonkylään ja vasenta VPK:n tanssisalille ja siitä edelleen joen alemman kosken vanhalle myllylle. Viimeisenä talona ennen joenrotkon tyhjää kaarretta ja kaatopaikkaa oli kookas vanha hirsirakennus, jonka katon oli lumi painanut sisään. Isä ja Rinteen Arvi olivat hieroneet talosta kauppaa purkaakseen sen yhdessä ja jakaakseen siitä saatavat poltto- ja rakennuspuut. Purkutöissä pitäisi hänenkin sitten olla, eikä ollut hauskaa tehdä sellaista likaista työtä keskellä kylää. Martti löysi polun varrelta aamullisen leijan. Hän heitti sen luotaan äkkinäisellä rannevippauksella, eikä välittänyt katsoa miten se lensi.

Kenttä loppui terävään kolmioon. Pääväylästä erkani loivasti kapeampi tie, jonka varrella ja siitä haarovien pikkuteiden päissä oli enimmät tehtaan vuokrataloista. Uimarannasta kuului iloinen mekastus. Sinne haarautui tie koulun tontin sivua. Uimarannasta tie jatkui ohi muutamien sellaisten talojen, joiden ympärillä oli peltoa, mäntymetsän läpi, radan yli ja jatkui Varpulaan: yksinäiseen metsän saartamaan paikkaan, missä viettämistään vuosista Martilla oli vähän muistikuvia. Kirkkaimmin hän muisti sireenimajan ja suuria sinisiä kellokukkia kasvavan pellon, jonka keskellä, niin kaukana, että sinne oli mahdoton ylettyä, loisti yksinäinen valkoinen kukka.

Koulun piha oli autio. Martti ei pitänyt koulusta.

Koulun jälkeen, vähän ennen kosken siltaa oli kookas punainen rakennus, jonka ikkunat eivät olleet kuten asuinhuoneissa. Valoisina kesäiltoina sinne vaelsi puolipukeisia suutareita perhekunnittain, joku lyhytmatkainen saattoi kulkea pitkässä kylpytakissa sääret paljaina, ja monilla oli pyyhkeen lisäksi vihta kainalossaan, ja myöhemmin takaisin naamat punaisina ja hiukset märkinä. Martti häpesi kovasti nähdessään jonkun toverinsa vanhempiensa kanssa saunamatkalla sillä tavalla toisten nähtävänä. Samalla tavalla hän häpesi silloin kun istui hajahtavan ja kokkareita tiputtelevan sontakuorman päällä isän kanssa matkalla Risulan vuokrapelloille. Martin mielestä oli jotakin kohtuutonta siinä, että hänen oli oman häpeänsä lisäksi hävettävä myös toisten häpeät. Etenkin kun hän sai usein nähdä, että oli olemassa ihmisiä, joille toisen häpeä oli ilon aihe.

Tähän sillalle heiltä oli kerran kaatunutkin sontakuorma. Hevonen oli mustalaisilta lihaelukaksi ostettu ja koskeen tottumaton. Se sai yhtäkkiä päähänsä, että kohinaa oli pelättävä, riipaisi pitkän pakolaukan ja potkaisi kaviollaan sontakorin kippihihnan auki, kuin olisi kaiken ennakolta suunnitellut. Ja siinä he sitten istuivat pelkän sonnan päällä. Isä ei istunut kauan, hän juoksi hirveästi kiroillen hevosen perään ja saikin sen vastamäessä pysähtymään. Mutta Martin maailma seisahtui hetkeksi. Siitä häpeästä ei tuntunut olevan tietä taakse eikä eteen. Lamautuneena hän seurasi, miten vireä kevättuuli irrotteli levinneestä kuormasta ryppyisiä ja keskeltä ruskeita sanomalehdenpalasia leikkikaluikseen – onnettomuuden kuormaan oli tyhjennetty myös huusin aluset. Suutarit pääsivät ruokatunnilleen juuri kun he olivat kokoamassa sontia takaisin koriin. Martti punastui vieläkin muistaessaan tielle levinneen haisevan häpeän, eikä hän saattanut käsittää isän ja vanhempien veljien naurua, kun kuorman kaatumista joskus muistettiin.

Vastamäen päällä tehtaan puolella oli puusta ja raudasta rakennettu muuntajatorni, jonka huipussa paloi valo yöllä ja päivällä. Päivällä valo oli hailakan keltainen, turhan päiten palava kyyny, mutta pimeän aikaan se valaisi laajan alueen ja kasvatti poispäin kävelijän varjon jättiläismäiseen mittaan. Tornin lähellä kasvoi yksinäinen kuusi, ja Martti muisti aina katsoa, oliko se taas paljonkin kasvanut pituutta. Kotona oli valokuva, jossa Martti oli lastenvaunuissa puoliksi istuvassa asennossa muuntajatornin juurella, ja kuusi näkyi kuvassa myös – vähäinen taimi. Hän oli ollut kuusen kanssa suunnilleen saman mittainen silloin kun kuva oli otettu, ja tuskin iälläkään oli suurta eroa, mutta nyt kuusi oli mennyt jo kasvussa paljon ohi. Martti oli ikäisekseen lyhyt. Isä oli kyllä luvannut, että hän kasvaisi yhtä pitkäksi kuin isä ja veljetkin olivat, ja sitä lupausta Martti usein muistutteli itselleen.

Sitten avautui kaupan raitti, joka jatkui viivasuorana aseman ylikäytävälle saakka. Ensimmäisen kaupan ohi Martti käveli kuin se ei olisi kauppa ollutkaan. Kauppa oli SOK:lainen ja siinä kävivät vain laidemmalla asuvat maanviljelijät ja muutamat suutarit, jotka olivat suuttuneet omaan osuuskauppaansa eivätkä halunneet rikastuttaa yksityiskauppiastakaan.

Kaupan jälkeen alkoi ruohoinen vanha toriaukio, ja sen takana, joenrotkon partaalla oli lähes sadan metrin mittainen punaiseksi maalattu tehtaan vuokratalo, Kaunisto nimeltään, mutta myöskin Yöpikajunaksi kutsuttu, sillä aina sen jostakin ikkunasta paistoi valo, ja vähintään yhdestä pimeästä ikkunasta tarkkaili myöhäisiä kulkijoita joku utelias nainen. Erään erityisen tarkkaavaisen ja tiedonhaluisen eukon ovelle olivat Parta-Pekka ja Metsä-Kallu yöllä kantaneet kahdensadan litran tynnyrin täynnä vettä. Eikä ämmä ollut päässyt aamulla ovestaan ulos, ennen kuin naapurin miehet olivat kaataneet tynnyristä veden valtaisaksi lätäköksi rapun pieleen.

Toria ja Kaunistoa vastapäätä oli Herrala: ryhmä keltaisiksi maalattuja kookkaita taloja, jotka yhtiö oli rakennuttanut paremmalle väelleen: mestareille ja kaupparatsuille. Herralan jälkeen oli Osuuskauppa ja Osuuskaupan ravintola ja sitten kunnan omistama vanha lääkärintalo, jonka kaupanpuoleisessa päädyssä toimi kirjasto. Martti kävi siellä usein, ja hän oli jo viime talvena saanut kirjastonhoitajalta äreän luvan lainata kirjoja aikuisten hyllyiltä. Lääkärintalon takaa näkyi Hurjalan pääty. Hurjala oli Osuuskaupan omistama pieni rakennus, missä Martti tiesi syntyneensä ja viettäneensä elämänsä ensimmäisen vuoden. Itseensä tärkeästi suhtautuvan Martin mielessä tämä seikka antoi vaatimattomalle talolle jonkin verran merkitystä, vaikka toisaalta tuntui kiusalliselta ajatella syntyneensä juuri Hurjalassa: liikkuvan väen viivähdyspaikassa.

Martti sai ostoksensa tehtyä ja lähti paluumatkalle. Pienen ruinaamisen jälkeen hän oli saanut äidiltä luvan ostaa hakupalkakseen pötkyn kirpeitä ja kovia hedelmäkaramellejä. Hän ei aivan heti avannut sitä, hän pitkitti ja nautti odotuksesta. Kun ei ketään näkynyt tulevaksi vastaan, kokeili hän nuolla huuliaan ja suupieliään, kuten sarjakuvissa näki tehtävän silloin, kun jotakin erityisen hyvää oli tiedossa. Nuoleskelu ei tuntunut paljon miltään, ei ainakaan mukavalta. Naama tuli ilkeän märäksi, ja kieleen tuli jostakin karvas voikukan varren maku.

Tervapääskyillä oli jatkuva ruokatunti. Taukoja pitämättä ne lensivät hyönteisiä keräämässä, pudottautuivat alas, kiitivät lähellä veden pintaa, nousivat kirkuen ylös, kiersivät tornin ja pudottautuivat taas alemmas.

Pohjoisesta tuli tavarajuna raskaassa lastissa. Se hiljensi aseman kohdalla ja alkoi sitten verkkaisesti kehittää uutta matkanopeutta. Rautaisilla silmälapuilla varustettu Ukkopekka puuskutti kuin voiman vertauskuva,