Neitsytpoika

By Juhani Syrjä

Parikymppinen Pentti esittää kovaa jätkää miehisessä työporukassa, vaikka pohjimmiltaan hän on herkkä ja haavoittuvainen. Hänellä on paljon vähemmän kokemuksia naisista kuin muut luulevat, joten kaipaus kaihertaa rintaa eikä Pena löydä rauhaa. Onnistuuko hän sovittamaan ristiriidan kovan jätkän maineen ja todellisen minänsä välillä? Kun työkaveri lähtee sotaväkeen, Pentti hyvästelee kovisroolinsa ja valmistautuu muutokseen. Nuorukainen on valmis kasvamaan aikuiseksi, naisilla tai ilman.Juhani Syrjän esikoisromaani kuvaa nuoren miehen aikuistumista 1960-luvun Suomessa otteella, joka on edelleen ajankohtainen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 27, 2022
• ISBN: 9788728183878

Book preview

Neitsytpoika

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1970, 2021 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183878

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen osa

1

Olen yksin tyhjässä talossa keskellä hiljaista vierasta kylää. Makaan selälläni jäykkäpohjaisella hetekalla, ja päälläni on kaikki vaatteet, joita tarvitaan ulkotöissä lokakuun lopulla – paitsi lakkia ja rukkasia ja kokokumisaappaita, jotka varovaisen nuljaamisen jälkeen sain pudotetuksi lattialle.

Vasen käsivarsi on hetekalla vieressäni kuin vieras esine, vain kivulla sidottu minuun. Ja koko vasemmassa puolessa ruumistani tykyttää hiljainen kipu, joka muuttuu repiväksi tuskaksi jos yritän hiukankin liikahtaa tai edes jännitän lihaksiani ennakoivasti.

Huone on outo ja samoin koko nykyinen tilani. Makaan sängyllä täysissä vaatteissa ja ulkona on valoisaa. Kello on puoli yksi. Tiedän sen vaikka ei minulla kelloa olekaan. Olen yksin tyhjässä omakotitalossa ja olen tässä talossa ensimmäistä kertaa.

Tämä huone on talon keittiö. Paitsi hetekaa allani, ei huoneessa ole mitään kalusteita. Tiskipöytä ja hella on, mutta ne kuuluvat huoneeseen kiinteästi ja tekevät tästä keittiön. Hellassa palaa tuli hiljaa vopsahdellen. Ennen makuulle asettumistani täytin pesän vahvoilla koivukalikoilla ja ne palavat siellä hitaasti ja kuumasti. Ja hella levittää lämpöä kauan kylmillään olleeseen keittiöön ja ovien kautta kahteen kamariin, jotka myös ovat melkein tyhjiä huonekaluista. Lähemmässä kamarissa on kaksi hetekaa, peittonaan harmaat, punaraitaiset TVH:n huovat. Perimmäisessä on yksi heteka ja lisäksi pöytä ja kaksi jakkaraa. Mestari kävi aamulla kuorma-auton kanssa keskusvarastolla, mutta törmäsi byrokratiaan, siksi kalusto on näin puutteellinen. Huomenna pitäisi kuorma-auton tuoda lisää tavaraa.

Kaikki nämä huoneet on hiljakkoin joku maalannut lattiasta kattoon. Koko alakerrassa on tehty täysremontti. Mestari löysi lopultakin meille hyvän majapaikan. Perimmäisen kamarin hän varasi toimistoksi itselleen ja Hankoniemelle.

Myös yläkerrassa on kaksi huonetta, niin ainakin luulen, tämä on sen tyyppinen talo. En tiedä onko siellä ketään nyt. Ehkä siellä asuu vuokraemäntä. Joltakin vanhahkolta naiselta mestari kertoi tämän vuokranneensa.

Tuli hellassa lepsahtelee ja joitakin heikkoja ääniä kuuluu ulkoa. Lähimmässä naapurissa tien toisella puolella on ruokatavarakauppa. Oven avaamisen ja varsinkin sulkemisen äänet erotan kun tarkkaan kuuntelen. Autojakin menee harvakseltaan ohi ja joku niistä pysähtyy kaupan pihaan.

Kylä on pieni ja hiljainen, syntynyt rautatieaseman ympärille ja kasvanut jonkin verran pitkin ratavarsia pohjoiseen. Kylän pääraitti, jonka varrella tämä talo on, menee kohtisuoraan rautatien yli. Radan tuolla puolella tie haarautuu, ja leveämpi tie lähtee noudattelemaan radan suuntaa, viidenkymmenen, sadan metrin päässä siitä. Kapeampi tie jatkuu suoraan radasta poispäin muuttuen kohta metsätieksi, ja talot sen varrelta harvenevat nopeasti. Viimeisen talon jälkeen on pieni lampi, ainoa vesisilmäke koko kylän alueella. Tällä puolella rataa pääraitti haarautuu vasta kolmensadan metrin päässä radasta. Kapeampi tie lähtee sekin radan suuntaan kohti naapurikylää pohjoisessa ja irrottelee itsestään pikkuteitä radan varren taloihin. Leveämpi haara vie etelään, kirkonkylään, joka ei ole aivan radan vieressä, joten tiekin erkanee radasta vähitellen. Kirkolle on matkaa viitisentoista kilometriä. Tie on metsäistä, mutta neljän kilometrin päässä täältä on tiuha talorykelmä. Siinä on pieni pukutehdas, jossa useat tämän kylän ihmiset käyvät työssä.

Mestari näytti päivällä meille kartalta tämän talon paikan. Kartta oli peruskarttalehti yhden suhteessa kahteenkymmeneentuhanteen. Niitä lehtiä oli hänellä kaikkiaan kolme peräkkäin radan suunnassa. Keskimmäisessä oli tämä talo. Karttalehtiin mestari oli piirrellyt alustavia linjaluonnoksia himmeästi lyijykynällä ja vahvemmalla viivalla tangenttilinjaa kolme kulmanväliä, joista viimeistä parhaillaan vedimme maastoon. Tiekin, jota olemme täällä tutkimassa, tulee noudattelemaan radan suuntaa, tulee välillä hyvin lähellekin ja loittonee sitten taas kilometrien päähän siitä. Nyt olemme linjoinemme etenemässä kaupunkia kohti ja jatkammekin luultavasti niin kauan kunnes yhdymme kirkonkylän porukan linjaan. Sitten palaamme vetämään linjaa pohjoista kohti.

Siinä kartalla tämä kylä näytti hyvin pieneltä. Sitä saattoi katsella korkeammalta kuin mihin kotka kykenee. Ja hiukan lisää karttaa radan suunnassa etelään, niin olisimme nähneet kaupungin, ja kolme metriä tästä pohjoiseen, niin olisin ollut kotini yläpuolella.

Nyt minä makaan ilman karttaa tässä hiljaisen talon maalintuoksuisessa keittiössä, yksin, yhden suhteessa yhteen. Ja hiljaisuus on niin suuri, että pelkään rikkoa sitä elämiseni äänillä, edes hetekan kitkahduksella. Ja juuri nyt minulle tulee halu kääntyä oikealle kyljelleni. Yritän sitä, mutta kova kipu vasemmassa olkapäässäni, jolle asian ei luulisi mitenkään kuuluvan, pakottaa minut luopumaan ja kääntymään takaisin selälleni.

Voimattomuuden ja avuttomuuden oivallus, tieto siitä että mies on niin huonoissa kantimissa, ettei pysty kylkeään kääntämään, leimahtaa kiukkuna lävitseni. Se on kuin pienen bensiinimäärän synnyttämä suuri liekki, joka ei ennätä sytyttää ympäristöään ennen kuin kuolee. Yritän karjaista kirouksen. Se ei oikein onnistu. Tässä yksinäisyydessä perkeleeni kuulostaa vieraalta ja soinnittomalta mölötykseltä. Pelästyn sitä ja nielen lopun.

Toisten seurassa olen kyllä lahjakas kiroilija. Osaan painottaa oikeata tavua oikeassa tilanteessa. Nyt olisi pitänyt painottaa viimeistä, koska oli kysymyksessä harkittu kirous, ikään kuin tilannekatsaus. Olen juuri tässä tällä hetkellä.

En ole menneessä päivässä enkä tulevassa. Olen saanut ajan kiinni tai palannut aikaan.

Olen kahdeksantoistavuotias ja aika pitkä. Satakahdeksankymmentäviisi senttiä. Sen muistan kyllä aina, mutta että sukankärjet ovat noin kaukana kun katson itseäni pitkin, siitä helposti yllätyn. En ole vielä oppinut sitä muistamaan. Minulle on koostani jäänyt se kuva, jonka hahmotin istuessani pulpetissa kansakoulun toisella luokalla. Vierustoverinani oli erityisen kookas tyttö, päätään pitempi minua koko kouluajan. Ero oli liian suuri, se masensi minut vuosiksi niin, etten jaksanut edes toivoa lisää pituutta.

Vieläkin minä olen hoikka. Painan vain vähän yli seitsemänkymmentä kiloa. Hartiani eivät ole erityisen leveät eivätkä käsivarteni vahvat. Mutta minä olen voimakas. Tiedän sen jo itse, ja vähitellen, mieluummin pian, sen tulevat tietämään kaikki. Pystyn myös tekemään raskasta työtä tunnista tuntiin väsymättä ja nautin siitä. Sitä ei juuri kukaan näy pitävän arvossa, paitsi siltä osin kuin se helpottaa muiden työosuutta. Mutta toisten mielipiteet eivät ole tässä asiassa tärkeitä. Työn ja minun välinen selkkaus on yksityisasia, se ei kuulu muille. Minä tunnen työtä kohtaan vihantapaista rakkautta. Haluan nujertaa sen päivällä, että voisin rakastaa sitä sitten illalla.

Täyteläiseen työntekoon ei vain aina ole mahdollisuutta. Olen sidottu porukkaan kun pidetään taukoa. Silloin on joskus mukava istuskella tupakalla pitempäänkin, jutella ja tuntea yhteenkuuluvuutta pinnauksen kautta.

On myös töitä, jotka eivät ole raskaita, teki niitä miten nopeasti hyvänsä. Niissäkin on oma ilonsa. Tuleehan siinä valmista, jos ei muuta niin hento viiva paperiin. Eipliktauksestakaan enempää jää kun tangot on nostettu rei’istä. Ja se on kuitenkin työtä raskaimmasta päästä.

Vääntää kymmenen, viisitoista metriä terästankoja tiukkaan hiesumaahan, kaksikymmentäviisi puolikierrosta ja mittaus. Tangot taipuvat ja vääntökapula lyö käsille, mutta kärki pureutuu syvemmälle, kun ei anna periksi vaan vääntää. Välillä pitää nostaa maanrajaan vajonneet painot ylemmäs pitkin tangonvartta, sata kiloa tunnotonta rautaa joka ei yhtään itse auta. Pitää kyykistyä, tukea kyynärpäät polviin, tarttua nostokahvoihin… keskittyä… ja mahdollisimman monta lihasta käyttäen riuhtaista painot liikkeelle ja jatkaa samaa vauhtia ylös saakka, etteivät laakerit ehdi pureutua liian aikaisin tankoon.

Painot on tarkoitettu kahden miehen nostettaviksi, mutta niin usein kuin voin, ja mikäli voin niin, ettei se toisista näytä näyttämiseltä, nostan painot yksin.

Ensimmäinen kerta on aina näyttämistä.

Tämän kaiken teen, mutta aina silti pääsee joku pujahtamaan ulottuviltani mukanaan väärä tieto minusta, hellittäväksi kuolemaan asti. Niin kuin se entinen SS-mies kirkonkylän kahvilassa. Perhosmaisteri, sanoi hän ja katsoi minua halveksivasti ja vihamielisesti. Perhosmaisteri näyttää voimiaan. Kas kas vaan, kun ottaa oikein kurkusta kiinni, sanoi mies ja katsoi minua silmät viiruilla viereisestä pöydästä, kun istuin siellä työkavereitten kanssa ja otin vähän leikinpäiten kurkusta Virtasta.

SS-mies oli keskimittainen ja pikemmin hintelä kuin roteva. Hän oli humalassa ja parhaan ikänsä ohittanut. Olisin voinut tappaa hänet paljain käsin. Pystyn lyömään nyrkillä puolen tuuman laudan poikki, eikä hänen hennon näköinen leukansakaan varmaan olisi kestänyt enempää.

Mutta oli hyödytöntä sanoa sitä hänelle, ainakaan minun. Eikä kukaan kavereistakaan avannut suutaan, vaikka he tunsivat SS-miehen ja minut, ja heidän piti jo silloin tietää, että minä olen kaukana perhosmaisterista ja ettei kukaan heistä olisi voittanut minua.

En ehkä koskaan enää tapaa SS-miestä, kun olen muuttanut työmaatakin sen jälkeen. Mutta jos tapaan, eikä silloin olla yleisissä tiloissa, pakotan hänet näkemään totuuden itsestäni.

Sillä minussa on kovuutta, se on varmaa. Sen näkee silmistänikin jos osaa katsoa silmälasien alle.

Ja jos tulee tappelu, minä otan silmälasit pois. Niin kuin viime kesänä, Palokunnantalolla, kun Hiivajeesus sai hulluuden puuskan ja vaati minua lyömään itseään, koska olin hänelle niin usein vittuillut. Hentoinen Hiivajeesus, joka oli minua hieman vanhempi ja kantoi aina taskussaan pientä varrellista peiliä ja katsoi siihen sukiessaan pitkää vaaleaa tukkaansa. Hän oli lapsena asunut kylässä puolihullun uskovaisen äitinsä kanssa ja saanut silloin nimensä hartioille saakka ulottuvasta tukastaan ja siitä että oli kerran ostanut kaupasta tavallista isomman palan hiivaa. Äiti oli pitkään yrittänyt tehdä hänestä tyttöä tai Messiasta, kummassakaan onnistumatta. Sillä kun Hiivajeesus vuosien poissaolon jälkeen tuli takaisin kylään ilman äitiään, hän kiroili ja joi viinaa, ja tukkakin hänellä oli enää vain hiukan tavallista pitempi. Hän esiintyi ylimielisen itsevarmasti, koska oli ennen paluutaan ollut kaupungissa töissä. Myös minä olin ollut töissä kaupungissa melkein yhtä kauan, mutta toin sen esiin hillitymmin. Niinpä hänen koppavuutensa ja naisellinen peilinsä ärsyttivät minua kovasti, ja haastoin helposti riitaa hänen kanssaan. Silloinkin Palokunnantalolla sanoin hänelle jotain pilkallista, ja hän alkoi oitis vaatia hyvitystä. Tappelemalla. Tilanne ei olisi mitenkään pakottanut häntä siihen. Seurassa oli kolmantena Mäkisen Lauri, ja hän tyytyi vain myhäilemään ulkopuolisena eikä kiihdyttänyt kumpaakaan. Hän lähti kuitenkin Hiivajeesuksen pyynnöstä mukanamme notkoon, pois tanssiväen silmistä, ja otti pidelläkseen silmälasejani. Notkossa Hiivajeesus pisti kätensä taskuihin ja käski minun lyödä ensin. Lyö nyt vaan raukka, hän sanoi. Vai etkö uskalla? Suutasiko vaan osaat soittaa? Minä vaadin häntä ottamaan kädet taskuistaan. En koskaan lyö miestä jolla on kädet taskussa, sanoin ja seisoin Hiivajeesuksen edessä kumarassa, nyrkit vyötärön korkeudella edessä. Seisoin siinä kauan, ja Hiivajeesus, joka oli ottanut nyrkit taskuistaan, seisoi rennosti edessäni, ja minä ihmettelin hänen varmuuttaan ja tunsin hieman pelkoakin. Sillä jokainen näki, että hän oli minua hennompi ja lisäksi tyttömäinen, mutta itse hän ei näyttänyt tietävän siitä mitään. Olisin mieluummin lähtenyt pois, mutta se ei enää ollut mahdollista. Lopulta irrotin oikean käteni iskuun. Nyrkkini ponnahti kohti Hiivajeesuksen vaaleata naamataulua, jonka lasittomilla silmilläni näin puoliksi utuisena edessäni. Kuului läjähdys. Ihmeen kova ääni, mutta väriltään sama kuin äidin lyödessä kämmenensä ruisleipätaikinaan – hieman ennen viimeistä ristiä, jonka hän painoi taikinan pintaan.

Iskun ääni soi notkossa kauan ja samoin minun päässäni johon se oli tullut värinänä kättä pitkin. En nähnyt mitään, ja Hiivajeesus ehti kerran lyödä ennen kuin toivuin omasta iskustani. Isku rikkoi hiukan huulta hampaita vasten, ja tunsin lämpimän veren suussani. Juoksin muutaman askeleen alas viettävää rinnettä, ja kun ohitin Hiivajeesuksen, kuulin taas läsähdyksen, pienemmän ja pehmeämmän kuin äsken. Olin sokeasti osunut häntä pehmeään leuanalustaan, näin sen myöhemmin verestävästä jäljestä. Vasta kun olin muutaman metrin päässä Hiivajeesuksesta ja lähestyin häntä uudelleen, kyyryssä, kädet sivuilla, aloin taas nähdä selvemmin. Nyt perkele, nyt tappelu vasta pääsee alkuun, sanoin, ja lähestyin rauhallisen uhkaavasti Hiivajeesusta, joka oli hieman huumaantunut, eikä ollut vielä saavuttanut täyttä valmiutta. Olin kuitenkin niin jännittynyt, että uskoin hajoavani kappaleiksi kuin jääpuikko pienestä täräyksestä. Nyt olisi toimittava. Kaikki mitä tiesin tappelusta, vaati minua antamaan Hiivajeesukselle heti muutaman murskaavan iskun, nujertamaan hänet kun yliote oli minulla. Mutta korvissa soi yhä uudelleen kasvoihin osuneen nyrkin läsähdys, ja se pelotti ja kuvotti minua. Kun lopulta olin kyllin lähellä lyödäkseni, levitinkin käteni ja suljin Hiivajeesuksen syliin. En tuntenut lainkaan hänen heikkoja iskujaan. Rutistin hänet lujasti rintaani vasten, taivutin hänen selkänsä kaarelle, kunnes hänen jalkansa pettivät, ja me romahdimme sylikkäin ylöspäin viettävään rinteeseen. Hiivajeesus oli yhä täynnä kiukkua ja eritoten nyt, kun hänen vaaleat housunsa likaantuivat savesta ja ruohonvihreästä. Hän kirosi ja nimitteli ja antoi vielä pari iskua, joissa suoraan ylöspäin suuntautuvina ei ollut paljon voimaa, ja minä nauroin niille ja nostin oikean nyrkkini niin korkealle kuin yletyin ja uhkasin pudottaa sen hänen päähänsä ellei hän lakkaisi sohimasta nyrkeillään ja päästäisi minua rauhassa nousemaan ylös.

Mieleni oli hyvä ja vapautunut. Olihan kaikki mennyt kunnialla, ensimmäinen tappeluni miehen koossa. Jos ei tappelun päättyminen painiin ollutkaan erityisen näyttävää, oli se kuitenkin pääteltävissä enemmän ylivoimasta kuin pelosta johtuvaksi.

Kun otin silmälasit Mäkisen Laurilta ja katsoin niiden läpi Hiivajeesusta, näin ensimmäisen iskuni seuraukset ja hämmästyin kovasti. En ollut odottanut mitään sellaista. En muistanut että niin voi käydä. Isku ei ollut mitenkään kova, olisin pystynyt kovempaankin. Se oli suuntautunut epäedullisesta kulmasta, painoni ei ollut sen takana, eikä