Hopeakoukku

By Juhani Syrjä

Kolmekymppinen Aaro muuttaa perheineen maalle paremman elämän toivossa. Hän perustaa pikkukylään kaupan, mutta asiakkaita ei löydy edes auton kanssa kiertämällä. Taloudellinen ahdinko ajaa hänet vakavaan rikokseen, murhaan, joka ratkaisee rahavaikeudet hetkellisesti mutta alkaa kalvaa häntä. Vaikka hän upottaa todistusaineiston Konilammen syvyyksiin, on vain ajan kysymys, milloin rikoksesta seuraa rangaistus.Juhani Syrjän rikosromaani tavoittaa paikoin jopa dostojevskilaisia sävyjä kuvatessaan, kuinka tavallinen ihminen voi langeta rikoksen tielle. Teos on ollut Runeberg-palkintoehdokkaana vuonna 1989.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 27, 2022
• ISBN: 9788728183816

Book preview

Hopeakoukku

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1989, 2021 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183816

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

RAIJA laski kassinsa keittiön apupöydälle ja alkoi panna maitotölkkejä jääkaappiin. Hän näytti itkeneeltä.

— No?

— Pärssinen… Se oli taas myymäläautolla.

— Ostiko Jallun tai Kallen? yritti Aaro keventää.

— Ei se tällä kertaa miestenlehtiä selannut eikä esitellyt. Osti ruokaa ja tupakkaa ja piti sitä muuta meluansa. Puhui meistä, sinusta, vaikka varmasti näki minut auton perällä.

— Mitä se meistä nyt?

— Sitä samaa entistä. Että väärillä lupauksilla ostettiin koulu halpaan hintaan kunnalta. Ja että nyt on ehkä pian konkurssihuutokauppa edessä, jos ei satu koulu palamaan sitä ennen. Mitä tulipaloa hän ei kyllä yhtään ihmettelisi, syttyi sitten vahingossa tai tahallaan. Niillä hitsauskipinöillään kun hää värkkäjää nii ettei televisiosta saa hittoikaa kuvast selvää, niin voi siinä tuli karatakin, matki Raija vihaisesti painotellen.

— Älä välitä Pärssisen puheista. Se on arvoton ja paha ihminen. Täytyy yrittää olla niin kuin ei sitä olisikaan. Tietysti nämä muut kyläläiset sen puheille naurahtelevat. Niistä tuntuu mukavalta, että se kovaan ääneen möheltää sen mitä muutkin minusta ajattelevat ja takanapäin puhuvat. Mutta ei sitä itseäänkään suuressa arvossa pidetä. Vaimonsa kiusasi hengiltä. Vieläkin se ylvästelee, että hän ei vitusta maksa. Niin on kuulemma aikonut järjestää asiat, etteivät vaimovainajan sukulaiset pääse mitään perimään. Vaikka sille ei kai Pärssinenkään mitään mahda, että joku hänen talonsa ja rahansa perii — valtio jos ei muut. Tässä jokunen päivä sitten Kylliö kertoili, miten Pärssinen nuorempana kohteli hevostaan, hakkasi tukkisaksilla pitkin kylkiä, kun ei se meinannut saada metsässä liikkeelle yliraskaita kuormia. Siat sillä oli kuulemma aina mustelmilla. Pitkällä seipäällä löi kun tunkivat sen mielestä liian ahneesti syöttökaukalolleen.

Raija kumartui tiskipöydän lavuaarin ylle, laski hanasta vettä kämmenilleen ja huuhtoi silmänsä. Hän kuivasi kasvonsa astiapyyhkeeseen ja tuli Aaroa vastapäätä keittiön pöydän ääreen istumaan ja kaatoi termoskannusta kahvia kuppiinsa. Aaro ojensi oman kuppinsa.

— Ennen kuin sen pullon taas kokonaan lopetat.

Raija jo hymyili, kuittasi viittauksen moniin yhteisiin aamurupeamiin, kun Aaro ei ollut lähtenyt myyntimatkalle, Tuomas oli koulussa ja he kaksi kovaa kahvinjuojaa kilvoittelivat termoskannun viimeisestä kupillisesta. Vielä hän kuitenkin teki Aaron pelkäämän kysymyksen:

— Onko meidän asiat tosiaan niin huonosti?

— Ei ole.

— Kun minäkin tässä vain kotona… Kirkonkylältä varmasti ainakin siivoustyötä löytyisi.

— Sinähän et minnekään siivoamaan lähde. Kyllä tässä tullaan toimeen muutenkin.

— Mutta kun on sitä velkaakin pankista.

— Meidän, minun, velat on pieniä. Kovan paikan tullen irtoaa sen peitoksi rahaa valmiista tavarasta ja työkaluista, autostakin vähäsen, vaikka ei se häävi olekaan, yritti Aaro vakuuttaa Raijaa. — Täytyykin muuten minun lähteä hakemaan sitä resua pois korjaamolta, että huomenna pääsen tienestireissuun. Meneekö se linja-auto viis yli puoli kymmenen tästä?

— Joskus tulee vähän aikaisemmin. Kyllä sinun puoleksi pitää mennä pysäkille.

AARO seisoi bussipysäkillä. Ilma oli kylmä. Ohi ajavat rekat ruoskivat jälkivirtauksillaan. Automiehelle oli outoa näin seistä odottamassa toisen kyytiä. Tutuksi tulleen maisemankin näki toisin. Maalaistalojen rakennusrykelmät erottuivat itsekylläisinä saarekkeina kumpuilevasta peltomaisemasta. Talot olivat olleet kauan. Niiden asujat syntyneet ja kasvaneet täällä — useimmat käyneet pakollisen koulunsa hänen omistamassaan rakennuksessa.

Aaro ei saanut Pärssisen vastenmielistä hahmoa pois mielestään. Yhä uudelleen hän mielikuvituksissaan kuuli tämän vihattavan äänen, näki tilanteen, jossa Pärssinen ja muutamat muut havaitsivat Raijan kuulomatkan päässä, Pärssinen korotti ääntänsä, ja muut iloitsivat tilaisuudesta satuttaa muualta tulleen miehen naista ja naisen kautta miestä.

Ihmiset vihaavat toisiaan ja toisen epäonni on paras ja ainoa lohtu useimpien elämässä, ajatteli Aaro katkeran ajatuksen. Mitä hän lopultakin oli tehnyt ansaitakseen kylän vihat? Oli ostanut kansakoulurakennuksen, joka oli julkisesti myytävänä. Hinta oli ollut halpa kyllä, mutta toiset tarjouksen jättäjät olivat yrittäneet saada koulun vielä halvemmalla. Kunta pääsi eroon huonokuntoisesta kiinteistöstä. Kai koulurakennus oli jotenkin pyhä niille, jotka lapsina vastentahtoisesti olivat kuluttaneet sen seinien suojassa aikaansa ja housuntakamuksiaan. Päätyseinään puhkaistua leveää ovea ja sen eteen rakennettua lastaussiltaa kyläläiset kuuluivat erityisesti paheksuvan. Se oli kajoamista rakennuksen tuttuun hahmoon. Mutta miten hän muuten olisi saanut tavaran sisään? Pitkät raudat ja painavat peltirullat.

Kun kauppa vielä kävi, ei Aaro ehtinyt kuulostella kyläläisten mielipiteitä. Silloin hän oli saanut tehdä pitkää päivää, valmistaa tavaraa, pakata autonsa raskaaseen ylikuormaan, jonka tiesi kohta kevenevän sopivaksi ja iltaa kohti melkein tyhjentyvän. Maakunta veti tavaraa. Oli hauskaa ajaa pihaan, jossa oltiin rakentamassa uutta tai korjaamassa vanhaa rakennusta. Sahaan ja vasaraan tarttunut isäntä tarvitsi kaikkea, eikä hän pihistellyt pikkurahoissa, kun oli tottunut suuriin lukuihin. Muutaman sadan markan pikakauppa oli ostajalle melkein kuin puhdasta voittoa. Puuttuvat palotikkaat, lapetikkaat, vesikourut tai rappurallit tulivat itsekseen pihaan, ei tarvinnut lähteä niitä haeskelemaan kesken kiinteän tekemisen touhun. Samalla vauhdilla moni osti emännälleen pyykinkuivaustelineenkin, ja vaimo otti eleen mieheltään vastaan kuin halauksen, vaikka pihalla olisi ollut puitakin, joihin kiinnittää pyykkinarut. Aaro piti kohtuullista hintatasoa, sai usein kuulla myyvänsä hyvin tehtyä tavaraa liian halvalla. Mielellään hän myös neuvoi asiakkaitaan sellaisissa rakentamiseen liittyvissä asioissa, joista oman yrittämisenalansa tähden oli selvillä. Hän piti autossaan aina mukana porakonetta ja pitkää sähköroikkaa, erikokoisia täkkipultteja, nauloja, vahvaa kuparilankaa… Pelkällä kahvi- ja kiitospalkalla hän monesti kiinnitti myymänsä tikkaat tai räystäskourun. Tuntui kuin aurinkokin olisi paistanut siihen aikaan useammin.

Jo vuoden päivät oli ollut toisin. Oli lamakausi ja hänenlaisiaan yrittäjiä liian paljon liikkeellä. Monesti Aaro sai maakunnassa kuulla, miten ränni- ja tikapuukauppiaita kävi pihassa viikoittain. Torilla oli myytävä liian halvalla, jos halusi myydä mitään. Oli pakko irrottaa rahaa valmiista tavarasta melkeinpä tappiolla saadakseen erääntyvät laskut maksetuiksi.

Hänen autonsakin, matkahevosensa ja toinen kotinsa oli pahoin reuhkaantunut. Aaroa oli hävettänyt jättää sitä korjaamolle. Ammattiylpeät asentajat pitivät huonokuntoista