Jade ja unelmien kauppiaat

By Taru Mäkinen

Lokakuu on vaihtumassa marraskuuksi, ja teinityttö Janni puikkelehtii ruuhkaisella Mannerheiminitellä. Hän on sopinut näkevänsä parasta ystäväänsä Reijaa Forumissa sijaitsevassa kahvilassa. Kun Janni odottaa Reijaa, hän huomaa viereisessä pöydässä jotain erikoista. Ulkomaalaisen näköiset miehet tapaavat ja ryhtyvät keskustelemaan espanjaksi. Täysin tietämättöminä, että puoliksi chileläinen Janni ymmärtää joka sanan... Mutta miksi miehet puhuvat Jannin isästä? Ja miksi miehiä epäilyttää se, että Jannin äiti on ammatiltaan poliisi? Salaperäinen Jade-tyttö auttaa Jannia selvittämään mysteerin.Kun lähistöllä tapahtuu rikoksia, paikalle saapuu mystinen Jade-tyttö. Yhdessä 14-vuotiaan Jannin kanssa Jade ratkoo rikoksen jos toisenkin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 8, 2021
• ISBN: 9788726957983

Book preview

Alkutalven ensimmäinen pieni pakkanen vauhditti askeleita. Janni oli koulun jälkeen ollut kuntosalilla ja käynyt harjoitusten jälkeen suihkussa, sekin herkisti palelemaan. Juostessaan kadun yli vihreän valon viime sekunneilla hän ajatteli, että tummat ja vilkkaat ihmiset ehkä kuuluisivatlämpimämpään ilmastoon. Äiti ja paras ystävätär Reija, perussuomalaisen vaaleita, palelivat tuskin koskaan. Mutta isä, Chilestä Suomeen muuttanut, oli oikea vilukissa, ja Janni oli ilmeisesti perinyt häneltä muutakin kuin mustat hiukset.

– Chilessäkin on kylmää, mutta me emme sentään pidä kylmästä, niin kuin nämä kummalliset suomalaiset, isä kiusoitteli joskus äitiä.

Pakkanen oli silti mukavampaa kuin alkusyksyn kosteus, joka aina painoi pakokaasut katujen kuiluihin, niin että pahimpiin ruuhka-aikoihin tuntui melkein vaikealta hengittää. Ja kirkkaan ilman läpi talojen seinätkin näyttivät puhtaammilta, koko kaupunki kauniimmalta.

Janni väisteli ihmisiä parhaansa mukaan, vaikka se ison kassin kanssa oli hankalaa. Hän ylitti Mannerheimintien ja mietti, että väkeä oli jo liikkeellä kuin jouluostoksilla. Ja toden totta, joulukoristeitakin oli esillä, vaikka lokakuu vasta oli vaihtumassa marraskuuhun. Joulun odotus tuntui alkavan vuosi vuodelta aikaisemmin.

Janni oli sopinut tapaamisen Reijan kanssa Forumin alakertaan. Hän oli hiukan aikaisessa ja Reija tulisi tapansa mukaan varmasti myöhässä. Reijan moniin hyviin puoliin ei kuulunut täsmällisyys tapaamisasioissa, niin pikkutarkan moitteettomasti kuin hän hoitikin esimerkiksi kouluasiat. Oikeastaan olisi voinut loukkaantua siitä, ettei Reija piitannut, vaikka odotutti. Mutta ehkä se oli luottamuksen osoitus: ystävää ei tarvinnut jännittää.

Janni jonotti kaakaon ja onnistui vielä löytämään pienen vapaan pöydänkin, nosti kassinsa tuolille pitämään Reijalle paikkaa. Kassi sai heti osakseen nuoren naisen moittivan katseen, mutta Janni piti pintansa. Paikkoja oli siellä täällä muuallakin ja nainen saisi tyytyä johonkin niistä.

Ihmisten tarkkaileminen syrjäpöydästä oli rentouttavaa. Janni yritti kuvitella mistä he tulivat ja minne olivat menossa, ja miksi he juuri tällä hetkellä olivat tässä. Joskus tuli ajatelleeksi, oliko näillä kaikilla tosiaan jotain syytä töytäillä edestakaisin keskustan tungoksessa.

Ihmisiä oli ikään kuin liikaa. Ehkä sitä olisi viihtynyt paremmin pienellä paikkakunnalla. Mutta syntyperäisenä helsinkiläisenä Janni ei oikein osannut kuvitella, millaista olisi istua kirkonkylän ainoassa baarissa ja tuntea kaikki ihmiset siellä.

Eräässä pöydässä kinasi pieni poika, ettei tulisi äitinsä kanssa edes katsomaan hammaslääkäritätiä, vaikka sitä väitettäisiin kuinka kiltiksi. Janni tunsi myötätuntoa. Vaikka hän oli melko rohkea tarvittaessa, hänkin pelkäsi hammaslääkäriä.

Viereisessä pöydässä istui mies, joka oli ulkonäöltään melkein yhtä tumma kuin Janni itse, ja siis luultavasti ainakin alunperin ulkomaalainen. Ranteessa oli paksu kultaketju. Hän vilkuili yhtenään kelloa, odotti varmaan jotakuta. Ja tuolta tulikin toinen yhtä tumma mies ja istui seuraan. Tulija oli pienikokoinen ja silmälasipäinen. Hän näytti levottomalta ja vähän aralta.

– Hola, que tal?

Janni hätkähti espanjankielistä puhuttelua ja häntä hymyilytti. Vaikka isä jo osasi suomea aivan hyvin, he puhuivat toisinaan kotona myös isän äidinkieltä. Mutta noista kahdesta ei varmasti kumpikaan osannut kuvitella, että kukaan täällä heitä ymmärtäisi, ja he puhuivat kuuluvasti ja vapautuneesti. Janni mietti pitäisikö hänen jotenkin paljastaa, että hän pystyi seuraamaan keskustelua, mutta tunsi sen sitten turhaksi. Miehethän juttelivat ihan arkisia, harmittelivat säätä, toinen valitti kovasti hankalaa matkaa.

Sitten Janni säpsähti niin että läikytti kaakaota käsilleen ja pöydälle. Toinen miehistä oli maininnut isän nimen, Pablo Garcia. Janni alkoi kuunnella tarkemmin.

Isää aiottiin pyytää kääntämään paperit, joita kultaketjumies levitteli pöydälle. Silmälasipäinen sanoi häntä hyväksi suomentajaksi. Kultaketjumies hymähti ja kysyi eikö rouva Garcia ollut poliisi. Kun silmälasipäinen myönsi, hän naurahti ja sanoi, että pysytään siitä pariskunnasta erossa.

Pienempi mies tutki tarkkaan papereita ja kysyi huolestuneena näkyikö niissä jotain epäilyttävää. Kultaketjumies sytytti tupakan, sammutti sen sitten, kun toinen sanoi ettei tässä saanut polttaa.

– Tottakai paperit ovat kunnossa, mies sanoi. – Claro que es. Kai ne oikeastaan voi sillä Pablo Garcialla käännättää, vaikka sen vaimo onkin poliisi.

Ja taas mies nauroi.

Jotain laitonta täytyi olla tekeillä, koska poliisin mainitseminen pöydällä olevien papereiden yhteydessä niin heitä huvitti.

– Pablo Garcia on Chilestä, silmälasipää sanoi. – Ei hän tunne espanjalaisia lakeja, eikä muutenkaan ymmärrä kaupanteosta liikaa. Ja paperithan ovat kunnossa, mitään epäilyttävää ei näy niissä.

Reija oli tulossa ja Janni oikein harmistui siitä että toinen kerrankin oli ajoissa. Tietenkin Reija oli täsmällinen juuri silloin kun ei olisi tarvinnut. Mutta tiskille oli onneksi pitkä jono, Reija vain heilautti kättään ja jäi jonon päähän.

Miehet tutkivat papereita ja olivat nyt hiljentäneet puhettaan, mutta siitä sai yhä helposti selvää.

– Hieno merenrantatontti, kultaketjumies puhui. – Parasta aurinkorannikkoa. Rakennustyöt ovat käynnissä, tutustumismatkoja voi vapaasti järjestää. Tässä on piirustukset. Ja keräät sitten mahdollisimman paljon maksuja etukäteen. Meidän osuuden suoritat aina välittömästi.

– Entä kun paljastuu, ettei rakennuslupia saada? silmälasipäinen kysyi. – Eivätkö asiakkaat silloin voi vaatia rahojaan takaisin?

– Kyllä, rakennuttajafirmalta, toinen nauroi. – Mutta se on jo silloin ajettu konkurssiin. Me huolehdimme omistamme, ja sinun palkkiosi on turvassa, olethan toiminut hyvässä uskossa. Etkö olekin hyväuskoinen?

Nyt nauroivat molemmat.

Kiinteistökeinottelijoita, Janni ajatteli pettyneenä. Hän oli hetken jo kuvitellut, että miehillä olisi tekeillä rikos, jonka selvittämisessä Jade voisi avustaa. Elämä kilttinä Jannina oli alkanut taas pitkästyttää, olihan edellisestä seikkailusta jo viikkoja. Janni olisi mielellään etsinyt kätköistä Jaden lippalakin ja vaihtanut piilolasit silmälasiensa tilalle, saanut taas aikaan hiukan vauhtia ja tapahtumia. Mutta kiinteistökeinotteluista hän ei ymmärtänyt mitään. Ja tuollaiset rikokset taidettiin hoitaa niin laillisuuden suojaverhoissa, ettei niihin päässyt käsiksi juuri mitenkään.

Reija tuli pöytään ja istui, alkoi selittää jotain hankalasta ruotsinläksystä. Janni ei enää pystynyt seuraamaan miesten keskustelua. Silti hän katsoi tarkkaan kun he nostelivat isoja esitteitä tutkien niitä. Buenas Casas, hyvät talot, oli alueen iskevä nimi. Sieltä myytäisiin kylmään ja pimeään talveen kyllästyneille aurinkoista unelmaa.

Reija näytti loukkaantuneelta.

– Sä et kuuntele, hän valitti.

Se oli totta, Janni oli vajonnut miettimään, miten miesten aikeet voisi estää. Olihan rahojen huijaaminen taloista, joilla ei lopulta olisi rakennuslupaa ja ne jouduttaisiin purkamaan, törkeä petos. Mutta äiti oli vain tavallinen poliisi eikä ymmärtänyt paljoakaan talousrikoksista. Ehkä pitäisi puhua isän kanssa, hänellehän esitteet tulisivat käännettäviksi. Silmälasipäisen piti ilmeisesti toimia myyjänä, ja hän oli isän