Yö kuulas silkinmusta

By Anelma Järvenpää-Summanen

Niklas ja Olli syntyivät kauppiaan pojiksi. Molemmat pääsivät yhteiskouluun ja molempia vanhemmat patistivat opiskelemaan ja menestymään. Isän sunnuntaiviinanhajuiset kannustuspuheet ja äidin tekemisen meininki potkivat molemmat aiempia sukupolvia parempiin ilmansuuntiin.Tästä heihin iskostui myös näyttämisen halu. Muiden silmissä he olivat jo syntyjään paremmissa asemissa, helppohan heidän olisi näyttää. Luokka- ja varallisuuserot muihin asukkaisiin eivät poikien aikuistuttuakaan ole kadonneet. Eivätkä kaikki kotikylän kaverit pidä heidän menestyksestään...Anelma Järvenpää-Summasen romaani kertoo näiden ristiriitojen tarinan. Varuskunnan ympäristössä elävän yhteisön sisäiset konfliktit purkautuvat traagisesti, mutta vääjäämättömästi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 21, 2021
• ISBN: 9788726805086

Book preview

1

Saman kylän poikia

NIKLAS

Minä en halua tehdä enää kenellekään ihmiselle pahaa.

TAPIO

Olli ja Niklas olivat kauppiaan pojat. Ne pantiin yhteiskouluun. Muutenkin ne saivat mitä keksivät pyytää. Niille oli näytettävä. Vaikka kouluja ei ollut käyty, niin elämässä pärjättiin.

ANNA, NOONAN ISOÄITI

Kun Tapio syntyi, minut haettiin naapurikylästä Niemensivuun lapsenlikaksi. Olin nuori silloin. Pian keinutin kehtoa kauhun vallassa. Välillä kävin riippumassa viljalaarin laidalla mahallani, mutta mikään ei auttanut: raskaana minä olin.

Mitä poika piirsit, sen piirsit

1965 Niklas, 10-vuotias

Minä en halua tehdä enää kenellekään ihmiselle pahaa.

Isän askeleet kuuluivat vintiltä, ne lähtivät kamarin päältä keittiön poikki, kulkivat etuvinttiin ja sieltä natisevia portaita alas. Kaupassa isää yskitti. Kuistin työkaluarkun kansi avattiin ja pudotettiin saman tien kiinni, isä toi sinne jotain.

– Pojat? Onko pojat sisällä? isä kysyi pirttiin tullessaan tavallisella äänellään.

– Minä vaan, Niklas vastasi. Hän oli polvillaan lattialla ja piirteli värikynillä autoja ja miehenpäitä ruudulliseen sinikantiseen vihkoon.

– Missä Olli on?

Vaikka Niklas piirsi kumarassa, hän näki isän saappaat, niistä varisi vintiltä tarttunutta purua matolle. – Se meni Niemensivun Tapion ja likkojen kans elokuviin.

Isä katseli piirtämistä käsi löysien, vyöllä kiristettyjen housujen taskussa. Sunnuntaiviina lemahti tutusti.

– Älä mene nuorena naimisiin. Äläkä tämän kylän likkojen kanssa… Lue itses vaikka opettajaksi, eivät kaikki hypi nokallesi ja saat pitkät kesälomat. Sitten on aikaa piirrellä.

Niklas ei vastannut ja isä meni toimistokamariin, availi laatikoita ja istui kirjoituspöydän ääreen. Pöydällä oli kellertävällä kissannahalla peitetty kirjoituskone, mutta isä otti täytekynän. Kohta hän palasi tupakka suupielessä ja tarjosi kirjekuorta poskipää rypyssä.

– Anna äidilles kun se tulee. Se on tärkee.

– Joo joo.

Isän sormet olivat vaaleat ja ohuet, oikean käden etusormessa tupakan kellanruskea patina. Joskus pyhäpäivisin kuului toimistokamarista viulun ääntä. Äiti silitti silloin pyykkejä leuka kireänä: – Eikö ton ikäsellä miehellä parempaa tekoo ole.

Kuoreen oli huitaistu kirjaimia kuin kuivuneita heiniä. ULLA. Se oli äidin nimi. Niklas laski kirjeen lattialle. Äiti suuttui aina, kun isä humalapäissään kirjoiteli lappusia ja luetti niitä hänellä. Suuttui tai alkoi valittaa sydänkipua, kävi makaamaan pirtin sänkyyn eikä laittanut ruokaa. Isä hoiti silloin kaupan ja keksi syötävän: keitti kananmunia, paistoi makkaraa tai syötiin purkkihernesoppaa leivän päällä. Mutta kun tehtiin joululahjapaketteja, äiti pyysi isän apuun. Enolle lähetetyn pehmeän vessanmaton saatteena luki: Tällä kun sä astelet, tiedät, kohta kastelet. Sitten naurettiin vedet silmissä, äitikin.

Isä veti toppatakin vetoketjun kiinni.

– Ei ole mitään tekemistä. Pelataan, Niklas havahtui.

– En nyt jouda, isä sanoi, yski taas, haukkoi henkeä sisään ja ryskytti limaa irti ohimosuonet pullolla.

– Mennään Koskelaan, Niklas pitkitti isän olemista.

Koskelan Arvon kanssa isä oli nuorena soittanut tansseja. Koskelan eteisessä oli isot pinot vanhoja Apuja ja Seuroja vaatenaulakon alla. Niklas kävi lueskelemassa niistä kuninkaallisista ja murhista. Kissat hankasivat häneen kylkiään, silkkiset hännät liukuivat korvan ali, nilkan yli, ja Arvon vaimo työnsi käteen paksun pullavuolun joka oli sokeriton kuin ranskanleipä. Äiti nuuhki hänestä pahoja hajuja: – Noinko paskasta siellä on. Mitä sinä siellä kissankusessa näin kauan viivyit.

– Lähden Vilhusen perälle, huutokauppaan, isä sanoi.

– Pelataan ensin.

Niklas tarrasi isää käsivarresta, hinautui villasukissa mukana ovelle asti. – Ollaan yks hirsipuu, mulla on sanaki valmiina.

Isä sysäsi rystysellä kevyesti palleaan. Hän ähkäisi kuin kivusta ja putosi liioitellen kynnysmatolle. Mutta ovi kolahti isän jälkeen.

– Kusipää, viinapää, Niklas mutisi, makasi raajat levällään, kuunteli, kun isä kolisteli työkaluarkulla. Kynnysrajasta virtasi lumenhajuista ilmaa. Kun hän nousi, hän näki isän kävelevän mäkeä ylös markiisikankainen kassi kädessä.

Vihossa oli pitkien sanojen alku-, loppu- ja hajanaisia välikirjaimia. Niistä olisi tullut sellaisia sanoja kuin TERÄKETJUÖLJYKANISTERI ja TWISTAAJAMESTARI. Vieressä oli tikkuäijiä, jotka oli piirretty hirteen roikkumaan. Kömpelömmin tehdyt hirsipuut olivat keskeneräisiä, niissä oli vain kehikko ja tukipuut ja vierellä hänen keksimiään sanoja: PELILAUTA, LUMIAURA. Olli oli pannut hänet hirsipuuhun joka sanasta, hän ei Ollia kertaakaan, hän ei keksinyt kyllin vaikeaa sanaa.

Niklas piirsi killuville äijille pitkällä riippuvan kielen ja suttasi tukaksi pientä kiharaa niin kuin isällä oli.

– Horinoita ja korinoita, Niklas matki äidin äänenpainoja ja meni kirje kädessä kaupan puolelle. Korinmuotoisissa häkeissä tuoksui omenia, isoja punaisia jouluomenoita, hintalappuun oli tekstattu mustalla tussilla red delicius.

Äiti oli pessyt monta päivää hyllyjä ja kiinnittänyt niitten reunoihin nastoilla hintalappuja. Kirvesvarret ja tukkisaappaat oli kannettu vintin rappuun ja hyllyille järjestelty keltamustia aamutossuja ja hempeänpunaisia naisten malleja, joitten silkkisiä tupsuja Niklas kävi salaa silittämässä.

Vintin rapuissa ei ollut juuri kylmempi kuin kaupassa. Naulassa roikkui paperinarusta tehdyt miesten housut, semmoisia oli ollut myynnissä sotavuosina, kun pappa vielä eli ja hoiti kauppaa.

Porrasseinän poikkilaudoitus päättyi ennen katonrajaa. Hirsien ja lautojen väliin jäi reilun sentin rako. Niklas sovitti kirjettä rakoon kuin postiluukkuun, käänsi pystysuoraan raon yläpuolelle ja painoi kämmenellä hirttä vasten, kevensi kättä ja sulki silmät. Jos irrottaisi sekunnin murto-osaksi, ehtisi painaa kämmenellä kiinni. Niin kuin sormi ei palanut kun sen vetäisi nopeasti kynttilän liekin läpi, tai vesi pysyi sangossa kun sen heilautti sangasta olan ympäri.

Niklas leikki ajatuksella, häntä jännitti niin että vatsassa vihloi. Hän tasapainoili portaan reunalla. Samassa villasukka luiskahti ja hän olisi suistunut päälleen portaikkoon, ellei olisi tarrannut molemmin käsin reunalaudasta kiinni. Mutta kirje solahti rakoon. Hän kuuli kuinka se kahahteli lautoja vasten, kunnes tavoitti pohjan syvällä talon uumenissa.

Kaupanoven kello kilahti, lihamylly alkoi surista. Niklas kuunteli äidin kimeää puhetta, räikkyvää naurua ja Koskelan Tainan pehmeää supsutusta. Kun hän nousi varpailleen, hän näki ovi-ikkunasta, miten Holmalan Lotta hörppi pilsneriä pullonsuusta vuoroaan odotellessaan. Posket olivat täynnä pientä ryppyä kuin siivilää olisi painettu kasvoja vasten.

– Holmalastaki tultiin vahtaan velkaa nenä pitkällä kun eivät kauppa-autolta enää saa. Siihen Lotta vaan lykkäs perseensä penkille, äiti puhisi Niklakselle, kun kävi lisäämässä puita hellaan. Painekattilassa kiehui paistilihat. – Aattelevat etten ilkee olla antamatta kun joulu on tulossa. Ja kai se annettava on. Syöneet etukäteen ens kuunkin eläkkeet. Äiti pysähtyi ikkunaan: – Tainan kassi haisi väkevältä kissankuselta, kun tavaroita pakkasin. Jouluruokiin mukavat lisäaromit… Siinä se nyt painaa potkukelkalla mäkeen, polvet mutkalla. Ei ihme jos Arvo juopottelee.

Äidillä on valta, Niklas ajatteli. Hän pakkasi joulukuusenkaramelleja läpinäkyviin pusseihin, kymmenen kiiltokuvaenkelillä