Sikakosto

By Heleena Lönnroth

Eräänä tuikitavallisena aamuna Vinnikan suoramyyntihallin näyteikkunaan on ilmestynyt irtileikattuja sormia. Kun myymälänhoitaja astelee peremmäksi halliin, hän kohtaa vielä järkyttävämmän näyn – paikallinen sikafarmari Ile Ketonen roikkuu katosta tapettuna, keskellä sianpuolikkaita. Tappaja on jättänyt paikalle paperin, jossa lukee vain sanat "Luonto kostaa". Mistä oikein on kysymys? Kuka on voinut tappaa aina niin elämänmyönteisen Ilen? Pian myös paikallisella turkistilalla tapahtuu kammottavia..."Sikakosto" on Heleena Lönnrothin ajankohtainen dekkari, joka käsittelee muun muassa ekoterrorismia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2021
• ISBN: 9788726740516

Book preview

Cajander

1. Luku

Sähäkänpunainen Datsun pick-up kaarsi vielä hiljaisen torin poikki Vinnikan suoramyynnin pihaan. Auto tutisi hetken kiihtyneesti, sitten ovesta työntyi ähkäisten pullea nainen. Piko Parkkinen oli kolmikymppinen, runsaanrintava ja pukeutui mielellään anteliaan lyhykäiseen minihameeseen. Piko rämäytti auton oven lukkoon, ja samassa suupieleen ilmestyi tupakka. Nainen kampesi lavalta pressun alta ison kangaskassin ja jäi nojailemaan auton kylkeen. Lähietäisyydellä ei liikkunut ketään. Risteyksen takana huoltamon pihassa oli muutama auto parkissa. Kaupunkiin menevä pikavuoro otti sisään varhaisia töihin menijöitä.

Päivästä tulisi kaunis. Pakkasta oli viitisen astetta, yöllä jäätyneet lätäköt ritisivät mukavasti kengän alla. Naapuripitäjästä kotoisin oleva Piko oli valittu elintarvikeprojektin alettua tuottajien suoramyyntihallin myymälänhoitajaksi. EU oli tuonut uudet kuiheet myös tälle kulmakunnalle. Piko vilkaisi arvostavasti työpaikkansa näyteikkunan päällä kiiltelevää valotaulua. Vinnikan suoramyynti osk. vihreillä valokirjaimilla. Näyteikkunassa särki- ja muikkusäilykkeitten keot, vartaassa kuivattuja ruisreikäleipiä aseteltuna karkean merisuolan päälle, Kukonheltta-viinit ja oli siinä muutakin. Piko terästi katseensa, survaisi korollaan tupakan tantereeseen ja askelsi ikkunan luo.

Juma-lauta! Naiselta jäi suu auki, kassi putosi kädestä. Ikkunassa punaisella keramiikkalautasella vihreiden kaalinlehtien päällä oli viuhkamaisesti aseteltuna yhdeksän vaaleankellertävää sormea.

Pikon päässä takoi. Hän tempoi auki oven kahdet lukot. Jalat vapisten hän kahlasi lattialle revittyjen liha– ja makkarapakkauksien yli. Piko tiesi, etteivät ne olleet pääasia. Sydän jyskyttäen hän avasi myymälän takahuoneen oven.

Lihapölkyllä oli kirves ja peukalo. Kynsi oli likainen ja siitä oli lohjennut pala. Peukalon alla oli valkoinen aanelonen, jossa vihreällä tulostettu isokokoinen teksti: Luonto kostaa.

Ile! Piko käänteli vauhkona päätään. Ilenhän piti olla täällä! Ile Ketonen oli sikafarmari, jonka reippaaseen olemukseen Piko oli salaisesti ihastunut. Mies oli saanut isännyyden tilaansa muutama vuosi sitten ja oli heti ruvennut vääntämään peltojaan luomukuntoon. Ilen ideana oli kasvattaa viljasikoja, omalla luomuviljalla ruokittuja sopivasti rasvaisia possuja, jotka jalostettaisiin tuotteiksi, joita myytäisiin viljelijöitten osuuskunnan suoramyyntihallissa.

Kuin unessa Piko käveli kylmiöön. Pysähtyi ovisuuhun ja katsoi. Siinä sianpuolikkaitten välissä riippui Ile. Sormettomat kädet sivulle sojottaen.

2. Luku

Poliisiauto pysähtyi maalaistaloon johtavan koivukujan päähän. Autosta kapsahti postilaatikolle nuori, vaalea mies, mutta laatikko kumisi onttouttaan, ei ollut eilisen päivän posti hakematta. Poliisimies pysähtyi auton viereen, hieraisi leukaansa, koetti taskuaan. Olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että hän oli ollut aikeissa panna tupakaksi. Nyt hän sen sijaan kaivoi taskustaan purukumipakkauksen ja survaisi kolme tyynyä suuhunsa. Hän kumartui, aukaisi oven ja sanoi jotakin autossa istuvalle vanhemmalle miehelle. Tämä rupesi heti räpläämään puhelintaan.

Siinä olivat Peuranmaan yhteistoiminta-alueen poliisimiehet, komisario Martti Määttä ja ylikonstaapeli Sakari Talola. Kun Ile Ketosen mieltäkääntävä murha oli tullut tietoon, olivat Vinnikassa asuvat Määttä ja Talola saaneet päivystyksestä komennuksen lähteä verekseltään jutun jäljille. Juttu haiskahti siltä, mitä Suomessa ja varsinkin Pohjanmaalla jo pitempään oli pelätty: ihmishengen vaatineelta ekoterroristien sabotaasiteolta.

Sakari Talola oli vanhan polven poliiseja. Tunsi pitäjäläiset ja herätti kunnioitusta satakiloisella olemuksellaan. Hänelle nämä etelästä ja mistä lie tulleet ekoterroristit menivät yli ymmärryksen. Talolalla oli itselläänkin ollut turkistarha. Silloin minkki oli ollut hinnoissaan, oli ollut ainainen kiire eläimiä ruokkimaan, ja nahoitusaikoina hän oli pyytänyt ja saanut virkavapaata. Ei parikymmentä vuotta sitten kukaan olisi uskonut, että joku rupeaisi tarhakettuja vapauteen päästämään. Hullun hommana olisi pidetty jo sellaisesta puhumistakin.

Pohjanmaan nimismiespiireillä oli Tampereen mustavihreitten yön jälkeen ollut valmius lähteä liikkeelle lyhyellä varoitusajalla, mikäli eläinten vapautusrintama iskisi. Ja nyt oli kutsu käynyt. Määttä oli täynnä kylmää vihaa. Ketoselta jäi pieniä lapsia ja viimeisillään raskaana oleva vaimo.

Ketosen maatila oli muusta kylästä erillään. Edellisenä iltana kotona ei tiettävästi isännän lisäksi muita ollut, vaimo oli synnytyslaitoksella ja vanhemmat lapset Riihelässä vaimon vanhempien luona. Sinnehän se suruviestikin oli ensiksi viety, kun Ketosen vanhemmat eivät enää olleet elossa eikä vaimolle hirvitty asiasta soittaa, kun ei tiedetty, missä vaiheessa synnytys oli menossa.

Määttää vaivasivat vanhan naisen silmät, kun tämä oli jäänyt oven suuhun kaksi lasta helmoissaan. Oma lapsuuden loppu nousi kipuna mieleen. Martti oli istunut keittiön pöydän ääressä piirtämässä voipaperin läpi Mikkiä ja Hessua, vanhemmat sisarukset olivat vielä koulussa, kun pihaan oli ajanut poliisin Lada. Se oli Loukolan Unto, kyllä Martti sen tunsi. Ja se oli sanonut, että isä oli löydetty metsästä ittensä ampuneena. Siihen oli loppunut Martin lapsuus. Aina oli mielessä, että jotain voi sattua, vaikka kuinka olisi juuri istunut keittiön pöydän ääressä ja luullut, että kaikki oli hyvin.

Riihelän mammalta oli sitten kyselty, millaisia elikoita Ketosilla oli ja kuka niitä voisi tulla näyttämään, jos pitäisi sekin todeta, oliko maatilalla jotakin vahinkoa tehty. Mamma sanoi, ettei hän jaksanut, mutta kunnan maatalouslomittajalle voisi soittaa. Se oli hiljan ollut perään katsojana, kun perhe oli ollut parin päivän kylpylälomalla Ikaalisissa. Se kyllä tiesi, mitä navetassa piti olla, eikä sieltä mitään ollut nyt myyty.

– No, vastaako se lomittaja? hopotti Määttä.

Jo vain. Lomittajahan vastasi. Olisi puolen tunnin päästä paikalla.

– No, sittenhän me voidaan luoda yleissilmäys …

Määttä asteli rempseästi auton viereen ja starttasi vähän liiankin voimallisesti. Auto suti liukkaalla tiellä ja alkoi sitten varovasti ryömiä jäistä kujannetta pihaa kohti.

– Täällähän on outo tunnelma, lausahti Talola.

Määttä vilkaisi äkisti pariaan. Kommentti oli odottamaton karskiksi tiedetyltä mieheltä. Määtästäkin kyllä tuntui, että talon ja pihan tienoolla väijyi jokin määrittelemätön, levottomuutta herättävä paha.

Talola pysäköi auton keskelle pihaa, Ilen auto näytti olevan vakiopaikallaan portissa navetan ja konesuojan välissä. Tummanvihreä uudehko Opel Vectra. Porraspielessä oli lasten leluja: lumikola, pikkulapioita, suuri muovinen kaivuritraktori ja kippaava kuormuri. Miehen mielessä läikähti. Tuollaista autoa hän ei lapsena olisi osannut edes kuvitella. Sitten mielen täytti apeus. Tässä talossa lasten suru olisi vasta edessä päin.

Ketosten päärakennus oli tiilitalo. Ulkoseinät oli verhoiltu keltakukertavalla, eläväpintaisella tiilellä. Miehet astelivat pääovelle. Se oli lukossa, mutta aputiloihin vievä sivuovi oli auki. Miehet astuivat arastellen sisään. Ovesta tultiin jonkinlaiseen varastohuoneeseen, jossa säilytettiin saunapuista ruveten kaikenlaista irtainta tavaraa. Sähkö oli poikki, ja Määttä kaivoi rintataskustaan murtomiehen kynälampun. Seuraava ikkunaton tila oli pannuhuone, jossa keskuslämmityskattila jökötti pahaenteisen hiljaisena. Käsikopelolla miehet suorivat eteenpäin.

– Saatanan saatana, ähkäisi Talola.

– No, mikäs tuli? Määtän kysymys oli pikemmin toteamus.

– Saatanan kynnys! Löin oikein makiasti nilkkani teräskynnykseen.

Miehet tulivat tupaan. Siellä oli viileätä. Aurinko tulvi sisään isoista ikkunoista. Kissa hyppäsi sohvalta ja lähestyi naukaisten miehiä.

– Kisu-kisu, Talola maanitteli kattia. – Tules tänne, kissa-parka! Katotaas sulle vähän maitoa.

Talola astahti kohti vanhanmallista, isoa jääkaappia. Kissa kiehnäsi sääressä. Mies tempaisi oven auki. Kissa jäykistyi ja köyristi selkänsä.

– Helvetti! Tuus, Määttä, tänne!

Määttä tuli. Kurkisti Talolan käsivarren alta ja näki. Kaapissa oli iso sianpää. Silmät tuijottivat ystävällisen haaleina, suusta töröttävään hampaaseen oli pistetty paperilappu.

– Luonto kostaa jumalauta! puuskahti Talola.

Määttä ei sanonut mitään. Sian kaulasuonista oli valunut verta kaappiin, lämpimän kaapin löyhkä pöllähti etovana vastaan, mutta inho oli jossain taka-alalla, päällimmäinen tunne oli pelkkä ihmettely. Eihän tämän tällaista pitänyt olla?

Talola ojensi kätensä ja aikoi tempaista paperin sian suusta. Määttä tönäisi hänet kovakouraisesti edemmä:

– Älä koske!

– Anteeksi … Talola näytti nololta.

– No mitäs tuosta, taisit vähän säikähtää sinäkin, kiusoitteli Määttä. – Katotaas nämä paikat, ei tärvätä jälkiä.

Kissa jäi maidotta ja katsoi moittivasti miesten perään, kun nämä hitaasti siirtyivät keittiöstä olohuoneeseen, eteiseen ja makuuhuoneisiin.

– Pää pitää toimittaa pois täältä, ennenkö ne tulee sieltä sairaalasta, huolehti Talola.

Määttä nyökytteli. Ei ne vielä tulisi. Oli tässä sentään muutama päivä aikaa.

Miehet liikkuivat hiljaa, vaikka sellainen tunne tulikin, että talossa ei kissan lisäksi muita ollut. Eteinen oli siisti, makuuhuoneet samoin. Aviovuoteen toisessa puoliskossa näytti nukutun, peitteet oli vedetty syrjään. Määttä polvistui vuoteen viereen ja nuuhki sänkyä.

Talola hörähti: – Vainukoiraksiko meinaat ruveta!

Määttä ei vastannut. Siristeli vain silmiään: – On siinä rakasteltu. Soitapa laitokselle, että tulevat pojat korjaamaan tutkittavaksi!

Talola nosteli housujaan: – Luulekko, että se on Ketosen isäntä jonkun muun kun vaimonsa kanssa?

– … tiädä häntä. Jos se on vaikka sen murhaajan kanssa …

– Ehheh … Ettäkö murhaaja oliskin nainen?

Talola raapi hämmentyneenä kainaloaan. Ajatus oli niin sopimaton, että sen ääneen lausuminenkin tuntui rienaavalta. Pohdiskelut keskeytti ovikello, joka pirisi vaativasti.

Kuin yhteisestä sopimuksesta poliisimiehet lähtivät ovelle. Talola aukaisi.

– Päivää! Täällä kaivattiin kuulemma lomittajaa.

Ovelle ilmestynyt poika oli nuori, tuskin kahtakymmentä täyttänyt. Naama oli finninen ja vaalea harjastukka leikattu jenkkisiiliksi.

Määttä rykäisi: – Niin tuota. Halusimme mukaan jonkun, joka tietää tilan eläimistä, kun emäntäkin on siellä laitoksella. Että kun, jos vaikka, ne isännän surmaajat on näitä eläinten vapauttajia … Siellä oli tuvassa verinen sianpää jääkaapissa.

Maatalouslomittaja katsoi Määttää. Sitten puna alkoi hitaasti levitä kohti kasvoja. Ensin niskaan kauluksen yläpuolelle. Sitten poskille ja otsaan.

– No voi helevetti!

Poika ruikkasi pitkän syljen ja lähti kiivaasti navetalle. Poliisit perässä.

Navetassa miehiä kohtasi outo näky. Parsissa olleet emakot oli teurastettu. Auki leikatut kurkut olivat valuttaneet verensä tahmeiksi lätäköiksi, joihin siat olivat lyyhistyneet. Lähinnä ovea oleva ruho oli päätön. Siat makasivat ulosteissaan. Haju oli sanoinkuvaamaton. Taustalta kuului pikkuporsaitten kiljunta ja röhkinä kuin etäiseltä ääninauhalta.

– Kuka helevetti tällaista voi teherä! Lomittajapoika oli vitivalkoinen.

Määttä vinkkasi Talolaa, joka tarttui kiinni, juuri kun poika oli keikahtamassa veriselle lattialle. Talola raahasi pojan tyhjään karsinaan ja nosti jalat pystyyn aitaa vasten.

– Eiköhän se siitä …

– Kelles täsä nyt soitellaan?

– Soita eläinlääkärille ja nimismiehelle.

3. Luku

Komisario Määttä istui työhuoneessaan Vinnikan virastotalossa ja jauhoi mälliä. Tupakan tupruttelun Määttä oli lopettanut vaimon määräyksestä, kun poika syntyi. Nykyään hän jauhoi nikotiinipurkkaa, ja joskus, kun tuli oikein paha paikka, otti avuksi purutupakan. Määttä oli puolivälissä neljääkymmentä, rauhalliseksi ja maltilliseksi tiedetty mies. Hän oli naapuripitäjän poikia ja Vinnikan hirvi- ja metsästysporukoissa erityisen pidetty mies.

Mies sipaisi otsaansa. Hiusrajassa kuumotti. TV 1 ja Helsingin Sanomat ja kaikki siitä vähäisemmät mediat olivat paikalla. Haastatteluja oli annettu sinne ja tänne. Tiedotustilaisuus oli järjestetty, kun alkoi näyttää siltä, että ihan tavallisesta jutusta ei ollut kysymys. Siitähän se rumba oli alkanut. Kysymystä kysymyksen perään. Oliko Vinnikan ja lähikuntien turkistarhoille tehty iskuja, oliko paikkakunnalla liikkunut epäilyttävää väkeä, oliko lihantuottajille aiemmin tehty ilkivaltaa.