Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Polttava syyllisyys
Polttava syyllisyys
Polttava syyllisyys
Ebook232 pages2 hours

Polttava syyllisyys

Rating: 0 out of 5 stars

()

Read preview

About this ebook

Eräänä tavallisena päivänä Marjaniemen lukion rehtori Matias Valkola saa sydänkohtauksen saapuessaan koulun pihaan. Vain lumityöurakoitsijan nopea toiminta pelastaa hänen henkensä. Sydänkohtaus aiheuttaa suuren kriisin – Valkolasta tuntuu kuin elämä olisi pettänyt hänet. Näissä tunnelmissa Valkola hakee elämäänsä muutosta: hän heittäytyy varattuna miehenä salaiseen suhteeseen. Valkolan tekemillä valinnoilla on kuitenkin seuraamuksia, joita hän ei olisi voinut kuvitella edes pahimmissa painajaisissaan...-
LanguageSuomi
PublisherSAGA Egmont
Release dateMar 10, 2021
ISBN9788726740509
Polttava syyllisyys

Read more from Heleena Lönnroth

Related to Polttava syyllisyys

Related ebooks

Related categories

Reviews for Polttava syyllisyys

Rating: 0 out of 5 stars
0 ratings

0 ratings0 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

    Book preview

    Polttava syyllisyys - Heleena Lönnroth

    www.egmont.com

    1

    Vihreä Mitsubishi mutkitteli oudosti ja kaarsi töksähtäen koulun pihaan. Moottori sammui, mutta ketään ei tullut ulos. Pihalla lumitöitä tekevä traktorimies vilkaisi auton suuntaan, painoi kaasua vihaisesti ja töyttäsi tarpeettoman kovasti lumikasan päin verkkoaitaa. Syrjäsilmällä mies vilkaisi, oliko hänen pienimuotoinen mielenosoituksensa nähty.

    Uusi kaasutus auton ohi ja pihan toisella puolella sama kuvio. Huomasikohan nyt, kun tässä työväenluokka raatoi, että herrat saisivat ajaa porraspäähän satojen tuhansien autoillaan! Siinä niitä seisoi! Kalliita autoja rivissä. – Taas mahtipontinen kaasutus.

    Traktorikuski katsahti uudelleen auton suuntaan. – Ikkunat olivat huurteessa. Puhuu tietenkin kännykkään. Piha olisi kohta valmis. Sitten voisi pitää kahvipaussin ennen yläasteen pihaa. – Traktorinkuljettaja katsahti vielä tummanvihreään Mitsubishi Galantiin päin ja huomasi sisälläolijan retkottavan oudosti ratin ääressä. Silloin Kettusen Reko suoriutui nopeasti alas traktorihytistä. Hän loikkasi muutamalla askelella auton luo, tempaisi oven auki ja totesi ratin ääreen tuupertuneen rehtori Valkolan hengittävän, joskin harmaana ja huohottaen.

    Traktorinkuljettaja räpläsi nopeasti kännykkäänsä:

    – Ambulanssi saatanan pian tänne Marjaniemen lukion pihaan! Joo, niin. Lumityöurakoitsija. Kettusen Reko. Äijä on puolisen tuntia ollut autossaan. Sydänkohtaus kai, tai jotain …

    Rekon viimeiset sanat jäivät pahaenteisinä ilmaan riippumaan. Kahvitunti jäisi pitämättä, vaikka ambulanssia ei yleensä tarvinnut kauaakaan odotella. Reko raastoi rehtorin autosta, availi tämän kauluksia ja jäi odottamaan ambulanssia.

    Hapan lemu sekoittui desinfiointiaineen väkevään hajuun.

    Matias Valkola avasi silmänsä.

    Harmaanvalkoista kattoa, tippapullo, sängyssä laidat ja ympärillä sermi. – Matiaksen muisti hapuili etäistä kuvaa: oltiin isää katsomassa Mikkelin lääninsairaalassa … Sitten esiin ryömi tahkea kysymys: mitä minulle on tapahtunut?

    Kieli oli paksuna möhkäleenä kuivassa suussa.

    – Jahas! Täällä ollaan heräämässä!

    Virkeänpyöreä, punatukkainen nainen seisoi Matiaksen sängyn vieressä. Matias koetti avata suutaan, mutta suusta pääsi vain korahduksia ja epäselvää mökellystä. Kasvojen oikeaa puolta pisteli ja käsikin tuntui toistaitoiselta. Jaloista ei osannut mitään sanoa.

    – Rauhallisesti nyt vain!

    Hoitajaa säälitti miehen avuton hätäännys.

    – Teille tuli eilenaamulla töihin mennessä rytmihäiriö. Minä pyydän lääkäriä paikalle, hän kertoo …

    Mitä lääkäri kertoo? Matiaksen täytti kauhu ja pelko. Oliko hän muuttumassa vihannekseksi? Oliko hän halvautunut? Menettänyt puhekykynsä? Rankaisiko Jumala ihmistä näin yllättäen? Matiaksen niska ja selkä kostuivat. Hiusrajassa tuntui märältä. Karvas pettymys ja katkeruus hulvahti mieleen. Hän ei ehtisikään enää tehdä valintoja! Hän ei ehtisikään enää olla rehellinen!

    Elämä oli pettänyt hänet.

    Ovi kävi. Sängyn viereen ilmestyi äskeinen hoitaja ja hänen seurassaan pitkä, vakavannäköinen mies, josta puhkesi puhetta:

    – Huomenta! Tervetuloa takaisin! Ei tässä nyt niin hassusti ole vielä käynyt. Ymmärrättekö, mitä puhun?

    Matias nyökkäsi hitaasti. Saipa suustaan myöntävän ynähdyksenkin.

    – Hyvä! Vaikkette vielä pysty tuottamaan puhetta, kyllä sen sieltä pikkuhiljaa pitäisi palautua. Räpäyttäkää silmiänne ymmärtämisen merkiksi.

    Matias räpäytti silmiään.

    – Teillä on ollut sydämen rytmihäiriö. Kohtuullisen vakava sellainen. Siitä seurasi verenkiertohäiriö aivoihin, mikä aiheutti lievän oikeanpuoleisen halvauksen, josta nyt olette toipumassa. Häiriö vaikeuttaa puheen tuottamista, mutta puhe palautunee tämän ja huomisen päivän kuluessa. Määräämme teille verenohennuslääkettä ja sairaslomalle jäätte aluksi kuukaudeksi. Sitten katsomme eteenpäin.

    Matias nyökytteli ja yritti suustaan vaimonsa nimeä. Valpas hoitaja huomasi hänen ponnistelunsa ja kiiruhti arvaamaan:

    – Vaimonne oli täällä eilen ja tulee taas iltapäivällä!

    – Koulu! sai Matias vielä parahdettua.

    – Kouluun on ilmoitettu, punapäähoitaja jatkoi rauhoittavasti. – Koulu ei ole nyt teidän suurin murheenne. Meidän pitää nyt päästä kuntoon ja unohtaa siksi aikaa koulu.

    – Niin, stressitön elämä ilman koulua voisi olla hyvä ratkaisu jatkossakin, ehdotti lääkäri, jolla jo näytti olevan kiire muualle.

    Ilman koulua elämä vasta helvettiä olisi! Matiaksen ajatus alkoi irrota siitä puuromaisen tahmeasta olosta, jossa hän oli herättyään kellunut. Olla kotona ja odottaa Ullaa töistä, käydä kävelyllä, katsoa televisiota. Ei! Matiaksen selkäpiitä karsi puistatus. Häneen iski pakokauhu. Pois oli tästä tilasta päästävä! Katse harhaili hurjasti etsien soittokelloa. Matias hapuili letkujensa yli, tönäisi kukkamaljakon lattialle, jolloin hänen kurkustaan purkautui epätoivoinen kiljahdus.

    Kaksi hoitajaa säntäsi juoksujalkaa paikalle. Toinen alkoi siivota sirpaleita, mutta toinen nojasi sängyn laitoihin ja katsoi kauniisti Matiasta.

    – Pois! Matias mökelsi.

    Hoitaja otti Matiaksen käden omaansa ja sanoi rauhoittavasti:

    – Nyt pitää koettaa levätä. Rouva tulee pian käymään. Kyllä te pian täältä pois pääsette, varmasti jo ensi viikolla.

    Matias Valkola ei ajatellutkaan ruveta nukkumaan. Hän pyysi käsimerkein hoitajaa etsimään jostain peilin. Hoitajan epäuskoinen ilme ärsytti Matiasta. – Luuliko tuo, että hän aikoi tappaa itsensä peilin sirpaleilla!

    Peili tuotiin. Valkoinen muovikehyksinen peili. Kun sairaala-apulainen oli lähtenyt matkoihinsa, Matias otti peilin ja katsoi. Peilistä tuijottivat hyvästä ruoasta rasvoittuneet keski-ikäisen miehen kasvot. Punaisenkihara tukka oli paennut korvallisille. Luomet roikkuivat ja silmät sirrittivät väsyneesti. Ajamaton parransänki oli vuorokaudessa tehnyt huolitellusta miehestä maantierosvon näköisen. Jos peili olisi ollut isompi ja jos Matias olisi seisonut sen edessä alasti, hän olisi voinut nähdä myös hyvinsyöneen herrasmiehen vatsan, joka kaareutui pienenä kumpareena alaspäin. Jonkin verran se haittasi menoa. Munaskuitaan ei enää nähnyt, mutta kenkien solmiminen vielä sujui.

    – Hei! kokeili Matias varovasti. – Missä oli nyt se nuori, intomielinen savolaispoika, joka oli aloittanut opintonsa kuusikymmentäluvulla Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisessä osastossa? Se nuorukainen oli ollut kaikesta innostunut, vanhan rantasalmelaisen kauppiaspariskunnan ainokainen, josta oli tullut historian maisteri!

    Matias oli valmistunut neljässä vuodessa, lähtenyt väliaikaiseksi opettajaksi Kuopioon ja saanut sieltä auskultoinnin jälkeen ensimmäisen vakinaisen opettajanpaikkansakin. Siellä hän oli tutustunut myös Ullaan, lääninhallituksen varanotaariin. Ullan kanssa oli menty naimisiin – Matias rypisti peilikuvalle kulmiaan – kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Ullalla oli ollut poika lyhyestä opiskelija-avioliitosta hollantilaisen insinöörin kanssa. Mies ei ollut eron jälkeen pitänyt yhteyttä poikaansa. Lasse teki Ullasta ja Matiaksesta perheen, sillä yhteisiä lapsia he eivät hartaasta yrityksestä huolimatta saaneet.

    Matias huokaisi. Mitään pojasta ei ollut tullut, liekö passattu piloille. Vaivoin oli valmistunut merkonomiksi ja muutamissa paikoissa myyntimiehenä kokeiltuaan se oli päätynyt äitinsä suhteilla Herttoniemen säästöpankkiin. Pankkifuusion tultua Lasse oli ollut ensimmäisenä ulos potkittujen joukossa.

    Matias laski peilin kädestään ja mietti. Tulevaisuus kuvastui mieleen epämääräisenä möhkäleenä. Toisaalta hän tunsi jonkinlaista helpotusta. – Jos sydän oli sökö, hän pääsisi irti koulusta.

    Rehtori Valkola vaipui uneen peili kädessään ja onnellinen hymy huulillaan.

    Sairaalasängyn vieressä istui tumma nainen. Tukka oli ankaran geometrinen, suu niin tiukassa supussa, että kureet näkyivät. Nainen oli saattanut joskus olla kauniskin, hänellä oli hyvä kasvojen luusto ja korkeat poskipäät, suora nenä ja soikeat kasvot. Mutta ilmettä leimasi ärtyisyys ja kireys.

    Nainen oli Ulla, Matiaksen vaimo. Ulla ja Matias olivat pikkuhiljaa ajautuneet erilleen toisistaan. Matiaksella oli koulunsa, opettajien ammattijärjestö, politiikka ja oppikirjatiiminsä muutaman muun kirjoittajan kanssa. Naisiakin oli ollut, mukavia opettajattaria eri puolilta Suomea, kyllä Ulla sen tiesi. Olihan Ullallakin ollut omat lomaseikkailunsa. Sitä paitsi hän oli lukenut työn ohessa varanotaarista oikeustieteen kandidaatiksi ja saanut ihan kohtuullisia töitä valtionhallinnossa. Nyt kun Suomi oli liittynyt Euroopan unioniin, Ulla oli saanut nimityksen sisäasiainministeriössä neuvottelevaksi virkamieheksi. Se tiesi usein matkoja Brysseliin. Yhteinen aika Matiaksen kanssa supistui sunnuntailounaisiin. Muuten elettiin, miten elettiin, omissa makuuhuoneissa, oman työrytmin ja aikataulujen mukaan. Yhteisiä ystäviäkään ei ollut. Silloin tällöin päiviteltiin Lassen saamattomuutta ja holtittomuutta. Siinä kaikki.

    – Matias? Naisen ääni oli epävarma.

    Matias avasi hitaasti silmänsä: – Toitko lukemista … Oletko soittanut kouluun?

    – Matias, miten sinä jaksat? Ulla tuli lähelle ja sipaisi Matiaksen kättä. – Lääkärit sanovat, että toivut kyllä. Puhe ja liikuntakyky palaavat.

    Joo, ei kai tässä ihan vihannekseksi vielä päädytä, ajatteli Matias muikeana.

    Ulla tarkasteli kynsiään. Vasemman käden pikkusormen kynsi oli lohjennut, ja se näytti häntä harmittavan.

    – Haluan … pois täältä! puuskahti Matias.

    Ulla katsoi häntä kulmainsa alta: – Minä en valitettavasti voi jäädä sinua kotiin hoitamaan. Meillä alkavat töissä neuvottelut rakennerahastojen uuden ohjelmakauden sovelluksista. Ymmärrät varmaan, etten voi olla pois?

    Matias nyökkäsi väsyneesti.

    – Kai sitä jonkinlaista apua voi palkata, jos et selviä? Ulla jatkoi.

    Matias nyökkäsi uudemman kerran.

    – No sittenhän asia on selvä!

    Ulla nousi.

    – Olen jo myöhässä palaverista.

    Ovenraosta Ulla vielä muisti: – Joudun huomenna lähtemään Brysseliin. Olen viikonlopun yli. Tulen maanantai-iltana yhdeksän koneella.

    2

    Matias odotteli sairaalan aulassa taksia. Toipuminen lievästä aivoverenkierron häiriöstä oli sujunut ennusteitten mukaan, ja viikon sairaalassa maattuaan Matias pääsi pois, koska väitti itsellään olevan hoitajan kotona.

    Sairaalassa Matiaksella oli ollut aikaa ajatella. Hän oli lukaissut Antti Heikkilän kirjan Selkä. Sen ytimekäs viesti oli ollut seuraava: ihmisen vaivat johtuivat joko lähimenneisyydessä tai lapsuudessa tapahtuneista asioista. Useimpien ihmisten vaiva oli kuitenkin yksinkertaisesti rakkauden puute. Lapsuudessa rakkautta paitsi jääneet koettivat ostaa sitä suorittamisella ja tekemisellä. Sillä tekemisellä ei ollut äärtä eikä määrää. Siihen sairastuivat lopulta sydän, maksa, vatsa ja selkä ellei sitten koko mieli.

    Matiakselle oli väläyksenomaisesti selvinnyt elämänmuutoksen tarpeellisuus. Muutoksen pitäisi olla sellainen, että hän kuntoutuisi, mutta myös sellainen, että elämään tulisi positiivinen, eheyttävä voima. Uuvuttavat, sivistyneen pisteliäät riidat Ullan kanssa olivat vieneet parisuhteesta ilon ja seksin jo ajat sitten. Yhdessäolo oli muuttunut taloudellis-käytännölliseksi ratkaisuksi, jossa ei ollut lämpöä eikä armoa. Matias ymmärsi voineensa huonosti jo pitkään.

    Taksi pysähtyi Marjaniemen pelloille rakennetun kalliin rivitalokompleksin eteen. Matias ja Ulla olivat olleet ensimmäisiä asukkaita, kun taloja oli 80-luvulla alettu rakentaa. Heillä oli eteläpäädyssä 200 neliötä kahdessa kerroksessa. Huoneisto oli kallis ja edustava. Ikkunoista näkyi meren aavistus.

    Matias seisoi etuovella avain kädessä. Mitsubishi oli autokatoksessa, Ullan auto oli poissa. Asunto huokui rauhaa, mutta myös tyhjyyttä. Koko rivitalossa ei asunut kuin Kääriäisen lapsiperhe, ja heilläkin oli vain yksi poika. Muut asukkaat olivat keski-ikäisiä tai vanhempia varakkaita pariskuntia, joista moni oli jo eläkkeellä.

    Matias jätti laukkunsa portaalle, lakaisi irtolumet ja lähti postilaatikolle. Siellä oli muutamia laskuja ja Matias Valkolalle osoitettu kirje. Matias käänteli kirjettä kädessään. Siinä oli lentopostikuori, nimi ja osoite oli kirjoitettu vanhanaikaisen koukeroisella käsialalla. Merkissä komeili Juan Carlos.

    Matias oli miellyttävällä tavalla yllättynyt. Hän asteli liukastumista varoen takaisin laukkunsa luo ja suori enempää aikailematta sisään. Riisuttuaan päällysvaatteensa ja pujottauduttuaan tohveleihin ja villapaitaan hän istahti keittiön pöydän ääreen kirje kädessään.

    – Esteri-täti! – Matiaksen isän ainoalla elossa olevalla sisarella oli tapana viettää talvet Mallorcalla. – Mitähän Esterillä oli sydämellään? Tuskin hän Matiaksen sairastumisesta tiesi?

    Keittiö tuntui steriilin kuolleelta, mutta jääkaapin surahdus toi Matiakseen eloa. Matias tassutteli kaapille.

    – Kas! Kaapin oli Ulla kyllä varannut täyteen. Oli vihanneksia ja leikkeleitä, olutta ja maitoa, jota Ulla itse ei vuosikymmeniin ollut käyttänyt. – Lämmin läikähdys täytti Matiaksen mielen: Ulla sentään välitti hänestä vielä!

    Matias otti jääkaapista oluttölkin. Sitten hän avasi kirjeen.

    Hyvä Veljenpoikani Matias! Huoneeseen tulvahti vanhan ruusun tuoksu.

    "Lähestyn Sinua avunpyyntöni kanssa. Minä olen ollut lokakuun alusta täällä Mallorcan kodissani, niin kuin talvisin jo viimeiset kaksikymmentä vuotta. Kotkan talostani huolehtimaan lupautunut entinen kollegani lyseosta, kotitalousopettaja Eeva Myller on kaatunut iljanteisella kadulla, jonka seurauksena on saanut lonkkamurtuman. Tämä on paitsi tavattoman epämiellyttävää ja hankalaa hänelle itselleen myös minulle! Minä jään nyt ilman talonvahtia!

    Pitkään harkittuani joudunkin nyt pyytämään Sinulta, parahin veljenpoikani, voisitko käydä Kotkassa pari kertaa kuussa huolehtimassa, että kaikki on kunnossa Hovinsaaren talossani. Minullahan on siellä pari vanhaa vuokralaistakin, mutta … olisin rauhallisempi, jos pystyisit tällaisen uhrauksen tekemään. Minä kyllä korvaan kulusi ja vaivannäkösi runsain mitoin."

    Matias tuhahti ja joi pitkän kulauksen pullostaan. Pullosta juomisessa oli erityistä hohtoa, sillä Ullan kotona ollessa se ei käynyt. Matias nojautui taaksepäin tuolilla ja keikutteli hiljakseen. Sekin oli ehdottomasti kielletty hupi heidän huushollissaan.

    Jos tämä suinkin sinulle passaa, Matias, laitan tähän osoitteen ja Aurinkomatkojen neiti Olssonin matkapuhelimen numeron. Hän on luvannut välittää minulle tietoa, jos vaikka hänelle soitat. Matias hymähti. Tyypillistä Esteriä sekin. Valkoloitten pihiä vanhanaikaisuutta. Kyllähän Esterillä varaa olisi ollut jos minkälaisiin puhelimiin, mutta jostain syystä tämä ei ollut kännykkää hankkinut.

    Matiaksen päässä alkoi kypsyä suunnitelma. Lääkäri oli puhunut maisemanvaihdoksesta stressin helpottajana. Entäpä jos muuttaisi vähäksi aikaa Kotkaan? Pitäisi samalla huolta Esterin talosta. Matias alkoi vihellellä. Se ei vielä sujunut oikein mallikkaasti. Oikeassa poskessa tuntui jotain velttoutta. – Mutta mutta. – Asia alkoi viehättää Matiasta. – Jos lähtisi jo ennen Ullan paluuta! Saisi rouva kerrankin keskittyä rauhassa EUasioihin!

    Rehtori tunsi itsensä kostonhaluiseksi pikkupojaksi. Kyllä ne sitten itkee, kun minä olen kuollut! Vaikka voisi siinä olla sekin riski, ettei Ulla itkisi.

    Matias kulki ympäriinsä asunnossa ja katseli sitä vieraan silmin. Alakerrassa oli keittiö ja olohuone ja työhuoneena käytetty pikkuhuone. Siellä oli tietokone ja Matiaksen työhön liittyvät kirjat, mapit ja muu arkisto. Huoneessa oli myös sohva, josta sai tarvittaessa varavuoteen. Matias ei ollut aiemmin huomannutkaan, miten paljon huoneessa oli jo kellastuneitakin papereita. Kasoja, joita ei ollut selattu vuosiin. Nyt vasta Matias näki, että miltei koko huone oli täynnä menneitten vuosien pöytäkirjoja, taustapapereita, lehtiä ja leikkeitä. Lehtiä, joita ei ollut ennättänyt lukea aikanaan ja jotka olivat jo ajat sitten vanhentuneet. Matiaksesta tuntui kuin huoneen asukas olisi kuollut jo muutama vuosi sitten ja kaikki olisi jäänyt ennalleen.

    Miltä näytti heidän olohuoneensa vieraan silmin? Vaikka heillähän ei juuri vieraita käynyt. Mitä nyt Matiaksen vanha äiti Rantasalmelta joskus. Ulla sen sijaan ei ollut vuosiin pitänyt yhteyttä vanhempiinsa. Ei Ulla tuonut kotiin enempää töitään kuin ystäviäänkään.

    Matias seisoi olohuoneen ovella. Television ja sen edessä olevan nahkaisen tv-tuolin vaiheilla näytti viipyilevän jonkinlainen laiha energiakenttä. Vaaleankellervä nahkasohva näytti taas siltä, ettei siinä ollut koskaan istuttu. Huoneessa oli

    Enjoying the preview?
    Page 1 of 1