Kuka halusi murhata luokkatoverinsa?

By Pertti Hemánus

Idyllisissä maalaismaisemissa järjestetään pieni luokkakokous. Yksi osallistujista häviää yön aikana. Kun kukaan ei tiedä, minne psykoanalyytikko Irmeli Sonkeri on kadonnut, rikosetsivä Heikki Erkinheikki alkaa tutkia asiaa apulaisensa Satu Sakin kanssa. Kouluaikoina Sonkeri oli syrjäänvetäytyvä, mutta viime vuosina hänestä on tullut luokkansa menestynein. Kun psykoanalyytikko löydetään surmattuna järven pohjasta, luokkatovereitten keskinäiset ristiriidat ja intohimot alkavat tulla esille koko kirjossaan. Kaikki haluavat menestyä, mutta kuka luokkatovereista oli valmis murhaamaan?Pertti Hemánuksen satiirisen dekkarin henkilögalleria muistuttaa suomalaisen keskiluokan läpileikkausta.Komisario Heikki Erkinheikki ratkoo rikoksia professori Pertti Hemánuksen nokkelissa ja satiirisissa dekkareissa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 2, 2022
• ISBN: 9788726349252

Book preview

Kuka halusi murhata luokkatoverinsa?

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1995, 2021 Pertti Hemánus and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726349252

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Uhri on aina myös syyllinen ja syyllinen on aina myös uhri

Kaisa Korhonen

Henkilöt

Kirjan henkilöt koostuvat pääasiassa entisistä luokkatovereista, jotka kokoontuvat vain verestämään muistojaan, niin he ehkä aluksi kuvittelevat. He ovat kaikki aika hyviä ihmisiksi, mutta joillakuilla heistä on syntyvässä näytelmässä keskeisempi osa kuin muilla:

Reijo Kalajärvi, historianopettaja

Heikki Linnaluoto, lääkäri (Iso Heikki)

Timo Metiäinen, pastori

Teppo Salminen, ravintolapäällikkö

Heikki Sauvo, arkkitehti (pelkkä Heikki)

Irmeli Sonkeri, psykoanalyytikko

Stig Strömstedt, toimittaja

Simo Tastula, hammaslääkäri

Seija Tuunanen, sairaanhoitaja

Kellään ei ole oikeutta vähätellä myöskään näitä luokkatovereita:

Tarmo Kristo, maanviljelijä

Liisi Kunnari, peruskoulunopettaja

Maija Lietzén, merkonomi

Anita Määttänen, ekonomi

Veikko Pihlajasalo, diplomi-insinööri

Matti Purontakanen, liikuntaneuvoja

Elvi Rehula, kotiäiti

Hannu Tommola, merkonomi

Gunnar Vähäniitty, sairaseläkeläinen

Muita mainittavia henkilöitä on enää neljä:

Heikki Erkinheikki, rikoskomisario, oikeustieteen kandidaatti (komisario-Heikki tai hänkin vain Heikki)

Sinimarja Erkinheikki, peruskoulunopettaja, edellisen vaimo

Lars Lindqvist, kauppias, edellisen isä

Satu Sakki, nuorempi konstaapeli, oikeustieteen ylioppilas

Tapahtuu kesäkuun alussa 1994 vähäsen Salossa, mutta pääasiassa Suomusjärven Hintsalassa, Helsingin ja Turun puolivälissä. Suomusjärveä ei ole lupa sekoittaa Kainuussa sijaitsevaan Suomussalmeen, sillä siitä saattaisivat kummankin kunnan asukkaat pahastua.

Lukijaa, on hän käynyt Salon Yhteislyseota tai ei, kielletään kuvittelemasta tätä kirjaa avainromaaniksi. Muista lukija Ernest Hemingwaytä äläkä kysy, kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.

1

"Totta kai me menemme helvettiin,

mutta ensimmäisessä luokassa."

Tanskan 1970-luvun laman aikana suosittu sananparsi

Toukokuun puoliväli oli helteinen miltei koko maassa. Kun Seija Tuunanen lähti työpäivän jälkeen kävelemään keskustasta kohti siltoja ja Tuiraa, hän päätti hiljentää vauhtiaan, jotta ei kotiin tullessaan olisi hiessä.

Nurmikot viheriöivät, koivuissa oli pienet lehdet. Kävelykadun ravintoloiden terassit olivat täynnä väkeä, joka istuksi muovisten olutlasien ääressä. Mitähän tuollainen elämäntapa antaa?, Seija ihmetteli.

Entä mitä antaisi matka toiselle puolen Suomea luokkakokoukseen? Tänään minun oli määrä soittaa ja kertoa, tulenko vai en.

Mitä keskustelemista minulla olisi ammoisten toverieni kanssa? Kuulumiskierroksella tulisi minunkin vuoroni puhua, ja silloin varmaan sanoisin että minulle ei viimeisten kymmenen vuoden aikana ole tapahtunut mitään.

Sen sijaan tuntuisi hyvältä käydä äidin haudalla. Se olisi hoidettu, sen Seija tiesi, sillä hän maksoi hoidosta vuosittain pikku summan seurakunnalle.

Koulussa olin niin tavallinen että voiko sen tavallisempi olla?, Seija arvioi itseään. En kiusannut ketään, tietenkään en tyttönä, mutta eipä minuakaan kiusattu. Luokan parhaita en ollut koskaan, mutta en huonoimpiakaan. Kun lakin saatuani kerroin minne pyrin, äiti sai raivokohtauksen.

– Vai sairaanhoitajakouluun. Sinne riittäisi keskikoulu. Kolme vuotta olen sinua turhaan kouluttanut, raatanut ja kouluttanut. Miksi et hae lääketieteelliseen?

– Ei minusta ole lääkäriksi.

Kun Seija kymmenkunta vuotta myöhemmin soitti kotoaan Oulusta ja kertoi aviomiehen muuttaneen pois, toisen ja kauniimman naisen luo, äidin reaktio oli yhdistetty itku- ja raivokohtaus.

– Mikä sinussa on vialla, Seija? Lapsettomuus tietysti mutta mitä muuta? Sano minulle.

Äiti ei kysynyt, mitä Seijan miehessä mahdollisesti oli vialla.

Kääntyessään Valtatielle Seija oli tehnyt päätöksensä. Kotiin tultuaan hän meni suihkuun, katsoi hetken aikaa alastonta vartaloaan peilistä, kuivasi tummat hiuksensa, pukeutui vaaleansiniseen aamutakkiin, kaivoi esiin kutsukirjeen ja soitti.

– Sinä siis tulet, voi miten mukavaa. Meidän luokka oli niin pieni, että jokainen poisjäänti laskee tunnelmaa.

Heikki Sauvo ei ollut pahoillaan, vaikka Berliinin-Helsingin iltakoneen lähtö myöhästyi. Tegelin pyöreä kenttärakennus piti sisässään useita baareja, jotka eivät olleet sen vähemmän viihtyisiä kuin lentokenttäbaarit yleensä.

Steinhägerin Heikki joi nopeasti, olutlasin hän sen sijaan tyhjensi hitaasti ja nautiskellen. En ollenkaan kaipaa humalaa, hän mietti. Sen sijaan minun on rauhoituttava. Päivä Berliinissä oli rasittavampi kuin olin odottanut.

Heikki oli niitä arkkitehtejä, jonka nimi oli lamaa edeltäneinä hyvinä vuosina silloin tällöin lehdissä, useimmiten myönteisessä yhteydessä. Tuli sijoituksia kilpailuissa, kerran jopa voitto. Sitten rakentaminen tyrehtyi kuin seinään, toimistoa oli supistettava, lähetettävä päteviä työntekijöitä päivärahalle. Vaihtoehtoa ei ollut.

Se siitä seuraa, kun tunarit hoitavat maan politiikkaa, Heikki oivalsi.

Tunarit, hän sanoi baaritiskillä miltei ääneen. Himoverottaja Iiro Viinanen esiintyy kokoomuslaisena, vaikka on salakommunisti. Miten hän muuten voisi anastaa valtiolle yritteliäiden ja koulutettujen ihmisten työn tulokset?

Heikki muisti sen päivän, jolloin hänen oli pakko esittää vaimolle, että heidän on kiinnitettävä Tapiolassa sijaitseva iso omakotitalonsa lainan vakuudeksi. Vaimo teki muutaman huolestuneen kysymyksen ja kirjoitti sen jälkeen nimensä. Hän alkoi myös osoittaa kiinnostusta toimiston taloudellista tilaa kohtaan, mutta Heikki väisti kysymykset luistavasti. Hän oppi valehtelemaankin tarvittaessa.

Taitoaan puhua muunnettua totuutta Heikki oli joutunut käyttämään myös Berliinissä. Hänen sikäläisen toimistonsa molemmat nuoret arkkitehdit olivat ottaneet puheeksi palkankorotuksen. Elämä poikamiesboksissa entisen DDR:n pääkaupungin puolella ei ollutkaan niin halpaa kuin Heikki oli uskotellut.

– Entä sitten? Minähän voin lopettaa koska tahansa tämän filiaalin, joka tuottaa minulle pelkkää tappiota. Sitten te molemmat varmaan palaatte Suomeen, jossa odottaa hyvin palkattu työ.

– Viitsitkin keljuilla.

Tulokseksi tuli kompromissi. Heikki lupasi pojille pienen palkankorotuksen ja muutti samalla heidän toimenkuvaansa. Enää ei riittänyt että he hoitivat moitteettomasti Heikin heille järjestämät arkkitehtuurin alihankintatyöt – sen he olivat toki tehneet – vaan heidän oli omin päin järjestettävä niitä lisää. Heikki naputti tietokoneella muutaman länsiberliiniläisen kollegansa yhteystiedot ja sanoi:

– Soitelkaa. Ehdottakaa tapaamisia, mutta ei liian usein. Puhukaa mieluummin huonoa saksaa kuin hyvää englantia.

Helsingin kone lähti. Tarjoilu oli ilmaista ja Heikki aloitti viskillä, joi iltapalan kanssa punaviiniä ja kahvin kanssa konjakkia sekä päätti matkan taas viskillä. Humalaa hän ei nytkään tavoitellut, vain miellyttävää turtumusta joka saisi huolet näyttämään siedettävän pieniltä.

Kotona hän ei väsymyksestään huolimatta saanut heti unta. Niinpä hän sytytti uudelleen yölampun ja alkoi selata kalenteriaan, johon oli merkitty lähipäivien ohjelma. Rasti tarkoitti että asia oli jo hoidettu, kuten oli soitto Saloon.

Totta kai menen luokkakokoukseen, hän oli päättänyt heti saatuaan kirjeen. Jotta en olisi seuraavanakaan päivänä sidottu autoon, menen junalla. Ja ensimmäisessä luokassa siltä varalta, että joku asiakas tai muu tuttu sattuisi näkemään.

Simo Tastula soitti jo puolelta päivin vaimolleen töihin:

– Orionin edustaja haluaa tarjota minulle päivällisen. Voi mennä myöhään. Lääketehtaat eivät tunne lamaa.

Simo oli niin hyvällä tuulella, että hän hoiti miltei vihellellen ne harvat potilaat jotka hänellä tänään oli; nekin piti hoitaa alehintaan. Totta kai töitä olisi enemmän ja palkkiot paremmat, ellei Esko Ahon hallitus olisi pettänyt hammaslääkäreitä ja peruuttanut jo vuosia sitten valmiin päätöksen, jonka mukaan Kela alkaisi korvata osan hammashoidon kustannuksista.

Sana hammashoito alkoi olla vanhentunut. Pitäisi puhua suun sairauksista ja suun terveydestä, mitä Simo ei aina muistanut noudattaa. Mitäpä hän, maalaispoika Kuusjoelta.

– Mitä haluaisit syödä tänä iltana?, Arja-Leena oli kysynyt soittaessaan aamupäivällä.

– Kuten tiedät, olen maalaispoika Kuusjoelta ja minulla on rahvaanomainen maku. Söisin mielelläni sipulipihvin ja ranskalaisia pitäisi olla paljon.

– Saamasi pitää.

Saamasi pitää. Sanonta oli Simosta niin kiihottavan kaksimielinen, että hän toisti sen miltei ääneen.

Simo oli tutustunut Arja-Leenaan pubissa. Syystä tai toisesta tämä oli viettänyt siellä iltaa pomonsa kanssa. Pomon Simo kollegana tunsi etäisesti ja muisti hänen ohimennen sanoneen, että hänellä on harvinaisen viehättävä hammashoitaja.

Heti kun kollega oli pujahtanut tyhjentämään itseään, Simo oli ehdottanut kahdenkeskistä tapaamista. Se oli onnistunut ällistyttävän hyvin.

– Tässä on numeroni kotiin ja tässä töihin, Arja-Leena oli sanonut hymyillen.

Tuli ilta. Simo oli syönyt miltei ahneesti pientä ylipainoaan kavahtamatta, mutta juonut punaviiniä varoen jotta voimat eivät olisi valuneet tyhjiin ennen aikojaan.

Aterian jälkeen Arja-Leena oli riisunut ensin itsensä ja sen jälkeen Simon. Siitä oli jo tullut tapa.

Maatessaan raukeana Arja-Leenan vuoteessa Simoa oli yhtäkkiä alkanut askarruttaa, mitä tarkoitetaan nymfomaanilla. Yhden tulkinnan mukaan se on nainen, joka yrityksistään huolimatta ei millään saa orgasmia ja joka on siksi tuskainen ja onneton. Toisten mielestä nymfo voi olla myös nainen, joka saa orgasmin ehkä helpostikin mutta on kyltymätön, haluaa yhden huipun jälkeen heti toisen ja toisen jälkeen kolmannen ja on siis noidankehässä.

Nimitykset ovat toisarvoisia. Arja-Leenan orgasmikyky oli joka tapauksessa kymmenen plus.

Ennen kuin Simo tilasi taksin, Arja-Leena kysyi sopisiko hänelle seuraavan viikon perjantai-ilta.

– Ehkä hyvinkin.

– Entä lauantai varalta?

– Se ei käy. Olen silloin luokkakokouksessa Salossa.

Seija joi pikku päivällisensä jälkeen kupin kahvia ja mietti, että hän matkustaisi luokkakokoukseen toiselle puolen Suomea yhden ainoan henkilön vuoksi ja tietämättä edes, tulisiko tuo henkilö.

Muuten hänellä ei ollut illuusiota luokkakokouksista. Ensin muisteltaisiin kouluaikoja, sitten miehet joisivat liikaa, eivät kaikki mutta useimmat, ja kertoisivat tyhmiä ja uskallettuja vitsejä sekä jauhaisivat politiikkaa.

Saadakseen unta Heikki kävi baarikaapilla ja kaatoi itselleen viskin. Ellen menisi luokkakokoukseen, kuka tietää mitä roskaa minusta puhuttaisiin selän takana, hän tuumi.

Luokkakokoukseen tulisi kaikenlaisia tyyppejä, myös vastenmielisiä. Sekin yksi, joka on niin lipevä olevinaan. Olen kuullut hänen hämäristä jutuistaan. Ruplilla kuulemma rikastui silloin, kun Neuvostoliitto vielä oli olemassa.

Simon tullessa kotiin vaimo oli jo nukahtanut, mitä vastaan hänellä ei ollut mitään. Jääkaapissa näkyi olevan kaksi olutta, joista hän päätti juoda toisen.

Totta kai menen luokkakokoukseen. Aina se kotiolot voittaa.

2

Historia toistaa vitsejään.

Juice Leskinen

Toukokuun loppupuolella ilmat viilenivät, mutta kesäkuuta lähestyttäessä helle palasi. Kävellessään Salon asemalta sillan yli kaupungin itäiselle puoliskolle Seija muisteli, että hänen lakkiaispäivänään oli ollut yhtä upea varhaiskesä kuin tänään: kirkas taivas, helottava aurinko, luonto kauneimmillaan.

Kokoontumispaikka Sininen Talo, kuulema ammoinen suojeluskuntatalo, löytyi kutsukirjeessä mainitusta osoitteesta. Yksityisenä kulttuurikeskuksena se oli saanut jonkin verran valtakunnallistakin julkisuutta.

Seija tuli paikalle hieman etuajassa. Vastassa oli keskimittainen vanttera miltei täysin kalju mies, joka tervehti iloisesti.

– Hei…Stig.

– Hei hei, Seija. Tunsit sentään, hetken miettimisen jälkeen, myönnä pois.

– Myönnän, Seija sanoi yrittäen peittää noloutensa. – Emme ole varmaan tavanneet kahteenkymmeneen vuoteen, sillä viime luokkakokouksessahan en ollut.

– Sepä se, Stig naureskeli. – Kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli vielä hiukset päässä ja vahvat olikin. Sellaista on elämä, kukaan ei sen läpi selviä ilman menetyksiä.

– Muistanko oikein, et ole historianopettaja vaan toimittaja?

– Ihan oikein. Historian luvut jäivät, tutkielmaa en saanut aikaan enkä edes hukin papereita välittänyt ottaa. Pääsin ensin helsinkiläiseen lähiölehteen kesätoimittajaksi ja siitä alkoivat minun varsinaiset ammattiopintoni. Tarkoitan että Siperia opetti.

– Sitten palasit Saloon? Salon Seudun Sanomiin?

– Sinne juuri, eipä täällä juuri muita alan työpaikkoja olekaan. Yleensä selitän vanhoille tutuille, että vaikka minusta ei historian opettajaa tullut niin historian taltioija tuli. Uutistyö on sitä; mitä lehti tänään kirjoittaa on vuoden päästä jo historiaa. Mutta kerro myös itsestäsi: olet Oulussa, hoitajana keskussairaalassa?

– Yksityisellä lääkäriasemalla. Kahdeksankymmenluvun lopun hulluina vuosina sain tarjouksen, elämäni ensimmäisen ja varmaan viimeisen ja päätin sanoa kyllä.

– Ulkoisesti et ole muuttunut.

– Kiitos, imartelija, Seija sanoi taas hieman vaivautuneena, sillä hän ei ollut tottunut kohteliaisuuksiin.

Seuraavat luokkatoverit saapuivat miltei samalla ovenavauksella.

– Terve, Iso Heikki.

– Terve, Heikki

Iso Heikki eli lääkäri Heikki Linnaluoto tunsi nenässään vienon alkoholin tuoksun, mutta ei tietenkään sanonut mitään. Miehiä huvitti se, miten sitkeässä koulun viimeisinä vuosina vakiintuneet puhuttelumuodot istuivat.

Luokan Heikit oli näet ollut pakko erottaa toisistaan jollakin näppärällä tavalla. Kun Linnaluoto oli jo lukion alkaessa ehtinyt venähtää lopulliseen mittaansa eli 193-senttiseksi, hän oli itsestäänselvästi Iso Heikki. Sen sijaan Sauvo ei 180-senttisenä yhtä luontevasti ollut Pikku Heikki; kun joku yritti käyttää tätä nimeä, hän sai nyrkistä. Niinpä Sauvo tyytyi olemaan pelkkä Heikki.

– Niin kuin huomaat, olen vanhentunut, Heikki sanoi. – Et sinäkään ole ihan siloposkisena säilynyt.

– Enpä tietenkään, Iso Heikki vastasi. – Jokaista meistä elämä kuluttaa.

– Ja kaikki käytössä kuluu, mutta se sopii parhaiten naisiin.

Ovi kävi yhä tiheämmin ja enemmän tai vähemmän tutun näköiset hahmot, pitkälle keski-ikäistyneet koulupojat ja -tytöt kiirehtivät kättelemään aiemmin saapuneita.

– Mitä kummaa?, vaalea Anita Määttänen kysyi harmaantuneelta Timo Metiäiseltä. – Mistä alkaen sinulla on ollut täysparta?

– Vuosikymmeniä, Timo myhäili. – Kunnon pastorilla on parta niin kuin Jeesuksellakin, vaikka en tässä muuten aio jeesustella.

– Minun on yhä vain vaikea uskoa, että sinusta tuli pappi.

– Pitääkö minun lähettää sinulle jälkikäteen valokopio ansioluettelostani? Mutta asiasta toiseen, saanko Stig tästä kahvilasta olutta?

– Ikävä kyllä et, mutta takaan että Hintsanhovista saat.

Keskustelun ja ilakointiin osallistumatta Seija ihmetteli, tapaako hän vihdoin kouluaikojen parhaan ystävänsä vai eikö tapaa. Pahalta näytti, sillä sovitusta alkamisajasta oli kulunut jo puoli tuntia.

– Olen varannut meille hiukan ohjelmaa, Stig kertoi. – Kahvilaa hoitava miellyttävä rouva, jonka jo tapasittekin, selostaa kohta Sinisen Talon toiminta-ajatusta. Hän