Noitapussista kurkistaa kuolema

By Heleena Lönnroth

Kun toimittaja Johanna Saure muuttaa Pohjanmaalle paikallislehden päätoimittajaksi, edessä on muutakin kuin maanantaisia juttupalavereita ja paikallisista maanviljelijöistä kertovia työkeikkoja. Ei mene aikaakaan, kun Johanna tuntee olevansa pahassa pulassa. Hänen asuntoonsa murtaudutaan ja lisäksi alueella tapahtuu mystinen murha. Sauresta alkaa tuntua yhä enemmän ja enemmän siltä kuin kirkonkylässä olisi jotakin perimmäisen pahaa – mutta eihän noitia ole olemassa, ainakaan 1990-luvun Pohjanmaalla?Apulaispoliisitarkastaja Jukka Petäjä rientää apuun tutkimaan monimutkaista tapahtumien vyyhtiä."Noitapussista kurkistaa kuolema" on tuotteliaan dekkaristi Heleena Lönnrothin esikoisromaani vuodelta 1992.Apulaispoliisitarkastaja Jukka Petäjä on mies, joka ei pienestä hätkähdä – onhan hän tottunut tutkimaan mitä ihmeellisimpiä rikoksia. Apuna hänellä on usein viehkeä toimittaja Johanna Saure.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 22, 2021
• ISBN: 9788726740561

Book preview

vihamiehiäkin

1. Luku

Tarmokasta nais- tai miestoimittajaa, jolla on näkemystä ja kokemusta, haetaan päätoimittajaksi yhtiömme Kujansuu-paikallislehteen … Asunto varattu, hakemukset toimitettava 15.6. mennessä. Oma auto suotava.

Johanna Saure istui kaupunkiasunnossaan Hesari levitettynä eteensä massiiviselle mäntypöydälle, joka täytti suuren osan hänen ennen asuntojen hulluja vuosia ostamastaan Korkeavuorenkadulla olevasta yksiöstä. Ullanlinnan tätä osaa kutsuttiin Pikku Pariisiksi katuosuudella sijaitsevien lukuisten pikkuputiikkien, erikoisliikkeiden ja ravintoloiden vuoksi. – Pöytä oli hankittu varta vasten siksi, että sillä sopisi kunnolla lukemaan aamulehdet. Tietyissä asioissa Johanna oli periaatteen ihminen. Ja lehtien luku oli niitä tärkeitä asioita.

Taustalla korisi espressokeitin ja vahvan kahvin täyteläinen tuoksu havahdutti Johannan ja herätti hänet syvistä mietteistä. Kello oli puoli kuusi, ikkunasta kantautui suloiseen toukokuun aamuun heräävän kaupungin häly.

Johanna oli näyttävä nainen. Lapsivuoteet eivät olleet rupsauttaneet rintoja, kaljamaha ei ollut päässyt kasvamaan eikä elämä vaihtelevuudestaan huolimatta ollut kyntänyt kovin syviä vakoja hänen kapeisiin kasvoihinsa. Hän oli kooltaan normaali 38-40, joten vaikkapa Elloksen postitilauksetkin olisivat olleet varma nakki. Tukkaansa hän olisi mieluiten pitänyt lyhyenä, mutta Reino J. Leppäsen mieliksi hän oli suostunut kasvattamaan sen kasvoja kehystäväksi polkkatukaksi, jonka väri vaihteli tuskanpunaisesta raudanharmaaseen, mielialan mukaan. Piilolinssejä hänellä oli neljää eri sävyä. Vaatteissaan hän halusi tuntea itsensä onnelliseksi ja varmaksi. Niiltä hän halusi sekä vaihtelua että laatua. Näitä kahta suuretta oli hiukan vaikea sovittaa toisiinsa, mutta siskon kanssa sopivasti kierrättämällä vaatemenot pysyivät jonkinlaisissa kohtuuden puitteissa. – Selitykseksi itselleen Johanna kerran viikossa vakuutteli, että hänen työssään uskottavuus ja itseluottamus olivat niin tärkeitä, että niihin sopi jotakin panostaakin.

Tarmokasta toimittajaa…? Kahvi jonka Johanna halusi sekä kuumana että makeana, kuten sivumennen sanoen miehensäkin, ehti väljähtyä ja jäähtyä. Otsa, jonka rypistelemistä 40 vuoden pyykin sivuuttanut Johanna koetti nykyään vältellä, oli syvissä poimuissa.

Aloittaisikohan kaiken alusta jälleen kerran? Johanna oli viiden ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen eronnut lapsettomasta avioliitostaan ja asustellut sittemmin avoliitossa kehitysyhteistyökuvioihin hävinneen Reino Leppäsen kanssa. Reino oli asunut viime vuoden Lusakassa ja opettanut sambialaisille metsän istutusta ja hoitoa. Johanna oli odottanut vapuksi Reinoa kotiutumaan, mutta oli pari viikkoa sitten saanut vain lakonisen sähkeen, jossa Reino J. ilmoitti lyhyesti avioituneensa paikallisen maatalousministerin tyttären kanssa. Odotettavissa oli piakkoin suloinen mulattivauva. Kummin paikka kuului olevan vapaana.

Tätä se mun uneni tiesi! – Johanna huokaisi, otti palan siemenleipää, jossa oli sekaisin auringonkukan- ja seesaminsiemenet, hasselpähkinät ja pellavansiemenet. Mikään varsinainen kasvissyöjäfanaatikko Johanna ei ollut, olipahan vain alkanut tiedostaa yhtä ja toista sekavan yksityiselämänsä solmuja availlessaan. Johanna oli todennut jo vuosia sitten, että hänen ohutsuolelleen kasvissyönti sopi lihaa paremmin. Muutoin Johanna suuresti arvosti samanlaista kohtuutta niin syömisissä, juomisissa kuin elämässä yleensäkin kuin 105 vuoden iässä edesmennyt koko kansan arkkiatri.

Johanna huokaisi uudelleen. Muisti kuinka pilanpäiten oli kiusoitellut Reinoa kuulumisesta Leppästen suureen sukuun, jonka tunnetuimpia julkisuuden henkilöitä oli entinen kohuministeri. Tämän edesottamuksia iltapäivälehdet olivat seurailleet tiiviisti. Nytpähän Johanna oli itsekin tilanteessa, jossa voisi pykätä haastattelun vaikka omista kokemuksistaan!

Johanna oli itseään arvostavan valtakunnallisen Meidän kunnat -lehden ammattitaitoinen toimittaja, joka kollegojensa kanssa usein laski leikkiä lööppilehtien julkkisjutuista. Nyt olivat vitsit kuitenkin vähissä. Ei ollut voimia ottaa vastaan ystävien osaaottavaa surkuttelua eikä mitään halua uusienkaan valloitusten tekoon ollut. Kenties tässä olisi sauma kansanperinteen gradun loppuuntekemiseen? Ehkäpä hautautuminen vähäksi aikaa jumalan selän taakse kasvattaisi luonnetta?

Kujansuu-lehti ilmestyi Pohjanmaalla, mistä Johanna oli yli kaksikymmentä vuotta sitten lähtenyt kapsäkkinsä kanssa. Johannallakin oli siellä oma palansa isänmaata. Päätoimittajuus pikkulehdessä voisi antaa aivoille uutta ajateltavaa Leppäsen jälkeen. Lisäksi Vetäyksen kunnassa oli paikka, jossa Johanna Saure oli halunnut jo pitkään käydä, muttei ollut löytänyt sopivaa tilaisuutta. Vanhalla koululla Vähä-Lummukan sivukylällä piti majaa Kaanaan maa -yhteisö, teosofeja, jotka olivat rauhanpuolustajia, kannattivat vaatimattomia elämäntapoja ja luovuutta sekä koettivat omalta osaltaan poistaa maailman pahuutta. Johanna halusi tehdä heistä jutun. Muutoinkin hän tässä iässä ja lapsettomana tunsi viehtymystä yhteisöasumiseen. Se kenties saattaisi olla uusi vaihtoehto hajonneelle ydinperheelle? Johanna oli kuullut, että yhteisö otti vastaan ystävällisesti kaikki vierailijat ja tutustujat.

Toimittaja Saure kaapaisi kiivaalla kädenliikkeellä pohjat lihapullapurkista laiskalle punakirjavalle kollikissalleen Joonalle, tupsutti tukkansa huolettoman viimeistellyksi töyhdöksi päälaelle, taputteli poskipunan, veti viivat sinisellä kajalilla, jota ilman hän ei voinut kuvitella olevansa, ja läimäytti oven perässään kiinni. Pyörsi sitten ärräpäitä tiputellen rapusta solmimaan roikkuvat korvakorut korviinsa. Tapa josta oli tullut lähes taianomainen talismani hänen olemiselleen. – Autiolle saarellekin Johanna olisi luultavasti ottanut mukaan korvakorukokoelmansa, muusta viis!

Ulkona lehmukset tuoksuivat sateen jälkeen vastustamattomasti. Alkukesä tuntui pakahduttavan täydeltä. Jostain kaukaa lapsuudesta kumpusivat mieleen kevään ja mullan tuoksu, porkkanan kylväminen ja lehtien haravoiminen. Vuodenaikojen vaihtelun konkreettinen kokeminen! Samalla varmistui päätös: sen paikan minä otan! Johanna lähti korot kopisten Pikku Pariisista kohti Bulevardia ja kovempaa liikenteen kumua.

2. Luku

Toimituksen aamupalaverissa tarkistettiin juttutilanne. Huono puoli oli, että kun lehti ilmestyi kerran kuussa, kuumat ajankohtaisaiheet eivät ehtineet kuin ani harvoin ja sattumalta käsittelyyn. Toisaalta kunnallishallinnossa kymmenen vuottakin oli lyhyt aika mitattuna uudistusten toteutumisnopeudella.

Johannaa yököttivät kuntahaastattelut. Mene nyt johonkin Tiukkasperän kuntaan haastattelemaan kunnallisilla golfkursseilla olevia luottamusmiehiä, että tännekö ne nyt kaikki eurooppalaiset ryntäävät hangen päälle golfia pelaamaan tai teepä nyt vetävä juttu tyhjänpäiväistä fraseologiaa latelevan sen ja sen ministerin ajatuksista, jotka on kirjoittanut se ja se haamukirjoittaja, joka avusti jo edellistäkin ministeriä… Ja kun tuntui useinkin, että arvon herrat – niin ja rouvatkin korkeat tahot – olivat innostuneempia tutustumaan vaikkapa Kuala Lumpurin viemäritekniikkaan kuin perehtymään siihen, miten laitospaikkojen vähentämisen jälkeen yhteiskunta hoitaisi hullunsa ja sairaat vanhuksensa…

Toimituspäällikkö Aarne Vuorenrinne oli kerta kaikkiaan huumoria ymmärtämätön näissä juttuasioissa. Työhön piti suhtautua vakavasti ja pieteetillä. Mikään ei ollut toimituspäälliköstä kamalampaa kuin päätoimittajan välittämät moitteet Liiton toimitusjohtajalta tai luottamusmiehiltä. Ei, kunnallishallinto oli niin pyhä asia, että siihen ei leikinlasku sopinut! Leikkiä laskettiin toimituksessa vallan muista asioista.

– Niin, että teetkö sinä Johanna tämän kiertohaastattelun kuntien uusista säästökohteista, otat sellasen leikkauksen idästä etelään ja lännestä pohjoiseen? Ja pikkukuntia ja harvaan asuttuja pitää olla puolet?

– Mitä? Ai joo, kyllä kai…

– Nukuitko sä vai kuuntelitko, mistä oli puhe? toimituspäällikön myrkyllinen huomautus herätti Johannan.

– Sä olet nykyään aika innottomasti mukana, huomaa että Reino on ollu liikaa poissa kotoa. Sun pitäis hankkia uusi sängynlämmittäjä…

– Hoida kuule omat lämmittäjäs, onks juttujen tasossa ollu valittamista, mitä?

Vaikka tottahan se oli. Leipääntyminen oli tapahtunut. Illuusiot olivat karisseet. Johanna yllätti itsensä nykyään luvattoman usein haaveilemassa vaaleanpunaisista vauvantossuista. Kun oli aikansa samaa karusellia samoilta näköalapaikoilta katsellut ja kommentoinut, voi aivan rauhassa todeta, että juuri muu ei muuttunut kuin pärstät lehtijuttujen kuvituksissa. Ani harvoin tapasi jonkun tulisieluisen, asiastaan syvästi innostuneen maailmanparantajan, joka oli valmis pätkääkään luopumaan omista eduistaan yhteisten asiain hyväksi.

Jotain tarttis tehrä, niin kuin se entinen pressakin sano, juu.

Johanna laahautui paperipinonsa kanssa työhuoneeseen. Että olivat inhottavia nämä muinaiset kokolattiamatot, aamuisin varsinkin tuntui, että huoneessa tukehtui! Hän kolautti tuuletusikkunan auki. Musta noki pöllähti sisään. Vaikka oliko siinä nyt paljon eroa, tukehtuiko ulkoa vai sisältä tuleviin ilman epäpuhtauksiin! – Ja jos oma ajatusaparaatti oli kääntynyt miinuksen puolelle, jonkinlainen muutos varmaan olisi tarpeen?

Samassa piipahti puhelin kuin vastauksena Johannan synkille ajatuksille.

– Hei! Luikko nää? Nyt on elämäsi tilaisuus! Puhdas luonto ja turmeltumattomat ihmiset kutsuvat. Mahdollisuus päästä takaisin lapsuutesi Paratiisiin!

Se oli Raakkel, jonka lennokas ääni pulputti puhelimessa. Vanha kunnon gimmakaveri, jonka kanssa seitkytluvulla marssittiin vappukulkueissa rinnat riemusta paisuen ja laulettiin kansainvälistä ja uskottiin solidaarisuuteen. Raakkel oli heistä se, joka oikeasti oli kommari. Sen isä ja ukkikin oli. Johanna nyt oli ollut sellainen käännynnäinen. Tai paremminkin tiedostamisen kautta kipinän saanut.

Aika oli tehnyt tehtävänsä kummallekin. Jostain kohtalonoikusta Raakkel oli päätynyt kotikonnuilleen sinkkukunnankirjastonhoitajaksi, sittemmin kirjastotoimenjohtajaksi ja alkanut ajaa vähäosaisten asiaa maaseudun puolueessa. Sitten hän oli saanut pistoksen ruveta jännärikirjailijaksi, joka homma taisi nykyään ollakin enemmän se pääammatti.

Johanna oli ulkomailla vietettyjen vuosien ja eroon päättyneen avioliittonsa jälkeen asettunut Helsinkiin. Mutta naisten ystävyyttä eivät vuodet olleet haalistaneet. Aika ajoin Raakkelin oli lähdettävä paratiisistaan puhaltamaan höyryt ulos, ja silloin naiset irrottelivat ja muistelivat menneitä.

– Että se ilmotus Hesarissa tänään? Se jossa Kujansuu, tää meidän virkeä – heh-heh – paikallislehti hakee näyttävästi jopa tarmokasta NAIS-päätoimittajaa!

Johanna kuuli kissankorkuiset kirjaimet Raakkelin puheessa. Raakkel oli ennenkin koettanut houkutella Johannaa hakeutumaan takaisin sinne päin ja piloillaan juttua oli pidettykin vireillä. Sitten kun löytyisi sopivan varakas ja hyvännäköinen poikamies.

– Oon mä kuule nähnyt sen ilmotuksen ja jopa ajatellukin. Reino on nääs menossa naimisiin jonkun sambialaisprinsessan kanssa, ja mä jään kun nalli kalliolle. Ja muutenkin tuntuu, että on tullut tarpeeksi tätä lajia koheltamista. Voishan sitä koettaa tehdä jotain todellista, jonka tietäs olevan merkityksellistä ja tärkeää niille ihmisille, jotka lehteä lukee.

Yön yli nukuttuaan toimittaja Saure päätti, että hänen burn outinsa loppuisi pikaisesti. Niinpä toimituksen kopiokone syytikin seuraavana päivänä pinon dokumentteja, joilla Johanna aikoi todistaa kelpoisuutensa. Pikakirje Vetäyksen kuntaan Kujansuu-lehdelle lähti välittömästi. Ja kun toimeen oli tartuttu, Johanna soitteli säällisen ajan kuluttua Kujansuun omistajille, ja niinhän siinä kävi, että sovittiin suullisesta haastattelusta pikimmiten.

Kun perjantai sitten valkeni, Johanna ajeli hyvillä mielin kohti Pohjanmaata. Hän oli päättänyt sijoittaa yhden lomapäivänsä yritykseen ja nautti nyt täysin siemauksin siitä vapauden tunteesta, jonka ajaminen hänen Elämänsä Autolla, kanarialinnun keltaisella BMW:llä, aina tuotti. Auton Johanna oli ostanut tilapäisessä hulluuden puuskassa eronsa ja omaisuuden osituksen jälkeen. Bemaria Johannan oli vähän vaikea sijoittaa ekoajatteluunsa, mutta hän oli useimmiten ajattelematta sitä puolta. Keväinen aurinko paistoi joka tapauksessa kuumasti, kesä oli tulossa.

Suomalainen maaseutu ei vielä ollut pahemmin päässyt rämettymään. Vielä Uudellamaalla ja Hämeessä keväiset muokatut pellot olivat ilo silmälle. Mutta jo Satakunnan ja Pohjanmaan rajoilla alkoi näkyä kesannolle jätettyjä vainioita. Savossa ja Kainuussa edelliskesänä liikkuessaan Johanna oli havainnut, että horsmaa ja pajua puskevat aukeat, metsitetyt peltotilkut ja tyhjenneet talot alkoivat taas olla melko tavallinen näky. Tämä rakennemuutos, jota nyt Euroopan Yhteisöön liittymisen varjolla puuhattiin, oli muuttava isänmaan kasvot kerralla uuteen uskoon.

Sääksmäen paikkeilla kahvihammasta alkoi kolottaa. Johanna oli yrittänyt päästä eroon tuosta toimittajien vaatimattomammasta paheesta, toistaiseksi huonolla menestyksellä. Hän kurvasi siltojen jälkeen kahville tuttuun paikkaan. Oli korkeapaine. Valkeakosken haisut eivät himmentäneet täydellisen kaunista kevätpäivää.

Seinäjoella Johanna huomasi kaupungin sitten viime näkemän nousseen täyteen uudenaikaisia ostoparatiiseja ja uusia hotelleja. Koska oli perjantai ja maakunta rynni kantamaan rahansa kulutuksen alttarille, kujat ja kadut olivat täynnänsä toinen toistaan tyylikkäämpiä neitokaisia ja nuoria miehiä pujottelemassa juurevien isäntien ja tuulipukuisten emäntien joukossa. Tuttuja paikkoja oli vaikea löytää uusien laatikkojen ja lasilinnojen seasta.

Johanna jarrutti Pizzeria Anders de la Casa Granden edustalla. Ison Talon Antti ja Rannanjärvi eivät olleet hellittäneet otettaan vieläkään, viel eli isäin henki täällä kytösavun aukeilla mailla. Nuorten miesten autojen takaikkunoihin oli liimailtu Lada Killers -tarroja. Johanna nautti puolikkaan keskiolutta ja haisteli Pohjanmaan cityn tunnelmia.

Vetäykseen päästyään Johannan ei ollut vaikea löytää Kujansuu-lehden toimitaloa. Kunnassa oli vanha keskusta kirkon ympärillä ja uusi ohitustien varrella. Koska kaikki oli aakeen laakeeta eikä puitakaan ollut juuri hämärtämässä yleisnäkymää, riitti pari sahausta autolla edestakaisin. Paikalla Johannaa jo odoteltiin muhkean kahvipöydän ja kahden miehen voimin.

Kujansuu-lehden hallituksen puheenjohtaja, kunnallisneuvos Jalmari Liipantönkkä oli joviaali herra. Hän oli kuudenkymmenen korvilla ja silmä näytti vielä vilkkuvan naiskauneudelle. Olipa hänen suvullaan lukkarinrakkautta medioihin muutenkin. Veljenpoika hääräsi milloin television ulkomaankirjeenvaihtajana milloin A-studion vetäjänä. Tämän kokeneen mediamiehen idea oli hakea naispuolista päätoimittajaa. Perusteluina, kuten Johanna myöhemmin kuuli, oli että naiset ovat ahkerampia ja heidän kanssaan on mukavampaa jatkoilla. – Liipantönkkä oli pienikokoinen, hiukan kaljuuntunut, terävä kuin partaveitsi ja vilkasliikkeinen.

Hakematta tuli mieleen paikallinen hokema, ettei se mies kuse mihinkä kyykkyy, on niin juoni kaveri. Johanna voi hyvin kuvitella kunnallisneuvoksen viihtyvän kuin kala vedessä politiikan kähminnöissä. Bisnestäkin oli siunaantunut sen verran, että sukutilan hoito oli kuin itsestään liukunut Elli-emännän leveille harteille. Politiikanteon ohella tämä Kujansuu-lehti oli kunnallisneuvokselle kuin oma lapsi, niitä kun tuntui puuttuvan.

Keskustelut hallituksen puheenjohtajan ja sairaseläkkeelle vetäytyvän päätoimittajan kanssa sujuivat leppoisasti. Johannan paperit ja ansiot olivat vakuuttavat eikä suinkaan vähiten asiassa vaikuttanut se, että hän oli kotoisin näiltä kulmilta.

Keskustelussa sivuttiin myös toimittaja Sauren maallemuuttamismotiiveja. Tähän Johanna oli tiennyt valmistautua, ja hän esitti sekä rehellisesti että uskottavasti juuri kariutuneen pitkäaikaisen suhteensa, halunsa muutokseen ja kaipuunsa kotikonnuille. Hän mainitsi myös kiinnostuneensa paikkakunnan noita- ja parantajaperinteestä ja aikovansa mahdollisesti tehdä yliopistossa kesken jääneen kansanperinteen tutkielmansa paikallisesta aiheesta. Perustelut tuntuivat tyydyttävän Liipantönkkää.

Taustalla myhäilevällä pian ex-päätoimittaja Elias Mähösellä, jonka iho pahaenteisesti kellersi, ei kiinnostusta juurikaan tuntunut enää liikenevän lehteä kohtaan. Hän oli palvellut kaksikymmentä vuotta aluksi paremmin, sitten pelkällä rutiinilla, koska pienenä paheena alkanut kaappijuopottelu oli sittemmin vienyt koko miehen niin, että haima, maksa ja henkilääkäri ehdottivat sairaseläkkeelle lähtöä ainoana vaihtoehtona. Ja viina oli jätettävä kerralla, jos eläkepäivistä vielä oli aikomus nauttia.

Mähönen risti pulleat sormensa vatsalleen. Haikealta tuntui. Mitä iloa olisi eläkkeestä, jollei apteekkarin kanssa voisi ottaa enää pieniä neuvoa antavia? Tuo nainenkin näytti ärsyttävän terhakalta ja vitaalilta kirkkaankeltaisessa bleiserissään.

– No niin, kun nyt nämä tärkeät asiat on käyty läpi, sopisiko, tuota, rouva toimittajalle siirtyä myöhäiselle lounaalle… krhm… Kujansuu-lehdellä on ilo tarjota? kysäisi kuin itsestäänselvästi kunnallisneuvos Liipantönkkä.

Ja toimittajallehan sopi. Ei ollut tullut syötyäkään kuin aamulla, sillä valmentaakseen itseään sopivaan vireeseen kuten kilpaurheilija, hän oli jättänyt syömiset väliin.

– Olen kyllä kasvissyöjä, toivottavasti se ei aiheuta hankaluuksia, Johanna vastasi.

– Kiirettä minulla ei ole, olen aikonut täällä käydessäni vierailla myös Kaanaan maa -yhteisössä.

Kunnallisneuvoksen kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran paheksuvasti ja pieni hämmästyksen aalto pyyhkäisi hänen kasvojensa yli.

– Vähä-Lummukan koulullako?

Johannan sisäinen hälytyskello alkoi kilistä, ja hän mietti, että taitaa olla ensimmäinen luuranko Liipantönkän kaapissa. Löytyisiköhän niitä vielä paljonkin?

Johanna kiiruhti kerkeästi selittämään kiinnostuksensa laadun olevan puhtaasti ammatillista ja tekevänsä yhteisöstä, lähinnä sen taiteellisesta työskentelystä, lehtijuttua.

Asiasta ei keskusteltu enempää, ja seurue siirtyi ei suinkaan mihin tahansa maaseudun motellirähjän soittoruokalaan, vaan kauniisti entistettyyn, nikkarityyliseen puutaloon,