Alla vanhan poppelin

By Tuija Lehtinen

Tunnelmallinen rakkausromaani opettajaharjoittelija Noorasta, joka saa miesten sydämet läpättämään 1800-luvun Hämeenlinnassa.Kun Noora muuttaa Hämeenlinnaan opetusharjoitteluun, hän kohtaa oitis pari yllätystä: uusi luokka ei ole kaikkein rauhallisimmasta päästä eikä vararehtori Casimir Kihlmanin koti kaikkein mukavin asuinpaikka. Älykäs opettajar nauttii keskusteluista tumman ja vetovoimaisen Casimirin kanssa, mutta myös oikukkaan ja kapinoivan opiskelukaveri Ulrikin aivoitukset virkistävät neidon mieltä. Kumpi miehistä onnistuukaan valloittamaan Nooran sydämen?Viehättävä historiallinen romanssi johdattaa 1800-luvun lopun Suomeen! Poppeli kuulee monta tunnustusta tässä ihastuttavassa rakkaustarinassa, jossa miehet kilpailevat orvoksi jääneen opettajattaren suosiosta. Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728407448

Book preview

Alla vanhan poppelin

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1985, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407448

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Matka-arkku oli pakattu, ja se odotti ajuria eteisessä, vierellään kaksi kankaista kassia. Se oli hyvin arvokas matka-arkku, ja Noora katseli sitä yhtä aikaa kaihoisana sekä jännittyneenä. Kaihoisa hän oli siksi, että arkkua oli edellisen kerran käytetty toistakymmentä vuotta sitten, silloin kun hän oli joutunut suuren elämänmuutoksen eteen; tullut Helsinkiin enonsa kotiin asumaan. Hän oli jättänyt taakseen tutun pikkukaupungin ja matkannut tuntemattomaan, mieli sekasortoisena ja täynnä lapsen hätäännystä. Ja jännittynyt hän oli siitä syystä, että arkku taaskin liittyi suureen elämänmuutoksen. Mutta tällä kertaa hän oli aikuinen, ymmärsi mitä oli tapahtumassa ja odottikin innostuneena, mitä elämä toisi tästä lähtien hänen eteensä.

Oli aika sanoa hyvästit talolle, joka oli ollut hänelle koti vuosia. Hitaasti Noora kierteli huoneita ja monet muistot nousivat hänen mieleensä. Ehkä niitä ei juuri onnellisiksi muistoiksi voinut sanoa, mutta ei missään nimessä onnettomiksikaan. Talo oli ollut hiljainen, tapoihinsa tottuneen naimattoman miehen talo, kun hän oli sinne tullut. Johan-eno, Noora hymyili muotokuvalle, joka oli salin seinällä ja jossa eno oli totisen ja ankaran näköinen. Ennen kuin oli Helsinkiin enon hoiviin tullut, oli Noora nähnyt enoaan vain jonkun kerran. Joskus eno oli käynyt heidän kesäpaikassaan saaristossa Porvoon lähellä, ja oli ollut kuin joku kummajainen lapsen silmissä, kalpeana ja hajamielisyyteen taipuvana.

— Johan olisi komea mies, jos vain vähän heräisi näkemään maailmaan ympärillään ja katsoisi kerrankin syvälle jonkun neitokaisen silmiin, äiti sanoi aina enon vierailujen jälkeen isälle.

— Sääli neito-rukkaa, isä nauroi siihen, ja sitten vanhemmat nauroivat molemmat tavalla, jota Noora ei käsittänyt. Eno oli omalaatuinen, vaaraton ja harmiton silti, Noora arveli lapsenmielessään, ja eno jäi hänelle hyvin vieraaksi niinä lapsuuden huolettomina kesinä. Syy ei ollut yksin Nooran, sillä lapsiin tottumattomana ja ajatusten askarellessa yliopiston asioissa, ei Johan Ervastkaan osannut lähestyä pientä ihmistainta.

Eno oli joitakin vuosia äitiä vanhempi, eikä heistä hevin olisi uskonut, että he olivat sukulaisia. Äiti oli hento, nauravainen ja hymykuoppainen nainen, eno taas yrmeämpi ja totinen, vähän kumarakin nuoresta iästään huolimatta, kun oli tiiviisti istunut kirjojen ääressä poikasesta lähtien. Eno oli toimessa yliopistolla, silloin vielä maisteri, kun Noora hänen luokseen joutui, mutta nyt kun Noora oli lähdössä, oli eno jo professorina.

Se, miksi Noora päätyi enonsa hoiviin, johtui tragediasta joka hänen vanhempiaan kohtasi. Oli kesä Porvoossa, kauniina alkanut päivä, jona Nooran vanhemmat vierailulle tulleine ystävineen olivat päättäneet lähteä purjehtimaan naapureiden veneellä. Noora jätettiin kotiin, koska muita lapsia ei seurueeseen kuulunut ja aikuiset halusivat keskustella ilman, että pienen padan korvia piti varoa. Noora muisti olleensa vihainen, kiukutelleensa Hetalle, tytölle, joka oli äidin apuna, ja Heta oli paimentanut hänet huoneeseensa hukkumaan. Mokoman kiukkupussin, niin kuin Heta asian ilmaisi. Ja sitten oli noussut myrsky, äkkiarvaamatta, ja pimentänyt koko taivaan. Miten Noora olikaan pelännyt yksin huoneessaan! Salamoita oli näkynyt tuhkatiheään, ukkonen jyrissyt, ja vitivalkoisena kasvoiltaan Heta oli tullut hänen luokseen, pitänyt sylissään, ja he kumpikin olivat vapisseet niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ukkosen pelon oli kuitenkin voittanut pelko merelläolijioiden puolesta.

— Noora ei huolehdi, ne ovat menneet johonkin saareen myrskyä pitämään, Heta lohdutteli ja silitti hänen hiuksiaan.

— Niin he ovat, Noora vakuutteli myös, mutta kun myrsky tyyntyi ja meri asettui, niin ketään ei kuulunut takaisin.

Kuusihenkisestä seurueesta oli pelastunut kaksi. Naapurin rouva ja Helsingistä vierailulle tulleen pariskunnan herra. Heidän kertomuksensa, sydäntäraastava ja järkyttävä, kerrottiin Nooralle vasta paljon myöhemmin, kun uskottiin, että hän kestäisi sen paremmin. Onnettomuuspäivänä hänelle vain sanottiin, että vene oli painunut suoraan pohjaan ja nämä kaksi päässeet jollekin karille. Lapsesta oli julmaa ja epäoikeudenmukaista, että kaksi pelastunutta olivat ventovieraat ihmiset, eivät hänen vanhempansa. Vasta aikanaan hänelle paljastui, että näiden kahdenkin eloon jääminen oli ollut hiuskarvan varassa. Henkensä kaupalla herra oli uinut vedessä kamppailevien luo, yrittänyt ensin pelastaa vaimonsa, mutta epäonnistunut… samoin oli Nooran isä yrittänyt kannatella pinnalla vaimoaan, ja toisiinsa kietoutuneina he olivat viimein vaipuneet syvyyksiin… ja hukkua oli tehnyt mieli tämän henkiinjääneen herrankin, mutta se ei ollut hänen kohtalonsa. Tyrskyjen keskellä hän oli törmännyt Nooran perheen naapurin rouvaan, huomannut tämän rimpuilleen irti painavista hameistaan ja nähnyt elonkipinän vielä tämän silmissä. Yhdessä he olivat ajelehtineet erään saaren rantaan, kannatellen itseään pinnalla veneenkappaleen varassa, ja sieltä heidät löydetiin kun etsinnät aloitettiin.

— Orpo lapsi raukka, siunaili Heta kyyneleet poskille valuen, kun otuus tapahtuneesta valkeni. — Mihin sinä lapsi rukka nyt joudut. Ei ollut Jumala armollinen, ei…

Jumala oli paha, Noora ajatteli silloin, eikä hän vielä aikuisenakaan pystynyt käsittämään, miksi Jumala oli näin tahtonut. Miksi ollut niin jumla, eikä hän pystynyt rakastamaan Jumalaa niin olisi pitänyt. Ehkä häneen oli vaikuttanut myöt naapurin rouvan raskas suru tapahtuneen jälkeen, hysteerisyys, kun tämä oli lopulta käsittänyt pelastuneensa turhaan, sillä hän oli luullut puolisonsa selvinneen myös. Kesti vuosia, ennen kuin rouva sai mielensä tasapainoon, ja vasta pari vuotta sitten hän oli avioitunut jonkun leskimiehen kanssa. Toinen eloonjääneistä, herra, oli saavuttanut tasapainonsa nopeammin ja perustanut uuden perheen, jossa oli jo kolme lastakin. Heitä Noora oli joskus tavannut, eikä voinut olla tuntematta pientä katkeruuden pistosta sydämessään heidän onneaan katsellessaan. Miksi, miksi oli käynyt niin?

Lapsella ei tietenkään ollut mitään käsitystä perheen varoista. Porvoon kesäpaikka oli pieni ja vaatimaton, eikä koti pikkukaupungissakaan järin iso ollut. Heta oli ainokainen palvelija, joka heillä oli ollut, ja kun asioita oli selvitetty, niin oli ilmennyt, ettei Heta aikoihin ollut saanut palkkaa. Kiintymyksestä Nooran äitiä kohtaan hän oli ollut talossa, autellut rouvaa, pientä suloista ja niin epäkäytännöllistä ihmistä. Äiti oli ollut kaunis tummatukkainen nainen, jolla oli lempeä hymy ja tarttuva nauru, ja isä oli pitänyt häntä kuin kukkaa kämmenellään. He olivat olleet niin rakastuneita, Heta huokaili, yhä vaan, vaikka olivat olleet naimisissa jo monta vuotta.

— Lapsi? eno tuijotteli häkeltyneenä Nooraa, joka oli tuotu tummassa puvussa saliin, missä sukulaiset pitivät kokousta hautajaisten jälkeen. — Kuka hänestä huolehtii?

Eno ja äiti olivat ainoat lapset sukuhaarassa, kun taas Nooran isällä oli ollut enemmän sisaruksia. Mutta näillä kaikilla oli suuret perheet, niukahko toimeentulo maaseudulla, ja katsellessaan heidän väsyneen sitkeitä olemuksiaan, Johan Ervast tiesi, ettei voisi antaa sisarensa tytärtä näiden hoiviin. Noora oli kyllä terve, eläväinen lapsi, mutta kuinka kauan, jos hän joutuisi maalle, missä velvollisuuksiin kuuluisi ilman muuta askareita, joihin hän ei ollut tottunut. Miksi, ajatteli Johan Ervast mielessään silloin, miksi sisaren oli pitänyt naida Frans Ahlgren, köyhtyneen papin nuorin poika, kun rikkaitakin kosijoita olisi ollut? Vaan tiesihän Johan vastauksen: rakkaudesta sisar oli Fransin nainut, lupaavan urkurin, ja lähtenyt tämän kanssa pois Helsingistä, pienen paikkakunnan kirkon palvelijoiksi.

— Minä otan tytön, Johan Ervast sanoi, ja näki helpotuksen leviävän Fransin puolen sukulaisten kasvoille.

Mutta mitä minä teen lapsen kanssa? Johan mietti sitten, ja pohti lähettäisikö tämän johonkin sisäoppilaitokseen, nuorille neideille sopivaan kouluun. Mutta sellaiseen hänen varansa eivät riittäneet. Hänen palkkansa yliopistolta ei vielä silloin ollut suurikaan, ja vaikka hän työn ohessa toimi tarvittaessa tulkkina