Jäähyväiset Pietarille

By Tuija Lehtinen

Historiallista romantiikkaa ja jännitystä Pietarissa ja SuomessaSisarukset Viktoria ja Ilja asuvat Pietarissa ja haaveilevat paremmasta elämästä. Upeana kaunottarena pidetty Viktoria toimii kotiopettajattarena upseerisperheessä, jonka vanhin poika on iskenyt silmänsä häneen. Ilja on tämän tästä pulassa tulisen luonteensa vuoksi. Heidän siskonsa, lempeä Anjuta, on tyytyväinen osaansa eikä tavoittele rikkauksia. Kun sisarukset saavat yllättäen kutsukirjeen Suomesta, äitinsä kotimaasta, kaikki muuttuu. Suomessa odottavat isoisä, vapaaherra ja Pihlajamäen kartanon isäntä Johan Domander, tilan pehtoori, komea Matts ja lempeä pastori Mauri. Pystyvätkö sisarukset jättämään menneisyyden aaveet taakseen, entä millaiseksi rakentuu heidän elämänsä Suomessa? Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728407530

Book preview

Jäähyväiset Pietarille

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1984, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407530

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Maisema alkoi hämärtyä, Viktoria ajatteli katsellessaan raskaiden samettiverhojen lomitse alas kadulle. Vuokra-ajureita virtasi katkeamattomana jonona pitkin Nevski Prospektia, pietarilaiset värjöttelivät muodottomina myttyinä rekien kyydissä, ja ajurit piiskasivat ilmaa saadakseen väsyneisiin hevosiin vauhtia. Jospa joskus saisi mennä reellä kotiin, Viktoria toivoi ja vilkaisi kahta sievästi puettua lasta, jotka piirustivat kieli keskellä suuta karhuntaljalla suuren takan ääressä. Jospa joskus saisi vain istahtaa ja sanoa ylimielisesti ajurille osoitteen ja nyökytellä tuttaville ylväästi. Jospa joskus … Mutta ei, Viktoria karisti haaveet mielestään ja palasi lasten luo. Piirustaessa nämä olivat aina niin rauhallisia ja kilttejä, kenraali Korsakovin nuorimmaiset, kahdeksanvuotiaat kaksoset. Mutta muuten — joskus Viktorian teki mieli kurittaa lapsia; mistä nämä olivatkin oppineet aikuisten alentuvat eleet ja puheenparret. Palvelijoilta kai osan ja vanhemmiltaan osan. Viktorialla kyllä oli se käsitys, ettei kenraali itse juuri kuopuksiaan nähnyt, ja kenraalitarkin piipahti aniharvoin päivän aikana katsomassa, miten oppitunnit sujuivat.

— Viktoria, katsokaa, eikö ole sievä! toinen pikkutytöistä näytti hänelle työtään ja Viktoria esitti asianmukaiset kehut.

— Joko pian on teen aika, toinen marisi. — Missä Olja viipyy?

— Tee tulee puolen tunnin kuluttua, Viktoria sanoi vilkaistuaan seinällä olevaa kelloa. — me voisimme laulaa ennen sitä.

— Minä en halua laulaa, marisija väänsi suutaan vinoon. — Minä tahdon teeleipiä ja hilloa!

Aina sama juttu, Viktoria ajatteli ja hyräili ranskankielistä kehtolaulua, jonka helpot sanat tytöt olivat oppineet. Paljon muuta he eivät ranskasta olleetkaan omaksuneet, olivat kovapäisiä kuin mitkä. Mutta eipä kenraalitar itsekään osannut kieliä, joten hän ei voinut arvostella tyttöjen oppeja. Nuori kaunis kenraalitar Korsakov, miestään parikymmentä vuotta nuorempi, poikapuolensa ikäinen …

— Viktoria-mademoiselle, dobrii denj!

Siinä paha, Viktoria ajatteli toivotettuaan hyvää päivää kenraali Korsakovin ensimmäisen avioliiton ainoalle lapselle. Pojalle, joka oli seurannut isäänsä sotilaalliselle uralle, oli keisarin joukoissa, ja jolle povattiin loistavaa uraa. Tummalle, ylväsryhtiselle Jirka Korsakoville, jolla oli tapana käydä katsomassa sisarpuoliaan kasarmilta kotiuduttuaan. Pikkutytöt olivat avoimen ihastuneita Jirkaan, joka olikin näille läheisempi ja tutumpi kuin oma isä. Samaa näköä heissä ei ollut, Viktoria totesi. Tytöt olivat tulleet äitiinsä, olivat vaaleita ja pulleuteen taipuvaisia, kun taas Jirka oli vastaavasti oman äitinsä kuva. Ensimmäisen kenraalittaren muotokuva oli suuressa salissa, ja siitä näki, että hän oli ollut todella upea nainen. Sääli, että kulkutauti oli korjannut hänet kymmenisen vuotta sitten. Hän olisi ollut enemmän paikallaan kenraalin rinnalla kuin uusi puoliso, joka oli hermostunut ja epävarma.

— Jirka, poikani, sinä olet tullut, kenraalitar ilmaantui ovensuuhun tyttöjen naurun hälyttämänä.

— Dobrii denj, mama, Jirka kumartui suutelemaan äitipuolensa kättä, ja Viktoria näki harmin välähdyksen kenraalittaren silmissä. Oliko kenraalitar ihastunut komeaan poikapuoleensa? Sitä Viktoria oli monesti miettinyt niiden kuukausien aikana, jotka oli ollut kenraalin perheessä kotiopettajattarena. Kenraalitar oli nuori, vain muutaman vuoden häntä vanhempi ja kärsi varmasti siitä, että Jirka sanoi häntä äidiksi. Ehkä se oli miehen tapa pitää tilanne hallinnassa. Mutta mitäpä perheen sisäiset asiat kotiopettajatarta liikuttivat, Viktoria ajatteli sitten ja valmistautui lähtemään kotiin.

— Siellä on kylmä, kenraalitar värähti ja veti samettiverhot ikkunan eteen. — Illalla tulee vieraita, Jirka. Oletko sinä paikalla?

— Ketä? mies kysyi, ja he näyttivät kokonaan unohtaneen, että hänkin oli huoneessa. Tai ei unohtaneen, Viktoria korjasi posket kuumottaen, hän oli näille vain ilmaa. Palvelijatar, esine.

— Sitšikovit, kreivi Mansikov tyttärineen, kenraalitar luetteli ja ilmeet Jirkan kasvoilla vaihtelivat.

— Suloinen neiti Mansikov, Jirka sanoi ivallisella äänellä, mikä sai kenraalittaren kasvot huolestuneiksi.

— Sinä tiedät, mitä arvoisa isäsi toivoo, hän sanoi odottamattoman kipakasti.

— Huomiseen, Viktoria sanoi hiljaa tytöille ja vetäytyi kohti ovea. Keskustelu alkoi mennä sen laatuiseksi, ettei hänen läsnäolonsa ollut suotavaa. Palvelustyttöjen puheista hän tiesi, että Jirka Korsakov oli herkkä tulistumaan, eikä säästellyt sanojaan. Jos hän todistaisi sellaista kohtausta, niin kenraalitar voisi katsoa, ettei hänen työtään enää tarvittu. Hän oli kuullut liikaa. Kenraalitar oli oikukas, mutta antelias. Viktoria ei halunnut menettää tätä paikkaa.

— Viktoria-neiti, odottakaa, Jirka huudahti ja ryntäsi hänen peräänsä. — Minä muistin, että minulla on palvelusvuoro illalla. Te pääsette reessäni kotiin.

— Jirka, kenraalitar kivahti, mutta Jirka tarrasi Viktoriaa käsipuolesta ja lennätti tämän pääovelle.

— Minä pääsen kävellenkin, Viktoria sanoi jäykästi, palvelijan tuodessa hänelle viittaa. Ei Jirkan kanssa, takoi mielessä. Se oli toinen varma tapa menettää työpaikka. Palvelustytöiltä Viktoria oli kuullut, että kaksi hänen edeltäjäänsä oli joutunut lähtemään talosta, kun Jirka-herra oli osoittanut kinnostusta heitä kohtaan. Suurin syy siihen, että kenraalitar oli palkannut hänet hänen nuoruudestaan huolimatta, oli, että hän asui talon ulkopuolella, ettei hän ollut kiusauksena iltaisin. Hän tapasi Jirkaa vain joskus iltapäivisin, kun tämä käväisi katsomassa kaksosia.

— Siellä on kylmä, mies sanoi peräänantamattomalla äänellä ja piti vielä katukäytävälläkin Viktoriaa niin lujasti kyynärpäästä kiinni, ettei tämä päässyt livahtamaan ihmismereen, vaan joutui kauniiseen, kevytrakenteiseen rekeen.

Helmikuinen Venäjä oli ankaran kylmä sinä vuonna. Viktoria käpertyi vällyjen alle, niin ettei hänestä näkynyt kuin vähän nenästä ylöspäin. Piiloutumisen syy oli osaksi se, että hän häpesi nukkavierua viittaansa ja toiseksi se, ettei hän halunnut Jirkalle vaikeuksia siitä, että tämä saatteli kotiopettajaa. Se oli sopimatonta, ja mitä vähemmän siitä puhuttaisiin, sen parempi.

Iisakin kirkko suurine kullattuine kupoleineen jäi taa. Reki ylitti Anitškovin sillan ja Nevski Prospekti loppui. Kadut kapenivat, rakennusten palatsimaisuus hävisi ja Viktoria nosti uhmakkaana leukaansa pystympään. Ei köyhyydessä ollut mitään hävettävää, hän ajatteli. Se piti vain jaksaa kantaa ja yrittää ponnistella eteenpäin, vaikka se vaikeaa joskus olikin.

Heitä vastaan tuli reki, jonka ajaja viuhtoi piiskallaan minkä ehti ja hevoset hirnuivat, laukkasivat miten sattui. Me törmäämme, Viktoria ajatteli ja sulki silmänsä ja odotti rysähdystä, hevosten kavioiden iskuja ja eläimellisiä tuskanhuutoja. Samassa reki heilahtikin, ja Viktoria tunsi sen iskeytyvän rakennuksen seinää vasten ja puu rutisi. Sitten tilanne oli ohi, ja hän uskalsi avata silmänsä ja kohtasi Jirkan huvittuneet, safiirinsiniset silmät.

— Oli onni, että kohdalle sattui kivitalo, mies totesi. — Muuten me olisimme nyt tuntemattomien luona illallisella.

Viktoria vilkaisi seinää, totesi siihen tulleen murtumia ja että reen kylki oli lommoilla. Ikkunaan oli ilmaantunut puoli tusinaa uteliaita kasvoja ja isännän kädessä oli paistiluu, ja kasvoilla hyvin hölmistynyt ilme. Nauru alkoi kuplia Viktorian sisimmässä, kun hän ajatteli heitä lennähtämässä yhtäkkiä ruokapöytään. Hän nauroi hiljaa itsekseen, kun mies oli ojentanut isännälle muutamia ruplia korvaukseksi vahingoista, ja mies katsahti häntä kiinnostuneena.

— Te olette sievä, Viktoria, kun te unohdatte totisuuden.

Viktorian nauru kuoli siihen paikkaan, ja loppumatkan hän oli vaitelias, neuvoi vain lyhyin sanoin, mistä kääntyä. Hän oli yhtäkkiä katkera kaikelle. Koko elämälle. Kai Jirkan oli helppo pitää häntä pilkkanaan, nauraa hänen hämmennykselleen ja ajatella, että hän olisi taas yksi siinä kotiopettajien ketjussa, josta tulisi miehen rakastajatar. Mutta ei, Viktoria ajatteli, häntä mies ei kiinnostanut, hänelle tämä oli täysin merkityksetön, koskei hän tätä ollut juuri tavannut. Mutta oli vaikea olla välinpitämätön, kun mies astui reestä auttamaan hänet ylös ja kumartui käden ylle kuin hän olisi ollut joku aatelisneiti. Ja miehen silmissä oli uusi katse, kun tämä sanoi pehmeällä