Salaisuuksien verkossa

By Tuija Lehtinen

Jännittävä ja mystinen rakkauskertomus menneen ajan Ranskasta!Kun iäkäs markiisi alkaa liehitellä nuorta Antoinette-neitoa, Antoinette ei ole asiasta pelkästään hyvillään. Mutta avioliitot solmitaan harvoin rakkaudesta, ja niin Antoinette kihlataan markiisin kanssa – siitä huolimatta, ettei kihlapari ole koskaan tavannut! Pian Gaston-niminen miniatyyrimaalari palkataan maalaamaan markiisista muotokuva, joka on tarkoitus viedä Antoinettelle. Gaston ei kuitenkaan arvaa, että kohta pelissä on myös hänen sydämensä – ja että markiisin ja Antoinetten kihlaus on monimutkaisempi kuin miltä se ensisilmäyksellä näyttää...Salaisuuksien verkossa on Tuija Lehtisen historiallinen rakkauskertomus. Se on julkaistu alun perin nimellä Johanna Koivu. Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728407509

Book preview

Salaisuuksien verkossa

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1984, 2022 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407509

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Linna sijaitsi pienehköllä kukkulalla, jolta oli näköala yli koko laakson. Se oli kaunista, vehmasta seutua, viininviljelysaluetta, ja sen vuoden sadosta ennustettiin hyvää. Viiniköynnökset roikkuivat raskaina rypäleistä, ja niiden maku oli mehevä. Rypäleitä oli suuressa hopeamaljassa päivittäin linnan isännän, markiisi Alexandren pöydässä, ja hän nautti niistä lähes yksinoikeudella, tarjoten vain valituille vieraille tilansa aarretta. Jokainen rypäle oli poissa viinitynnyrin sisällöstä, markiisi ajatteli, jokaisesta rypäleestä olisi tullut tippa hänen linnansa kuulua viiniä, Chateau Fleurie-viiniä. Viinin ja linnan nimi tarkoitti kukkien linnaa, ja kukkien loisto viinitarhojen ulkopuolella oli satumainen. Mutta ei markiisi kukista piitannut, ei niin kauan kuin ei keksinyt, miten olisi saanut niiden avulla kartutettua omaisuuttaan. Linnasta Loire-joen varrelta oli liian pitkä matka Pariisiin, joten kukkia ei voinut viedä myytäväksi toteille. Viime vuosina markiisi oli harkinnut, että antaisi hajustevalmistajien viedä eriväriset terälehdet. Parfyymeihin ja saippuoihin tarvittiin kuulemma miljoonia pieniä terälehtiä. Se oli ajatus, joka kypsyi markiisin päässä samalla, kun hänen linnansa viinitarhojen rypäleet kypsyivät auringossa.

Markiisi Alexandre oli jo aikaa viidenkymmenen virstanpylvään ohittanut. Hän oli pitkä, laiha mies, jonka ryhti oli hivenen koukkuinen samaten kuin aatelinen nenäkin. Tukka oli hopeanharmaa samoin kuin kiverät viikset ja pieni pujoparta. Markiisin silmät olivat kovat ja tarkat, harmahtavat nekin. Markiisi oli älykäs mies, eikä ollut tuhlannut sukunsa omaisuutta viettäessään aikuisikänsä melkoisen riehakasta elämää. Uhkapeli ei kiinnostanut markiisia, ei myöskään yletön viinien nauttiminen, vaan häntä kiinnosti omaisuutensa kasvattaminen, ja siinä sivussa kauniit naiset. Ehkä markiisia olisi voinut sanoa elostelijaksikin jossakin elämänsä vaiheessa, mutta viime vuodet hän oli pysytellyt linnassa kaukana Pariisin humuista ja kartuttanut omaisuuttaan. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän oli tajunnut, ettei hänellä ollut kenelle omaisuutensa jättää, ei sukulaisia, ei ketään. Oli pelottavaa tajuta, että kaikki oveluudella ja juonitteluilla hankittu omaisuus menisi valtiolle, vuosisatojen sukutila — ei, sitä markiisi Alexandre ei aikonut hyväksyä. Niinpä hän päätti mennä naimisiin.

— Minä ehdin vielä saada perillisiä, markiisi sanoi henkilääkärilleen, tämän tullessa tuomaan lääkettä kihdin kolotukseen.

Se oli epäsuora kysymys, henkilääkäri tajusi, ja hänen oli vastattava siihen niin, ettei markiisi suuttuisi. Markiisi Alexandre oli seudun mahtitekijä ja joka hänen epäsuosioonsa joutui, oli tuhoon tuomittu. Niinpä lääkäri, sen sijaan että olisi sanonut ihmeeksi sitä, että mies markiisin ikäisenä ja miehuutensa voiman epämääräisiin naisiin tuhlanneena, ties mitä epämiellyttäviä tauteja sairastaneena, saisi enää perillisen, sanoikin ettei hän nähnyt mitään estettä avioliitolle ja että tuleva markiisitar olisi varmasti onnellinen hänen kanssaan.

— Nuori viaton neito saa minut jälleen voimiini, markiisi sanoi kapeasti hymyillen, ja lääkäri poistui linnasta tuntien sääliä sitä tyttörukkaa kohtaan, joka tuon vanhan vuohen — kauniimmin lääkäri ei markiisista osannut ajatella tämän pujopartaa katsoessaan — joka tuon vanhan vuoden naimaan joutuisi. Hetkeäkään lääkäri ei näet epäillyt, etteikö sellaista neitoa löytyisi. Maa oli vallankumouksien, keisarivallan ja tasavaltalaisten nahistelujen jälkeen täynnä köyhtyneitä aatelisia. Vain vahvat, kuten markiisi, olivat selvinneet läpi myrskyjen vahingoittumatta. Aivan varmasti linnaan tulisi markiisittareksi jonkun omaisuutensa menettäneen aatelismiehen tytär, ilman myötäjäisiä. Markiisi ostaisi itselleen vaimon.

Ja niin myös tapahtui. Markiisi Alexandre suoritti tiedusteluja Pariisin seurapiireissä, mutta ei löytänyt sieltä mieleistään, vaan kaikissa nuorissa neitosissa oli hänen mielestään turmeltuneisuuden häivähdys. Markiisi etsi nyt sen vastakohtaa, joka häntä ennen oli viehättänyt. Hän löysi tulevan puolisonsa tavatessaan eräillä päivällisillä paroni Prospertin, joka ylisti tyttärensä suloutta. Paronin puheista kävi ilmi, että hänen linnansa sijaitsi lähellä Pariisia, mutta sen verran kaukana ja syrjäisellä seudulla, että nuori Antoinette-neiti oli viettänyt hyvin suojattua elämää. Paroni oli köyhtynyt, tila ei ollut koskaan ollut mikään tuottava, ja hän suri sitä, ettei pystynyt esittelemään kaunista tytärtään asianmukaisesti seurapiireissä. Mitä enemmän paroni tyttärensä hyveistä puhui, sitä kiinnostuneemmaksi markiisi tuli. Niiden päivällisten jälkeen hän antoi uskotulle palvelijalleen tehtäväksi ottaa vaivihkaa selville, vastasiko paronin puhe totuutta.

— Hän on hyvin kaunis, palvelija ilmoitti vajaan kuukauden kuluttua. — Ja siveä, teidän armonne. Kirkkoonkin hän matkasi kasvonsa liinalla suojaten, eikä hänen ripittäytymisensä kestänyt kauaa. Eikä sellaisella enkelimäisellä olennolla voi syntejä tunnollaan ollakaan.

— Puhu kunnioittavasti hänestä, markiisi ärähti, ja erotti palvelijansa, nähtyään tämän silmissä liikaa jumalointia. Siis Antoinette Prospert oli juuri kuten hänen isänsä paroni oli häntä kuvannut, ja markiisi kirjoitti kosintakirjeen neidon isälle. Se oli hyvin muodollinen ja suoraan asiaan käyvä kirje, jossa markiisi tunteilematta teki aikeensa selviksi. Hän ilmoitti tietävänsä, ettei paronin terveys ollut vankka ja että tämä sen vuoksi varmasti halusi nähdä tyttärensä turvatussa asemassa. Markiisi selitti lähes luettelomaisesti, mitä hänellä oli tulevalle vaimolleen tarjota sekä sen, ettei hänenkään terveytensä parhaimpia ollut. Arvoisan paronin tyttärestä tulisi vielä nuorena rikas leski, ja ainoa, mitä markiisi liitolta toivoi, oli perillinen.

Kun paroni Prospert sai kirjeen, hän kalpeni ja raivostui. Hänen tyttärensä ei ollut mikään esine, jota kaupattiin! Paroni aikoi repiä kirjeen siltä seisomalta ja jättää vastaamatta. Mutta kuitenkin… ensituohtumuksen jälkeen hän tunsi pistoja sydänalassaan, muisti lääkärin sanoneen, että piti välttää suuria mielen-järkytyksiä, ettei kohtalokasta kohtausta tulisi. Miten Antoinetten kävisi, jos hän yhtäkkiä kaatuisi kuolleena maahan? Hänen oli turvattava tyttärensä tulevaisuus.

— Minä teen ihan mitä te vain haluatte, rakas isä, Antoinette sanoi kalpeana hänkin, kun paroni otti asian puheeksi pari päivää kirjeen jälkeen. — Mutta älkää puhuko kuolemasta, rakas isä, minä en halua ajatella sitä.

— Markiisi on iäkäs mies, minua vanhempi, paroni sanoi ahdistuneella äänellä. — Herrasmies, ei sinulla ole mitään pelättävää, cherie.

— Minä tiedän, ettette te halua minulle mitään pahaa, Antoinette sanoi hiljaa ja vetäytyi omaan huoneeseensa, paronin ryhtyessä kirvelevin sydämin kirjoittamaan paronille, että hyväksyisi kihlauksen markiisin ja tyttärensä välillä.

Markiisi ei ollut muunlaista vastausta odottanutkaan, ja hän lähetti heti Antoinettelle korulippaan, joka sisälsi timantein ja safiirein koristellun sormuksen ja siihen kuuluvan tiaran sekä täydellisen virheettömät helmet. Mukana seuranneessa kirjeessä markiisi ilmaisi toivomuksensa, että häät voitaisiin viettää vielä ennen kesän loppua, sekä pahoitteli sitä, ettei päässyt tervehtimään morsiantaan, koska oli vuoteeseen sidottu kihtinsä takia. Tietenkään paroni ei maininnut tautia nimeltä, vanhan miehen vaivaa, vaan puhui vilustumisesta. Eikä hän myöskään pyytänyt Antoinettea vierailulle, se olisi ollut sopimatonta, koskei tämän isän puolestaan olisi oman horjuvan terveytensä vuoksi päässyt mukaan. Markiisi oli kuitenkin utelias morsiamensa ulkonäön suhteen, ja koskei kehdannut pyytää tytöstä muotokuvaa —arveli, ettei sellaista ollut ja että kustannukset olisivat olleet ylivoimaisia paronille, niin hän keksi keinon, jolla sai asian tuntumaan luonnolliselta tapahtumalta.

Tässä vaiheessa kuvioihin astui mukaan Gaston Loubet, nuori taitava miniatyyrimaalari, joka oli uransa alussa ja joka piti markiisin työtarjousta loistavana askeleena eteenpäin. Eikä Gastonilla ollut aavistustakaan, miten monimutkaisiin juonitteluihin hän joutuisi, kun hän matkasi vaunuilla Pariisista markiisin linnaan. Gaston vain nautti täysin siemauksin maaseudun vehreydestä, luonnosta, jota hän kaupungin kasvattina niin harvoin pääsi näkemään tässä laajuudessa. Markiisin linna, Chateau Fleurie oli