Muskettisoturit pakenevat

By Alexandre Dumas

Neuvokkaat Muskettisoturit päätyvät jälleen uusiin seikkailuihin, kun kapinoiva kansa herättää huolta niin Ranskan kuin Englannin hoveissa. Erikoistehtävät vievät Muskettisoturit kuningatar Annan Pariisista aina Englannin hoviin saakka. Englannissa soturit joutuvat suurten haasteiden eteen kuningas Kaarlen pelastamiseksi. "Muskettisoturit pakenevat" on neljäs osa viisisosaisesta romaanisarjasta Muskettisoturit palaavat. 1600-luvun Ranskaan sijoittuva sarja vie lukijan jälleen maailmankuulujen Muskettisoturien matkaan. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726315080

Alexandre Dumas

Frequently imitated but rarely surpassed, Dumas is one of the best known French writers and a master of ripping yarns full of fearless heroes, poisonous ladies and swashbuckling adventurers. his other novels include The Three Musketeers and The Man in the Iron Mask, which have sold millions of copies and been made into countless TV and film adaptions.

Book preview

www.egmont.com

Vastoinkäyminen virkistää muistia

Itävallan Anna oli palannut raivoissaan rukoushuoneeseensa.

— Mitä! hän huudahti väännellen kauniita käsiään, — mitä! Kansa on nähnyt anoppini Maria di’ Medicin vangituttavan Condén, täysiverisen prinssin; se on nähnyt kardinaalin häätävän anoppini, entisen hallitsijattarensa; se on nähnyt herra de Vendômen, Henrik IV:n pojan, suljettuna Vincennesiin; se ei ole sanonut mitään, kun häväistiin, teljettiin tyrmään ja uhattiin noita ylhäisiä henkilöitä. Mutta jonkun Brousselin vuoksi  … hyvä Jumala, mihin kuninkuus onkaan joutunut!

Ajattelemattaan Anna kosketteli polttavaa kysymystä. Kansa ei ollut virkkanut sanaakaan prinssien puolesta, mutta se nousi Brousselin vuoksi sen tähden, että oli kysymyksessä kansan mies, joten kansa tunsi vaistomaisesti, että se Brousselia puolustaessaan varjeli itseään.

Sillä aikaa Mazarin käveli edes takaisin työhuoneessaan, tuon tuostakin katsahtaen kauniiseen venetsialaiseen kuvastimeensa, joka oli ihan sirpaleina.

— Hm, hän sanoi, — ikäväähän on kyllä joutua siten mukautumaan, mutta me saamme vielä hyvityksemme, mitä väliä on Brousselilla? Se on pelkkä nimi eikä mikään asia.

Niin ovela valtiomies kuin Mazarin olikin, hän erehtyi kuitenkin tällä kertaa, Broussel edusti todellakin asiaa eikä ainoastaan nimeä.

Niinpä kun Broussel seuraavana aamuna saapui Pariisiin suurissa vaunuissaan, vierellään poikansa Louvières ja vaunujen takana Friquet, kansa ryntäsikin aseistettuna häntä vastaanottamaan. Huudot: »Eläköön Broussel! Eläköön isämme!» kajahtelivat kaikkialla ja kuulostivat kuolonsanomalta Mazarinin korvissa. Joka taholta kertoivat kardinaalin ja kuningattaren vakoojat huonoja uutisia, jotka järkyttivät ministeriä, mutta jättivät kuningattaren aivan rauhalliseksi. Kuningatar näytti hautovan jotakin suurta päätöstä, mikä lisäsi Mazarinin levottomuutta. Ministeri tunsi hänen ylpeän luonteensa ja pelkäsi pahoin Itävallan Annan itsenäisiä aikeita.

Koadjuuttori oli taas tullut parlamenttiin enemmän kuninkaana kuin kuningas, kuningatar ja kardinaali yhteensä. Hänen lausuntonsa perusteella oli parlamentin julistuksella kehotettu porvareita laskemaan aseensa ja poistamaan katusulut, he tiesivät nyt että tarvittiin vain tunti uuteen aseistautumiseen ja yksi yö uusien katusulkujen rakentamiseen.

Planchet oli palannut myymäläänsä; voitto tuo aina armahduksen. Planchet ei siis enää pelännyt joutuvansa hirteen; hän oli vakuuttunut siitä, että jos hänet vain yritettäisiinkin pidättää, nousisi kansa hänen puolestaan niin kuin se oli nostanut mellakan Brousselista.

Rochefort oli luovuttanut keveät ratsumiehensä takaisin chevalier d’Humièresille; kaksi puuttui nimenhuudossa, mutta chevalier oli sydämeltään frondelainen eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään vahingonkorvauksesta.

Kerjäläinen oli asettunut jälleen paikalleen Saint-Eustachen edustalle, yhä jaellen vihkivettä toisella kädellä ja pyytäen almuja toisella; kukaan ei aavistanut, että nuo kaksi kättä olivat vastikään olleet murtamassa yhteiskuntarakennuksesta irti kuninkuuden peruskiveä.

Louvières tunsi itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi. Hän oli kostanut Mazarinille, jota hän inhosi, ja auttanut voimakkaasti isänsä vapauttamista vankilasta; hänen nimeään oli kauhistuneesti mainittu Palais-Royalissa, ja hän virkkoi nauraen parlamenttineuvokselle, kun tämä oli taas päässyt perheensä pariin:

— Uskotko isä, että jos pyytäisin kuningattarelta komppaniaa, hän antaisi sen minulle?

D’Artagnan oli käyttäen hyväkseen hetken rauhaa lähettänyt pois Raoulin, jota hänen mellakan aikana oli ollut kovin työläs pidätellä huoneessaan, tämä kun oli ehdottomasti tahtonut paljastaa miekkansa jommankumman puolueen hyväksi. Raoul oli aluksi vastustellut, mutta d’Artagnan oli puhunut kreivi de la Fèren nimessä. Nuorukainen oli pistäytynyt vieraisille madame de Chevreusen luo ja sitten lähtenyt takaisin armeijaan.

Ainoastaan Rochefort katsoi jutun päättyneen jokseenkin nolosti; hän oli kirjeellisesti kutsunut Beaufortin herttuan, joka oli nyt tulossa, tavatakseen Pariisin rauhallisena.

Hän meni tapaamaan koadjuuttoria, kysyäkseen tältä eikö hänen olisi ilmoitettava prinssille, jotta tämä pysähtyisi matkallaan, mutta Gondy mietti tuokion ja vastasi:

— Antakaa hänen vain tulla.

— Mutta eikö siis kaikki ole lopussa? kysyi Rochefort.

— Voi, hyvä kreivi, me olemme vasta alussa.

— Mikä teidät saa siihen käsitykseen?

— Se tuntemus, mikä minulla on kuningattaren sydämestä, hän ei tahdo jäädä häviölle.

— Onko hänellä siis jotakin mielessään?

— Toivoakseni.

— Mitä tiedätte siitä, antakaahan kuulua?

— Tiedän hänen kirjoittaneen Condén prinssille ja pyytäneen tätä kiireimmiten tulemaan takaisin armeijan kanssa.

— Kas, kas, sanoi Rochefort, — te olette oikeassa, herra de Beaufortin on tultava.

Samana iltana, jona tämä keskustelu tapahtui, levisi huhu, että hänen korkeutensa prinssi oli saapunut kaupunkiin.

Tieto oli varsin luonnollinen, mutta se herätti kuitenkin tavatonta huomiota. Sanottiin madame de Longuevillen tulleen tehneeksi muutamia varomattomia viittauksia, hänellä oli muka prinssin luottamus, — tämänhän syytettiin tuntevan sisartaan kohtaan hellyyttä, joka ylitti veljellisen ystävyyden.

Ne viittaukset vihjaisivat kuningattarella olevan pahaenteisiä suunnitelmia.

Ja samana iltana kiersivät huomattavimmat porvarit, raatimiehet ja korttelinvanhimmat tuttaviensa luona, haastellen:

— Miksemme ottaisi haltuumme kuningasta ja veisi häntä kaupungintaloon? On väärin jättää hänet vihollistemme kasvatettavaksi, he antavat hänelle huonoja neuvoja, kun hän sitä vastoin esimerkiksi herra koadjuuttorin ohjaamana saisi kansallisia periaatteita ja oppisi rakastamaan kansaansa.

Kaiken yötä kuului kumeata kohua; seuraavana päivänä nähtiin jälleen harmaat ja mustat kauhtanat, aseellisten kauppiaiden patrullit ja kerjäläisjoukot.

Kuningatar oli viettänyt yön kahdenkeskisessä neuvottelussa prinssin kanssa; puoliyön aikaan oli prinssi saatettu kuningattaren rukoushuoneeseen, josta hän oli poistunut vasta viiden tienoissa aamulla.

Kello viideltä kuningatar lähti kardinaalin työhuoneeseen. Jos kuningatar ei ollut vielä mennyt levolle, niin kardinaali oli sitä vastoin jo noussut jalkeille.

Hän oli laatimassa vastausta Cromwellille. Kuusi päivää oli jo kulunut kymmenestä, jotka hän oli vaatinut Mordauntilta miettimisajakseen.

Pyh, hän sanoi itsekseen, olen kyllä antanut hänen hiukan odottaa, mutta herra Cromwell tietää kyllin hyvin, mitä kapinoiminen merkitsee, suodakseen minulle anteeksi.

Hän tarkisti sitten tyytyväisenä kirjelmänsä ensimmäistä kappaletta, kun koputettiin hiljaa kuningattaren huoneisiin vievälle ovelle. Ainoastaan Itävallan Anna saattoi tulla siitä ovesta. Kardinaali nousi ja meni avaamaan.

Kuningattarella oli yllään aamupuku, joka soveltui hänelle erinomaisesti, sillä Diana de Poitiersin ja Ninonin tavoin Itävallan Anna säilytti pysyvän kauneuden etuoikeutenaan. Tänä aamuna hän oli vain tavallista kauniimpi, sillä hänen silmissään oli loiste, jonka vain sisäinen ilo voi katseille antaa.

— Mitä on tekeillä, madame? kysyi Mazarin levottomasti, — sävynne on kovin ylpeä?

— Niin, Giulio, hän vastasi, — olen ylpeä ja onnellinen, sillä minä olen keksinyt keinon tukehduttaakseni tuon satapäisen hirviön.

— Te olette suuri valtiotaidossa, kuningattareni, sanoi Mazarin, — sallikaa minunkin kuulla se keino.

Hän salasi, mitä oli kirjoittanut, ja piilotti aloitetun kirjeen papereihinsa.

— Tiedättekö, että he tahtovat ottaa minulta pois kuninkaan? kysyi kuningatar.

— Voi, kyllä! Ja hirttää minut.

— He eivät saa kuningasta.

— Eivätkä hirtä minua, benone.

— Kuulkaahan, aion riistää heiltä poikani, itseni ja myös teidät. Tahdon, että tämä tapaus, joka tänään tai huomenna muuttaa asiain kulun, toteutetaan kenenkään muun kuin teidän, minun ja erään kolmannen henkilön tietämättä.

— Ja kuka on tuo kolmas henkilö?

— Hänen korkeutensa prinssi.

— Hän on siis saapunut, kuten minulle on kerrottukin.

— Niin on, eilen illalla.

— Ja te olette tavannut hänet?

— Erosin hänestä vastikään.

— Hän siis antaa apunsa tähän aikeeseen?

— Hän antoi sen neuvon itse.

— Ja Pariisi?

— Hän pakottaa sen antautumaan nälällä.

— Ehdotukselta ei puutu suurenmoisuutta, ja nähdäkseni sen toteuttamisessa on vain yksi vastus.

— Mikä sitten?

— Mahdottomuus.

— Se on tyhjä sana. Mikään ei ole mahdotonta.

— Ehdottaa, ei.

— Toteuttaa. Onko meillä rahoja?

— Hiukan, vastasi Mazarin vapisten pelosta, että Itävallan Anna turvautuisi hänen kukkaroonsa.

— Onko teillä sotaväkeä?

— Viisi- tai kuusituhatta miestä.

— Onko meillä rohkeutta?

— Paljon.

— Sitten asia on helppo. Voi, ymmärrättekö, Giulio? Pariisi, tämä vihattava Pariisi, herää jonakin aamuna ilman kuningatarta ja kuningasta saarrettuna, piiritettynä, nälän uhkaamana, ainoana turvanaan typerä parlamenttinsa ja kuivettunut vääräsäärinen koadjuuttorinsa.

— Erinomaista, erinomaista! huudahti Mazarin, — minä käsitän vaikutuksen, mutten näe mitään keinoa, jolla päästäisiin siihen.

— Sen kyllä keksin minä!

— Te tiedätte, että se on sotaa, kansalaissotaa, hehkuvaa, silmitöntä, leppymätöntä.

— Niin, niin, sotaa, vastasi Itävallan Anna, — niin, tahdon hävittää tämän kapinallisen kaupungin tuhaksi, verellä tahdon sammuttaa tulen, kauhistava esimerkki ikuistakoon rikoksen ja rangaistuksen. Pariisi, minä vihaan, inhoan sinua!

— Hiljaa, hiljaa, Anna, olettepa te verenhimoinen! Pitäkää varanne, emme nyt elä Malatestain ja Czastruccio Castracanien aikoja; te panette vaaraan päänne, kaunis kuningattareni, ja se olisi suuri vahinko.

— Laskette leikkiä.

— Varsin vähän. On vaarallista käydä sotaa kokonaista kansakuntaa vastaan, katsokaa lankoanne Kaarlea, hän on perin pahassa pinteessä.

— Me olemme Ranskassa, ja minä olen espanjatar.

— Sitä pahempi, per Baccho, sitä pahempi! Soisin teidän mieluummin olevan ranskalainen, ja itseni samoin; silloin vihattaisiin meitä molempia vähemmän.

— Hyväksytte kuitenkin esitykseni?

— Kyllä, jos näen hankkeen mahdolliseksi.

— Se on mahdollinen, sanon teille; valmistautukaa vain matkalle.

— Minäkö! Olen aina lähtövalmis, mutta tiedättehän että minä en milloinkaan lähde … enkä tällä kertaa luultavasti sen paremmin kuin ennenkään.

— Mutta jos minä matkustan, tuletteko mukaan?

— Kyllä koetan.

— Te saatatte minut hengiltä pelollanne, Giulio; ja mitä te oikeastaan pelkäätte tapahtuvan?

— Monia seikkoja.

— Millaisia?

Mazarinin kasvot, joilla tähän asti oli ollut leikkisä ilme, synkistyivät.

— Anna, hän sanoi, — te olette nainen ja voitte sen vuoksi loukata miehiä mielenne mukaan, varmana kajoamattomuudestanne. Te syytätte minua pelkuruudesta; olen kuitenkin vähemmän peloissani kuin te, koska en pyri pakoon. Ketä vastaan kiljutaan? Teitäkö vai minua? Kenet tahdotaan hirttää, teidätkö vai minut? No niin, minä uhmaan kuitenkin myrskyä, minä, jota te soimaatte raukkamaiseksi, mutta en pöyhistelyllä, sillä se ei ole tapani, vaan sitkeydellä. Seuratkaa esimerkkiäni; vähemmän pauhua, enemmän tehoa. Te huudatte äänekkäästi, mutta ette saavuta mitään. Puhutte paosta! Mazarin kohautti olkapäitään, tarttui kuningatarta kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen. — Katsokaa!

— No niin? kysyi kuningatar itsepintaisuutensa sokaisemana.

— No, mitä näette tästä ikkunasta? Ellen erehdy, parveilee tuolla porvareita haarniskoissa ja kypärissä, hyvillä musketeilla varustettuina kuten liigan päivinä, pitäen niin tarkasti silmällä ikkunaa, josta heitä katselette, että teidät varmasti nähdään, jos nostatte kaihdinta noin korkealle. Tulkaa nyt tähän toiseen ikkunaan; mitä näette? Kansan miehiä tapparakeihäineen vartioimassa porttejanne. Jokaisesta tämän palatsin aukosta, minkä luo teidät johtaisin, näkisitte samaa. Niin, porttinne ovat vartioituja, kellariluukkunne ovat vartioituja, ja minä sanon teille vuorostani, mitä kunnon La Ramée huomautti minulle herra de Beaufortista: Jollette voi tekeytyä linnuksi tai hiireksi, niin ette pääse livahtamaan täältä.

— Hän livahti kuitenkin.

— Ajatteletteko lähteä samaan tapaan?

— Olen siis vankina?

— Parbleu! virkahti Mazarin, — tunnin ajan olen teille sitä todistellut.

Ja tyynesti Mazarin otti aloitetun kirjelmän ja jatkoi kohdasta, johon se oli keskeytynyt.

Vapisten suuttumuksesta ja punastuneena nöyryytyksestä Anna lähti työhuoneesta paiskaten oven perässään kiivaasti kiinni.

Huoneisiinsa palattuaan kuningatar vaipui leposohvalle ja alkoi itkeä.

Sitten hänen mieleensä juolahti äkillinen ajatus.

— Olen pelastettu, hän sanoi nousten ylös. — Oi, niin, niin, tunnen miehen, joka osaa toimittaa minut pois Pariisista, miehen, jonka olen unohtanut liian pitkäksi aikaa.

Ja mietteissään, vaikka luottamuksensa elähdyttämänä, hän lisäsi:

— Kuinka kiittämätön olenkaan ollut! Olen kahdenkymmenen vuoden ajaksi unohtanut miehen, josta minun olisi pitänyt tehdä Ranskan marski. Anoppini tuhlasi kultaa, arvonimiä ja ystävyyden osoituksia Concinille, joka tuotti hänelle turmion; kuningas korotti Vitryn Ranskan marskiksi murhasta, ja minä olen jättänyt unohdukseen ja puutteeseen jalon d’Artagnanin, joka pelasti minut!

Hän kiiruhti pöydän ääreen, jolla oli paperia ja mustetta, ja alkoi kirjoittaa.

Puheillepääsy

Sen yön d’Artagnan nukkui Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat levottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalustansa alla heillä oli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.

D’Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen keltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli hattuaan räystään alla.

Portos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut kyllin leveä vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.

Heidät herätti seitsemän aikaan palvelija, joka toi kirjeen d’Artagnanille.

— Keneltä kirje on? kysyi gascognelainen.

— Kuningattarelta, vastasi palvelija.

— Mitä? huudahti Portos kohoten vuoteeltaan, — mitä hän sanookaan?

D’Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian kuin tämä oli sulkenut oven, d’Artagnan hyppäsi vuoteeltaan ja luki kirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja uskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.

— Portos-veikkonen, sanoi d’Artagnan ojentaessaan hänelle kirjeen, — tällä kertaa saat olla varma paroniudestasi ja minä kapteenivaltuudestani. Katso tuota, lue ja päätä itse!

Portos kurkottautui ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä seuraavat sanat:

— Kuningatar tahtoo puhutella herra d’Artagnania, hän seuratkoon kirjeen tuojaa.

— Hm, sanoi Portos, — minä en näe tässä mitään erikoista.

— Minä näen, ja aivan erikoista, huomautti d’Artagnan.

— Kun minua kutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, minkä mullistuksen on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen muistissaan!

— Se on totta, myönsi Portos.

— Teroita miekkasi, paroni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi kauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta ennen huomispäivää; ja hiljaa kuin muuri!

— Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin eroon! muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen tulevasta suuruudestaan täytyi olla muille.

— Jos se on ansa, vakuutti d’Artagnan, — niin kyllä minä sen vainuan, ole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä Gascognesta kotoisin.

Ja hän pukeutui tuossa tuokiossa.