Muskettisoturit voittavat

By Alexandre Dumas

Kolmen muskettisoturin ensimmäisistä seikkailuista on kulunut kaksikymmentä vuotta, kun Aramista, Athosta ja Porthosta tarvitaan jälleen. Ranskan kuningaskunnalla on edelleen tehtäviä, joista voivat selviytyä vain muskettisotureiden kaltaiset taiturit. Tällä kertaa sisällissota uhkaa Ranskan kuninkaallisten asemaa, ja niin kolmikon johtajan D'artaganin on aika ryhtyä jäljittämään muskettisotureiden olinpaikkoja.Ja vaikka muskettisoturit ovat voittaneet päävihollisensa Myladyn, Myladyn poika on edelleen elossa..."Muskettisoturit voittavat" on päätösosa Alexandre Dumas'n "My Ladyn poika"-nimiselle suurromaanille. Edelliset osat ovat "Muskettisoturit palaavat", "Muskettisoturit juonittelevat", "Muskettisoturit taistelevat" sekä "Muskettisoturit pakenevat".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726315073

Alexandre Dumas

Frequently imitated but rarely surpassed, Dumas is one of the best known French writers and a master of ripping yarns full of fearless heroes, poisonous ladies and swashbuckling adventurers. his other novels include The Three Musketeers and The Man in the Iron Mask, which have sold millions of copies and been made into countless TV and film adaptions.

Book preview

www.egmont.com

Työmiehet

Keskellä yötä Kaarle kuuli kovaa paukkinaa ja jyrinää ikkunansa alta: vasaroimista, kirveeniskuja, kankeamista ja sahan kirskuntaa.

Hän oli laskeutunut riisuutumatta vuoteelleen ja juuri nukahtanut kun hänet äkkiä havahdutti melu, joka ulkonaisesta kiusallisuudestaan puhumattakaan herätti kauheaa kaikua hänen sielussaan, niin että edellisen päivän kammottavat ajatukset alkoivat jälleen ahdistaa häntä. Yksinään, pimeyden ympäröimänä ja maailmasta eristettynä, hänellä ei ollut voimia kestää tätä uutta kidutusta, joka ei kuulunut hänelle tuomittuun rangaistukseen. Hän lähetti Parryn pyytämään vartiosotilasta huomauttamaan työmiehille, että heidän piti vältellä melua ja sääliä entisen kuninkaansa viimeistä unta.

Vartiosotilas ei tahtonut lähteä oveltaan, vaan antoi Parryn mennä itse.

Kierrettyään palatsin ja tultuaan ikkunan edustalle Parry näki parvekkeen tasalla, jolta oli kaide poistettu, ison puolivalmiin mestauslavan, jolle jo alettiin naulata mustaa sarssiverhoa.

Mestauslava, joka kohosi ikkunan tasalle, oli rakennettu kaksikerroksiseksi. Niin hirveä kuin tämä näky olikin Parrylle, hän yritti kuitenkin noiden kahdeksan tai kymmenen työmiehen joukosta keksiä ne, jotka kauheata telinettä kyhätessään enimmin häiritsivät kuningasta jyskytyksellään. Yläpermannolla hän näki silloin kaksi miestä, jotka rautakangen avulla mursivat rautaisen parvekekaiteen viimeisiä kannattimia. Toinen heistä, jättiläinen varreltaan, työskenteli kuin muinaisen ajan muurinmurtimet, joita käytettiin kiviseinien puhkomiseen. Hänen kankensa jokaisella iskulla sinkoili kivensiruja ympäriinsä. Toinen oli polvillaan ja korjasi pois kangen nöllentämiä kiviä.

Oli ilmeistä, että nämä miehet ne aiheuttivat jyskeen, josta kuningas valitti.

— Hyvät ystävät, hän sanoi, — ettekö työskentelisi hiukan hiljaisemmin, minä pyydän? Kuningas nukkuu ja hän tarvitsee unta.

Rautakankea käytellyt mies keskeytti työnsä ja kääntyi puolittain mutta kun hän oli seisaallaan, ei Parry voinut nähdä hänen kasvojaan katonreunan varjossa.

Polvillaan ahertava mies kääntyi myös, ja kun hänen kasvonsa olivat alempana kuin kumppaninsa, osui niille lyhdyn valo, joten Parry erotti työmiehen piirteet.

Mies katsoi tiukasti kuninkaan kamaripalvelijaa ja laski sormensa huulilleen.

Parry kavahti tyrmistyneenä taaksepäin.

— Hyvä, hyvä, virkkoi työmies sujuvalla englanninkielellä, — sanokaa kuninkaalle, että jos hän nukkuu huonosti tänä yönä, on uni ensi yönä sikeämpää.

Näitä kovia sanoja, jotka kirjaimellisesti ymmärrettyinä saivat kaamean merkityksen, säesti sivuilla ja alipermannolla työskentelevien miesten hurja naurunhörähdys.

Parry poistui luullen uneksivansa.

Kaarle odotti häntä kärsimättömästi.

Samassa kun hän palasi, pisti ovelle asetettu vartiosotilas uteliaana päänsä sisälle raosta nähdäkseen mitä kuningas teki.

Kuningas makasi kyynärpäähänsä nojautuen vuoteellaan. Parry sulki oven ja astui kuninkaan luo ilosta säteilevin kasvoin.

— Sire, hän sanoi hiljaa, — tiedättekö, keitä ne työmiehet ovat, jotka aiheuttavat niin suurta jyskettä?

— En, vastasi Kaarle surumielisesti pudistaen päätään, — mistä sen tietäisin? Tunnenko ne miehet?

— Sire, ilmoitti Parry kumartuen herransa vuoteen yli supattamaan vielä hiljaisemmin, — sire, he ovat kreivi de la Fère ja hänen kumppaninsa.

— Rakentamassa minun mestauslavaani! virkahti kuningas hämmästyneenä.

— Niin, ja samalla puhkaisemassa aukon muuriin.

— Hiljaa! varoitti kuningas katsahtaen pelästyneesti ympärilleen. — Sinä näit heidät?

— Puhuttelin heitä.

Kuningas liitti kätensä ristiin ja kohotti silmänsä taivasta kohti. Lyhyen ja palavan rukouksen jälkeen hän sitten nousi vuoteeltaan, astui ikkunan ääreen ja veti kaihtimet sivulle. Parvekkeella seisoivat yhä vartiosotilaat, ja parvekkeen takana levisi tumma lava, jolla näkyi liikkuvan varjoja edestakaisin.

Kaarle ei kyennyt erottamaan mitään, mutta hän tunsi jalkainsa alla ystäviensä iskujen tärinän. Kaikki nuo iskut saivat vastakaikua hänen sydämessään.

Parry ei ollut erehtynyt, hän oli tosiaan tuntenut Atoksen. Portoksen avulla tämä oli kovertamassa aukkoa, johon muuan poikkiparru oli kiinnitettävä.

Seinän aukko johti onttoon välikköön ihan kuninkaan huoneen lattian alla. Tähän välikköön päästessä voitiin rautakangen ja tukevien olkapäiden avulla kohottaa lattiasta palkki, ja se oli Portoksen tehtävä. Kuningas saattoi silloin pujahtaa tästä aukosta, seurata vapauttajiaan kokonaan mustalla verhotun mestauslavan osastoon, siellä pukeutua hänelle varattuun työläisen asuun ja huolettomasti laskeutua alas neljän kumppaninsa kanssa.

Vartiosotilaat sallisivat heidän mennä ilman epäluuloa luullen heitä mestauslavaa rakentamassa olleiksi työmiehiksi.

Lähimmässä satamassa oli alus valmiina purjehtimaan, kuten jo olemme maininneet.

Tämä suunnitelma oli rohkea, mutta yksinkertainen ja helppo niin kuin kaikki, jotka johtuvat häikäilemättömästä päättäväisyydestä.

Atos raateli kauniit valkoiset kätensä verille siirtäessään pois Portoksen järkyttelemiä kiviä. Hän sai jo pistetyksi päänsä parvekkeen kannattimia somistavien koristeiden alle. Kahden tunnin aherruksen jälkeen hän tiesi pystyvänsä tunkeutumaan muurinaukosta. Ennen päivän valkenemista olisi aukko valmiina ja peittyisi sen sisäpuolisen verhon poimuihin, joka oli d’Artagnanin kiinnitettävä. D’Artagnan oli ilmoittautunut ranskalaiseksi työmieheksi ja vasaroi naulojaan näppärästi kuin taitavin verhoilija. Aramis leikkasi sarssista liikaerän, jotta sen laita ulottui juuri maahan ja kätki näkyvistä mestauslavan rungon.

Päivä alkoi jo valaista katonharjoja. Turpeista ja kivihiilestä kasattu roihuava nuotio oli auttanut työmiehiä kestämään tämän, tammikuun 29. ja 30. päivän välisen purevan pakkasyön, uutterimmatkin pistäytyivät ehtimiseen sen ääreen lämmittelemään. Atos ja Portos olivat ainoat, jotka eivät olleet keskeyttäneet aherrustaan. Niinpä olikin aukko valmiina aamun ensi sarastuksessa. Atos ryömi sisälle vieden kainalossaan kuninkaalle varatut vaatteet mustaan sarssikaitaleeseen käärittyinä. Portos ojensi hänelle rautakangen, ja d’Artagnan naulasi aukolle ja sinne piiloutuneelle peitteeksi sisäpuolisen sarssiverhon, joka oli suuri, mutta erittäin tarpeellinen ylellisyys.

Atokselle jäi enää kahden tunnin työ voidakseen päästä yhteyteen kuninkaan kanssa, ja ystävysten laskelman mukaan oli heillä koko päivä aikaa, koska pyövelin puuttuessa oli sellainen haettava Bristolista.

D’Artagnan meni jälleen ottamaan ylleen kastanjanruskean takkinsa ja Portos punaisen ihokkaansa, Aramis taas lähti Juxonin luo tunkeutuakseen hänen mukanaan kuninkaan puheille, jos mahdollista.

Kaikki kolme olivat päättäneet tavata toisensa kello kaksitoista Whitehallin edustalla nähdäkseen mitä tapahtuisi.

Ennen mestauslavalta poistumistaan Aramis oli lähestynyt aukkoa, johon Atos oli kätkeytynyt ilmoittaakseen hänelle aikovansa jälleen pyrkiä kuninkaan luo.

— Hyvästi siis, ja pysy hyvällä mielellä, toivotti Atos. — Kerro kuninkaalle, millä kannalla asiat ovat, sano hänelle, että hänen tulee heti yksin jäätyään polkea lattiaan, jotta voin varmemmin jatkaa työtäni. Jos Parry saisi autetuksi minua irrottamalla ennakolta tulisijan aluspaaden, joka arvattavasti on marmorilaatta, niin se auttaisi paljon. Yritä pysytellä kuninkaan seurassa, Aramis. Puhukaa kovaa, hyvin kovaa, sillä ovelta kuunnellaan teitä. Jos huoneessa pidetään vartijaa, niin surmaa hänet surkeilematta, jos heitä on kaksi, niin Parry tappakoon toisen ja hoida sinä toinen, jos kolme, niin älkää välittäkö hengestänne, pelastakaa vain kuningas.

— Ole huoletta, vastasi Aramis, — minä vien mukanani kaksi tikaria antaakseni Parrylle toisen. Siinäkö kaikki?

— Niin, menehän, mutta teroita kuninkaan mieleen, ettei hänen sovi osoittaa mitään väärää jalomielisyyttä. Teidän taistellessanne, jos ottelu syntyy, pitää hänen paeta, kun paasi on vain laskettu paikoilleen hänen päänsä yli, ja sinä olet elävänä tai kuolleena sillä paadella, niin tarvitaan vähintään kymmenen minuuttia sen aukon keksimiseksi, mistä hän on pujahtanut pakoon. Siinä ajassa olemme ehtineet pitkälle, ja kuningas on pelastunut.

— Sanojesi mukaan, Atos. Kätesi, sillä kenties emme enää näe toisiamme.

Atos kietoi kätensä Aramiin kaulaan ja syleili häntä.

— Tämä sinulle, hän sanoi, — jos kuolen, niin sano d’Artagnanille, että minä rakastan häntä kuin poikaani, ja syleile häntä minun puolestani. Syleile myös kunnon Portosta. Hyvästi!

— Hyvästi! vastasi Aramis. — Nyt olen yhtä varma siitä, että kuningas pelastuu kuin siitä, että puristan maailman uskollisinta kättä.

Aramis jätti Atoksen, laskeutui vuorostaan alas mestauslavalta ja palasi hotelliin viheltäen Cromwellin ylistykseksi sepitetyn laulun säveltä. Hän tapasi kaksi ystäväänsä istumassa pöydän ääressä hauskan takkavalkean edessä, he kallistelivat portviinipulloa ja maistelivat kylmää kananpaistia. Portos sadatteli syödessään äkäisesti parlamentin kehnoutta, d’Artagnan oli vaiti, mutta hautoi mielessään mitä rohkeimpia suunnitelmia.

Aramis ilmoitti hänelle, mitä oli sovittu, d’Artagnan hyväksyi sen nyökkäyksellä ja Portos sanoilla.

— Mainiota! virkkoi jälkimmäinen, — me muuten olemmekin paikalla pakohetkellä, on helppo kätkeytyä mestauslavan alle, ja me voimme oleskella siellä. D’Artagnan, minä, Grimaud ja Mousqueton tapamme hyvinkin kahdeksan, Blaisois-parasta en tahdo puhua, sillä hän ei kelpaa muuhun kuin hevosten pitelijäksi. Kaksi minuuttia miestä kohti tekee yhteensä neljä minuuttia, Mousqueton saanee puolestaan minuutin hävitetyksi, se tekee viisi, ja niiden viiden minuutin aikana ehditte puolentoista kilometrin päähän.

Aramis nautti nopeasti palasen ruokaa, joi lasin viiniä ja vaihtoi pukua.

— Nyt lähden hänen kunnianarvoisuutensa luo, hän sanoi. — Laita sinä aseet kuntoon, Portos, ja d’Artagnan vartioikoon visusti pyöveliä.

— Eipä hätää, Grimaud on ottanut vartiovuoron Mousquetonilta ja pitää häntä valppaasti silmällä.

— Ole kuitenkin vielä valppaampi äläkä ole hetkeäkään toimettomana.

— Toimettomanako! Hyvä ystävä, kysy Portokselta, enhän suo itselleni hetkenkään lepoa, leiskun herkeämättömästi jalkeilla kuin tanssimestari. Voi hitto, kylläpä rakastan tällä hetkellä Ranskaa, ja onpa hyvä, että ihmisellä on isänmaa, kun muiden isänmaassa viihtyy niin huonosti!

Aramis erosi heistä samaan tapaan kuin vastikään Atoksesta, nimittäin syleillen heitä, sitten hän lähti piispa Juxonin luo ja esitti tälle pyyntönsä. Juxon suostui sitäkin helpommin, kun hänelle oli jo ilmoitettu apulaispappia tarvittavan varmasti siksi, että kuningas tahtoi nauttia Herran ehtoollisen, ja ehkäpä hän halusi kuulla messunkin.

Piispa astui vaunuihinsa samassa asussa kuin Aramis edellisenä päivänä. Aramis istuui hänen viereensä vielä tuntemattomampana kalpeutensa ja alakuloisuutensa kuin diakoninpukunsa johdosta. Ajoneuvot pysähtyivät Whitehallin edustalle, kello oli noin yhdeksän aamulla. Mitään muutosta ei näkynyt, etuhuoneet ja käytävät olivat täynnä vartiosotilaita kuten edellisenäkin iltana. Kaksi huovia seisoi kuninkaan huoneen ovella ja kaksi muuta käveli parvekkeen edessä mestauslavalla, jonne pyövelinpölkky oli jo nostettu.

Kuningas oli toiveikkaana, ja Aramiin ilmestyessä vaihtuivat hänen toiveensa riemuksi. Hän syleili Juxonia ja puristi Aramiin kättä. Piispa puhui kovalla äänellä kaikkien kuullen heidän oletetusta eilispäiväisestä kohtauksestaan. Kuningas vastasi hänelle, että silloin lausutut sanat olivat vaikuttaneet paljon hyvää ja että hän kaipasi vieläkin sellaista keskustelua. Juxon kääntyi läsnäoleviin ja pyysi heitä jättämään hänet kahden kesken kuninkaan kanssa. Kaikki poistuivat huoneesta.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, virkkoi Aramis nopeasti:

— Sire, te olette pelastettu! Lontoon pyöveli on kadonnut, hänen apulaisensa katkaisi eilen säärensä teidän majesteettinne ikkunan alla. Kuulemanne parahdus pääsi häneltä. Epäilemättä on pyövelin häviäminen jo havaittu, mutta mitään pyöveliä ei ole lähempänä kuin Bristolissa, ja tämän noutamiseen menee aikaa. Meillä on siis toimimisaikaa ainakin huomiseen.

— Mutta kreivi de la Fère? kysyi kuningas.

— Hän on puolen metrin päässä allanne, sire. Suvaitkaa ottaa hiilihanko ja kopauttakaa kolmasti lattiaan, niin kuulette hänen vastaavan.

Kuningas tarttui vapisevin käsin hiilihankoon ja survaisi kolmasti lattiaan säännöllisin väliajoin. Heti kuului altapäin vastaukseksi kumeita ja varovaisia nakutuksia.

— Se, joka vastaa minulle, virkkoi kuningas, — on siis…?

— Kreivi de la Fère, sire, sanoi Aramis. — Hän raivaa tietä, jota teidän majesteettinne pääsee pakenemaan. Parry taas kohottakoon tuon marmorilevyn ja silloin on täältä pääsy avoinna.

— Mutta minulla ei ole mitään työkalua, huomautti Parry.

— Ottakaa tämä väkipuukko, vastasi Aramis, — mutta varokaa tylsyttämästä sitä liikaa, sillä voitte tarvita sitä muunkin puhkaisemiseen.

— Oi, Juxon, sanoi Kaarle kääntyen piispaan päin ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, — Juxon, pitäkää mielessänne sen miehen rukous, joka on ollut kuninkaanne…

— Joka on vieläkin ja ainiaan, virkahti Juxon suudellen hallitsijan kättä.

— Rukoilkaa koko elämänne tämän aatelismiehen puolesta, jonka näette tässä, sen puolesta, jonka kuulette jalkojenne alla, ja niiden kahden muun puolesta, jotka valvovat minun hyväkseni.

— Sire, vastasi Juxon, — toivomuksenne täytetään. Niin kauan kuin elän, lähetän joka päivä Jumalalle hartaan rukouksen näiden uskollisten ystävienne puolesta.

Maanalainen raivaaja jatkoi vielä jonkin aikaa työtään, joka kuului vakaasti lähenevän. Mutta äkkiä tunkeutui käytävästä odottamatonta melua. Aramis sieppasi hiilihangon ja antoi keskeyttämismerkin.

Melu lähestyi, se kuulosti useiden ihmisten säännöllisten ja tasaisten askelten töminältä. Nuo neljä miestä seisoivat liikkumattomina, kaikkien silmät suuntautuivat oveen, joka avautui verkalleen ja tavallaan juhlallisesti.

Huoveja oli asettunut kujaksi kuninkaan huoneen eteiseen. Sisälle astui parlamentin valtuutettu mustiin pukeutuneena ja pahaenteisen totisena, tervehti kuningasta, kiersi auki pergamenttikäärön ja luki hänen tuomionsa, kuten on tapana silloin kun tuomitun on noustava mestauslavalle.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi Aramis Juxonilta.

Juxon ilmaisi eleellä, että hän oli yhtä tietämätön kuin Aramiskin.

— Se tapahtuu siis tänään? virkkoi kuningas ja hänen liikutuksensa huomasivat ainoastaan Juxon ja Aramis.

— Eikö teille ollut ilmoitettu, sire, että mestaus oli määrätty täksi aamupäiväksi? mustapukuinen mies vastasi.

— Minun on siis kuoltava tavallisen pahantekijän tavoin, huudahti kuningas, — Lontoon pyövelin käsissä?

— Lontoon pyöveli on kadonnut, sire, ilmoitti parlamentin valtuutettu, — mutta hänen sijaansa on tarjoutunut muuan mies. Mestausta ei sen vuoksi lykätä pitemmälle kuin te tarvitsette järjestääksenne ajalliset ja hengelliset asianne.

Lievä hiostus, joka kihosi kuninkaan hiusmartoon, oli ainoa näkyvä ilmaus tämän tiedon johdosta.

Mutta Aramiin kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. Hänen sydämensä ei enää sykkinyt, hän ummisti silmänsä ja nojasi kättään pöytään. Nähdessään tämän musertavan tuskan Kaarle näytti unohtavan omansa.

Hän astui aatelismiehen luo, tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.

— Kas niin, hyvä ystävä, hän sanoi sydämellisesti ja surullisesti hymyillen, — olkaa rohkea!

Sitten hän kääntyi valtuutettuun päin ja lausui:

— Olen valmis, sir. Minulla on vain kaksi toivomusta, jotka eivät luullakseni aiheuta pitkääkään viivytystä, haluan ensiksikin nauttia Herran ehtoollisen ja toiseksi syleillä lapsiani sekä hyvästellä heitä viimeisen kerran. Onko se minulle sallittua?

— Kyllä, sire, vastasi parlamentin valtuutettu.

Ja hän vetäytyi pois.

Tointuessaan Aramis puristi kyntensä kämmeniinsä, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

— Voi, herra piispa, hän huudahti tarttuen Juxonin käsiin, — missä on Jumala? Missä on Jumala?

— Poikani, vastasi piispa lujasti, — te ette näe häntä, syystä että maailman intohimot hämärtävät katsettanne.

— Ystäväni, haastoi kuningas Aramiille, — älkää heittäytykö noin toivottomaksi! Te kysytte, missä Jumala on? Jumala näkee teidän uskollisuutenne ja minun marttyyrikuolemani, uskokaa minua, me saamme palkintomme kumpainenkin. Syyttäkää sen vuoksi ihmisiä siitä, mitä tapahtuu, älkääkä Jumalaa. Ihmiset ne syöksevät minut surmaan ja tuottavat teille murhetta.

— Niin, sire, myönsi Aramis, — niin, te olette oikeassa, ihmiset minun on otettava tästä tilille, ja sen teenkin.

— Istuutukaa, Juxon, sanoi kuningas vaipuen polvilleen, — sillä nyt on teidän kuunneltava rippiäni. Jääkää, hän virkkoi Aramiille, joka liikahti poistuakseen, — samoin sinä, Parry. Minulla ei ole salaripissäkään sanottavana mitään sellaista, mitä en voisi virkkaa kaikkien kuullen, jääkää, ja pahoittelen ainoastaan sitä, ettei koko maailma voi kuulla minua kuten te.

Juxon istuutui, kuningas polvistui hänen eteensä kuin halvin uskovainen ja aloitti rippinsä.

Remember!

Ripin päätyttyä Kaarle nautti pyhän ehtoollisen ja pyysi sitten saada nähdä lapsensa. Kello löi kymmenen, viivytys ei ollut siis käynyt pitkäksi, kuten kuningas oli vakuuttanutkin.

Kuitenkin kansa odotteli jo, mestauksen tiedettiin olevan määrätty kello kymmeneksi ja palatsia ympäröiville kaduille sullouduttiin suurin joukoin. Kuningas alkoi erottaa etäistä pauhua, jollaista väenpaljous ja meri aiheuttavat, kun edellistä intohimot kuohuttelevat ja jälkimmäistä myrskyt.

Kuninkaan lapset saapuivat — prinsessa Charlotte ja Gloucesterin herttua; edellinen oli vaalea, kaunis pikku tyttö, silmät kyynelissä, jälkimmäinen kahdeksan tai yhdeksän vuoden ikäinen poika, jonka kuivat silmät ja halveksivasti rypistynyt huuli ilmaisivat itävää ylpeyttä. Lapsi oli itkenyt kaiken yötä, mutta näiden ihmisten nähden hän ei antanut luontonsa heltyä.

Kaarle tunsi sydämensä pakahtuvan näiden kahden lapsen ilmestyessä, joita hän ei ollut nähnyt kahteen vuoteen ja jotka nyt saapuivat hänen luokseen kuolinhetkellä. Kyynel herahti hänen silmäänsä ja hän kääntyi pyyhkäisemään sen pois, sillä hän tahtoi näyttäytyä lujana niiden edessä, joille hän jätti kärsimyksen ja onnettomuuksien raskaan perinnön.

Hän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehotti tätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten hän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen painaakseen hänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.

— Poikani, hän sanoi, — tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä kaduilla ja eteishuoneissa, nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi, älä koskaan