Lasilinnan salaisuus

By Outsider

Helsingin liepeillä sijaitsee Lasilinnan huvila, jonka historia ulottuu aina ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin saakka. Vaikka paikka toimii nykyisin kylpylänä, huvila ja sen ympäristö eivät ole menettäneet salaperäisyyttään. Kun siis eräänä päivänä alueen puistoa hoitavan puutarhurin kimppuun hyökätään, epäilykset heräävät. Kuka haluaisi satuttaa kyseistä vanhusta, joka myös ainoana henkilönä tuntee Lasilinnan värikkään historian? Tämän salapoliisi Klaus Karma aikoo selvittää.Outsiderin eli Aarne Haapakosken rikosromaani Lasilinnan salaisuus on jännitystarina mysteerien ystäville. Teos on osa Outsiderin Karma-sarjaa, jossa seikkailee arkkitehti-salapoliisi Klaus Karma.Klaus Karma on älykäs ja omaperäinen arkkitehti, joka on kunnostautunut myös salapoliisina. Karma-sarjassa hän seikkailee rikosten ja murhamysteerien maailmassa 1900-luvun alun Suomessa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726812657

Book preview

www.egmont.com

I luku.

Klaus Karma istui ajatuksiinsa vaipuneena sammaltuneella kivipenkillä jättiläisen koukistunutta sormea muistuttavan kallioniemen nenässä. Aurinko oli laskenut meren usvaiseen horisonttiin. Säännöllisin väliajoin loiskahtivat mainingit rantakalliota vastaan ja lokit lentelivät kirkuen edestakaisin.

Lasilinnan Pensionaatin kuusikulmainen torni piirtyi tumman puistikon yli iltataivasta vasten, ja valkoiseksimaalattu rakennus koristeellisine parvekkeineen, sivutorneineen ja liuskakivikattoineen ikäänkuin kohottautui puiston taustasta. Punainen kajo leikitteli vielä rakennuksen korkeilla kaari-ikkunoilla ja suuren parvekkeen lasitiilistä ladottu alaosa kimalteli kuin timanttivuori.

Mikä kummallinen sekasotku tuo suuri rakennus olikaan! Mielikuvitusta — sitä ei suunnittelijalta todellakaan ollut puuttunut, mutta arkkitehtuuri oli siitä kaukana. Se oli ehkä voinut miellyttää jotakin upporikasta ja erikoisuuksia tavoittelevaa venäläistä miljoonikkoa, mutta arkkitehtuurin sopusuhtaisuuksia etsivää silmää se suorastaan loukkasi. Rakennukseen oli varmasti uhrattu suunnattomasti rahaa, ja millainen taideluomus sillä rahamäärällä olisikaan pystytetty, jos suunnittelijana olisi ollut pystyvä arkkitehti — tai vaikkapa taiteilija … Mutta Nikolai van Koslik — eräs lasitehtailla rikastunut venäläishollantilainen gulassi — mitäpä hän olisi ymmärtänyt rakennustaiteesta!

Karman mieleen muistui Lasilinnan tarina sellaisena, kuin hän oli kuullut sen puistonvartija Simolinilta. Lähes neljäkymmentä vuotta sitten oli upporikas pietarilainen lasitehtailija van Koslik purjehtinut huvipurrellaan näitä rannikkovesiä ja keksinyt lahden poukamassa kuultavan hietikkorannan rinteellä kohoavan jylhän hongikon suojassa. Paikka oli miellyttänyt lasitehtailijaa aivan erikoisesti. Kerrottiin huvipurren kapteenin kuiskanneen herransa korvaan, että juuri tähän samaiseen rantaan oli itse keisarikin kerran ohipurjehtiessaan ihastunut ja aikonut kesähuvilansa rakennuttaa. Tämä hytkähdytti miljoonikon sydäntä. Hänellä ja keisarilla oli siis samanlainen maku. Mikä olisi kelvannut keisarille, se kelpaisi hänellekin. Van Koslikilla oli palatsi Pietarissa ja linnoja Inkerinmaalla sekä huviloita Krimillä, mutta Suomessa hän ei vielä omistanut mitään. Tänne hän rakennuttaisi huvilan, upean teettäisikin — sellaisen, johon voisi vaikka keisarin vieraaksi kutsua.

Tuumasta toimeen. Tonttikaupat oli helposti järjestetty. Van Koslik ryhtyi itse arkkitehdiksi: hän tahtoi suunnitella tulevasta huvilastaan jotakin erikoista — sellaista, mitä ei Suomenlahden rannalla vielä aikaisemmin oltu nähty. Niin syntyivät Lasilinnan piirustukset. Rakennusmestareita, puutarhureita, muurareita ja koristetaiteilijoita tuotiin laivalla Pietarista. Palatsi kohosi kuin taikasauvan voimalla. Osa havupuista raivattiin pois, sijalle istutettiin tammia ja lehmuksia. Tehtiin teitä, rakennettiin huvimajoja, suihkukaivoja ja vilpoloita. Ennen syksyä oli van Koslikin luomus valmis. Siihen oli uponnut muutamia miljoonia ruplia, mutta mitäpä siitä. Lasitehtailija saattoi ylpeillä ainutlaatuisesta kesähuvilastaan Suomessa.

Seuraavana kesänä Lasilinna koki ensimmäisen sesonkinsa. Sieltä ei puuttunut vieraita, tansseja eikä juhlia. Lähiseudun asukkailla oli kulta-aika; van Koslikin ruplista liikeni heillekin ja he olivat tyytyväisiä.

Niin jatkui vuodesta vuoteen. Pari kauneinta kesäkuukautta lasitehtailija perheineen vietti Lasilinnassa. Sinne hän oli koonnut huomattavia taideaarteita ja sisustanut huoneet muutenkin suorastaan ruhtinaallisen loistavasti. Tuli sitten vuosi 1917. Tsaarin valtaistuin horjui ja lasitehtailija van Koslik oli yksi niistä monista miljoonikoista, jotka alkoivat tuntea elämänsä ja tulevaisuutensa epävarmaksi.

Vallankumouksen myrsky pyyhkäisi hänen tehtaansa toisiin käsiin, linnat ja Krimin huvilat vaihtoivat omistajaa. Suomenlahden rannalla oleva Lasilinna säästyi viimeiseksi — ja loppujenlopuksi se olikin ainoa, mitä van Koslik omisti. Hänen poikansa olivat kaatuneet sodassa, vaimo kuoli vallankumouksen aikana Lasilinnassa. Peläten viimeistenkin omaisuutensa rippeiden joutuvan vieraisiin käsiin lasitehtailija myi aarteitaan minkä ennätti, ja aikoi siirtyä ulkomaille. Matkasta ei kuitenkaan koskaan tullut mitään, sillä hänen oma kamaripalvelijansa, Ivan, murhasi hänet, varasti jäljelläolevat korut ja pakeni ulkomaille … Lasilinna joutui kauppatavaraksi. Se kulki gulaššilta gulaššille, oli milloin toipilaskotina, milloin remuisana salakapakkana, milloin parantolana tai täysihoitolna. Monta eri nimeäkin sillä ehti olla. Milloin se oli Riviera, milloin Nizza tai Monaco. Parhaiten se kuitenkin oli tunnettu Lasilinnan nimellä. Muutamia vuosia sitten entisen tehtailija-miljoonikon kesähuvila oli joutunut Mathilde Kronholmin käsiin. Tottuneena ravintoloitsijana tämän onnistui luoda Lasilinnasta suosittu kesänviettopaikka, jonka mainio ruoka, moitteeton palvelu ja ensiluokkainen hietikkoranta viehättivät varakkaita ihmisiä …

Tämän tarinan oli Karma kuullut ukko Simolinilta, joka nelisenkymmentä vuotta oli asunut pienessä, punaiseksimaalatussa mökissä puiston laidassa. Yhä hän uskollisesti noudatti herra vainajansa käskyä ja kävi joka ilta sytyttämässä pienen lampputuikun puistossa sijaitsevan kappelin pyhimyskuvan eteen. Siellä hoidonpuutteessa rappeutuneen kappelin kivilattian alla lepäsi rouva van Koslikin palsamoitu ruumis, jolle vanha puistonvartija uskollisesti suoritti palvelusta.

Karma ei ollut itsekään selvillä, miksi hän oikeastaan oli vaihtanut Savossa sijaitsevan kesämökkinsä rauhan tähän hälisevään täysihoitolaan. Koko hänen matkansa oli ollut äkillinen mielijohde. Joskus aikaisempina kesinä Karma oli ajanut moottoriveneellä Lasilinnan lähden kautta ja tuo kumma linen rakennusrumilus oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Huomattuaan sitten sanomalehdessä Lasilinnan täysihoitolan ilmoituksen hän oli muistanut moottorimatkansa ja tehnyt yhtäkkiä päätöksensä. Jo pari viikkoa hän oli nyt asunut täysihoitolassa ja oli tyytyväinen oloonsa. Täysihoidossa ei ollut valittamisen varaa, ja sen vaivaton mukavuus tuntui hyvältä.

Täysihoitolan salista kajahtavat orkesterin säveleet havahduttivat Karman mietteistään. Kello näytti puolta kymmentä. Mereltä oli alkanut kohota sumuhattaroita. Karma nousi ja lähti keppiinsä nojaten kävelemään kallioon hakattuja portaita alas. Hänellä ei ollut erikoista kiirettä; meluisessa tanssisalissa istuminen ei suurestikaan viehättänyt ja oli vielä liian aikaista mennä nukkumaan. Hän suuntasikin askeleensa puistoa kohti. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki ukko Simolinin kumaraisen vartalon pilkahtavan puiden välistä. Ukko oli matkalla jokailtaiselle kierrokselleen hautakappelin lyhtyä sytyttämään. Karma hiljensi askeleitaan ja tuokion kuluttua Simolin köpitti hänen rinnallaan.

— Hyvää iltaa, herra, tervehti ukko kohentaen hattureuhkaansa. — Luoja on antanut kauniita ilmoja.

— Taidatte olla iltakierroksella, Karma sanoi. — Päivisin pysytte piilossa kuin myyrä kolossaan, mutta auringon laskun jälkeen teidät aina näkee liikkeellä.

Ukko heilautti ryhmysauvaansa naurahtaen ontosti.

— Myyräpä niinkin. Herra sanoi aivan oikein. Vanha myyrähän minä olen, ikäloppu ja virkaheitto. Neiti johtajatar aikoi häätää minut keväällä pois, sanoi että olen ihmisten pelokkeena. Mutta eipä vanha Simolin niin vain lähde — ei lähdekään. Pelätköön kuka pelkää … Minkä ihminen Luojan töille voi! Eihän ole minun vikani, että vanhaksi olen tullut, vanhaksi ja vaivaiseksi. Niin kauan minä virkaani hoidan, kun elonpäiviä riittää. Herra Koslik sanoi minulle, kun näin hänet viimeksi elossa: Sergei, hoida sinä rouvan hautaa niin kauan kuin täällä olet. Pankista maksavat sinulle joka kuukausi kolmesataa markkaa. Hoida sinä uskollisesti rouvan hautaa! Niin sanoi herra Koslik ja minä täytän poismenneen herrani tahdon, sanokoon fröökynä Kronholm mitä tahansa. Niin se on, herra.

— Saatte siis yhä nostaa pankista palkkanne? kysyi Karma.

— Saan varmasti, ukko vakuutti. — Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä. Pankinjohtaja Saari tuntee minut hyvin. Sanoo aina kun minä tulen: ’Kas vain, sieltä tulee ukko Simolin nostamaan pensioniaan’ — pensioniksi sanoo pankinjohtaja minun eläkerahaani. Herra johtaja siellä pankissa onkin leikkisä mies — ja hyväsydäminen. On tarjonnut monesti sikaarinkin.

Miehet kävelivät tuokion ääneti. Sitten Karma sanoi:

— Kuoliko entinen isäntänne täällä? Kuulin kerrottavan …

Ukko pysähtyi äkkiä kuin hyökkäykseen aikova pässi ja tömäytti sauvallaan tietä.

— Kuoliko — jokainen ihminen kuolee, mutta herra Koslik murhattiin. Ivan, se piru, pisti keittiöveitsen isäntäni rintaan herran omassa työhuoneessa tuolla alakerran siipirakennuksessa — samassa huoneessa, joka nyt on pianohuoneena. Siellä oli vielä muutamia vuosia sitten yhä veriläikkä lattiassa, ei lähtenyt pois pesemälläkään. Viaton veri … Niin, niin. Minä muistan sen aamun kuin eilispäivän. Toukokuun kolmastoista se oli. Vallankumoukselliset riehuivat kuin irtipäässeet paholaiset, matruusit ryöstelivät ja polttivat taloja. Tuolta naapuritalostakin veivät kaikki hopeat. Eversti Markow siellä asui, herrani hyvä tuttava. Ivan oli juonessa niiden paholaisten kanssa, tahtoi ryöstää herransa rahat ja aarteet. Olin silloin puhdistamassa portaita, kun kuulin herran hätähuudon ja juoksin hänen huoneeseensa. Siellä lojui ruumis verissään lattialla. Ivan penkoi herran laatikoita ja kaappeja, sulloi suureen matkalaukkuun kaiken, mitä ottamisen arvoista oli. Uhkasi tappaa minutkin, mutta pääsin sen paholaisen kynsistä. Juoksin kylälle ja hälyytin poliisit — tai miliiseiksihän niitä siihen aikaan sanottiin. No, poliisit tulivat tänne, mutta Ivan oli silloin jo tipotiessään. Oli karannut herran moottoriveneellä. Jälkeenpäin kuulimme, että hän oli päässyt Viron puolelle ja sieltä sitten minne lie paennut, murhamies …

— Olen kuullut kerrottavan, että herra Koslikilla oli paljon arvokkaita tauluja ja että ne hävisivät salaperäisellä tavalla, jatkoi Karma.

— Olihan niitä, isoja ja kalliita ne herran kuvataulut olivatkin. Monta sataatuhatta markkaa hän niistä oli maksanut, mutta eivät ne Ivanin käsiin joutuneet, Luoja paratkoon!

— Ehtikö herra Koslik myydä ne?

Ukko pyyhkäisi viiksiään kämmensyrjällä.

— Ei herra niitä myynyt, hän sanoi lyhyesti. — Niistä tauluista on jälkeenpäin ollut paljonkin puhetta. Minultakin on moni niitä kysellyt, mutta enpä ole liikoja jutellut. Eräskin helsinkiläinen herra — taidekauppias vai mikä lienee ollut — kävi täällä viime kesänä, tarjoili minulle taskumatistaan ja puhui suurista rahoista. Kyllä minä yskän ymmärsin — ei Sergei niin tuhma ole kuin miltä näyttää. Tiedän minä, että miljoonia ne taulut nyt maksaisivat, ja tallella ne yhä ovat. Kukapa tietää, vaikka herra Koslikin perilliset niitä vielä kerran tulisivat noutamaan. Olihan herralla Venäjällä sukulaisia. Yksitoista kappaletta niitä tauluja oli, suurissa, kullatuissa kehyksissä ne riippuivat salin seinillä. Minä …

Ukko lopetti yhtäkkiä lauseensa kesken kuin jotakin säikähtäen ja lähti astumaan kiivaasti hautakappelia kohti.

Karma olisi mielellään kysellyt enemmän, mutta hän tunsi ukon omalaatuisuuden. Parasta jättää uteleminen toistaiseksi, niin mielenkiintoista kuin olisikin ollut kuulla taulujen kohtalosta. Hän kiirehti askeleitaan ja saapui yht’aikaa ukon kanssa rappeutuneen, liuskakivikattoisen kappelin edustalle.

Kappeli oli rakennettu harmaasta kivestä ja koristeltu marmoriveistoksin. Se oli kuusikulmainen ja joka sivulla oli suippokaariset ikkunat, joiden lyijypuitteiset lasimaalaukset olivat rikkoutuneet ja taiteelliset ristikkoraudat pahoin ruosteen syömät. Oven yläpuolella riippui puolipyöreän ikkunan edessä omituisenmuotoinen lyhty, joka ei enää vuosikausiin ollut valaissut kappelin sisäänkäytävää. Sileäksihiotut graniittiportaat olivat pahoin vinossa ja niitä yhdistävät rautahaat katkeilleet. Ylimmällä askelmalla oli oven kummallakin puolella koristeelliset lyhtypylväät. Toinen niistä oli katkennut puolivälistä poikki, mutta toisen huipussa komeili vielä ruostunut, suppilomainen rautalyhty rikkinäisine laseineen. Seinänvierustoille istutetut lehmukset verhosivat monihaaraisina kappelin joka puolelta ja katon huipulla seisova tuuliviirin tanko pisti kuin jättiläismäinen keihäänkärki esiin lehvistöstä.

Ukko kaivoi taskustaan oudonnäköisen avaimen ja väänsi ruostunutta lukkoa. Ovi avautui naristen. Karman sieraimiin tunkeutui kirpeä pyhänsavun tuoksu. Simolin astui puolihämärään kappeliin, otti hatun päästään ja teki hartaana ristinmerkin. Lattia oli suurista, neliskulmaisista kivilaatoista. Eräässä niistä oli ruostunut rautarengas. Perällä kohosi pieni marmorialttari kynttiläjalkoineen ja pyhäinkuvineen. Rikkinäisessä porsliinimaljassa oli kimppu kuihtuneita kukkia. Seinäsyvennyksessä alttarin yläpuolella oli suurikokoinen ikoni ja sen edessä pieni, punalasinen lamppu. Ukko raapaisi tulta ja sytytti lampun. Taas hän teki ristinmerkin. Hän ei näyttänyt huomaavan lainkaan Karman läsnäoloa, vaan istahti sivustalla olevalle kivipenkille ja jäi siihen, kyynärpäät polviin nojaten. Karma ei tahtonut häiritä ukon hartaudenharjoitusta, vaan hiipi hiljaa pois.

Astellessaan hämärtyvää puistokujaa Karma tunsi yhtäkkiä outoja aavistuksia kohoavan mieleensä. Hänestä tuntui kuin olisi näkymätön olento kuiskuttanut hänen korvaansa lähenevästä vaarasta. Häntä melkein kammotti ja hän kiirehti vaistomaisesti askeleitaan. Joskus ennenkin hän oli tuntenut samanlaista sisäistä kauhua, lähenevän murhenäytelmän aavistelua. Jotakin odottamatonta tulisi tapahtumaan lähiaikoina …

Täysihoitolan portailla hän kohtasi Mr. Jephsonin, amerikkalaisen taidekauppiaan, joka pari päivää sitten oli saapunut Lasilinnaan.

— Halloo, mister Karma. How do you do? amerikkalainen tervehti, ottamatta sikaaria suupielestään.

Karma kohautti olkapäitään.

— Taidan mennä ajoissa nukkumaan. Yöilma ei ole oikein terveellistä minulle.

— Oletteko nähnyt vaimoani? Mr. Jephson jatkoi. — Hän lähti neiti Sörenin kanssa ulos