Code B. Z. 22

By Outsider

"Tarvitaan vain älykkyyttä, taitoa ja rohkeutta, ennenkaikkea rohkeutta." Kapteeni Reinhard, joka tunnetaan paremmin "Vakoojien kuninkaana", päättää varastaa miljoonien arvoisen asiakirjan, Code B. Z. 22:n. Samalla hän saa peräänsä toinen toistaan vaarallisempia vastustajia, jotka eivät aio lopettaa ennen kuin saavat asiakirjan haltuunsa. Miten yksikään dokumentti voi olla tuon kaiken arvoinen?"Code B. Z. 22" on yksi Outsiderin eli Aarne Haapakosken samaa nimeä kantavan novellikokoelman tarinoista. Sykähdyttävät jännitysnovellit tarjoavat mysteeriä ja murhaa Outsiderin tuttuun tyyliin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 7, 2021
• ISBN: 9788726658255

Book preview

www.egmont.com

Code B. Z. 22

I.

Yöllinen vieras sota-asiain kabinetissa.

Hotelli Imperialin neljännen kerroksen huoneessa, numero 467, istui kaksi miestä keskustellen hiljaisella äänellä.

— Sanon vielä kerran, kapteeni: yritys on suorastaan mieletön. Tunnen kykynne, koko Eurooppa tietää, että olette taitavin ja hurjapäisin vakooja, mitä maailmansodan jälkeen on astunut näyttämölle, mutta yrittää varastaa Code B. Z. 22, on mahdoton tehtävä. Tuo asiakirja on miljoonien arvoinen. Ranskan sota-asiain kabinetissa tiedetään sen arvo ja säilytetään paperi myös sen mukaisesti. Sanon vielä kerran, kapteeni: yrityksestä koituu tuhonne — ehkä meidän kaikkien tuho.

Kapteeni, nelissäkymmenissä oleva, hiukan kaljupäinen herra, pyöritteli sikaaria sormiensa välissä.

— Parahin monsieur Duval. Olen ehkä tyhmänrohkea ja huimapää, mutta ellen sitä olisi, ei yleisesikuntamme G-osastolla minua tarvittaisi. Maani takia olen valmis mihin tahansa — jopa sellaiseenkin vaaraan kuin yritys, jonka ensi yönä aion suorittaa, on. Olen tullut kokemaan sen, ettei mikään ole mahdotonta. Tarvitaan vain älykkyyttä, taitoa ja rohkeutta, ennenkaikkea rohkeutta.

— Mutta hälyytyslaitteet, vartiosotilaat, varmuusvahti ja teräksinen kassaholvi …

— Kapteeni hymyili merkitsevästi.

— Rahalla on maailmassa ihmeellinen voima. Olen kiinnittänyt tähän yritykseen lähes kaksi miljoonaa frangia. Tuosta summasta on hyötynyt moni mies ja tulokset ovat täällä. Hän veti taskustaan pullean lompakon ottaen sieltä kaksi pientä, merkillisen näköistä avainta.

— Näiden hankkiminen maksoi minulle lähes miljoonan ja tiedättekö, parahin monsieur Duval: näillä avaimilla pääsen minä Ranskan sota-asiain kabinetin kassaholviin. Ja sitten tämä, hän levitti pöydälle ohuen silkkipaperin, jossa oli jonkun rakennuksen pohjapiirros ja joukko punaisia viivoja ja pisteitä. — Tässä on täydellinen kartta sota-asiain kabinetin hälyytyslaitteista. Ja tässä, hän veti esille toisen paperin. — on luettelo sotilaista, jotka tämän viikon aikana ovat vartiossa sota-asiain kabinetin ulkopuolella. Kuten näette, on eräiden nimien alla punainen viiva. Ne miehet ovat saaneet elinkautisen eläkkeen — ei Ranskan valtiolta, vaan erään toisen maan salaisesta kassasta. Tänä iltana kuuluu kabinetin vartiostoon neljä miestä, kersantti Lovez, sotamies Bonner, Garno ja Michell. Kersantti on saanut kaksisataatuhatta, sotamiehet satatuhatta. He eivät kiinnitä huomiota mustaan umpiautoon, joka keskiyön aikana pysähtyy talon takana sijaitsevalle pienelle kujalle. Korttelissa päivystävä järjestyspoliisi on nimeltään Rochard. Hänet on ostettu sadallaviidelläkymmenellätuhannella. Jälellä on vain kabinettirakennuksen yövartija. Hän on lahjomaton, mutta häneen voimme sovelluttaa muita keinoja. Joko alatte käsittää, ettei mikään ole mahdotonta, kun vain menetellään tarpeeksi ovelasti …

— Ihailen teitä, kapteeni. Minä siis saan olla autonkuljettajananne tässä suuressa seikkailussa …

— Niin, monsieur Duval. Luotan teihin enemmän kuin kehenkään muihin täkäläisistä agenteistamme. Te olette vanha kilpa-autoilija. Näyttäkää, mihin pystytte, istuessanne ohjauspyörän ääressä. Aamun koitteessa meidän täytyy olla Luxemburgin rajalla …

Puhuteltu nyökkäsi innoissaan.

— Voitte luottaa minuun, kapteeni. Alfa Romeoni on ensiluokkaisessa kunnossa ja rajalle johtava maantie on melko suora. Me lennämme, kapteeni …

— Hyvä on. Tasan neljännestä vajaa kaksikymmentäneljä on autonne oltava odottamassa hotellin edustalla.

— Kyllä, kapteeni.

Duvaliksi nimitetty nousi ja puristi kapteenin kättä.

— Näkemiin, hän sanoi, avaten oven.

Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, että eräs hotellisiivoojattaren puvussa oleva nainen pujahti kiireesti yläkertaan johtavaan porraskäytävään. Nainen oli kuunnellut oven takana miesten keskustelua …

St Marcelin kirkon tornikello löi kaksitoista kumajavaa lyöntiä, kun musta umpiauto pysähtyi sota-asiain kabinetin talon takana olevalle kujalle. Vartiokonstaapeli, joka oli lähettyvillä, ei ollut huomaavinaankaan autoa, vaan lähti rauhallisesti kävelemään katua ylös. Ei myöskään kivääri selässä asteleva vartiomies huomannut mitään merkillistä, vaan jatkoi marssiaan rakennuksen toiselle puolelle.

Autosta nousi mies, jonka hattu oli vedetty syvälle otsalle. Miehellä oli kainalossa pieni salkku ja päällystakin kaulus oli pystyyn kohotettu.

Mies käveli suoraan kabinettirakennuksen pihalle, otti taskustaan avaimen ja avasi erään pienen oven. Hetkistä myöhemmin ovi sulkeutui ja mies hävisi taloon.

Mies oli kapteeni Reinhard, tunnettu nimellä »Vakoojien kuningas».

Hänen ei tarvinnut pelätä hälyytyslaitteita, sillä kartta, jonka mukaan hän liikkui, ilmaisi jokaisen vaarallisen paikan ja osoitti suorimman tien kabinetin päällikön työhuoneeseen, missä monia salaisuuksia kätkevä kassaholvi oli.

Ei kestänyt kymmentäkään minuuttia, kun hän seisoi kenraali Dreufusin huoneen ovella. Kapteeni oli juuri pistämäisillään avainta lukkoon, kun yläkerrasta kuuluvat askeleet saivat hänen kätensä laskeutumaan alas. Tulija oli yövartija.

Kapteeni harkitsi nopeasti tilannetta. Aivan kenraalin työhuoneen oven vierellä oli yövartion kelloposti. Hetkisen kuluttua tulisi mies yetämään kelloa ja koska hän oli tunnollinen vartija, koettaisi hän myös ovea ja havaitsisi sen avatuksi. Seuraukset olisivat selvät. Miehen tarvitsisi vain koskettaa lähintä hälyytyslaitteiden nappia ja kellot alkaisivat päristä yhtaikaa kaupungin päävartiossa ja poliisilaitoksella. Tämä oli estettävä ja siihen oli vain yksi keino.

Kapteeni pujahti nopeasti kenraalin huoneeseen ja jäi seisomaan aivan oven taakse. Tuskin hän oli ehtinyt vetää oven perässään kiinni, kun yövartijan askeleet kuuluivat käytävässä. Hetkistä myöhemmin pysähtyi mies oven luona olevan kellopostin luo, veti kellon ja tarttui ovenripaan, kuten kapteeni oli arvannutkin.

Vartijan huulilta pääsi heikko huudahdus, kun hän totesi oven olevan auki. Mutta samalla sujahti ovenraosta voimakas nyrkki ja iski yövartijaa suoraan kasvoihin.

Ensiluokan oikea suora. Vartija lyyhistyi kuin räsynukke lattialle. Kapteeni astui käytävään ja katsoi tuokion tajutonta miestä.

— Hän nukkuu ainakin puoli tuntia, mutta varovaisuushan ei haittaa, hän mutisi, ottaen taskustaan pienen pullon ja painoi sen suun vartijan sieraimien alle.

— Kloroformi on aina varmin keino, kapteeni mutisi, pistäen pullon taskuunsa.

Kenraalin työhuoneen perällä oleva, teräksinen kassaholvi näytti peloittavan vahvalta. Kapteeni hymähti. Hän painoi erästä kaapin ovessa olevaa nappia ja hälyytyslaitteen virta oli katkaistu. Sitten otti hän esille avaimensa, pisti niistä toisen holvin oven ylälaidassa näkyvään rakoon ja toisen oven kahvan syrjässä olevaanreikään. Hän väänsi yhtäaikaa molemmista avaimista. Kuului heikkoa surinaa ja lähes metrin vahvuinen teräsovi kääntyi kepeästi saranoillaan.

Oven pielessä oli oudonnäköinen sähkökatkaisija. Kapteeni tunsi senkin salaisuuden. Kääntäen pari kertaa katkaisijasta, oli myös holvin sisällä olevat hälyytyslaitteet tehty hiljaisiksi. Avattuaan holvin sisimmäisen kaapin oven, avautui kapteenin näkyviin joukko lukoilla varustettuja teräslokeroita. Hän valitsi niistä kolmannen oikealta ylärivissä. Käänteli hetkisen lokeron kannessa olevia nappuloita ja veti teräslaatikon auki. Siellä oli vain pitkä, sininen kirjekuori, jonka päälle oli kirjoitettu punaisella musteella: Erittäin salainen.

Omituinen hymy väreili kapteenin huulilla, hänen ottaessaan kuoresta pienen, tiheään kirjoitetun vihkosen. Sen kannessa olivat sanat:

Code B. Z. 22.

Kapteenin kädet vapisivat hiukan. Pitihän hän kädessään vihkosta, josta maailman suurvallat olisivat maksaneet melkein mitä tahansa, sillä se, jonka hallussa on tämä code-avain, pystyy tulkitsemaan kaikki Ranskan yleisesikunnan lähettämät salaiset sähkösanomat ja salamerkki-asiakirjat. Nyt se oli kapteeni Reinhardin hallussa!

Hän asetti vihkon pöydälle, avasi sen ensimmäisen sivun ja kiinnitti vihkon piirustusnastoilla kirjoituspöydän vastapäiseen seinään. Tämän tehtyään hän otti salkustaan kummallisen, pienen kojeen, joka muistutti pienoiskinematografia, asetti koneen objektiivin seinään kiinnitettyä vihkoa vasten, tarkisti kojeen linssejä ja painoi erästä nappia. Kuului heikkoa sirinää. Coode-avaimen ensimmäinen sivu oli kiinnitetty filmille.

Kapteeni jatkoi kuumeisella innolla työtään. Ei kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin, kun vihkon jokainen sivu oli valokuvattu. Hän huoahti helpotuksesta, mutta säpsähti samalla. Vaistomainen tunne sanoi hänelle, että huoneeseen oli tullut joku.

Kapteeni pyörähti nopeasti ympäri ja seisoi silmä silmää vasten mustapukuisen, kauniin naisen kanssa. Naisen huulilla väreili ivallinen hymy.

— Hyvää iltaa, kapteeni Reinhard. Tulinpa juuri oikeaan aikaan!

Pieni, kiiltävä revolveri välähti naisen kädessä, mutta ennenkuin hän ehti kohottaa sen, oli kapteeni temmannut pöydällä olevan koneensa. Se kohosi melkein yhtäaikaa kuin naisen revolveri. Kuului napsahdus ja harmaa kaasusyöksy tunkeutui koneen objektiivin yläpuolella olevasta putkesta.

Nainen ei ehtinyt ampua. Revolveri putosi hänen kädestään ja hän lysähti lattialle.

Kapteeni painoi nenäliinan suulleen, sillä kaasunhaju tuntui aika voimakkaasti. Se heikkeni kuitenkin nopeasti. Kapteeni kuivasi hikeä otsaltaan.

— Taaskin vedin pitemmän korren, madame, hän virkkoi ivallisesti. — En tule säälimään sinua, sillä välillämme vallitsee kamppailu elämästä ja kuolemasta. Tällä kertaa säästän kuitenkin henkesi, kurja!

Välittämättä sen enempää uhristaan, kapteeni pisti kojeensa salkkuunsa ja irroitti seinästä codekirjan. Hän sulki sen takaisin kirjekuoreen ja pani kuoren lokerolaatikkoon. Väännettyään sähkövirran hälyytyslaitteisiin, hän sulki kassaholvin oven.

— Ja nyt nopeasti rajaa kohti. Enpä todellakaan olisi madamen asemassa, kun hänet löydetään täältä aamulla, kapteeni puheli itsekseen.

Yövartija nukkui yhä. Kapteeni sivuutti hänet ja jatkoi matkaansa alas.

Pari minuuttia myöhemmin hän hypähti kujalla odottavaan autoon.

— Ja nyt, Duval, näyttäkää mihin pystytte, hän virkkoi kuljettajalle.

Auto lähti kiitämään hurjaa kyytiä halki öisen Parisin.

Oli ajettu ehkä satakunta kilometriä, kun auto pysähtyi erään pienen, ränsistyneen majatalon edustalle. Kuljettaja nousi paikaltaan ja avasi auton oven. Kapteeni ei ollut uskoa silmiään. Hän näki oudot, parrakkaat kasvot ja suurikokoisen nagan-pistoolin.

— Pieninkin vastarinnan yritys maksaa henkenne, kapteeni. Nouskaa autosta ja pitäkää käsiänne ylhäällä, kuului miehen karski ääni.

II.

Pont Carnon majatalossa.

Reinhardin hämmästys kesti vain sekunnin murto-osan. Tuskin oli hänen vangitsijansa ehtinyt avata suunsa, kun kapteenin oikea käsi — kiitos autossa vallitsevan hämärän, painui taskuun. Se kohosi juuri sillä hetkellä, kun parrakas mies lausui viimeisen sanansa. Automaattinen pistooli räiskähti kahdesti. Nagan kimposi miehen kädestä ja päästäen käheän huudahduksen tämä lysähti polvilleen. Samalla hypähti kapteeni autoon ja tempaisi oven perässään kiinni.

Kuljettaja oli pysähdyttänyt moottorin. Kapteeni polkaisi vihaisesti käyntiinpanonastaa ja kaksisataaviisikymmen hevosvoimainen Alfa Romeon moottori alkoi hyrrätä.

Reinhard vilkaisi ikkunasta ja näki kolmen miehen juoksevan majatalon portaita alas. Yhdellä heistä oli kivääri ja toisilla suurikokoiset pistoolit. Ennenkuin kapteeni ehti kääntää autonsa tielle, pamahtivat miesten aseet. Kuului lasin helinää ja luoti hipasi kapteenin ohimoa. Hän kumartui aivan ohjauspyörää vasten ja kaasutti vimmatusti. Auto suorastaan hypähti maantielle, mutta samalla pamahti toinen yhteislaukaus. Auton ohjauspyörä murskautui kuin savupiipun varsi. Siihen oli osunut kiväärin voimakas luoti. Sirpaleet löivät kapteenia kasvoihin ja vain järkähtämätöntä kylmäverisyyttään hän sai kiittää, että kykeni pysähdyttämään moottorin ja vetämään jarrut päälle samalla kun auto kellahti kumoon maantien syrjään.

Reinhard kirosi ja alkoi kömpiä rikkoutuneen ikkunan kautta autosta. Vasta silloin hän huomasi, että hänen vasen kätensä oli haavoittunut. Luoti oli tehnyt ilkeän lihashaavan, lävistäen kämmenen melkein keskipaikalta.

Pyssymiehet juoksivat paikalle. Kolmen teräsputken suu kohdistui kapteenin rintaan. Taisteluun ryhtyminen olisi ollut samaa kuin itsemurha, sillä miehet olivat sen näköisiä, etteivät he siekailisi ampua.

— Kädet ylös, kiväärimies komensi.

Kapteeni totteli. Hän kohotti kätensä ja loi tuikean katseen vangitsijoihinsa.

— Onko nyt sotatila Ranskassa, vai mitä tämä tarkoittaa? hän kysyi ivallisesti.

Kiväärimies mittaili katseellaan vankiaan.

— Kapteeni Reinhard, sinun pitäisi tietää, mitä tämä tarkoittaa. Olet ampunut toverimme, tappanut hänet kuin koiran eikä se jää kostamatta.

— Maailmansotavuosina ammuin monta teikäläistä. Tuo partasuu ei ole ainoa. Mutta jos teillä on halua koetella tussarienne kantavuutta, niin tulittakaa vain. Voitte olla varmat,