Harmaan miehen salaisuus

By Kaarlo Erho

Muuan mestarivaras on saanut lempinimekseen Abloy-Aapeli – osaahan hän murtaa myös Abloyn lukot, mihin ei moni varas pysty. Viime aikoina hän on alkanut saada keikkoja mystiseltä mieheltä, joka pukeutuu aina harmaaseen takkiin. Abloy-Aapeli ei aivan ymmärrä, mistä keikoissa on kysymys. Harmaatakkinen mies nimittäin vie hänet aina eri paikkoihin ja maksaa ruhtinaallisen korvauksen siitä, että Abloy-Aapeli rikkoo lukkoja tai murtautuu tyhjiin kassakaappeihin. Kuka mies oikein on – ja mikä on salaperäisten murtokeikkojen tarkoitus?"Harmaan miehen salaisuus" on Kaarlo Erhon jännittävä vuonna 1943 julkaistu dekkari.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726349740

Book preview

www.egmont.com

1. Luku ,

jossa esitetään tapahtumain tausta

Harmaaseen ulsteriin pukeutunut mies seisoi keskellä pienehkön huoneen lattiaa. Hänen kätensä olivat painetut syvälle ulsterin taskuun, minkä kaulus oli nostettu pystyyn, niin että se melkein kokonaan peitti hänen ohuen silkkinaamion peittämät kasvonsa. Päässään hänellä oli harmaa, pehmeä huopahattu, joka oli painettu niin syvälle päähän, että se ulottui hyvin naamion yläreunaan. Miehen koko olemus oli pelkkää harmaata, harmaata kiireestä kantapäähän.

Miehen ainoakaan lihas ei värähtänyt hänen siinä seisoessaan. Ja häntä olisi voinut luulla kuvapatsaaksi, ellei naamion takaa, siinä olevista rei’istä tuijottavat silmät olisi eläneet. Silmät, joiden väri oli hailakan sininen, todella elivät sanan täydessä merkityksessä. Niiden katse oli suunnattuna huoneen perimmäiseen nurkkaan, missä niin ikään oli mies. Tämä oli polvillaan kassakaappia muistuttavan esineen edessä ja näytti olevan ankarassa työssä. Hänelläkin oli jonkinlainen naamio, joka peitti hänen kasvonsa, mutta yllään hänellä oli vain tavallinen suojapuku. Sen rintataskun napista riippui salalyhty, jonka kirkas, mutta suppea, tuskin pikkusormea vahvempi valokiila oli suunnattu oveen, juuri lukkolaitteen kohdalle. Siinä se häilählteli sinne tänne hetken ja suuntautui sen jälkeen lattialle, miehen vieressä olevaan laukkuun.

Mies kumartui laukulleen ja valikoi sieltä esineen toisensa jälkeen sekä asetti ne viereensä käden ulottuville. Sen jälkeen hän sulki laukun ja alkoi käsitellä kojeitaan.

Hetken ruuvailtuaan mies nosti lippalakkiaan hieman ylös otsalta ja veti lakin alta esiin selluloidilevyn, mikä peitti hänen kasvojensa yläosan kokonaan. Tämän tehtyään hän käänteli vieressään olevan suppilon muotoisen esineen kaulassa olevia ruuveja ja nosti ohuesta, kirkkaasta metallista valmistettua käyrää pilliä, niin että pillin ohut suu kosketti paljasta niskaa …

Se ele kesti vain sekunnin murto-osan. Senjälkeen ilmestyi hänen toiseen käteensä metallinen savukkeensytyttäjä, jolla hän iski tulta äsken mainitun pillin suuta kohti. Heti leimahti kirkas, sihisevä, mutta ohut liekki pillin suulle.

Rauhallisesti mies siirteli ohuita, lieriöstä pilliin johtavia kumiletkuja, sellaiseen asentoon, etteivät ne voineet tarttua mihinkään lähellä olevaan esineeseen letkun liikkuessa paikasta toiseen.

Varmistuttuaan siitä, etteivät letkut saisi liikahdellessaan aikaan mitään ääntä, suuntasi mies liekin kohti kassakaapin oven lukkolaitetta. Hitaasti mutta varmasti alkoi sihisevä liekki syövyttää kovaa metallia.

Keskilattialla seisovan, harmaaseen pukeutuneen miehen silmäterät alkoivat tarkkaan seurata tuon ohuen liekin liikkeitä, ja sitä mukaa kuin se heilahteli, ilmaisivat miehen silmäterät hänen tunteensa. Ne taas määräsi tuon pienen liekin teho. Milloin se näytti pureutuvan hyvin kovaan teräkseen, silloin miehen silmät välkähtivät ilmeistä tyydytystä osoittaen. Mutta kun näytti siltä, ettei liekki oikein hyvin pystyisikään, mikä seikka johtui tietysti pilliä pitelevän miehen taitamattomuudesta, silloin noista pienistä silmäteristä kuvastui pettymys ja kiukku.

Vihdoin oli nurkassa työskentelevä mies saanut työnsä valmiiksi. Hän kiersi lieriön venttiilit kiinni, kokosi kojeensa ja pani ne takaisin laukkuun. Sitten hän suoristautui, tarttui oven kahvaan ja alkoi vetää siitä. Neliön muotoinen osa kahvan ympäriltä irtaantui ja jäi hänen käteensä. Sen jälkeen mies työnsi ohuen murtoraudan oven väliin ja alkoi vääntää sitä. Heti ensimmäisellä väännöllä ovi liikahti, ja hetken kuluttua se aukeni kokonaan. Mies pani murtoraudan laukkuun, otti laukun käteensä ja vilkaisi toiseen huoneessa olijaan.

— Työsi on tehty! — harmaapukuinen kuiskasi. — Saat mennä tuonne! — Harmaapukuinen osoitti sormellaan vastakkaisella seinällä olevaa ovea, lisäten: — Toverit odottavat siellä sinua. Me tapaamme myöhemmin.

Puhuteltu kääntyi mitään vastaamatta osoitettuun suuntaan ja poistui huoneesta hiljaa kuin varjo.

Oven sulkeuduttua astahti harmaaulsterinen kassakaapin luo, veti taskustaan voimakkaan taskulampun ja suuntasi sen valokiilan oveen, varsinkin sen lukkolaitteen ympärillä olevaan, vastikään poltettuun reikään. Hän tarkasteli sitä huolellisesti pitkän aikaa. Sitten siirtyi valokiila itse lukkoon, mikä joutui samanlaisen, yhtä huolellisen tarkastuksen kohteeksi. Mies oli ilmeisesti hyvillään tarkastuksensa tuloksista, koska hän myhähti tyytyväinen soinnahdus äänessä. Sen jälkeen hän alkoi tarkastella kaapin sisäpuolta.

Syyskuinen ilta oli synkkä, sillä viime päivät olivat olleet yhtä ainoata harmautta ja sadetta. Koska kaupunki oli pimennetty ilmavaaran tähden, olivat sen syrjäisimmät kadut aivan pimeät. Erästä tällaista katua ajoi harmaaksi maalattu, puukaasuttimella varustettu auto. Sen vauhti oli hiljainen, niin että jokainen mahdollinen ohikulkija ajatteli pelkkää hyvää tuosta varovaisesta autoilijasta, joka ajoi näillä pimeillä kaduilla sellaista vauhtia, ettei kenelläkään jalankulkijalla ollut vaaraa tulla yliajetuksi. Auto puikkelehti kadulta toiselle ja pysähtyi vihdoin erääseen kulmaukseen. Auton ovi avautui ja sen ohjaajanistuimella ollut mies kuiskasi:

— Astu autoon!

Hämärästä ilmaantui mies, joka sivuilleen vilkuillen puikahti autoon.

— Kaikki hyvin, — kuljettaja puhui. — Pidän siitä, että olet täsmällinen kuin kello. — Mies polkaisi auton liikkeelle.

Hetken ajettuaan hän hellitti toisen kätensä ohjauspyörästä, työnsi sen povitaskuunsa ja veti esiin nipun seteleitä. Hän ojensi ne takanaan istuvalle sanoen:

— Tässä on palkkiosi viime kerralta. Tulos oli laiha, joten sen pitäisi riittää. Hyvinkin, sillä maksan tavallisesti hyvin. Mutta rankaisen myös hyvin. Tarkoitan: ankarasti. Vaikka vielä tähän mennessä ei minun ole ollut tarvis rangaista muuta kuin yhtä miestä. Hän alkoi luulla tietävänsä jotakin. Nyt, — mies piti pitkän tauon, — hän ei tiedä enää mitään. Mutta puhukaamme työstä. Tämäniltainen työ on vielä pikkujuttu, sen jälkeen tulee sinun määräysten mukaan matkustaa määrättyyn paikkaan ja tehdä siellä se mitä käsketään. Perillä kohtaat toverisi, joka on apunasi kaikissa matkalla suoritettaviksesi joutuvissa töissä. Mutta nyt aletaan olla perillä.

Auto kaarsi Hämeenkadulle ja poikkesi hetken kuluttua eräälle poikkikadulle, Hämeenkadun päinvastaiselle puolelle. Kolmannen rakennuksen luona se pysähtyi.

Mies, joka oli auton takaosassa, ei ollut vähääkään tietoinen siitä, missä päin Tamperetta hän oli. Auto oli kierrellyt väliin oikealle, väliin vasemmalle, ajanut toisinaan hiljaista, toisinaan kovempaa vauhtia, niin ettei katujen risteysten laskemisesta tullut mitään, vaikka olisi sitä kuinka yrittänyt. Auton ikkunat taas olivat maalatut aivan läpinäkymättömiksi, ja sen takaosan erotti ohjaajan istuimesta harmaa, läpinäkymätön selluloidilevy, missä oli vain pieni, käden mentävä reikä aivan ohjaajan pään kohdalla, että tämä voi keskustella takana olevan kanssa, mutta takana oleva ei voinut nähdä reiästä tuulilasinkaan kautta ulos.

Kuljettaja astui ensinnä ulos. Hän otti ulsterinsa taskusta voimakasvaloisen taskulampun ja suuntasi sen valokeilan suoraan takana istuvan miehen kasvoihin, avattuaan ensin oven. Miehen silmät häikästyivät niin, ettei hän nähnyt hiukkaakaan astuessaan autosta pimeälle kadulle.

— Nopeasti nyt! — ensinmainittu kuiskasi. — Se on ensimmäinen ovi vasemmalla. Tehtävänhän tiedät. Suoriudu siitä nopeasti, mutta varmasti. Minä olen itse tällä kertaa vartiossa.

Mies pujahti porttikäytävään.

Autoilija sammutti lyhtynsä ja riensi äskenmenneen jälkeen. Mutta hän ei jäänytkään portille vartioimaan, kuten oli luvannut, vaan pujahti sen sijaan pihamaalle, pimeään nurkkaukseen, mihin pysähtyi seisomaan ja tarkkailemaan miehen liikkeitä ja edesottamuksia tämän hääriessä erään ulko-oven kimpussa.

Mies oli ottanut poveltaan laukun, joka sisälsi valikoiman ensiluokkaisia murtovälineitä. Ensin hän koetteli muutamia tiirikoita ja yritti rautalankamenetelmää käyttäen saada lukon auki, mutta kaikki oli turhaa työtä. Ovessa oli Abloy-lukko, eikä miekkonen pystynyt sitä tiirikoimaan auki. Siksi hän lopettikin turhat yrityksensä ja turvautui toisenlaisiin keinoihin. Ohutteräinen kaira ilmestyi hänen käteensä, ja tuossa tuokiossa sen terä alkoi upota oveen. Tehtyään muutamia reikiä lukkolaitteen ympärille hän vaihtoi asetta. Nyt hän otti esille hienon pistosahan, eikä aikaakaan, ennenkuin ovessa oli sellainen reikä, että hän voi helposti siitä avata oven lukon sekä varmuusketjun. Rauhallisin liikkein mies pani esineet takaisin laukkuun ja kuunneltuaan hetken avasi oven varovasti sekä työntäytyi siitä sisälle.

Tämän nähtyään käveli pimeässä piileksinyt harmaaulsterinen takaisin portille ja jäi siihen odottamaan. Hetken kuluttua toinenkin tuli, kainalossaan jokin käärö.

Harmaaulsterinen meni autoon ja viittasi toista nousemaan takaistuimelle.

Mies totteli oitis viittausta, ja niin lähti auto samassa tuokiossa liikkeelle.

— Saitko sen, mitä olit noutamassa? — harmaaulsterinen kysyi.

— Kyllä. Se on käärössä minulla.

— Hyvä. Jätä se sinne, kun lasken sinut pois autosta lähellä asuntoasi.

Siihen keskustelu päättyi.

Nyt alkoi samanlainen kiertomatka kuin tullessakin. Aikansa kierreltyään ja kaarreltuaan pysäytti harmaaulsterinen autonsa ja laski toisen ulos.

— Muista huominen kohtaus. Silloin saat palkkasi ja matkarahat.

Enempää sanomatta kaasutti mies autonsa vauhtiin ja oli pian kadonnut läheisen kadun kulman taakse.

Abloy-Aapeli, tunnettu murtovaras, joka oli saanut kuvaavan etuliitteen raamatulliseen nimeensä siksi, että oli tavallisesti osannut käsitellä Abloy-lukkoja siten, että ne olivat auenneet hänen niin tahtoessa, heräsi tavallista myöhempään asunnossaan. Hän oli ollut pikku puuhailuissa yöllä, joten ruumista raukaisi tavallista enemmän.

Heti herättyään hän hyppäsi vuoteeltaan, veti vaatteet ylleen ja aikoi lähteä ulos, saadakseen jostakin niin kunnollisen aterian kuin korttiannoksilla suinkin voisi saada. Hänellähän oli nyt rahaa. Hän oli suorittanut pikku palveluksia eräälle tuntemattomalle herrasmiehelle ja saanut niistä aivan kohtuuttoman runsaan korvauksen; ainakin omasta mielestään kerrassaan ruhtinaallisen. Kokonaista viisituhatta markkaa siitä, että oli aukaissut tyhjän kassakaapin! Abloy-Aapeli oli nimittäin ollut siksi viisas, että oli kassakaapin ovea avatessaan vilkaissut, tosin salaa, sen sisälle, eikä ollut nähnyt siellä mitään muuta kuin tyhjät hyllyt. Ja palkkioksi tuosta työstä oli harmaapukuinen herrasmies — vain Harmaaksi Abloy-Aapeli häntä ajatuksissaan nimitti — antanut kokonaista viisituhatta markkaa selvinä satasen seteleinä. Se ei ollut ensinkään hullua Abloy-Aapelin mielestä, varsinkin kun sota-aikana oli muutenkin oltava tavattoman varovainen, ettei joutuisi poliisin kanssa tekemisiin. Tosin hänellä ei ollut mitään vanhaa rötöstä omallatunnollaan, mutta piti sittenkin olla varuillaan: poliisin kynnet ovat ylen pitkät! Ja nyt hän saisi tietysti palkan tästäkin viimeöisestä. Sellainen työ ei ollut edes satasen arvoinen. Mennä sisälle tyhjään taloon ja noutaa sieltä jokin vanha tinatuoppi …

Abloy-Aapelia ihan nauratti.

— Ukko taitaa olla vähän päästään vialla? — hän puheli itsekseen. — Muuten ei tuollaista voi käsittää. Mutta hyvä, että on hyväntekijöitä tälläkin alalla. Avustetaanhan niitä pakanoitakin kaikenmaailman keräyksillä ja lähetyksillä! Miksei siis joku voisi avustaa minuakin, rehellistä miestä!

Näitä ajatellen Abloy-Aapeli lähti asunnostaan ja suuntasi kulkunsa lähimpään kuppilaan, missä tiesi saavansa kohtalaisen aterian rahalla, vaikka kupongit olisivatkin jääneet asuntoon.

Saavuttuaan kuppilaan hän etsi oitis itselleen »Aamulehden» ja alkoi tutkia sitä kasvavalla mielenkiinnolla.

— Mutta mitä kummaa! — hän ajatteli taaskin melkein ääneen, — tästäkään jutusta ei ole sanaakaan sanomalehdissä! Ovatko Tampereen etsivät menettäneet kokonaan huomiokykynsä? Jaa, mutta seikkahan onkin se, että asianomaiset eivät ole viitsineet ilmoittaa koko jutusta pollareille mitään, koska eivät ole mitään menettäneetkään. Mutta luulisi sen Lammisen riivatun haistavan tällaiset jutut, vaikkei niitä ilmoitettaisikaan! Kyllä se aina ennen oli nokkineen kaikkialla, missä vain jotakin tapahtui. Vai ovatkohan siltäkin alkaneet halut heiketä?

Samassa Abloy-Aapelin eteen kannettiin valtavat annokset perunoita ja patapaistia. Hän iski kiinni ateriaansa, unohti mielestään Harmaat, murrot, komisario Lammiset ja yleensä kaikki muut paitsi patapaistia ja perunoita.

Syötyään itsensä kylläiseksi Abloy-Aapeli lähti takaisin asunnolleen. Kun hän verkalleen käveli kaitaa katua, niin hänen mielensä teki kääntyä keskikaupungille ja mennä ostamaan itselleen kunnolliset pukimet; sen jälkeen olisi hauska vähän juhlia jossakin ravintolassa, sillä hänen ansionsa olisivat edellyttäneet sitä. Mutta varovaisuus kielsi häntä lähtemästä sinne. Hänen ostoksensa ja runsas rahan käsittely voisivat herättää jonkun sivullisen huomiota, kenties se menisi dekkarienkin korviin. Eikä Abloy-Aapeli tietänyt juuri kiusallisempaa tilannetta kuin joutua selittelemään rahojensa alkuperää komisario Lammiselle, joka oli varhemmin ollut hänen pahin kiusanhenkensä.

Saapasteltuaan kämpälleen hän oli varmasti päättänyt olla siellä iltaan asti, jolloin hänen taas oli mentävä kohtaamaan Harmaata. Siksi hän heittäytyikin vuoteelleen ja päätti nukkua, kootakseen uusia voimia ensi yön tehtävien varalle …

Mutta ihminen on heikko.

Ja Abloy-Aapelikin oli vain ihminen.

Maattuaan tuskin puolta tuntia hän alkoi kyllästyä loikoilemiseen. Siksi hän nousikin vuoteestaan, ja ajatuksiin alkoi tulla yhä valoisempia mietteitä siitä, että hänellä ei voinut olla mitään pelättävää poliisin taholta, koska juttuja ei