Kameleontit

By Jæger Jørgen and Jukka Pitkänen

Tiivistunnelmainen ja tarkkanäköinen dekkarisarja Norjasta jatkuu

Outojen pankkiryöstöjen aalto ravistelee seutua. Kun Ole Vikin lomasuunnitelmat saavat hirvittävän käänteen, on pelissä muutakin kuin nimismiehen maine…

Ole Vikin elämä hymyilee. Hartaasti odotettu lemmenloma tuoreen tyttöystävän Hilden kanssa tyssää kuitenkin jo ennen lentokenttää, kun he joutuvat sattumalta keskelle pankkiryöstöä. Tilanne riistäytyy käsistä, ja ryöstäjä vie Hilden mukanaan. Kaoottisen tilanteen vuoksi kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut. Kun tilanne lopulta selviää, aika alkaa käydä vähiin… Samaan aikaan kun ryöstöaalto pyyhkäisee yli seudun, käydään poliisivoimissa sisäistä valtataistelua. Ole Vikin on otettava selvää, kehen voi luottaa – ja kuka on todellinen kameleontti kaiken takana?

Kameleontit on Ole Vikistä ja Fjellberghavnin kuvitteellisesta pikkukaupungista kertovan sarjan toinen, odotettu osa. Jørgen Jæger kuuluu Norjan myydyimpiin ja rakastetuimpiin dekkarikirjailijoihin. Jægerin Ole Vikistä ja tämän kollegoista kertova kirjasarja on saavuttanut suuren suosion niin kotimaassaan kuin muuallakin.

”Erittäin pätevä rikosromaani. Ole Vikiä kannattaa seurata tarkasti jatkossa." Kurt Hanssen, Dagbladet-lehti

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jun 19, 2023
• ISBN: 9788702355086

Book preview

1. LUKU

Maaliskuun alussa muuan mies ja nainen tapasivat Borgin Dags Motellin huoneessa 207. Kumpikaan heistä ei välittänyt sängyn rytmikkäästä natinasta eikä kumpikaan tajunnut, että heidän voihkeensa kuului naapurihuoneisiin ja käytävälle. Kun orgasmi lopulta vyöryi heidän ylitseen lämpimänä aaltona, he takertuivat toisiinsa kuin anellen, että hetki kestäisi ikuisesti.

Salalokerossa puoliläpäisevän peilin takana kävi videokamera. Vastaanotossa tietokoneen äärellä istui vastaanottovirkailija. Kalju, tanakka mies, joka tuijotti näkymää nälkäisin katsein.

* * *

Perjantaina 20. huhtikuuta kello 14.25 ylväs Borg Sparebankin Skogveienin konttori ryöstettiin Borgissa.

Vain kassavirkailija huomasi, mitä tapahtui. Vanha pankkisali, jonka marmorilattia ja tumma jalopuusisustus uhkuivat entisaikojen arvokkuutta, ei herättänyt ryöstäjän kunnioitusta. Hän oli nuhjuisesti pukeutunut mies, jolla oli elämän runtelemat kasvot, tuuhea parta ja takkuiset hiukset. Hän työnsi sanaakaan sanomatta mahonkitiskin yli paperilapun ja jäi odottamaan.

Virkailija otti lapun, vilkaisi miestä ystävällisesti ja hymyili lempeästi kuten aina asiakkaille. Hymy hyytyi hetkessä, kun nainen katsoi haudanvakavia kasvoja ja silmiä, joiden pupillit olivat pienet pisteet.

Hän laski katseensa epävarmasti ja luki:

Tämä on ryöstö! Minulla on pistooli, ja ammun, jos yrität jotain. Lado kaikki setelit tiskille! HETI!

Nainen nosti katseensa kuin varmistaakseen, oliko oikeasti tosi kyseessä. Ryöstäjän katse aiheutti hänelle kylmiä väreitä, ja hän näki, että hiki helmeili miehen otsalla. Kiivaalla liikkeellä ja sanaakaan sanomatta mies heitti tiskille polkupyörälaukun ja tuijotti häntä edelleen. Mies oli selvästi hermostunut.

Naisen päässä sinkoili tuhat ajatusta. Tähän häntä oli koulutettu kerran toisensa jälkeen: Hermostunut ryöstäjä voi olla hengenvaarallinen! Pysy rauhallisena, tee mitä käsketään, älä ärsytä ryöstäjää, älä leiki sankaria, älä paina hälytysnappia, jos on pieninkään vaara, että sen huomaa, tarkkaile, yritä painaa tuntomerkit mieleen…

Hän teki niin kuin oli opetettu ja alkoi rauhallisin liikkein ottaa esiin setelinippuja, jotka laski tiskille ja työnsi miestä kohti. Tämä otti ne tärisevin käsin vastaan ja sulloi laukkuun. Sitten mies kurkotti tiskin yli, sieppasi paperilapun ja työnsi sen taskuunsa. Laukku kainalossa hän käveli ripeästi marmorilattian poikki ja katosi jykevästä pyöröovesta ulos.

Pankkivirkailija painoi hälytysnappia ja huusi varoituksen. Samalla hetkellä hän näki miehen vilahdukselta, kun tämä hyppäsi polkupyörän satulaan ja katosi täyttä vauhtia kulman taakse.

Oli kulunut alle kaksi minuuttia.

Nimismies Ole Vik oli iloinen ja hyväntuulinen. Hän asteli hyräillen suojatielle ja suuntasi kohti pankkia, joka oli juuri ryöstetty. Ei ehkä ihme, että hän säteili ilosta ja odotuksesta. Hän oli lähdössä viikon etelänlomalle maailman mahtavimman matkatoverin kanssa, koirankouluttaja, kennelin omistaja ja pienviljelijä Hilden. Ole oli viisikymmentäviisivuotias ja Hilde noin nelikymppinen, ja mies oli ylpeä siitä, että oli hurmannut tuon upean, urheilullisen naisen, vaikkakin poti joskus huonoa omaatuntoa ikäerosta. Huono omatunto hänellä oli jatkuvasti milloin mistäkin syystä, se kuului jotenkin tuon raamikkaan miehen luonteeseen, ja hän oli siitä itsekin kiusallisen tietoinen. Koska se kuului hänen kehittämiskohteisiinsa, hän oli jonkin aikaa harkittuaan tullut siihen tulokseen, että 15 vuoden ikäero oli varmastikin juuri passeli.

He olivat Hilden kanssa tunteneet toisensa nyt neljä kuukautta. Kipinä oli syttynyt ensihetkestä, mutta heillä oli ollut vain niukasti aikaa toisilleen, koska Ole teki töitä melkeinpä ympäri vuorokauden. Hänellä oli siitäkin huono omatunto. Hän oli tajunnut, että hänen pitäisi tehdä jotain, jos hän haluaisi estää suhdetta kuivumasta kokoon. Nyt he molemmat odottivat innoissaan pääsevänsä tutkimaan orastavaa rakkaussuhdettaan Pargan idyllisiin ja rauhallisiin maisemiin, mahdollisimman kauas kaiken nielevästä nimismiehenvirasta.

He olivat pysähtyneet pankin eteen melkeinpä hetken mielijohteesta, kun se oli matkan varrella. He eivät olleet kiireessä ajatelleet, että voisivat tietenkin vaihtaa valuuttaa Gardermoenin lentokentälläkin. Mutta päätös oli nyt kuitenkin tehty. Matkaan ladatut odotukset saivat tosin Olen hieman hajamieliseksi, ja kun hän harppoi täyttä vauhtia eteenpäin pöyheä parta ja kampaamattomat hiukset tuulessa liehuen, hänelle juolahtikin mieleen, että lompakko oli unohtunut autoon.

Hän pysähtyi katsomaan kelloa: 14.27. Lento Borgin kentältä Gardermoeniin lähtisi kymmentä yli neljä. Helkkari vie, ei minulla ole tähän aikaa. Hän kääntyi nopeasti yhdellä pyörähdyksellä – ja astui suoraan ryöstäjän eteen, joka kiisi polkupyörällään täyttä vauhtia. Pyörä osui rotevan nimismiehen kylkeen ja kaatoi hänet nurin, kun taas pyöräilijä lensi ohjaustangon yli pää edeltä, päätyi katuun ja sai polkupyörän päälleen.

Nuo kaksi miestä makasivat hetken aloillaan ennen kuin tokenivat. Pyöräilijä kiemurteli pyörän alta ja nousi ensimmäisenä pystyyn. Pyörälaukku lojui jalkakäytävällä, ja osa sen sisällöstä oli levinnyt maahan. Mies alkoi kuumeisesti keräillä seteleitä ja survoa niitä takaisin.

Hiton idiootti! mies sähähti Olelle, joka oli kampeamassa jaloilleen.

Anteeksi, olen todella pahoillani. Olea harmitti aidosti. Sattuiko sinuun? Hän ojentautui ja karisteli pölyä vaatteistaan.

Paskaako se sinulle kuuluu! Häivy! Ala vetää!

Ole tarkasteli miestä rajusta reaktiosta yllättyneenä ja aikoi auttaa. Silloin hän huomasi, että mies noukki seteleitä. He jähmettyivät hetkeksi tuijottamaan toisiaan silmiin. Ajatukset risteilivät Olen päässä: luonnottoman pienet pupillit, parta, epäsiistit hiukset, seteleitä…

Hän tajusi tilanteen vakavuuden. Hän seisoi luultavasti kasvokkain polkupyöräryöstäjän kanssa, miehen, jota koko poliisipiiri jahtasi mutta jota kukaan ei ollut pystynyt tunnistamaan, vaikka hänestä oli video. Mies oli neljätoista päivää aiemmin ryöstänyt Borg Sparebankin Elvebakkenin sivukonttorin ja kadonnut polkupyörällä jäljettömiin. Nyt hän oli siis iskenyt taas, tällä kertaa Skogveienin konttoriin.

Ryöstäjä luki kaiketi hänen ajatuksensa. Mies veti haparoivalla liikkeellä taskustaan pistoolin ja osoitti sillä Olea. Kädet tärisivät hallitsemattomasti.

Onko sinulla kuulossa vikaa?

Ei ole, ei. Ole nosti kätensä ylös merkiksi, ettei halunnut aiheuttaa hankaluuksia. Mitä minä nyt teen? hän ajatteli salamannopeasti. Minun pitää päästä Hilden luo. Hän vilkuili pikaisesti ympärilleen. Ei hemmetti, ei onnistu! Kaveri on edessä ja selvästi aineissa ja arvaamaton. En saa provosoida häntä. Hän vetäytyi varovasti pari askelta taaksepäin, juoksi tien yli ja suojautui bussikatoksen taakse.

Sieltä hän kurkisti varovasti. Katu oli yhtäkkiä autio, mutta ryöstäjä oli edelleen keskellä ajorataa. Mies oli kumartunut tarkastelemaan pyöräänsä, joka oli selvästikin epäkunnossa, ja päästi suustaan litanian kirosanoja. Samassa Ole kuuli pankin luota äänekkäitä huutoja. Kulman takaa juoksi mies, joka huitoi käsillään ja huusi: Pysäyttäkää ryöstäjä, pysäyttäkää ryöstäjä!

Herranen aika, miten tyhmä ihminen voi olla! Ole loikkasi epätoivoisena esiin piilopaikastaan.

Mene pois! hän karjaisi. Miehellä on pistooli!

Varoitus tuli liian myöhään.

Ryöstäjä ojentautui ja tuijotti miestä hetken lamaantuneena kuin miettien, oliko tämä todellinen vai pelkkä hallusinaatio. Sitten hän kohotti pistoolin ja tähtäsi.

Häivy! hän ulvahti kimeästi.

Hänen kätensä tärisivät niin, että hän joutui pitelemään asetta kaksin käsin.

Sitten pamahti.

Pankin luona olevan miehen kädet levisivät sivuille, ja hän kaatui maahan kuin selkäydin olisi katkaistu sekunnin sadasosassa. Ole havaitsi välähdyksenä, miten ryöstäjä käänsi pistoolin häntä itseään kohti, ja heittäytyi bussikatoksen taakse.

Kaveri on ihan muissa maailmoissa. Hänellä ei mitenkään voi olla niin hyvä tuuri, että hän osuisi uudestaan.

Samalla kun hän ajatteli niin, pistoolin ääni kajahti uudestaan, ja Ole oli oikeassa. Luoti osui katokseen yli metrin päähän ja kimposi siitä sähisten. Sitten tuli hiljaista.

Ole kurkisti varovasti kadulle. Ryöstäjä oli taas alkanut rassata pyöräänsä mutta luovutti, tuuppasi sen kädestään ja seisoi hetken katsellen ympärilleen. Sitten hän näytti tekevän päätöksen. Laukku toisessa kädessä ja pistooli toisessa hän lähti etenemään puolijuoksua jalkakäytävää pitkin – suoraan kohti Hilden Toyota Hiacea.

Olen sydän melkein pysähtyi. Hän vääntäytyi seisomaan ja hoippui tielle juuri ajoissa nähdäkseen, miten ryöstäjä kiskaisi apumiehen oven auki ja heittäytyi istuimelle Hilden viereen. Pulssi hakkasi Olen korvissa. Hän ei pystynyt pysäyttämään ryöstäjää. Mies oli aseistettu ja käyttänyt jotain ainetta, joka teki tästä hengenvaarallisen ja arvaamattoman, luultavasti amfetamiinia.

Kului muutama sekunti, sitten hän kuuli, miten Toyota käynnistettiin. Hetken päästä se ajoi nykien pois pysäköintipaikalta.

Kun se ohitti hänet, hän näki vilahdukselta Hilden irvistykseen vääntyneet kasvot ja ryöstäjän pistoolin niin tiukasti painettuna naisen ohimoa vasten, että tämän pää kääntyi sivulle.

Ole Vik oli karaistunut poliisi, joka kesti melkein mitä vain, mutta tämä oli henkilökohtaista. Hilde oli herättänyt hänet horroksesta ja saanut hänet tuntemaan itsensä taas eläväksi. Nyt naisen suunniltaan säikähtäneet silmät piirtyivät hänen verkkokalvoilleen.

Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään yhtä avuttomaksi.

2. LUKU

Hilde hätkähti, kun auton ovi riuhtaistiin auki. Hän luuli ensin, että Ole palasi, mutta pettyi karmeasti. Hän oli soittanut cd-levyä äänekkäästi eikä ollut huomannut mitään epätavallista. Oli vain kuullut muutaman pamauksen ja arvellut, että ne tulivat luultavasti viallisesta pakoputkesta. Hänen katseensa vaelsi ihmetellen ryöstäjän epätoivoisista kasvoista tämän kädessä olevaan aseeseen.

Pistooli? Se ei mitenkään voi olla oikea, kävi hänen mielessään. Se on tietysti pelkkä lelu, jotain outoa pilaa. Hän hymyili epävarmasti.

Seuraavassa hetkessä hymy muuttui irvistykseksi. Ryöstäjä heittäytyi penkille hänen viereensä ja painoi pistoolin hänen ohimoaan vasten.

Sammuta tuo helvetin paskamusiikki!

Mies yritti turhaan sammuttaa cd-soitinta ja vilkuili samalla epätoivoisena ympärilleen.

Aja! Aja! hän ulvoi. Perkele, pois tuo paska, minä sanoin!

Herranen aika, tyyppihän on hullu. Tuhannet ajatukset vilisivät Hilden päässä, kun hän kurkotti varovasti eteenpäin ja painoi pysäytysnappulaa. Ryöstäjä kääntyi häntä kohti ja painoi aseen entistä tiukemmin hänen ohimolleen.

Kuuletko huonosti, ämmä? mies ulvoi. Aja, minä sanoin. Aja, perkele!

Hilde teki työtä käskettyä ja tunsi pelon iskevän rintaansa. Tielle kääntyessään hän huomasi polkupyörän suojatiellä ja miehen, joka makasi liikkumatta jalkakäytävällä pankin edessä. Vähän kauempana hän näki Olen seisomassa ja tuijottamassa heidän peräänsä tukka pystyssä. Hän näki epätoivon miehen kasvoista eikä tajunnut mitään. Mitä on tapahtunut? Miksi tuo mies makaa tuolla? Onko hän kuollut? Onko tämä hullu ampunut hänet? Tilanteen vakavuus upposi hänen tajuntaansa. Herranen aika, hänhän saattaa sitten ampua minutkin. Sen voi uskoa, hän vaikuttaa ihan mielipuolelta! Se oli järkytys, sietämätön äkkikäänne. Ensin mieli täynnä iloa ja odotusta – ja seuraavaksi tämä.

Hänellä oli itku kurkussa.

Minun pitää tehdä niin kuin tuo mies sanoo, Hilde ajatteli. Totella häntä kaikessa. Ehkä hän ei sitten tapa minua. Epätoivoisena hän yritti pitää auton hallinnassa. Hän ei uskaltanut avata suutaan, ei missään tapauksessa.

Kun Hilden Toyota katosi näkyvistä, Ole juoksi ammutun miehen luo. Tämä makasi selällään kädet sivuille sojottaen ja jähmettyneistä kasvoista tuijottivat apposen avoimet silmät. Ohut verinoro valui miehen alta ja kerääntyi lammikoksi jalkakäytävälle. Ole arveli, että mies oli kuollut välittömästi. Ei ollut mitään tehtävissä.

Harmaa pakettiauto ajoi hitaasti ohi. Ole reagoi vaistomaisesti ja käveli arvovaltaisin askelin ajoradalle. Hän asettui auton eteen ja huitoi käsillään.

Kuljettaja pysäytti epäröiden ja laski sivuikkunan alas.

Onnettomuusko? Mies nyökkäsi kohti jalkakäytävää ja miestä, joka makasi siellä. Ihmisiä oli alkanut parveilla ruumiin ympärillä.

Ei, ryöstö, Ole vastasi jämäkällä äänellään. Olen poliisi ja tarvitsen sinun autosi. Tämä on hätätilanne, ole hyvä ja tule ulos.

Poliisi? Kuljettaja tarkasteli häntä epäluuloisena. Onko sinulla, öh, papereita?

Ei. Olella ei ollut aikaa selittää. Hänen mielessään pyöri vain, että pitää päästä Hilden perään. Hakea hänet. Tuoda turvaan. Hän riuhtaisi rivakalla liikkeellä auton oven auki, tarttui kuljettajaan kaksin käsin ja lähes nosti tämän ulos autosta.

Pahoittelen, hän lausahti ja kömpi sisään ratin taakse. Selitän kaiken myöhemmin.

Hän paiskasi oven kiinni, laittoi vaihteen silmään ja työnsi päänsä puoliksi ikkunasta.

"Kun poliisit saapuvat, sano heille, että nimismies Ole Vik on lähtenyt takaa-ajoon", hän huusi samalla kun kaasutti täysillä ja nosti kytkimen.

Sitten hän oli poissa.

Suoritettuaan jokusen uhkarohkean ohituksen vilkastuvassa iltapäiväliikenteessä Ole tavoitti heidät muutamaa minuuttia myöhemmin. Hän päätti alkuun asettua heidän taakseen. Hilde ei huomannut häntä, naisella oli tarpeeksi työtä pitäessään autoa tiellä. Ryöstäjä sen sijaan huomasi nopeasti, että joku seurasi heitä. Hän tutkaili harmaata pakettiautoa pitkään ja hätkähti sitten, kirota päräytti ja alkoi veivata ikkunaa auki kiivain liikkein. Kun hän kurkottautui ulos ja osoitti pistoolilla taaksepäin, Hilde huomasi Olen peilistä ja tajusi yhtäkkiä, mitä oli tapahtumassa. Hän reagoi vaistomaisesti, käänsi auton äkisti sivuun ja teki hätäjarrutuksen.

Samalla kun Ole teki myös hätäjarrutuksen välttääkseen kolarin, laukaus kajahti. Luoti, joka oli varmasti tarkoitettu hänelle, osui oikeaan eturenkaaseen. Pakettiauto luisui sivuun renkaat ulvoen. Se sivusi pysäköityä autoa, jatkoi jalkakäytävälle ja törmäsi kiviseinään. Siitä se paiskautui takaisin tielle kiepsahtaen kerran toisensa jälkeen, kunnes pysähtyi lopulta keskelle tietä katolleen.

Hilde tunsi, miten jotain särkyi hänen sisällään. Hän kumartui ratin ylle, nosti kädet päänsä päälle ja huusi. Seuraavassa hetkessä ryöstäjä tökki häntä pistoolillaan.

Jatka ajamista! mies tiuskaisi hänen kasvojensa edessä. Löyhkäävä hengitys tulvahti hänen nenäänsä ja häntä alkoi etoa.

En pysty tähän! Anna minun mennä, ole kiltti. En kerro kenellekään mitään! Itku purkautui voimakkaina nyyhkäisyinä. Hän kääntyi ja yritti nähdä, mitä Olelle oli käynyt, mutta ryöstäjä pysäytti hänet lyömällä häntä rajusti pistoolilla suulle.

Aja, minä sanoin! Miehen suusta tuli vaahtoa. Hilde tunsi lämpimän tunteen, kun huulille tihkui verta.

Järjetön ajomatka jatkui. Ajoiko hän tien oikeaa puolta vai vasenta, ajoiko päin punaisia vai vihreitä valoja – hänellä ei ollut mitään käsitystä.

Tämä ei voi olla totta. Rakas Jumala, auta meitä! Ole kitti ja auta meitä!

Hän näki mielessään kuvan Olen ajamasta autosta, joka törmäsi seinään, paiskautui takaisin tielle ja päätyi katolleen, rutussa. Kukaan ei olisi voinut selvitä sellaisesta ehjin nahoin.

3. LUKU

Huhtikuun loppupuoli oli tavattoman aurinkoinen ja lämmin vuodenaikaan nähden, ja maisema oli alkanut jo kevyesti vihertää.

Borg, lääninhallinnon ja poliisipiirin pääkaupunki, oli 20.000 asukkaallaan norjalaisen mittapuun mukaan keskisuuri kaupunki. Se sijaitsi tunnin ajomatkan päässä Fjellberghavnista, joka oli nimismies Ole Vikin aluetta. Kaupunkia hallitsivat tehtaiden piiput, savuinen ja meluisa rautateollisuus, joka oli kuin likainen, ammottava haava keskellä entistä luonnon helmeä.

Skogveien, jolla ryöstö oli tehty, sijaitsi kaupungin laitamilla, melkein lentokentällä asti. Rikososaston vanhempi konstaapeli Petter Engh saapui rikospaikalle kello 14.45 yhdessä tutkijakollegansa, nuorempi konstaapeli Thor Hellemin kanssa. Heitä vastassa oli nuorempi konstaapeli Yngve Holm, joka tervehti rivakasti vetämällä käden lippaan ja säesti sitä lausumalla kohteliaasti päivää. Holm oli jo väkensä kanssa varmistanut rikospaikan ja eristänyt sen poliisin tunnusomaisella punavalkoisella nauhalla. Koirapartio ja kolme järjestyspoliisin partiota huolehtivat siitä, että uteliaat pysyivät loitolla.

Mitä meillä on? vanhempi konstaapeli Engh kysyi lyhyesti.

Ne, jotka tunsivat vanhemman konstaapelin, tiesivät että hänellä oli pilkettä silmäkulmassa. Mutta ei töissä. Siellä hän esiintyi uunituoreen autoritaarisen poliisimestari Bergen uuden henkilöstöpolitiikan mukaan. Berge oli poliisipiirin uudistusinnossaan luonut tiukat puitteet sille, miten johtavien virkamiesten ja -naisten piti käyttäytyä.

Holm hymyili leppoisasti ja selaili muistikirjaa. Sama kaava kuin viimeksi. Mies, jolla on parta ja epäsiistit hiukset, ryöstää pankin ja pakenee polkupyörällä.

Joka on tuolla, Thor Hellem täydensi. Hän oli pari vuotta vanhempi kuin esimiehensä, pieni, pyöreäposkinen mies, jonka hiukset olivat harventuneet ja jolla oli jokunen kilo liikaa, etenkin vyötäröllä. Hän oli siviiliasussa kuten vanhempi konstaapelikin. Se oli tutkijoille varattu etuoikeus. Heillä kaikilla oli korvanappi ja siitä taskuun kulkeva ohut johto, jonka kautta he olivat radioyhteydessä.

Jostain syystä hän kaatui, Holm selitti. Varmaankin siitä syntyneessä paniikissa hän ampui kuoliaaksi pankin asiakkaan. Mies antoi puhuessaan silmiensä vaeltaa pitkin aluetta kuin varmistaakseen, että hän oli kertonut kaiken tiedon. Tiedot ovat toistaiseksi hajanaisia, mutta näyttäisi siltä, että ryöstäjä varasti harmaan Hyundain pakettiauton ja pakeni sillä. Olemme etsintäkuuluttaneet sen sisäisen yhteyden kautta.

Niin, kuulimme sen tulomatkalla.

Omistaja seisoo tuolla, Holm lisäsi. Hän on aika kiihtynyt.

Engh seurasi kollegansa katsetta. Pakettiauton kuljettaja seisoi vähän kauempana ja puhui elehtien poliisin kanssa.

Vanhempi konstaapeli otti rintataskustaan hammastikun ja työnsi sen mietteliäänä etuhampaidensa väliin. Haluan jututtaa häntä myöhemmin. Muita silminnäkijöitä?

Hän katseli odottavasti kollegaansa, joka selaili muistivihkoaan. Engh ei tuntenut miestä kovin hyvin mutta tiesi, että tästä käytettiin asemalla nimeä Keppi, joka olikin osuva. Holm oli pitkä, varmaan lähemmäs kaksimetrinen, ja laiha. Kukaan ei tiennyt hänestä sen lisäksi mitään erityistä, paitsi että hän oli poikamies ja toi yleensä aina uuden naisen poliisin sosiaalisiin tilaisuuksiin. Mikä sai jotkut kateellisiksi ja ärsytti toisia – tapauksesta riippuen.

Keppi sai tiedot selattua. Vain kaksi, näköjään. Paikalla oli paljon ihmisiä, mutta he katosivat heti, kun ammuskelu alkoi.

Etsintäkuulutetaan heidät lehdessä ja pyydetään ilmoittautumaan. Haluan ne kaksi asemalle viralliseen kuulusteluun mitä pikimmin. Oletteko ottaneet heidän nimensä ylös?

Olemme.

Mitä he ovat tähän mennessä sanoneet?

Keppi selasi lehtiötä. Ensimmäinen silminnäkijä on mies. Hän näki parrakkaan miehen, jolla oli epäsiistit hiukset, menevän ajoradalle ja pysäyttävän pakettiauton. Mies nakkasi kuljettajan autosta ja ajoi vauhdilla tiehensä. Pakettiauton kuljettaja vahvistaa kertomuksen.

Entä toinen silminnäkijä?

Ikääntynyt nainen. Hän vaikutti sekavalta, mutta hänkin näki parrakkaan, takkutukkaisen miehen juoksevan kohti pakettiautoa, joka ajoi sen jälkeen tiehensä. Hän kuitenkin väittää, että auto oli toisella puolella tietä.

Hmm, kaksi ristiriitaista lausuntoa siis?

Njaa… Keppi tutkaili jälleen ympäristöä tarkkaan katseellaan.

Ainakin hän saa hyvän yleiskuvan noin korkealta, Engh ajatteli. Toivottavasti hän saa muodostettua sen vielä tänään.

Kärsimättömyys vei voiton. Onko?

No… Holm hymyili anteeksipyytävästi. Minä vähän tuumin sitä. Kumpikin näki harmaan pakettiauton. Kuljettaja sanoi, että häneltä varastettiin Hyundai. Nainen ei tunnistanut automerkkiä, mutta hän oli kuten sanottu vanha ja sekava.

Hän tuumaili taas.

Ehkä meidän pitäisi uskoa miespuolista silminnäkijää ja autokuskia, hän arveli lopulta. Heidän selityksensä pitävät yhtä.

Selvä. Yksi auto toisin sanoen, harmaa Huyndai. Engh pureskeli hammastikkuaan ja siirsi sen vaivihkaa suupielestä toiseen. Näkikö kukaan silminnäkijöistä, mitä tapahtui, kun pyörä kaatui?

Holm pudisti päätään.

Entä surmaa?

Vain nainen. Hän ei huomannut mitään, ennen kuin laukaukset kajahtivat.

Onko patologi täällä?

Hän on tulossa.

Entä teknikot?

Samoin.

Hyvä. Annetaan heille sen verran aikaa, kuin he tarvitsevat. Meidän on pakko pysäyttää tämä mielipuoli.

Yhteyslaitteisto alkoi suhista, sitten heidän korvanappeihinsa kuului ääni:

"Bravo kolme-kaksi kutsuu Bravo kolme-viittä. Koskien etsintäkuulutettua harmaata Hyundai-merkkistä pakettiautoa, jonka rekisterinumero sierra